tiistai 1. maaliskuuta 2016

Kädellisten huvitukset.

En harrasta elokuvia mitenkään älyttömän aktiivisesti. Näin Dark Knight Risesin vasta nyt, ihan tuollainen perushyvä elokuva, vaikka tuntuikin vähän samalta, kuin taannoin katsottu Godzillakin. Nimekkäin hahmo on työnnetty vähän sivuun ja sitten leikitään pari tuntia efekteillä ja pipiu,pipiu! Tässä nyt sentään oli enemmänkin substanssia, vaikka Tom Hardy varastikin shown aika tehokkaasti. Se on kyllä tämän vuosikymmenen, ja ehkä parin seuraavankin paras ja mielenkiintoisin miesnäyttelijä, DiCaprion kanssa. Anne Hathawaysta pidän myös paljon, vaikka se varmaan olisikin nykyään jokaisessa draamassa (en tiedä, en katsele uudempia elokuvia mitenkään älyttömän ahkerasti, vaikka välillä ehkä syytä olisikin). Mutta aivan kuten Dark Knightissa, tässäkin ennemmin kuin näyttelypuolella, vahvuus on ollut kirjoituspuolella. Aivan helvetin kaksiulotteiseen ja lattanaan hahmoon saa jännästi syvyyttä, kun laittaa sen paasaamaan länsimaisesta sivilisaatiosta ja vapaasta tahdosta, eli melko samoista jutuista, joista Heath Ledgerin Jokerikin oli kiinnostunut.

Elokuva on formaattina melko mielenkiintoinen. Siinä on vahvuuksia aivan helvetin moniin hienoihin asioihin, mutta tänä aikana todella iso osa elokuvista tuntuu olevan pelkkää efektiä ja kompromissia. Niitä samoja loppuja, jotka eivät muuta maailmaa mitenkään pysyvästi, vaan palauttavat status quon pienen horjahduksen jälkeen tavalla tai toisella. Olisi mielenkiintoista nähdä vaikkapa elokuva, jossa ensimmäinen puolikas hullutellaan pre-apokalyptisessä maailmassa, ja jälkimmäinen puolisko elokuvasta koitetaan sopeutua post-apokalyptiseen maailmaan, josta ei enää mitenkään ole paluuta status quoon. Pointtini on siis se, että olisi hieno nähdä elokuvia, jotka kulkevat jonnekin, eivätkä vain junnaa samassa, tuottajien pakottamassa loopissa, jolla tahkotaan samat rahat samoilta katsomoilta. Aina silloin tällöin tulee vastaan virkistäviä poikkeuksia, mutta eihän niitä nyt tietysti muista. No Fight Club on helpoin esimerkki. Ehkä sekin on yksi niistä syistä, miksi pidän siitä elokuvasta niin paljon, että olen tuhlannut elämästäni useita kymmeniä tuntia sen katsomiseen. Elokuvan loppu on mielestäni jopa kirjaa parempi. Tai sen taivashomman olisi voinut jättää pois.

Silti parhaimmillaan elokuva on ekstaattinen kokemus. Se voi olla tyylilajillinen trippi, kokeilu, maalauksellinen kollaasi, mitä tahansa. Kaikki elokuvan taiteelliset ulottuvuudet (ei siis pelkkä näyttelijöiden hypyttäminen green screenillä) tarjoavat mahdollisuuksia ja variaatioita niin järjettömän hienoihin vaihtoehtoihin, että harmittaa nähdä niitä hukkakäytettävän. Ei tämäkään elokuva silti huono ollut, mitä nyt vähän ennalta-arvattava ja edellisen kaavaan luottava monessa kohtaa, mutta silti viihdyttävä koko kestonsakin ajan. Elokuvat laittavat minut aina pohtimaan sitä, miten helvetin absurdia on se, että me olemme kehittyneet tietoiseksi elämänmuodoksi tälle pallolle, ja kehittäneet tätä elämäämme ja systeemiämme niin pitkälle, että täällä pystyapinat nauhoittavat omaa pystyapinointiaan videolle, jota toiset apinat sitten pällistelevät kotiensa tai elokuvateatteriensa suojista onnessaan. Jotkut vielä arvottavat näitä ruudussa heiluvia apinoita ja antavat niille palkintoja. Ei sillä, etteikö se DiCaprion kädellinen olisi sitä palkintoaan ansainnut jo ajat sitten, minkä lisäksi se vielä koittaa pitää huolen siitä, että pallo pysyisi läjässä pitempään, kuin kaksi viikkoa. Hieno ihmisapina on se!


2 kommenttia:

  1. Kuitenkin on hyvin henkilökohtaista mitä itsekukin saa mistäkin elokuvasta irti. Oma elämän konteksti määrää millaisia näkökulmia voi ylipäätään ottaa. Ja elokuvien katsomismäärä on myös merkitsevä. Vähän niin kuin paljonko on sointuja kuullut, itse tapaillut ja missä mielessä räpännyt.

    Ihminen myös kasvaaja/tai taantuu jolloin leffakokemus muuttuu ja värittyy...

    VastaaPoista
  2. Toki, se onkin just hienoa, samoin kuin kirjojen lukemisessa. Parin vuoden päästä ymmärtää tuijottavansa samaa elokuvaa aivan eri ihmisenä, jonka lisäksi tietyt asiat alkaa huomata vasta kun vaikka tarina ja juonen käänteet on käyneet tutummiksi: jos olisin katsonut Fight Clubin vain kerran, en luultavasti pitäisi sitä parhaana elokuvana. Sitten taas ennen tuota katsottu Parfyymi oli kyllä ihan maalauksellinen, mutta sitten taas sisältönsä ja tarinansa puolesta se oli käynyt jotenkin vanhaksi omissa silmissäni. Tuntui lähinnä aikansa kuvalta, tuollaisia menneisyyden murhaajat-henkisiä leffoja kun tuntui tulevan paljonkin (From Hell, Black Dahlia, Zodiac) tuohon aikaan..

    VastaaPoista