keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Häiritsevät unet

Viimeyönä näin hämmentäviä unia. Minulle määrättiin ahdistukseen lääkettä, jonka riippuvuusaste oli voimakas, siitä oli varoitustarra paketin kannessa. Kämppä oli pimeänä, olin ehkä jonkinlaisessa valveunessa, en ollut nukkunut vielä kauankaan, tunnin tai pari. Oli ikäänkuin minulle olisi tuossa, sohvalla maatessani ja George Carlinia katsellessani vain jotenkin määrätty lääke ja se oli aivan luonnollinen homma. Menin keittiöön ottamaan pillerin, heti kun otti sen, maailma ikäänkuin välähti ja pimeni vielä asteen tai pari, ruumiinkuva ei enää vastannut mielen lähettämiä viestejä ja olo oli tokkurainen. Heräsin lopulta kuselle. Tavallaan tiesin kaiken olevan unta, koska tiesin, että kohta minun pitää nousta kuitenkin kuselle, vaikka seisoin muka keittiössä. Ymmärsin olevani makuuasennossa, vaikka tunsin seisovani pystyasennossa.

Tämän jälkeen näin unta, jossa luokkalaisten kanssa köksän tunnilla tapettiin, paloiteltiin ja hävitettiin ruumis. Juha Sipilä oli koulun rehtori, mutta ikäväkseni en paloitellut sitä, vaan jouduin katselemaan sen ärsyttävää, possunenäisessä hämmennyksessä ylöspäin nostettua lärviä läpi koko unen. Ensin ajattelin, että tämä on ehkä alitajuntani tapa sanoa, että alan luottaa luokkakavereihinkin pikkuhiljaa, mitä se varmaan myös osaltaan on. Mutta sitten aloin ajatella hieman huolestuneena sen suhdetta syyllisyydentunteisiin yleensäkin. Ehkä minussa siinä mielessä elää jossakin pohjalla jokin vähän psykoottinenkin pohjavire, etten aina ihan ymmärrä häpeää ja syyllisyyttä kauhean normaalilla tavalla. Ajatus siitä vaivaa minua aina silloin tällöin. Kyse ei ole siitä, ettenkö tuntisi syyllisyyttä, mikäli olen tehnyt väärin, sen sävy vain tuntuu monesti epäilyttävältä. En osaa tuntea syyllisyyttä sellaisesta, mistä "normaalit" ihmiset tuntevat häpeää, koska se on mielestäni ajanhukkaa. Jos elämä ajaa sinut olosuhteisiin, joissa toimit tietyllä tavalla, mikään määrä häpeää ei sinällään tee tehtyjä asioita tekemättömiksi. Ennemmin tarvitaan jonkinlaista tolkullista observointia ja reflektiota, ja jonkunlainen itseään tarkkaileva järjestelmä, joka pitäisi huolen siitä, ettei tehty asia toistu. Tätä on vaikea selittää, ehkä siitä pitäisi jutella ennemmin jonkun psykiatrin kanssa, jotta sitä hahmottaisi itsekään.

Alan taas vihata itseäni, "kun en ole tehnyt musiikkia pitkään aikaan." Meinasin tänään mennä treenikselle, mutta kirjoittaminen vie voiton tänään. Pitäisi kai perustaa joku oma kustannusfirma, että saisi levyt ja kirjat duunailtua, mutta ei se kauheasti houkuta, kun ei ole mitään kiinnostusta markkinoida niitä kuitenkaan. Uskon kyllä, että jos tahtoisin, osaisin markkinoida ja tyrkyttää kaikenlaista, mutta kun vihaan sitä hommaa niin vitusti, niin en tahdo edes myydä omia juttujani. En myöskään tahdo, että ne kirjat menevät vain hukkaan ja jäävät tänne pyörimään. Olen tehnyt jo ihan riittävän monta levyä, joita kukaan ei koskaan kuule. Kirjoille ei tarvitse ehkä käydä samalla tavoin. Nyt alkaa olla sen verran nälkiintynyt olo, että on vedettävä ihmisten vaatteet niskaan ja lähdettävä kauppaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti