Cut To Fit keikka lusittu, huomenna Harhakuvia.

Olipas kiva ilta! Porukkaa olisi toki voinut olla paljon enemmän, etenkin kun ottaa huomioon miten saatanan kova ja transendoiva Primitive Man oikein oli, mutta tyhmien puolesta ei kannata olla kauhean surullinen. KVLT ilta siitä tuli. Oma keikka oli ihan jees, vuoden paskin, mutta ei olla taidettu soittaa kuin kolme keikkaa ja ne on vain olleet niin helvetin kovia, ettei sitä voi odottaa samaa joka keikalta. Tämä on kyllä sellainen bändi, että soitetaan sitä paremmin mitä lujempaa saa soittaa, mutta kun nyt ymmärtää Torvenkin sijainnin asettamat rajoitukset, niin ei ole mitään tarvetta vängätä niitä vastaan. Siellä kun soittaa mieluummin useammin hiljempaa, kuin kerran liian lujaa.

Morbid Evils on aina jäänyt vähän epämääräiseksi, mutta nyt ymmärsin sen idean livenä ehkä vähän paremmin kuin aiemmin. Levyltä jotkut rytmijututkaan vaan eivät välity yhtään samalla tavalla, kuin elävässä tilassa kahden kitaran kanssa. Vasta laitettu paikka joutui pitelemään tiukasti kiinni hampaasta, ettei olisi lähtenyt karkuteille. Primitive Man olikin sitten aika helvetin kova. Siinä oli primitiivistä, nihilististä minimalismia kerrakseen, ensimmäinen biisi kesti suurimman osan keikasta ja suurin osa koko biisistä oli samaa riitasointua, siinä resonanssissa meikäläisen sielu ja mieli lepäsivät aikalailla täydellisesti.

Ihmeellistä kyllä, korvat eivät soi nyt ollenkaan. Voi hyvillä mielin mennä nukkumaan ja herätä huomenna kouluun, muhia täyden päivän siellä ja sitten mennä taas muhimaan Torveen koko illaksi. Mikäs siellä on ollessa, kun Jarttukin on hyvällä tuulella, musiikki soi kivasti ja saa soittaa hyvissä seuroissa kivoja keikkoja. Huomenna siis Harhakuvia soittelee toisena, ensimmäinen bändi aloittaa kai puoli yhdeksän jälkeen tai viimeistään yhdeksältä, eli sen mukaan laskien kai joskus puoli kymmeneltä pärähtää meidän soitto soimaan. Kannattaa todellakin tulla ihmettelemään, koska vitonen ei käytännössä ole raha eikä mikään, ja on ruhjottu noita biisejäkin vähän uusiin muotoihin ja vapaampiin sovituksiin taas. Hauskempi soittaa, kun ei itsekään tiedä, että mitä helvettiä tässä tulee oikein tapahtumaan. Lopuksi vielä hassu kuva "tyypeistä".

Eidos

Tänään katseltiin koulussa Antti Hassin, muotoiluinstituutin rehtorinakin toimineen opettajan ja ties minkä vaikuttajan kahdeksan teesiä muotoilusta, ajattelusta ja luovuudesta. Se oli yksi mielenkiintoisimpia juttuja, joita tuolla on tähän mennessä tullut vastaan ja auttoi kyllä ymmärtämään tuon koulun alkuperäistä henkeäkin hieman paremmin. Ymmärrän toki, että nykyisellään siitä ei ole olemassa juuri mitään, koska nykyiset päättävät elimet eivät ole tajunneet luultavasti sanaakaan noista teeseistä tai niiden keskeisistä ajatuksista. Koska ei ole mitenkään mielekästä käydä aivan kaikkea sitä läpi, tahdon vain nostaa esille muutamia sellaisia kohtia, jotka siitä kiinnittivät huomioni. Mikäli aihe kiinnostaa, voi ohjautua Antti Hassin mediaseksikkäästi nimetyn Muotoilu informaatioyhteiskunnan tuotantotaloudessa kirjan pariin, en tiedä suoranaisesti onko se mistään kotoisin, mutta mikäli se sisältää saman asian, kuin tänään katsomamme 40 minuutin video, se on ainakin kiinnostavaa luettavaa kaikille visuaalisten, luovien ja viestinnällisten juttujen parissa ähertäville.

Heti ensimmäinen asia kiinnitti huomioni ja oli ehkä selkeimmin tajuntaaräjäyttävä kokonaisuus, koska se laittoi länsimaisen filosofian lopullisesti sekvenssiin kaiken sen kanssa, mitä olen viimeaikoina lukenut vaikkapa kognitiotieteestä ja mielen toiminnasta Hofstadterin kynästä. Hassi osoitti heti aluksi, että kaksi klassisen kreikan filosofian keskeistä termiä, Platoninkin paljon käyttämät Eidos ja Logos ovat lähtökohtaisesti väärinymmärrettyjä, ja sitä kautta ne ohjaavat syrjään kaiken sen, mitä länsimaisessa filosofiassa on sen jälkeen tehty, ehkä tarkoituksenmukaisesti, ehkä osaltaan vahingossa. Hän kiinnittää huomion siihen, että siinä missä eidos on käännetty tavallisimmin ideaksi, se todellisuudessa kääntyy paremmin kuvaksi. Tällä  tavoin Platonin luolavertaus ja "kuva-oppi" idea-opin sijaan eivät vaikuta läheskään niin irrallisilta toisistaan, kuin miltä ne itsestäni lukiossa tuntuivat. Tällaisella pienellä liikkeellä saavutetaan jonkinlainen johdonmukaisuus ja yhtenäisyys, joka pelkkien ideoiden ajattelusta puuttuu mielestäni täysin. Koska ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista, on vain luonnollista, että nämä "ideat" ovat ennen kaikkea muuta kuvia, analogioita, vertauksia. Tätä samaa näkemystä tarjosi myös Hofstadter, tosin sanomatta sanaakaan Platonista tai tämän luolavarjoista. Näitä näkemyksiä yhdistelemällä päästään kuitenkin helposti sellaiseen kokonaiskuvaan, jossa ihmisen kuvat ovat aina päänsisäisiä, subjektiivisia ja täydellisiä itsessään, kun taas ihmisen kyky viestiä niitä on aina epätäydellistä, väistämättä. Jos tarkoituksena on välittää täsmälleen sama kuva kertojalta kuulijalle, ilman välitöntä ja suoraa kokemusta näkemisestä, havainto on aina epätäydellinen. Ja kuten luola-vertauksenkin pointtina on, myös subjektiivinen näkeminen ja kokeminen voi yhtä hyvin olla epätäydellistä, koska aistit ovat harhautettavissa ja todellisuus on paljon näkyviä asioita syvempi ja kompleksisempi kokonaisuus.

Logos taas käännetään Raamattuunkin "sanaksi", vaikka sille ehkä relevantimpi käännös olisi ajatus, joka poistaa ristiriitoja myös Raamatusta itsestään, tai ainakin Jumalan ja ihmisen harjoittaman luomistyön väliltä: "Alussa oli ajatus, ja ajatus oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli ajatus". Hassi toteaa myöhemmässä vaiheessa myös, että kaikki ajattelu on luovaa tekemistä, eikä ihminen voi välttää luovuutta oikein mitenkään päin. Meidän ajatuksemme ovat pääasiassa psyykkisiä kuvia, ja tätä kautta eidos ja logos ovat melko pitkälle yhtä ja samaa. Viestintä taas on näiden mielikuvien muotoilua sellaiseen muotoon, että kertojan ja kuulijan välille syntyy yhteys, havainnon, ymmärryksen, tulkinnan ja vuorovaikutuksen suhde, jota kautta ajatus pystyy ruokkimaan itse itseään katkemattomana ketjuna. Mielestäni kaikki tässä ajatusketjussa on melko loogista, järkeenkäypää ja ennen kaikkea koherenttia ajattelua, kun sen yhdistää näin esittämälläni tavalla sulavasti myös vaikkapa juuri Hofstadterin ajatteluun, eikö vain?

Meidän ajatuksemme ovat analogioita, mieli- ja vertauskuvia ja symboleita, joita me käytämme viestiäksemme havaintoja toisillemme. Näin tehdäksemme meidän täytyy muotoilla viestejä sillä tavoin, että informaation hävikki on mahdollisimman vähäinen, ja siinä suhteessa olemme jokainen oman subjektiivisen tulkintamme varassa. Robert Pirzig kirjoitti kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito jonkin verran laadusta, ja siitä miten voimme väistämättä vain heikentää laatua jatkamalla lauseita ja kirjoittamista, antamalla lisää määreitä, jotka rajaavat asioita enemmän ja enemmän. Tästä syystä Beckett pitäytyi isommilta osin minimalismissaan, harhauttaakseen mahdollisimman vähän, tai päinvastoin selvensi mahdollisimman tehokkaasti ja tyhjentävästi ihmiskokemusta voidakseen sitten lopulta sivuuttaa sen subjektiivisen havaintokyvyn luonnostelmana todellisuudesta täysin. Huomaatteko, miten kaikki asiat loksahtelevat jotenkin nätisti paikalleen jonkinlaisessa isommassa kokonaiskuvassa, omien asiayhteyksiensä ja pääni subjektiivisten kiinnostusten kohteiden ja muiden ominaisuuksien ajamana?

