Eilinen oli jännä päivä. En kovin usein mene vapaa-ehtoisesti ennen kahtatoista nukkumaan, koska mielestäni vuorokauden parhaat tunnit ovat siellä yön puolella, mutta eilen nukahdin jo yhdeksän aikaan ja heräsin tuossa pari tuntia sitten, eli nukuin kevyet 13 tuntia, joka myös on tapauksessani äärimmäisen harvinaista. Nyt kyllä sattuu päähänkin sen mukaisesti. Eilen heräsin yhdeksän korvilla ja käytin koiran pihalla. Koska vedentulo oli katkaistu jostain syystä, menin veljelleni, jotta saan aamukahvia ja pääsen vessaan jne. Yhdentoista aikaan lähdettiin sitten Helsinkiin päin treenisreissulle, ja kahdeksan aikaan olin kotona. Sain juuri ja juuri syötyä, ennen kuin unen verho laskeutui ylleni yön paksun varjon tavoin...
Näin paljon unia, mutten muista niistä kuin yksittäisiä välähdyksiä. Mielenkiintoista oli, että iso osa niistä tuntui tapahtuvan Jalkalassa. Ehkä se on vähitellen ottamassa "kodin" symbolin paikan alitajunnassani. Yleensä, kun näen unia, jotka sijoittuvat "kotiin", ne sijoittuvat taloon, jossa asuin ehkä pisimmän yksittäisen pätkän (seitsemän vuotta) elämästäni, mutta jossa en silti oikein koskaan tuntenut olevani kotonani. Oikeastaan päin vastoin, koko sen ajan koin olevani uhattuna, jatkuvassa vaarassa ja epäilyksen ja syytöksen, henkisen väkivallan alla. Aivan koko seitsemän vuoden ajan. Ehkä juuri tuo ristiriita päässäni on saanut siksi tuon kodin, eli "minä"-symbolin olemaan juuri tuo ristiriitainen paikka, koska minäkuva muutenkin on ollut hieman sekava. Nyt, vaikkei myrsky tunnu tyyntyvän, jonkinlainen itsetuntemus (eli omiin valheisiinsa uskominen) ehkä alkaa kehittyä sille tasolle, että myös koti kirjaimellisesti vaihtaa paikkaa siihen, jossa lapsuuden onnellisimmat ja täydellisimmät hetket vietettiin.
Toisaalta kyse voi olla myös minän puolustusmekanismeista. Se on havainnut, että juuri nyt epäilen ja uhkaan sitä ehkä voimakkaammin kuin koskaan, ja uskotellakseen minulle minän totuutta se yrittää vakuuttaa seesteisyyttä ja sitä, että kivaa oli lapsuudessa. Todellisuudessa tiedän, että lapsena olin ahdistunut ja masentunut, jatkuvasti kuoleman ajatusten vainoama. Ei se tarkoita, että olisin ollut aina suu mutrulla tuijottelemassa hautausmaalle, vaikka usein toki niinkin, mutta juuri sitä, että jos synttäriaamuna kuusi vuotiaana herätessä ensimmäinen ajatus on se, että on taas vuoden lähempänä kuolemaa, niin onhan siinä kai jotain vähän nyrjähtänyttä.
Tänään voisi mennä tekemään vähän musiikkia. Aika tarkkaan on mielessä se, mitä haluan saada aikaan, ja toivon että jamittelemalla triona voi sen toteuttaa. Jälkeenpäin voin sitten kikkailla himassa siihen kaikenlaista lisämaustetta, kunhan saisi pohjat nyt vaan tehtyä jotenkin hyvin. Mielenkiinnolla odotan mitä siitä seuraa. Illasta ehkä taas jo valmista kuitenkin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti