keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kiitos, nyt riittää.



Toisinaan sitä tuntee olonsa niin vanhaksi. Katsoo kovettuneita käsiään, jotka vielä eilen olivat ihan pehmeät ja leikkivät sotaa takapihalla. Nyt ne ovat uurteiset ja niiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan uurteiden syventäminen, oli se sitten työtä tai jotain muuta. Katsoo kasvojaan ja näkee hymyn aina vain väsyvän, näkee miten hymyyn yhä useammin hiipii toinen ääni, erilainen sävy, erilainen surkeus jota ei pääse pakoon edes peiton alle. Surkeus ja melankolia, jotka kulkevat suonissa jokaisella sydämen tykähdyksellä, täyttävät suonet uudella pelolla ja epäröinnillä, jota ei vielä äsken ollut sellaisenaan.
Mitä pitempi aika kuluu, sitä harvemmin katsoo peiliin. Ja aina kun katsoo, pitää näkemästään vähemmän. Joka kerta kaikki tuntuu syvemmältä, jokainen uurre kasvoissa ja käsissä, jokainen uurre elämässä tuntuu syvemmältä ja tuntuu siltä, kuin sieltä pois kiipeäminen olisi vaikeampaa kuin ennen. Nivelet jäykistyvät, polvet eivät ota taittuakseen, hiukset ja happi ohenevat mitä ylemmäs kiipeää, hengitys vinkuu, niska kumartuu. Sitä katsoo vartaloaan ja huomaa miten kuon karttuu kylkiin ja mahalle, yrittää juosta ne pois, mutta sitä vain väsyy nopeammin aina vaan.
Pysähtyminen meinaa nukahtamista ja on pakko pysyä liikkeessä, yhä vaan, aina vaan liikkeessä, ettei sitä nukahtaisi ennen aikojaan, etteivät ne kantaisi epähuomiossa arkussa hautaan ennen kuin olet valmis, ennen kuin olet oppinut kuinka kuollaan, ennen kuin ymmärrät miten sanotaan ja mitä todella tarkoitetaan kun sanotaan:
”kiitos, nyt riittää.”

2 kommenttia:

  1. kiitos. Olen nyt aika paljon miettinyt kirjoittamista ja sitä, jaksanko vääntää noita romaaneita loppuun, kun samalla ajalla on tullut helposti ulos parikin tollasta lyhyempiä juttuja, ajatuksia ja novelleja sisältävää kirjaa. Ehkä se vaan on itselle se kaikkein luonnollisin muoto, mutta sit on taas paljon vaikeampi saada yhtäkään kustantajaa kiinnostumaan jostain vähän epäkonventionaalisemmasta muodosta...

    VastaaPoista