Juuri tästä syystä pidän opiskelusta. Se on parhaimmillaan ilotulitusta aivoissa, kun mieli kaikkein terävimmillään sattuu huomaamaan miten nätisti näennäisen irralliset palaset vain käyvät yksiin ja muodostavat yhdessä aiemmin opitun kanssa kokonaisemman ja paremman kuvan siitä mitä sinulla oli käsissäsi jo aiemmin. Siksi minun on myös vielä vaikeampi katsella joitain ihmisiä, jotka pyörittelevät palikoita kädessään ihmetellen, että "mitäs sitten?", tajuamatta miten ilmeisesti ne kaikki kuuluvat yhteen. Pahimmissa tapauksissa sitä ei edes nähdä, että ollaan tekemässä näistä mielen kuvista mitään isompaa palapeliä, vaan joka ikinen kuva killuu jossain yksinäisyydessään vailla minkäänlaista suhdetta kaikkeen siihen, mikä siinä ympärillä suunnilleen tuntuu huutavan, että pala laitettaisiin paikalleen. Jokaista kuvaa on tutkittava, epäiltävä, leikeltävä, tarkasteltava mistä se koostuu ja mihin kaikkeen se vaikuttaa, mikä sen merkitys on erillään, kontekstissaan ja oman mielesi kokonaiskuvassa. Aivosi ovat kehittyneet ja hienovirittyneet juuri sitä varten, kaikki niiden ominaisuudet huutavat jotain tulkittavaa ja älyllisesti haastavaa, ja silti niin iso osa antaa muiden päättää kaikki tulkinnat puolestaan, valitsee aina helpomman tien tai ilmeisimmän todellisuuden, sen joka on silmien edessä, vaikka juuri se on vähiten todellinen. Jos kaikesta näkemästäsi, koskettamastasi tai muuten aistimastasi todellisuudesta 99 % on todellisuudessa pelkkää tyhjää tilaa atomien epämääräisen moshpitin keskellä, kuinka vakaalla pohjalla koko tuo sinun todellisuutesi lopultakaan on?

hoboiluhommia.

Eilen tehtiin ja demoteltiin Cut To Fitille uusia biisejä, ja ne on kyllä niin kovaa kamaa, että pää räjähtää. Omasta mielestäni keskeiset ongelmat tällä bändillä on muutenkin olleet lähinnä soundin vangitsemisessa, kuin sen löytämisessä, ja siksi on välillä turhauttanut, kun kovat biisit jäävät äänihommien jalkoihin. Mutta sitä on myös kokeiltu vähän kaikenlaisia ratkaisuja, jotkut on toimineet paremmin, toiset huonommin, ja siitä tässä touhussa osaltaan on myös kyse. Pikkuhiljaa alan ehkä itsekin tajuta äänittämisestä, mikeistä, äänen käyttäytymisestä ja muusta teknisestä puolesta riittävästi siihen, että kykenen hahmottamaan päässäni miten tuota pitäisi edes yrittää ottaa talteen ja mitä korostaa ja mikä taas kuuluu kyllä kaiken läpi, ihan sama mitä vääntää. Se on kuitenkin toissijaista, koska tällä bändillä ei lopultakaan ole kyse mistään muusta kuin biiseistä ja keikkojen soittamisesta. Levyt on lähinnä tekosyitä soittaa lisää keikkoja ja laittaa talteen biisejä, että niitä voi sitten keikkapaikalla hädissään kuunnella ja muistella. Siitä syystä kaikki on bandcampissakin, että jos tulee hyviä viimehetken ideoita, voi tsekkailla sen läpi saman tien. Kunnon spurguoksennusmusiikkia sieltä on taas tulossa.

Roskisten jumalatkin osoittautuivat eilen suosiollisiksi, minkä johdosta tänään syötiin aamupalaksi paistettuja muikkuja ja sitruunajuustokakkua. En olisi kaupasta tajunnut koskaan välttämättä ostaa kumpaakaan, eikä roskiin joutumisestaan päätellen moni muukaan. Siitä huolimatta tuntuu aina absurdilta miettiä sitä miten ruokaa heitetään pois ja ennen kaikkea miten kovasti yritetään vielä vartioida niitä roskia, ettei ne kenenkään hyödyksi menisi. Kyllä sitä joutuu kaikesta dyykkailusta huolimatta ihan normaalisti kaupassa käymään, joten on hölmöä välttää, että sitten ihmiset vain hakisivat kaiken roskiksista eivätkä maksa mistään. Eipä tuolla juuri maitoa, kahvia tai voita ole, leipää toki kylläkin. Isoin osa kaikesta on silti haettava kaupasta. Lisäksi suurin osa ihmisistä ei mene penkomaan roskiksia, kun niillä on joitain sellaisia hidasteita, kuin ylpeys tai häpeän pelko. En oikein tajua sitä, esimerkiksi veljeni ei meinaa suostua syömään mitään, mikä on haettu roskiksesta, vaikka näyttäisin, että parasta ennen päiväänkin on vielä kuukausi ja paketissa on vain ollut naarmu,tms. En ymmärrä sitä ajatusketjua, jossa se, että ruoka laitetaan johonkin Taikalaatikkoon, riittää jotenkin pilaamaan sen automaagisesti. Mutta en kyllä ymmärrä montaa muutakaan ajatusketjua, niinkuin sellaisia, joissa palava kirkko on maahanmuuttajien ja islamin vika. Tavallisesti nämä kirkkoja poltelleet yksilöt on kuitenkin olleet nuoria ja valkoisia miehiä, mutta eipä sekään taas tietysti mikään tae ole siitä, että näin olisi jatkossakin. Aivan vitun sama.

Youtube tarjoili tällaisen mukavan progeyllätyksen, jonka löysin tämän hieman myöhäisen maanantaiaamuni ratoksi. Kiitos vaan kellojen siirtelyt, saatte meikän rytmin näyttämään jonkun toimettoman hipin retkun rytmiltä.

Risteyksessä

Raimo katseli miten äidit työnsivät lapsiaan rattaissa ja lapset äitejään pyörätuoleissa, eikä voinut olla tuntematta jonkinlaista epämääräistä melankoliaa tänä harmaana kevätpäivänä. Tälle kadunpätkälle näkyi mahtuvan koko inhimmillinen elämä, koko kaari, toisella puolella katua menevät, toisella tulevat, hän itse seisoi siinä välissä toimettomana, kyvyttömänä liikkumaan ja silti niin kiireisenä.

Tuo yksi katu näytti niin täydelliseltä analogialta elämälle, ettei hän kyennyt edes päättämään tai arvaamaankaan, mihin suuntaan hänen oikein tulisi kävellä. Hän ei kyennyt liikkumaan taaksepäin, koska mikään ei ajan nuolen vastaisesti voi kulkea taaksepäin, mutta eteenpäin meneminen hirvitti häntä liikaa. Hänen elämänsä oli jumissa, keski-iän ruuhkaisessa ahdistuksessa, jossa kaikki tuntui olevan aina muista ihmisistä kiinni, eikä mistään oikein saanut otetta. Aika tuntui valuvan ohitse, lapset kasvoivat, vaimo vanheni, hänen vanhempansa vanhenivat, eihän kukaan ollut kertonut elämän olevan oikeasti tällaista!

Hän ei oikein tiennyt mitä oikein oli ajatellut elämän olevan, mutta juuri tätä se nyt kuitenkin oli. Hän ei koskaan ollut ollut riittävän rikas voidakseen olla riippumaton, ja irtisanomisten jälkeen hän oli useiden työvuosien jälkeen pudonnut nöyryyttävästi työttömyyskassan jäseneksi. Hänellä ei ollut pokkaa sanoa lapsilleen, ettei heillä oikeasti ollut varaa kalliisiin harrastuksiin, jääkiekkoon ja ratsastukseen, joten heidän taloudessaan oli sitten tingitty muista asioista, toinen auto oli myyty ja sähkösopimukset oli kilpailutettu, kaikki bonukset keskitettiin yhteen paikkaan, kaikki tuo tuntui omalla tavallaan silti niin hämmentävän ahdistavalta kaikessa turvallisuudessaan, ettei Raimo tiennyt miten päin nahassaan oikein olisi, ja nyt tämäkin tilanne vielä, tämä täydellinen, ahdistava analogia jonka edessä hänen sielunsa tuntui tyhjenevän täysin. Hän täyttyi puhtaasta pakokauhusta, hän ei saanut henkeä, rintaa puristi ja suussa maistui metalli. Hän putosi polvilleen koristen ja lopulta kupsahti naama edellä loskaiseen katuun. Ihmiset vain väistivät häntä ilmeettöminä, kuka menossa, kuka tulossa.

Electirc Hobo - Kuristus

Tuollainen käytiin improvisoimassa eilen Eetun ja Nistikossa rumpuja soittelevan Jussin kanssa. Oli aika helvetin hauskaa ja sai jumittaa noita kahden äänen hommia ihan riittävästi. Seuraavana pitää jossain vaiheessa käydä taas tekemässä yksin joku kunnon grindisludgenoisejuttu, kuuntelin tuon Self-Destruction As An Art Formin putkeen ja siitä tuli sellainen olo, että pitää vähän mietiskellä ja sitten käydä vaan tekemässä. Kunhan sormi paranee, eilen sain rakkulan soittaessa ja jostain hetken mielijohteesta purin sen heti irti ja nyt se on viittä vaille tulehtunut koko ajan.

