Harhis-reissu taas purkissa.

Olipahan päivä! Joskus vain tulee tällaisia päiviä, jotka alkavat jostain ihan muualta ja kuljettavat sitten ihan toiselle laidalle, aivan eri fiiliksiin ja olotiloihin. Aamulla heräsin siinä kahdentoista pintaan kiroillen, että parin tunnin päästä pitää lähteä kikkailemaan itseään kohti Helsinkiä ja treenejä ja sama stoori taas. Sitten sain vielä kahdesta eri suunnasta epämääräistä selvennöstä siitä, että tänään nauhoitetaan. Olin vähän pihalla siitä, että mitä ja miksi, mutta sitten selvisi, että keikkamoguli AV on maanantaina Limu Radiossa kertomassa Roosterburnista ja soittamassa siellä esiintyviä bändejä, joten piti saada sinne jotain soitettavaa. Hetken aikaa mietin päässäni (nautin näistä äkillisistä pähkinöistä muuten aivan helvetisti), että miten järjestän koko bändin nauhoitukset tässä ajassa ilman sen suurempia romuinvestointeja. Kaikki mikit ja piuhat (kaks kappaletta, sekä yksi ständi) matkaan ja toivotaan parasta. Treenis on viiden neliön koirankoppi, joten siellä ei kannata yritäkään leikkiä hi-fi-ihmistä ja minimoida vuotoja, vaan "syleillä" (embrace ei käänny kauhean kätevästi) sitä äänen määrää ja käyttää kaikkia mikkejä ikään kuin tilamikkeinä, joilla vain on oma erikoisalueensa soittimen luona. Niin on edes periaatteessa mahdollista saada jonkunlainen ambienssinomainen kokonaisäänikuva tollasessa huoneessa. Joten pyrin miettimään melko tarkkaan, miten päin ne kaksi rumpumikkiä (basarilla lisäksi oma) laitan, niin että ne mahdollisesti napsivat vähän yleismölyä mutta saan kaivettua sieltä vielä snarea ja muuta. Täytyy sanoa, että yllätyin itsekin tuosta, yllättävän hyvin handlattu noin vähällä miettimisellä.

Nyt sitten on AVlle yksi biisi radioon ja lisäksi melko mielenkiintoisia, eläviä ja omalaatuisia vetoja noista biiseistä. Parasta on se, että vaikka soitettiin sama biisi peräkkäin kahdesti, toinen versio on puoli minuuttia pitempi ihan luonnostaan. Seuraava versio samasta biisistä on pari minuuttia pitempi. Tässä bändissä soittaminen on vain niin äärettömän nautinnollista. Se on ystävien bändi. Vaikka se ei aina ole ihan draamatonta touhua, kun kaikki on oikeasti ihan helvetin vahvoja persoonallisuuksia (ei sellaisella kliseisellä tavalla, vaan ihan oikeasti ihan helvetin erilaisia, eri taustaisia, eri temperamenttisia ja erilaisia elämiä eläviä jokainen meistä.), mutta tässä ei tarvitse soittaessa miettiä mitään. Sen kuin vain elää ja keskittyy hengittämään ja olemaan, kaikki muu tulee ulos sellaisenaan. Lisäksi olen oppinut itsestäni ainakin sen, että rakastan kitaran soittoa aivan helvetisti. Monta vuotta jouduin laulamaan bändeissä, vaikkei se ole huutamista lukuunottamatta yhtään omaa touhua. Olen jopa parempi rumpali, kuin laulaja (vaikken ole erityisen hyvä rumpalikaan).

Kitara tuntuu jotenkin omalta ja vapaalta, tärkeältä. Sellaiselta, mitä olisi pitänyt muka tehdä koko ajan, vaikka tiedänkin, etten olisi voinut tehdä sitä missään muussa bändissä. Se on odottanut koko ajan juuri tätä bändiä, juuri näitä ihmisiä, juuri näitä biisejä. Tekisi mieli jakaa nämäkin sessiot koko maailman kanssa, ihan vain siksi, että maailma on hieno paikka, ihmisten kanssa kommunikointi soittimien välityksellä äärimmäisen palkitseva ja hieno taito, ja musiikki on suurinta ja ylintä salatiedettä, jota maailmankaikkeus on meidän tajunnoillemme keksinyt. Vaikka tämä voi tuntua jotenkin hölmön itsestäänselvältä oman bändin mainostukselta, niin oikeasti, jos satutte olemaan lähelläkään Lahtea, Järvenpäätä tai Lohjaa noina Harhakuvia-keikkapäivinä, niin suosittelen raahautumaan paikalle. Maksoi lippu mitä tahansa, niin voin luvata, ettei siihen touhuun musiikista nauttiva ihminen pety. Kohta nauhoitellaan toivottavasti levyäkin, kun vaan saadaan se sopimaan kaikkien aikatauluun, ja sitten sitä herkkua on tarjolla ehkä enemmänkin. All Hail The Resonance!