Toisinaan sitä tuntee olonsa
niin vanhaksi. Katsoo kovettuneita käsiään, jotka vielä eilen olivat ihan
pehmeät ja leikkivät sotaa takapihalla. Nyt ne ovat uurteiset ja niiden ainoa
tarkoitus tuntuu olevan uurteiden syventäminen, oli se sitten työtä tai jotain
muuta. Katsoo kasvojaan ja näkee hymyn aina vain väsyvän, näkee miten hymyyn
yhä useammin hiipii toinen ääni, erilainen sävy, erilainen surkeus jota ei
pääse pakoon edes peiton alle. Surkeus ja melankolia, jotka kulkevat suonissa
jokaisella sydämen tykähdyksellä, täyttävät suonet uudella pelolla ja
epäröinnillä, jota ei vielä äsken ollut sellaisenaan.
Mitä pitempi aika kuluu, sitä
harvemmin katsoo peiliin. Ja aina kun katsoo, pitää näkemästään vähemmän. Joka
kerta kaikki tuntuu syvemmältä, jokainen uurre kasvoissa ja käsissä, jokainen
uurre elämässä tuntuu syvemmältä ja tuntuu siltä, kuin sieltä pois kiipeäminen
olisi vaikeampaa kuin ennen. Nivelet jäykistyvät, polvet eivät ota
taittuakseen, hiukset ja happi ohenevat mitä ylemmäs kiipeää, hengitys vinkuu,
niska kumartuu. Sitä katsoo vartaloaan ja huomaa miten kuon karttuu kylkiin ja
mahalle, yrittää juosta ne pois, mutta sitä vain väsyy nopeammin aina vaan.
Pysähtyminen meinaa
nukahtamista ja on pakko pysyä liikkeessä, yhä vaan, aina vaan liikkeessä,
ettei sitä nukahtaisi ennen aikojaan, etteivät ne kantaisi epähuomiossa arkussa
hautaan ennen kuin olet valmis, ennen kuin olet oppinut kuinka kuollaan, ennen
kuin ymmärrät miten sanotaan ja mitä todella tarkoitetaan kun sanotaan:
”kiitos, nyt riittää.”
todella hieno teksti.
VastaaPoistakiitos. Olen nyt aika paljon miettinyt kirjoittamista ja sitä, jaksanko vääntää noita romaaneita loppuun, kun samalla ajalla on tullut helposti ulos parikin tollasta lyhyempiä juttuja, ajatuksia ja novelleja sisältävää kirjaa. Ehkä se vaan on itselle se kaikkein luonnollisin muoto, mutta sit on taas paljon vaikeampi saada yhtäkään kustantajaa kiinnostumaan jostain vähän epäkonventionaalisemmasta muodosta...
VastaaPoista