Mölyn soittaminen on vaan niin kivaa. Toki olisi voinut olla vielä vähän paremmin mietittyjä juttuja, nyt sitä vaan soitteli käytännössä ensimmäiset riffit, jotka sattuivat päästä tulemaan ulos, mutta tarkoitus olikin vaan saada jonkunlainen alku tuollaiselle hommalle. Kokeilla asioita, koska kokeilu on meikästä mielenkiintoisinta. Kaikkea pitää kokeilla. Tekisi mieli kokeilla joskus klassiselle orkesterille säveltämistäkin, mutta ne on niin pienet ja sisäsiittoiset piirit, ettei minulla ole niihin mitään asiaa. Tekisin sellaisen tunnin dronen 52 soittimelle. Se olisi aika siistiä.

Eilen käytiin taas dyykkaamassakin, kananmunia ja leipää oli tarjolla aika hyvin. Auttaa kummasti silloin, kun rahat näyttävät olevan lopussa ja viikkokin pitäisi pyristellä, vaikka sydänkohtaus tuleekin varmaan nopeammin, kun paistelee leipää ja kananmunia pannulla ja vetelee niitä hampurilaisina. Voi kai sitä leipää syödä ilman rasvauittoakin, eihän siinä. On taas sellainen olo, että jotain olennaista on unohtunut, mutta kaipa nämä kellonsiirtelypäivät on aina vähän tällaisia, koko päivän on vaan hajamielinen ja eksynyt olo.

Kerrankin olen onnellinen siitä, että on pari päivää vapaata.

Eilinen oli jännä päivä. En kovin usein mene vapaa-ehtoisesti ennen kahtatoista nukkumaan, koska mielestäni vuorokauden parhaat tunnit ovat siellä yön puolella, mutta eilen nukahdin jo yhdeksän aikaan ja heräsin tuossa pari tuntia sitten, eli nukuin kevyet 13 tuntia, joka myös on tapauksessani äärimmäisen harvinaista. Nyt kyllä sattuu päähänkin sen mukaisesti.  Eilen heräsin yhdeksän korvilla ja käytin koiran pihalla. Koska vedentulo oli katkaistu jostain syystä, menin veljelleni, jotta saan aamukahvia ja pääsen vessaan jne. Yhdentoista aikaan lähdettiin sitten Helsinkiin päin treenisreissulle, ja kahdeksan aikaan olin kotona. Sain juuri ja juuri syötyä, ennen kuin unen verho laskeutui ylleni yön paksun varjon tavoin...

Näin paljon unia, mutten muista niistä kuin yksittäisiä välähdyksiä. Mielenkiintoista oli, että iso osa niistä tuntui tapahtuvan Jalkalassa. Ehkä se on vähitellen ottamassa "kodin" symbolin paikan alitajunnassani. Yleensä, kun näen unia, jotka sijoittuvat "kotiin", ne sijoittuvat taloon, jossa asuin ehkä pisimmän yksittäisen pätkän (seitsemän vuotta) elämästäni, mutta jossa en silti oikein koskaan tuntenut olevani kotonani. Oikeastaan päin vastoin, koko sen ajan koin olevani uhattuna, jatkuvassa vaarassa ja epäilyksen ja syytöksen, henkisen väkivallan alla. Aivan koko seitsemän vuoden ajan. Ehkä juuri tuo ristiriita päässäni on saanut siksi tuon kodin, eli "minä"-symbolin olemaan juuri tuo ristiriitainen paikka, koska minäkuva muutenkin on ollut hieman sekava. Nyt, vaikkei myrsky tunnu tyyntyvän, jonkinlainen itsetuntemus (eli omiin valheisiinsa uskominen) ehkä alkaa kehittyä sille tasolle, että myös koti kirjaimellisesti vaihtaa paikkaa siihen, jossa lapsuuden onnellisimmat ja täydellisimmät hetket vietettiin.

Toisaalta kyse voi olla myös minän puolustusmekanismeista. Se on havainnut, että juuri nyt epäilen ja uhkaan sitä ehkä voimakkaammin kuin koskaan, ja uskotellakseen minulle minän totuutta se yrittää vakuuttaa seesteisyyttä ja sitä, että kivaa oli lapsuudessa. Todellisuudessa tiedän, että lapsena olin ahdistunut ja masentunut, jatkuvasti kuoleman ajatusten vainoama. Ei se tarkoita, että olisin ollut aina suu mutrulla tuijottelemassa hautausmaalle, vaikka usein toki niinkin, mutta juuri sitä, että jos synttäriaamuna kuusi vuotiaana herätessä ensimmäinen ajatus on se, että on taas vuoden lähempänä kuolemaa, niin onhan siinä kai jotain vähän nyrjähtänyttä.

Tänään voisi mennä tekemään vähän musiikkia. Aika tarkkaan on mielessä se, mitä haluan saada aikaan, ja toivon että jamittelemalla triona voi sen toteuttaa. Jälkeenpäin voin sitten kikkailla himassa siihen kaikenlaista lisämaustetta, kunhan saisi pohjat nyt vaan tehtyä jotenkin hyvin. Mielenkiinnolla odotan mitä siitä seuraa. Illasta ehkä taas jo valmista kuitenkin..

Kiitos, nyt riittää.

Toisinaan sitä tuntee olonsa niin vanhaksi. Katsoo kovettuneita käsiään, jotka vielä eilen olivat ihan pehmeät ja leikkivät sotaa takapihalla. Nyt ne ovat uurteiset ja niiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan uurteiden syventäminen, oli se sitten työtä tai jotain muuta. Katsoo kasvojaan ja näkee hymyn aina vain väsyvän, näkee miten hymyyn yhä useammin hiipii toinen ääni, erilainen sävy, erilainen surkeus jota ei pääse pakoon edes peiton alle. Surkeus ja melankolia, jotka kulkevat suonissa jokaisella sydämen tykähdyksellä, täyttävät suonet uudella pelolla ja epäröinnillä, jota ei vielä äsken ollut sellaisenaan.

Mitä pitempi aika kuluu, sitä harvemmin katsoo peiliin. Ja aina kun katsoo, pitää näkemästään vähemmän. Joka kerta kaikki tuntuu syvemmältä, jokainen uurre kasvoissa ja käsissä, jokainen uurre elämässä tuntuu syvemmältä ja tuntuu siltä, kuin sieltä pois kiipeäminen olisi vaikeampaa kuin ennen. Nivelet jäykistyvät, polvet eivät ota taittuakseen, hiukset ja happi ohenevat mitä ylemmäs kiipeää, hengitys vinkuu, niska kumartuu. Sitä katsoo vartaloaan ja huomaa miten kuon karttuu kylkiin ja mahalle, yrittää juosta ne pois, mutta sitä vain väsyy nopeammin aina vaan.

Pysähtyminen meinaa nukahtamista ja on pakko pysyä liikkeessä, yhä vaan, aina vaan liikkeessä, ettei sitä nukahtaisi ennen aikojaan, etteivät ne kantaisi epähuomiossa arkussa hautaan ennen kuin olet valmis, ennen kuin olet oppinut kuinka kuollaan, ennen kuin ymmärrät miten sanotaan ja mitä todella tarkoitetaan kun sanotaan:

”kiitos, nyt riittää.”

Häiritsevät unet

Viimeyönä näin hämmentäviä unia. Minulle määrättiin ahdistukseen lääkettä, jonka riippuvuusaste oli voimakas, siitä oli varoitustarra paketin kannessa. Kämppä oli pimeänä, olin ehkä jonkinlaisessa valveunessa, en ollut nukkunut vielä kauankaan, tunnin tai pari. Oli ikäänkuin minulle olisi tuossa, sohvalla maatessani ja George Carlinia katsellessani vain jotenkin määrätty lääke ja se oli aivan luonnollinen homma. Menin keittiöön ottamaan pillerin, heti kun otti sen, maailma ikäänkuin välähti ja pimeni vielä asteen tai pari, ruumiinkuva ei enää vastannut mielen lähettämiä viestejä ja olo oli tokkurainen. Heräsin lopulta kuselle. Tavallaan tiesin kaiken olevan unta, koska tiesin, että kohta minun pitää nousta kuitenkin kuselle, vaikka seisoin muka keittiössä. Ymmärsin olevani makuuasennossa, vaikka tunsin seisovani pystyasennossa.

Tämän jälkeen näin unta, jossa luokkalaisten kanssa köksän tunnilla tapettiin, paloiteltiin ja hävitettiin ruumis. Juha Sipilä oli koulun rehtori, mutta ikäväkseni en paloitellut sitä, vaan jouduin katselemaan sen ärsyttävää, possunenäisessä hämmennyksessä ylöspäin nostettua lärviä läpi koko unen. Ensin ajattelin, että tämä on ehkä alitajuntani tapa sanoa, että alan luottaa luokkakavereihinkin pikkuhiljaa, mitä se varmaan myös osaltaan on. Mutta sitten aloin ajatella hieman huolestuneena sen suhdetta syyllisyydentunteisiin yleensäkin. Ehkä minussa siinä mielessä elää jossakin pohjalla jokin vähän psykoottinenkin pohjavire, etten aina ihan ymmärrä häpeää ja syyllisyyttä kauhean normaalilla tavalla. Ajatus siitä vaivaa minua aina silloin tällöin. Kyse ei ole siitä, ettenkö tuntisi syyllisyyttä, mikäli olen tehnyt väärin, sen sävy vain tuntuu monesti epäilyttävältä. En osaa tuntea syyllisyyttä sellaisesta, mistä "normaalit" ihmiset tuntevat häpeää, koska se on mielestäni ajanhukkaa. Jos elämä ajaa sinut olosuhteisiin, joissa toimit tietyllä tavalla, mikään määrä häpeää ei sinällään tee tehtyjä asioita tekemättömiksi. Ennemmin tarvitaan jonkinlaista tolkullista observointia ja reflektiota, ja jonkunlainen itseään tarkkaileva järjestelmä, joka pitäisi huolen siitä, ettei tehty asia toistu. Tätä on vaikea selittää, ehkä siitä pitäisi jutella ennemmin jonkun psykiatrin kanssa, jotta sitä hahmottaisi itsekään.

Alan taas vihata itseäni, "kun en ole tehnyt musiikkia pitkään aikaan." Meinasin tänään mennä treenikselle, mutta kirjoittaminen vie voiton tänään. Pitäisi kai perustaa joku oma kustannusfirma, että saisi levyt ja kirjat duunailtua, mutta ei se kauheasti houkuta, kun ei ole mitään kiinnostusta markkinoida niitä kuitenkaan. Uskon kyllä, että jos tahtoisin, osaisin markkinoida ja tyrkyttää kaikenlaista, mutta kun vihaan sitä hommaa niin vitusti, niin en tahdo edes myydä omia juttujani. En myöskään tahdo, että ne kirjat menevät vain hukkaan ja jäävät tänne pyörimään. Olen tehnyt jo ihan riittävän monta levyä, joita kukaan ei koskaan kuule. Kirjoille ei tarvitse ehkä käydä samalla tavoin. Nyt alkaa olla sen verran nälkiintynyt olo, että on vedettävä ihmisten vaatteet niskaan ja lähdettävä kauppaan.

Kirjoja ja levyjä.

 En tiedä oletteko koskaan pohtineet, mitkä jutut tähän musiikki-, kuva- ja äänisaasteeseen ovat vaikuttaneet, mutta nyt puran sen silti. Toki näitä ennenkin on paljon sellaisia vaikutteita, jotka eivät välttämättä tule tähän listatuksi, mutta yritin pitää sen jotenkin relevanttina tätä päivää ajatellen. Silti tiedän, etteivät kaikki ole kuitenkaan kuulleet kaikkea, ja musiikissa ja muussa yksi tärkeimpiä ulottuvuuksia on mielestäni se, että jaetaan asioita muiden ihmisten kanssa. Joten tässä on lista asioista, jotka minuun ovat vaikuttaneet suuresti, ja jonkinlainen selvitys kaikista.


Tom Waits - Bone Machine
Tom Waits - Mule Variations
Tom Waits - Real Gone


Tom Waits on selkeästi yksi tärkeimmistä vaikuttajista, koska se on juuri oikealla tavalla kolhittu ja likainen. Helppo samaistua ja kasaan ruostuneen estetiikkansa kautta vaikuttanut omaan musiikkiini ehkä enemmän, kuin mikään muu artisti suoranaisesti on vaikuttanut. Kun löysin Bone Machinen ensimmäistä kertaa, makasin kaksi viikkoa lattialla kuunnellen sitä ja yrittäen tajuta, että mitä helvettiä siinä tapahtuu. Ikävä homma oli se, että olisi pitänyt ehkä lukea ylioppilaskirjoituksiin, mutta sinne meni. Kaksi muuta mainittua levyä ovat aikalailla samaa jatkumoa, ja siksi myös vaikuttavia tekeleitä. Myös kirjoittamiseen Waits on varmasti jättänyt oman kuhmuisen jälkensä.

Neurosis - The Eye of Every Storm
Neurosis - A Sun That Never Sets
Neurosis - Given To The Rising

Näiden levyjen kanssa olen haudannut tärkeitä ihmisiä. Given To The Rising taas on jonkinlaisessa julmuudessaan mielestäni aika täydellinen levy, siinä on ihan oma maailmansa ja kitaran kiertoäänillä soitetaan vähintään yhtä paljon, kuin soinnuillakin.

Swans - Filth
Swans - The Seer

Filth ei tarvitse mielestäni minkäänlaista "aikanaan kovaa kamaa"-vammaistasoitusta, vaan se hakkaa lattiaan ihan järjettömän suuren osan tämän päivän möykkälevyistä minimalistisella pessimismillään. The Seer oli sen sijaan ensikosketukseni koko yhtyeeseen, mikä saattaa monille tuntua pyhäinhäväistykseltä, mutta itselleni se tuli kaikinpuolin juuri oikeaan saumaan ja oli sitä, mitä tarvitsin musiikilta juuri tuossa vaiheessa elämääni.

Magrudergrind - Magrudergrind

Paras grindcore-levy, joka itselle on koskaan vastaan tullut.

Dr. John - Locked Down

Uusin levy, voisihan sitä laittaa niitä alkupään hämyilyjäkin, mutta tätä parempaa autoilulevyä ei ole. Lisäksi My Children, My Angels on maailman paras huumeurkublueslaulu.

Heroin & Your Veins - Regret

Omaehtoisuudessaan ja kauneudessaan psykedeelinen ja hieno albumi. Niin on Nauseakin, mutta valitsin tämän.



Nirvana - In Utero

Nevermindin meluisampia ja väkivaltaisempi ja kaltoinkohdeltu ja eteiseen unohdettu pikkuveli. Nämä "vaikeammat" levyt ovat muutenkin yleensä enemmän meikäläisen mieleen. Etenkin, mitä enemmän niissä on hallitsematonta kitaran kiertoa ja kaaosta.

Tuomari Nurmio - Hullu Puutarhuri

Ehkä yksi parhaita levyjä, joita tässä maassa on tehty, metsäläismanaus kohtaa New Orleans voodoon, eikä sillä reseptillä voi oikeastaan mennä vikaan. Ehkä vaikuttanut jotenkin alitajuisesti siihen, miten haluan suomen kieltä teksteissä käyttää. 

Peter Dolving Band - One of Us

Ensimmäistä kertaa kuunnellessani mietin, että vaikkapa Ruby tuntuu vähän liian iskelmältä, mutta kun ymmärsin miten hyvin sovitettu ja monipuolinen kokonaisuus tuo levy on (siinä on käytännössä melkein kaikkea sellaista, mitä tuollaisen kevyemmän populaarimusan piirissä voi tehdä perinteisellä bändikokoonpanolla), en voinut kuin hymyillä. Meinasin laittaa myös Radiohead-kaikuisen Bad Bloodin, mutta päädyinkin sitten laittamaan kuitenkin tuon seuraavan..

Bringthewarhome - Rejoice!

Täydellinen levy, jota lähes kukaan ei ole kuullut. Enkä ole todellakaan mitenkään hipstercoolisti iloinen siitä, vaan tahtoisin jokaisen elävän ihmisen kuulevan tämän levyn ainakin kerran elämänsä aikana, mielellään tuhansia kertoja, mieluiten toki alkuperäisessä järjestyksessä, jonka Dolvingin Peter meni sotkemaan.

Radiohead - Ok Computer

Tämänkin kuulin oikeasti niin myöhäisessä vaiheessa elämääni, ettei moni varmasti uskoisikaan. Sen jälkeen se on kuitenkin kirinyt aika hyvin kiinni soittomäärissä sellaisiakin levyjä, jotka olivat lautasella sitä kymmenen vuotta aiemmin. Tämä on myös vaikuttanut omaan kitaransoittooni ja sen meluisuuteen ja kaikuisuuteen aika paljonkin.

Angels of Light - How I Loved You

Tämän löysin vasta vuosi takaperin, kun törmäsin New York Girlsiin youtubessa. Tiesin heti, että levy jolla on tällainen biisi on varmasti yksi parhaita levyjä ikinä, ja olihan se. 

Captain Beefheart - Doc At The Radar Station

Psykedeliaa, runoja, bluesia, kulmikasta kolistelua, tämä on itselle ehkä tärkein Beefheart levy, vaikka Safe As Milkiä ja Trout Mask Replicaakin on tullut luukuteltua jonkin verran. 

Portishead - Third

Hieno kokonaisuus, etenkin monipuolisuutensa vuoksi. Deep Water ja Machine Gun peräkkäin on jonkinlainen limbosta helvettiin lipsahdus, jollaista ei monella levyllä ole.  

Steen1 - Runoja Kontrollihuoneesta

Tällä levyllä pidin tuosta radiokollaasinomaisesta teemasta ihan helvetin paljon. Se teki suuren vaikutuksen ja yritin sitten vääntää vähän samanlaista Babylon Burnsille, mutta siinä kohtaa olisi pitänyt olla itse tekemässä, kun visio oli niin selvä ja terävä, nyt se on vain repaleinen ja irtonainen, kun yritin selittää visioitani Konstalle, joka noin muuten teki tuon paskasti soitetun levyn soundien kanssa hienoa työtä.

Laineen Kasperi - Saatana Saapuu Sörnäisiin

Kasperin biittien musikaalisuus on ehkä hienoin elementti tällä levyllä. Ja Tahra. Ja yleinen urbaanin ahdistunut ilmapiiri koko levyllä.

Mark Lanegan - Field Songs

Valitsin Mark Laneganin järjettömän laajasta tuotannosta sen levyn, jolla on One Way Street ja Blues in D Minor. Tuossa on sitten ehkä ylipäätään sellainen ukko, jonka työmoraali on vaikuttanut omaani eniten. Mitä vittua sitten, vaikka on joka levyllä mukana hääräämässä jotain, kunhan saa TEHDÄ koko ajan JOTAIN?

Nick Cave & The Bad Seeds - Abattoir Blues & Lyre of Orpheus

Etenkin slovariensa puolesta hienoimpia Bad Seeds-juttuja, yleissoundeiltaan aika siistiä, mutta tarvittaessa yltyy huumehoureiseen raivoon ihailtavalla intensiteetillä. 

Rollins Band - End of Silence

Näin bluesia pitäisi mielestäni soittaa! Näin, tai niinkuin Iron Monkey ensimmäisellä levyllään sitä soitti. Jätin Iron Monkeyn pois listasta, enkä edes tiedä miksi. No, tässähän se tuli.
IRON MONKEY!

Nick Cave & The Bad Seeds - Push The Sky Away

Ilmestyttyään meni koko kesä ja kaikki sen ympäri Lahtea kävellyt yöt melkein yksinomaan tämän kanssa. Hieno levy, palaavia teemoja, Higg's Boson Blues ja looppeja.

QOTSA - Lullabies to Paralyze

Aluksi en pitänyt tästä levystä yhtään. Se jäi oikeastaan täysin huomiotta vuosiksi, kunnes ostin sen jostain alennuksella itselleni ja tajusin miten hienoja biisejä siinäkin on vain toisensa perään. Myös Josh Hommen mielipuoliset huhuilustemmat ja kitaransoitto ovat ohjanneet omiani niille urille, joilla ne nyt kulkevat.  

Daniel Persson - Broken Bones

Taas aikalailla täysin tuntematon tyyppi Ruotsista. Etsin tätä levyä pari vuotta internetistä. En löytänyt sitä mistään ja kysyin myspacen kautta, josko hänellä olisi niitä itsellään. Muutaman päivän päästä tuli vastaus, että "on niitä vielä kai joku muuttoboksi yläkerrassa, katotaan, kun kerkeän purkaa romut". Aikaa kului ja muutaman kuukauden kuluttua postissa tuli levy, jonka mukana on kortti, jossa lukee "What's up Jere? Here's the cd man, it's on the house. Cheers Man, Daniel Persson" hieno, hämyinen ja psykedeelinen bluesfolk-levy.

Mary Beats Jane - Locust

Peter Dolvingin alkupään ysärinkatkuinen levy, Kyuss ja muut aikalaiset kuuluvat vahvana, mutta mielestäni tässä on silti vielä vähän mielenkiintoisempi tulokulma, koska sellaisen stonerpaahdon ohella vaikka viimeinen biisi Nail Me käy jo wurlitzer-jatsin puolella. Ehkä nuo rauhallisemmat sävyt tältä ovat vaikuttaneet itseeni eniten.

King Crimson - In The Court of the Crimson King

Tästäpä kirjoitin aika vähän aikaa sitten. Kattotuuletinmusaa (eli makaat Kairossa, hotellihuoneessa houreisessa kuumeessa tekemässä varmaa kuolemaa, tuijottaen kattotuuletinta ja kuullen päässäsi tällaista musiikkia) parhaimmillaan.

Red Sparowes - Fear is Excruciating But Therein Lies The Answer

Ei ensimmäinen levy, jonka kuulin yhtyeeltä, mutta jostain syystä jätin tämän hyllyyn ennemmi, kuin At The Soundless Dawnin.




Kilimanjaro Darkjazz Ensemble - From The Stairwell


Yksi hienoimpia triphoppiin päin kallellaan olevia levyjä, kitaroinnin kannalta etenkin äärimmäisen kaunista kuultavaa. Suosittelen myös muita levyjä, eka taisi olla omalla nimellä ja Here Be Dragons on toinen.

Melissa Auf Der Maur - Out Of Our Minds

En oikein osaa pukea sanoiksi ajatuksia tästä levystä, mutta yksi tärkeimpiä ihmiskunnan vääntämiä levyjä tämä on, ja sen ajattelukin saa ajattelemaan, että Melissa saisi äitiyslomansa ohella kirjoitella lisää näin hyvää musiikkia.  

Pig Destroyer - Terrifyer

Toinen hieno grindcorelevy, vaikka rumputriggerisoundiin tottuminen vie aina pari ekaa biisiä, mutta kun tuotannosta pääsee yli, tajuaa aina miten kova meno tällä levyllä oikeasti on. Tekstipuolikin on bändille ominaisesti suhteellisen nyrjähtänyt.

Fuck-Ushima - kaikki.

Näiden jätkien pää vaan toimii niin samalla aaltopituudella, kuin omani, kuten tuo Cut-Ushima-hommakin osoittaa. Jonkinlaisia sielunveljiä siis. 

Hebosagil - Lähtö

Tämä on yksi parhaita uudempia suomalaisia levyjä. Mietin, nostanko tämän vai Viisikon, mutta tämä on rujompi ja ihmisvihaisempia ja eristyneempi. Hieno tekele. 

varmaan pikkuhiljaa parempi siirtyä kirjojen puolelle...

Aldous Huxley - Island, Ape & Essence

Huxleyltakin on tullut luettua paljon, enemmän toki esseepuolta ja luentoja, mutta valitsin tähän Brave New Worldin utopistisen, puoliesseistisen vastakappaleen Islandin, jossa saarella elävä yhteisö elää vaihtoehtoisella tavalla, jonka olennaisena osana on myös psykedeelirituaalit. Ape & Essence taas on jonkinlainen esiaste Apinoiden Planeetalle. Siinä hienointa on jotenkin maailma, joka yhdistää Falloutin ja Apinoiden Planeetan hienolla tavalla jonkinlaiseen pakanalliseen ritualistiseen yhteiskuntaan.

Kurt Vonnegut - Titanin Seireenit, Teurastamo 5

Vaikka kovimmat sci-fi-tyypit eivät välttämättä kelpuuttaisi Vonnegutia sci-fi-kirjailijaksi (en tiedä, en ole tarkastanut onko näin), on hänen teksteissään monesti mielenkiintoisia, hauskoja ja hienoja ajatusleikkejä (mustaan aukkoon lentämisen seurauksia, ihmiskunta valoa nopeamman kommunikaation välineenä, yms.) ja Teurastamo 5 on listassa lähinnä mielenkiintoisen, ajasta vapaan rakenteensa vuoksi. Kirjoitappa tuollainen kirja Suomessa, ja kukaan ei koske siihen pitkällä tikullakaan. 

Eiji Yoshikawa - Musashi

Tästäkin kirjoitin mielestäni vähän aikaa sitten, mutten muista kuinka pitkä aika siitä on. Tämä alunperin jatkokertomuksena ilmestynyt järkäle tarjoaa monenlaisia pieniä ikkunoita japanilaiseen mielenmaisemaan ja ihmisyyteen yleensä.



Haruki Murakami - Kafka Rannalla

Vaikuttavimpia kirjoja, joita olen viime vuosina lukenut, mukaansa tempaava ja japanilaisille tyypillisen outo, lipsumatta siihen silti mitenkään itsetarkoituksellisesti.

Samuel Beckett - Unnamable, Malone Kuolee, Millaista On, Endgame

Beckettistä olen viime aikoina jauhanut taas enemmän, kuin mitä ehkä kukaan jaksaa lukea. 

Charles Bukowski - Last Night On Earth Poems, Bone Palace Ballet, Vanhan Likaisen Miehen Juttuja

Bukowskin kamasta etenkin loppupään jutut kolisevat itselleni parhaiten. Nyt luen Burning in Water Drowning in Flamea, joka sisältää runoja vuosilta 55-73, ja nämäkin paranevat mielestäni pitemmälle mennessä. 


Douglas Hofstadter - I Am A Strange Loop

Noh, ehkä paras tietoisuutta käsittelevä kirja minkä olen lukenut (ainakin tämän hetkisen muistini mukaan), sekin ansio tulee ehkä jo yhdestä tietystä luvusta.

Kaija Juurikkala - Äitikirja

Tämä oli kiinnostava ja mielestäni aika tärkeä kirja olemassa. Laittaa miettimään omaa äitisuhdettaan ja mahdollista, vaikkakin ainakin toistaiseksi epätodennäköistä vanhemmuuttaan. Asiaa on pohdittu monelta kantilta ja teksti on kiinnostavaa. Luin tämän muistaakseni päivässä.

Kafka - Metamorfoosi ja muut novellit

Kafkalta pidän enemmän novelleista, kuin romaaneista. Novelleissa maailmat syntyvät ja tuhoutuvat nopeammin. Amerikka taitaa olla ainut romaani, jonka olen saanut luettua loppuun, ennen kuin kirjaston laina-ajat ovat paukkuneet. Käännöksillä tosin on oma vaikutuksensa siihen.

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu, Siddhartha, Demian

Hesse on ehkä yksi tärkeimpiä itseeni vaikuttaneita kirjailijoita. Sitä ei tietty aina ajattele siinä vaiheessa, kun lukemisesta alkaa olla pitempi aika. Silti jokaisen luetun Hessen jälkeen tuntuu siltä, kuin juuri se kirja olisi ollut vaikuttavin kirja, jonka on koskaan lukenut.

Italo Calvino - Ritari Joka Ei Ollut Olemassa, Kosmokomiikkaa, Jos Talviyönä Matkamies..

Calvinon metatasoilla leikkiminen ja ajoittain eksistentialistisetkin pohdinnot ovat suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka tykkäävät viritellä mielessään ajatusleikkejä. 


Voltaire - Mikromegas

Samoin kuin yllä, kirja ei ole paksu, mutta sen aikana liikutaan aika päätä huimaavissa etäisyyksissä ja tullaan myös johonkin Suomenlahden korville hengailemaan. Mikro- ja makrokosmos ovat yhtä, eri skaalassa vain. Aina pääsee isommaksi ja pienemmäksi.

Jean-Paul Sartré - Inho, Muuri, Being & Nothingness

Eksistentialismia ja yleistä olemisen hankaluutta ja haluttomuutta, sattumia ja epätietoisuutta. Sartré ei välttämättä vaikuttanut minuun suoranaisesti, vaan antoi ennemmin jonkinlaisen varmistuksen sille, etten ole yksin ajatusteni kanssa, melko vastaavia asioita sitä oli pyöritellyt jo ennen noiden lukemista.

Friedrich Nietzsche - Näin Puhui Zarathustra

Yksi länsimaiden mustamaalatuimpia ja väärinymmärretyimpiä ajattelijoita. Nihilismi on helppo kääntää aina jonkinlaiseksi vahvemman laiksi, vaikka kyse on nähdäkseni lähinnä itsensä haastamisesta ja voittamisesta, rehellisyyden ja suuremman (henkisen) voiman tavoittelusta. Se ei voi tapahtua massojen hälyssä, vaan itsensä kehittäminen vaatii ihmisen tavallisuuden ylittämistä ja sisäänpäin kääntymistä. Siinä näissä ajatuksissani mielestäni oli pohjimmiltaan kyse. Massojen välttelystä, itsensä kohtaamisesta ja voittamisesta. Mutta luenkin niitä lähinnä omasta perspektiivistäni.

Arthur Schopenhauer - Kuolema ja Kuolematon

Schopenhaueriakin lukiessa kannattaa jättää länsimaisen voittokulun kirjoittamat ennakko-oletukset pois ja keskittyä vain sisältöön, ja ajatusten kauneuteen. En löydä niistä läheskään niin paljon pessimismiä, kuin mitä yleinen mielipide tuntuu olevan, vaan realismia ja jonkinlaista reduktionismia, joka pyrkii pitämään ylimääräisen toivon järjen rajoissa. Silloin se vain tuppaa jäämään vähän vähäiseksi.

Shunryu Suzuki - Not Always So

Suzukin luentoja vähän kaikesta, mielestä, meditaatiosta ja ties mistä.

William Burroughs - Alaston Lounas

Modernin psykedelian ja kaikenlaisen saastaisen liman merkkiteoksia. Tämä kirja taisi rohkaista itseäni enemmän kuvallisen ilmaisun kanssa, kunnes se vähitellen räjähti käsiin siksi järjettömäksi kaaokseksi, joka minun mieleni oikeasti on.

John Steinbeck - Hiiriä ja Ihmisiä

Steinbeckin Amerikka on toisaalta arkinen, toisaalta juuri siksi myös melko raadollinen. Niitä harvoja kirjoja, joissa loppuratkaisu on oikeasti tehnyt jonkinlaisen isomman vaikutuksen. Eli siis sen muistaa vielä vuosien päästä.

Chuck Palahniuk - Eloonjäänyt

Fight Club olisi helppo nostaa esiin, mutta Eloonjäänyt on uskonnollisen kulttisekoilun, takaperin kulkevan sivunumeroinnin ja kaiken muun oudon kanssa ehkä vähemmän tunnettu, ja siksi suosittelun arvoinen kirja.


Eiköhän siinä ollut joitain tällaisia yleispäteviä suosituksia vähäksi aikaa. Monet ovat varmasti tuttuja isolle osalle niitä, jotka ovat lukeneet tätä vähänkin pitempään, kuin kuukauden päivät, mutta yritän jotenkin pitää huolen siitä, että ihmiset päätyvät niiden asioiden äärelle, joiden katson olevan kaiken mahdollisen huomion ja ymmärryksen arvoisia.

Koodauksesta ja rahasta.

Koulujutut vie taas aikaa melko tehokkaasti, tuntuu välistä siltä, että päivät menee koneella istuessa ilman, että saa oikein mitään konkreettista aikaan, vaikka päivät eivät sinällään kulukaan yhtään sen nopeammin, kuin mitä niitä elää läpi ja minkä verran niiden aikana tekee. To do-list pienenee koko ajan, ja kohta pääsee käsiksi taas olennaisempiin asioihin. Sellainen fiilis on, että Pahoinvoinnin Spiraaleja voisi piirtää. Kunhan on ajatus useampaan, kuin kahteen tai kolmeen. Yleensä ne kyllä tulee juuri siinä vaiheessa, kun vaan päättää kirjoittaa ne valmiiksi. Eli hatusta ja hetken mielijohteesta, ainakin parhaat.

Tuossa äsken kirjoitin pari sivua koodaamisesta, Androidista ja sen sovelluksista ja tulevaisuudesta. Vaikka en tajua suuresta osasta asioita oikeastaan yhtään mitään, olen nyt vähän ihastunut koodaamiseen siksi. Sehän on ihan puhtainta mahdollista länsimaista filosofiaa, siinä on logiikka, ehtolauseet ja kausaliteetit suorassa ja välittömässä toiminnassa. Jos nämä tapahtumat tapahtuvat, niin tämä toiminto saa aikaan tuon seurauksen, simple as fuck, and beautiful in its own right. Harmittaa vain, että koska oma kokemus koodaamisesta, termistöstä, kielestä, käytössä olevista ja järjestelmistä ja ennen kaikkea tuosta käytännön matematiikan maailmasta on niin auttamattomalla tasolla, en ymmärrä ja osaa sitä käytännössä kovin hyvin. Silti tuo kurssi koodaamisesta on tarjonnut itselleni oikeastaan todella monta "hei, enhän mä olekaan ihan vitun pälli!"-hetkeä, jolloin on saanut huudahtaa ilosta ymmärtäessään, että on oikeasti tajunnut sen isomman periaatteen siellä takana, kokonaiskuvan ja sen, mitä se juttu varsinaisesti niinkuin tekee. Olen koodannut mm. tämän hienon kissan, joka soittaa pikku pätkän Lionel Richien Hellota, kun sitä koskee tai puhelinta heilauttaa. Kyseessä ei ole virus, vaikka puhelin sitä epäileekin, kun et hakenut sitä Googlen suojelusta nauttivasta Play-kaupasta. Toimii Androidin luureissa. Siitä ne miljoonat lähtee tilille rullaamaan.

Katselin tuossa taas myös pitkasta aikaa Morgan Spurlockin The Greatest Movie Ever Soldin. Löytyy Netflixistä ja kertoo aika hyvin ja suoraan, miten tehokkaasti ja hyvin tuollainen sponsorointihomma noissa leffakuvioissa oikein toimii, monesta eri näkökulmasta. Sen jälkeen katsoin myös Supersize Men, jota en ollut oikeastaan nähnytkään vielä ikinä. Voi kuulostaa yllättävältä, mutta siinä mielessä olen sitä mieltä, että on hyvä että ruokapaikkaketjuja on olemassa, että sitä kautta ruoka voi olla niin halpaa, että saat edes JOTAIN syötävää silloinkin, kun päiväbudjetti on se kaksi euroa päivässä. Olkoonkin, että se ruoka on täyttä paskaa. Ruoan hinta kaupoissa alkaa ainakin tässä duopolimaassa olla jo sitä luokkaa, että kahdella eurolla et kanna sieltä ulos oikeen mitään muuta, kuin perunaa. Olen elänyt elämässäni montakin vaihetta, jossa päiväbudjetti on ollut yksinkertaisesti 0 euroa kuukauden tai parin ajan putkeen, ja silloin mennään lähinnä suklaapatukoilla. Helvetin terveellinen dietti, tiedän, mutta siinä tilassa ei ole koskaan juuri ravintoarvot kiinnostaneet. Yksi suurimpia älynväläyksiä oli tajuta joskus, että sipsipussit maksavat alle kaksi euroa, ja niistä syö yksinään kaksi päivää suolaa ja tärkkelystä, kun oikein säästelee. Nyt, kun paistattelen täällä ammattikorkean suojissa, nauttien korotettua työttömyyspäivärahaani, tuo maailma näyttää kaukaiselta, eikä niin nälkä ole ollut vielä kertaakaan, vaikka tilillä usein onkin 13 senttiä, tai vähemmän. Silti tiedän sen olevan vielä edessä, kun nämä työttömyyskorvaukset syksyllä 2017 loppuvat. Siinä vaiheessa kuukauden tulot eivät riitä enää edes vuokran maksuun. Sitten on pakko miettiä asioita vähän uudestaan. Yksi vaihtoehto on lopettaa koulu, koska siihen ei ole varaa. Toinen vaihtoehto on etsiä vaihto- ja työharjoittelupaikka ulkomailta, irtisanoa kämppä Suomesta ja tehdä loput koulusta jostain sieltä käsin, missä on halvempi asua. Se on todennäköisin vaihtoehto.

Näiden hommien kirjoittaminen saa minut miettimään tätä pyristelyäni ja väkertämistäni vähän isommassa perspektiivissä. Maailmassa saa mitä tahansa, jos on rahaa. Maailmassa pärjää helposti, jos on rahaa. Se mitä monet eivät välttämättä aina ymmärrä tai tajua ajatella tässä elämäntavassani on se, että minulla ei ole olemassa mitään "pääomaa", ei mitään sellaista, mitä laittaa jotta voisi saadakaan mitään. Tai no sinänsä se ei pidä paikkaansa, koska minulla on soittimia, jotka myymällä toki voisi saada pari satasen seteliä ehkä käteen. Mutta auttaisiko se lopulta juuri mitään? Ei. Laskuja tulee kuitenkin sen verta, että sen saisi uppoamaan niihin melkein koska tahansa. Minä en tee näitä hommia köyhyysrajan hujakoilla pyörien, teen ne käytännössä ilman rahaa. Täysin tyhjillä oleva tili on minulle tutumpi näky, kuin se, että siellä olisi rahaa. Vasta viime kuukausina olen oppinut "säästämään" edes auttavasti, mutta ei sekään tuo minulle mitään sen ihmeempää tyydytystä. En minä tee rahalla hevon helvettiä. Ei sillä ole minulle mitään arvoa tai minulla sille mitään tarvetta. Joku numero tilillä ei tuo minulle mitään ajatusta turvasta tai vakaudesta. Paitsi nolla. Siitä tulee aina sellainen olo, että noniin, nyt alkaa elämä, Howlin' Wolfit soimaan ja katsomaan, mistä sitä nyhtää seuraavan ateriansa. Se on elämää, jonka tunnen ja jota myös omalta osaltani myös rakastan. Mutta kun ei elä yksin, ei ole vastuussa enää pelkästään omasta elämästään. Talossa on muitakin, joiden täytyy syödä.

Velkakaan ei ole minulle mikään vaihtoehto, ei edes se opintolaina, joka kaikkien päähän on iskostettu puoli-ilmaisena rahana. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut sen? Ja kuinka monta kertaa olen muutaman vuoden päästä katsellut, kun samat ihmiset kiroilevat miten piti ryypätä ne kaikki rahat silloin ja nyt maksella sitten vanhoja kännejään pois. Niinpä niin. Ei velkaa, ei kahletta. Katselen mieluummin sitä tyhjää tiliä. Minulle on selvää, että jos minulla ei ole varaa ostaa jotain, minä en tarvitse sitä. Tai jos tarvitsenkin, niin PIM PIM.

Sunnuntaihommia taasen.

Normaalisti en pidä piirrustuksiani sinällään juuri minään, mutta kun tänään ripustin tuon pitemmän aikaa duunailemani, yhteensä 180 senttiä korkean mielenmaiseman seinälle, koin hetkellisesti jotain melko syvää ja hienoa, jotenkin ehkä jopa henkistä tai uskonnollista. En tiedä mitä se oli, enkä tiedä mitä se pitää tarkemmin sisällään, mutta se oli aika hieno tunne. Pari asiaa siihen täytyy vielä tehdä, mutta olen aika tyytyväinen. En skannaile sitä kokonaisuudessaan ennen kuin se on käynyt koulussa, saapa samalla yhden tehtävän kuitattua sillä. Vaikken normaalisti brassailusta välitä, niin pieni yllätysmomentti on tässä mielessä paikallaan, koska tuon vaikuttavuus ei oikeasti aukea ellei sitä katso livenä ja ajan kanssa.

Tämä on taas ollut sellainen sunnuntai, että on tehnyt mieli duunailla yhtä ja toista, mutta piirtely on ollut ihan hyvä tapa käyttää tämä päivä. Aamulla luin yhden Bukowskin loppuun ja kohta voisin jatkaa toista, kun ne on luettu, siirryn postin kantamaan Beckettin lyhytproosakokoelmaan No's Knife, minkä jälkeen seuraa Aldous Huxleyn The Perennial Philosophy. Siitä tuli jotenkin epämääräisesti mieleen, että saan myös osallistua englannin osaamisen näyttökokeeseen 5.4, vaikka kansliasta sanottiin seuraavan olevan syyskussaa. Vähän hämmentävää, että pakka on  tuolla jotenkin noin sekaisin.

Meinaa olla vähän liikaa energiaa kirjoittamiseen, tuntuu, että pitäisi mennä tekemään levyä taas jossain vaiheessa kohta, mutta tällä viikolla on nyt kaksi ja puoli päivää ensin koulua, joten ehkä jaksan kehitellä näitä hommia päässäni sinne asti ja duunailen sitten valmista kamaa loppuun asti vaan. Visio on aika selkeä, mutta välistä on hankalaa tehdä asioita ihan vain yksin ja pitää kaikki läjässä koko ajan. Apukädet olisi jees, mutta kaipa se on kuitenkin vain mietittävä vähän pitemmälle niin ei kai se niin hankalaa ole.

Sekavan Musan Jamien muuliloopperikeikka netissä.

Näin. Nyt on yksi alkuvuoden pisimmistä ja stressaavimmista viikoista takana. Olen lähes poikkeuksetta sammunut joka ilta tällä viikolla ennen kuin on ollut tarkoitus, ja herännyt sitten joskus keskellä yötä pesemään hampaat tai käymään suihkussa tai mitä nyt milloinkin oli tarkoitus tehdä. Päivät ovat olleet pitkiä ja hommaa on ollut melko järjettömästi, mutta nyt voi hengittää ainakin huomisen, ennen kuin taas alkaa kouluduuni ja sen kantilta ylimääräinen äherrys ja pakerrus. Aika nopeasti tässä alkaa olla jopa ihan koulunkin puolesta monen eri kurssin hommia käsissä, ja vaikka tekisikin mieli tehdä vähän ylimääräisiäkin hommia oppiakseen asioita paremmin, ei siihen riitä välttämättä aika.

Eilen tosin huomasin itsestäni erään todella ärsyttävän puolen, jota en muistanut olevan edes olemassa. Istuin englannin tunnilla, kovin hämmentyneenä siitä mikä ammattikorkean englanninkielen kurssin taso oikein on. Se tuntui todella turhauttavalta, kun noin ylipäätään lukee ison osan lukemistaan kirjoista englanniksi, toki ehkä ihan tarpeellinen isolle osalle ryhmää. Mutta minä pidän englannin kielestä ja sen kanssa häsläämisestä, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai lukemisesta tai mistä tahansa. Muistin äkkiä sen ongelman, mikä minulla on aina ollut kouluissa, joissa opettaja seisoo edessä opettamassa ja oppilaat "oppivat" paikallaan riveissä. Jos siinä ei tarjota mitään virikkeitä mielelle, ja tehtävät ovat tasoa "tee näistä verbeistä substantiiveja ja päinvastoin", mihin menee noin 15 sekuntia parhaimmillaankin, turhaudun aika helvetin nopeasti. Ja vaikka yritän parhaani, en kykene hillitsemään itseäni yhtään. Regressio jonnekin yläasteen häiriköintiin on väistämätöntä. Se ärsytti myös minua itseäni, etten osannut pitää päätäni kiinni. Laitoin heti tunnin jälkeen opettajalle viestiä, että olisin kiitollinen, jos voisin suorittaa kurssin vaikka jollain kahdenkymmenen sivun esseellä, koska teen mieluummin sellaisen, kuin katson omaa taantumustani keskittymishäiriöiseksi ääliöksi. Eniten minua turhautti se, että jos kanslistit olisivat kaikkien muiden turhien sähköpostiensa ohella muistaneet ilmoittaa, että osaamisen näyttökokeen englannista olisi voinut käydä suorittamassa 12. tammikuuta, minun ei olisi mitä todennäköisimmin tarvinnut istua tuolla muutenkaan. Mutta niin se menee, ja nyt sitten kai käyn tuolla tuhlaamassa energiaani siihen, että yritän keksiä itselleni jotain tekemistä tuntien ajaksi.

Tässä on ollut niin kiire, ettei ole varsinaisesti kerennyt tehdä musiikkiakaan, vaikka kitaraa on tullut soitettua melkein kyllästymiseen asti joka päivä. Herätessä on tuntunut siltä, että kyynärpäät irtoavat, mutta kylläpä se helpottaa kun saa pari päivää levätä. Keskiviikkona sai sentään soitella Sekavan Musan Jameissa kaksi tuntia kitaraa putkeen, pelkästään improvisaationa ja täysin eri porukoissa. Tämä oma, ensimmäinen osuus onnistui yllättävän hyvin, vaikka ajattelin soittaessani, että kuulen lavalle pelkkää mössöä, toivottavasti tämä kuurona intuitiolla tykitelty kama ei ole ihan paskaa. Ja ilokseni voin sanoa, ettei se ollut. Harhakuvien keikan aikana olin ehkä vähän turhan innoissani siitä, ettei tarvinnut soittaa yksin, ja se tuli soiteltua vähän tukkoon. Oli sielläkin silti muutamia sellaisia hetkiä, jotka tuntuivat siltä, että nythän tämä kulkee ihan kivasti. Fry oli mielenkiintoinen juttu, kun ei Jaskan kanssa oltu ikinä ennen soitettu kyseisen yhtyeen ihmisten kanssa. Kun kyseisestä, epämääräisen monipäisestä kollaboraatiosta paikalle pääsi lopulta vain päämoottori ja moottoriturpa Huttunen ja basisti Juha, niin oltiin sitten jeesimässä siinä. Oli kuitenkin hauska soittaa vähän minimalistisemmalla tatsilla ja hämyillä menemään. Kun en nyt kuitenkaan laita muitten puolesta mitään niiden hommia, niin tässä on tuo oma keikka. Sen saa ladattua ja kuulosteltua, olen siihen yllättävänkin tyytyväinen. Muuten en olisi sitä nettiin laittanutkaan.

2 tuntia kitarasekoilua livenä, checked.

Olipa taas omalaatuinen, hämmentävä, mielenkiintoinen ja disorientoiva ilta. Oli todellakin melko tyhjentävää soittaa kitaraa lavalla kaksi tuntia putkeen. Kun lopetin, piti vähän miettiä, että mikäs helvetin viritys tämä todellisuus oikein on ja mites tätä taas ajettiinkaan, kun ei meinannut ihan käsittää, että jaloilla voi tehdä muutakin, kuin polkea pedaalia tai savukonetta. Looppereissa tai nupissa on jotain vikaa. Yksin soitellessa oli välistä vähän hankala keskittyä olennaiseen, kun volat hävisi ja hyppi takaisin. Olen yrittänyt nyt päässäni muistella, onko tuo nuppi tehnyt tätä myös ilman looppipedaaleita, vai onko ne olleet aina kiinni näiden häiriöiden ilmetessä. Transistorikamat on vähän sellaisia, onneksi niitä voi korjata useimmiten nyrkillä.

Oli siis vähän vaikeuksia alun kanssa, mutta kyllä se siitä sitten taas vähitellen lähti, vaikka siinä vahingossa sohlasinkin yhden loopin talteen pedaaliin ja iskin sen omaksi hämmennyksekseni päälle. Sen sai kuitenkin integroitua äkkiä yhdeksi soittimeksi ja efektiksi lisää. Silti, kun Jaska hiipi rumpujen taakse, en voinut olla tuntematta aika suurta helpotusta. Kahdestaan soittaminen vaan on useimmiten vielä vaikeampaa, kuin yksin soittaminen, koska et varsinaisesti voi irrota mistään kompin läjässä pitämisestä omille teille, ellet ole joku Jack White. Itseltäni se ei kuitenkaan vastaavalla tavalla suju. Lopultakin loputkin jengistä tuli lavalle ja sitten kaikki olikin ihan suoraa tajunnan valtatietä kohti varmaa tuhoa. Hauskaa oli.

Fry-keikka oli vähän jänskättävä, koska olin koko ajan ajatellut, että niiden oma kitaristi Cedric tulee ja hoitaa homman himaan, ja voin vain huhuilla jotain huiluääniä taustalle, mutta tämä tuli kipeäksi ja jouduin soittamaan ainoata kitaraa. Se meni kuitenkin helvetin hyvin. Jaska jatkoi rummuissa tässäkin ja soiteltiin siinä muutamia biisejä aika hyvällä hämyilymeiningillä. Nautin kovasti, etenkin kun sai soittaa slidella kieroilua ja vähän vinguttaa kitaraa. Nyt pitäisi selvitä suihkuun ja sen kautta nukkumaan. Huomenna taas koko päivä koulua ja koko ilta muita treenejä, tällaiseksi ovat elämän tehneet ja kaksi päivää yhteen jänskättävimmistä soittokeikoista, joita oon elämäni aikana mennyt sopimaan. Nyt kuitenkin yöt koko maailmalle, ihan siistiä on elo ihmisen täällä aina joskus.

Toteemieläimiä ja muuta

Tässä on tässä parin päivän aikana keretessäni piirtelemäni osa tulevaa magnum opusta, jossa on pari aiemmin piirrettyä kuvaa ja sidon ne kaikki yhteen uusilla kuvilla. Siitä tulee jonkinlainen presentaatio mielestäni, historiastani, persoonastani ja alitajunnastani sellaisena kuin se on. Piirtäminen on vaan välillä vähän kireästi aikataulutettua puuhaa, kun tässä on nyt joka illalle treeniä tai keikkaa. Huomenna on Torvessa Sekavan Musiikin Jami, jota en ole kerennyt juuri odotellakaan, kun on joka ilta tullut treenattua tuota lauantain keikkaa varten. Se jänskättää aika paljon, mutta kaipa se tänään meni jo soiton kannalta ihan hyvin. Isompi ongelma taitaa olla sopivien vaatteiden löytäminen. Ja tiettyjen kohtien skarppaaminen, mutta vähän turhan hankala niitä olisi selittää tietämättä mitä tapahtuu.

On kuitenkin aivan eri asia soittaa noin, systemaattisesti ja treenaten, kuin soittaa improvisoiden ja vapaasti. Jälkimmäinen on ehdottomasti heittämällä oma juttuni, mutta on ihan tervettä päästä pois mukavuusalueelta ja kokeilemaan jotain tällaistakin. On sitä ainakin oppinut itsestään, soittotavoistaan, mukautumiskyvystään ja oppimistavoistaan paljonkin, ja se on mielenkiintoista. Jänskätys on silti ihan luonnollista. Se pitää huolen siitä, että hommaan myös keskittyy. Mutta toivon, että huominen antaa sitä ennen vähän tyhjentää päätä. Jos sitä vaikka neljän tunnin soittelun jälkeen kokisi soittaneensa riittävästi. Frynkin miehistöä on niittänyt kuume, niin nyt sitten kai soittelen ainoana kitaristina siinäkin. Kunnon Meikä-show. Kyllästymiseen asti. No, viimeksi valittivat silti, että oli liian lyhyt. Nyt ei sitten ole. Yhdeksältä aloitan, Harhikset varmaan joskus kymmenen korvilla siis jo lavalla, suosittelen tulemaan paikalle ajoissa.

Syöminen meinaa olla niitä puolia elämässä, jotka kärsivät tällaisesta elämänvaiheesta heti ensimmäisenä. Onneksi tätä täyttä päivää ei ole tätä viikkoa pitempään. Sitten ei ole pitkä matka pääsiäslomaan ja saa maata sohvalla lukemassa ja piirtämässä pari päivää. Jaksaa jaksaa, tsemppi-Suomi ja innovaatio jne...

Ajattelin vain jakaa pari asiaa ennen unta.

 Tällaisista jutuista meikä tykkää tosi paljon. Jos tulee vastaavia kokonaisuuksia mieleen, niin niitä saa linkata tähän alle, katson kaikki joita tulee. Pidän siitä, että musiikki ja kuva tai teksti kulkee jotenkin jatkuvana ja ehjänä kokonaisuutena. Ja vielä enemmän, jos kokonaisuus on yhtä surrealistinen kuin ensimmäisessä tai yhtä tyylilajillisesti eheä, kuin toisessa. Tekisi mieli duunailla itsekin tällaisia paljonkin joskus tulevaisuudessa, etenkin tuota animaatio puolta, kunhan vaan toivottavasti opin tuolla koulussa tekemään sitä puolta sulavammin, se on vähän niinkuin koko touhun suola itselle, vaikka varsinaisesti pieni osa kaikkea onkin.

 

 

 

 

Noin niinkuin muuten ajattelin vain kertoa, että näin viime yönä unta, jossa kesän piikikkäät kasvit polttelivat paljaita jalkoja, kun kannoin koiraa. Sen lisäksi vakuutuskirjoja esittelevä kahdella jalalla seisova muurahaiskäpy huusi meikälle korkealla äänellä.

Ei tässä ihmeempiä. Hyvää yötä vaan.

Nämä ovat vielä visuaalisia pohdintoja edellisistä teksteistä, joita piirtelin tuossa äsken, kun katseltiin Police Squadeja. Otettiin tässä illasta tuollainen kepeä 10 biisin settikin haltuun ja huomenna mennään vähän treenailemaan ja kokeilemaan kahden akustisen kitaran settiä. Saa nähdä mitä siitä tulee, jos vain kaikki muistaa ja saa menemään niinkuin tänäänkin, niin eiköhän siitä hyvä tule. Huomisen jälkeen olen viisaampi. Nyt voi vetäytyä South Parkin suojaan ja unten maille vähän kerrallaan.

Kun muut lukemiset alkaa olla luettu, otin hyllystä joskus kirpparilta löytämäni Bukowskin Kaupungin Kaunein Nainen-kokoelman, joka on vain odottanut hyllyssä vuoroaan. Näissä suomenkielisissä monesti ärsyttää se, miten niiden käännökset vain pakottavat minut kääntämään sitä päässäni takaisin englanniksi ja miettimään mitä sanoja Bukowski on itse käyttänyt näiden tilalla. Se on vähän turha ja aikaa vievä prosessi, menee aina ensimmäiset 60 sivua ennen kuin aivot tavallaan tottuvat lukemaan sitä suomeksi, ihan vain siksi, että niin iso osa siitä on tullut luettua englanniksi. Muuten en ole lähtökohtaisesti mikään "kaikki on luettava alkukielellä"-elitisti, luen kirjat joko suomeksi tai englanniksi vain sillä perusteella, miten satun ne käsiini saamaan, mutta Bukowskin kohdalla olen pyrkinyt löytämään niin paljon englanniksi, kuin mahdollista.

Michael Giran The Consumerkin tuli hyllyyn tilattuna saksaksi, ja siinä se nyt odottaa riittävää saksan kielen taitoa, jotta kykenisin sen lukemaan läpi. Ei ehkä ihan parin lähivuoden juttu, mutta tulevaisuuden tavoitteena kuitenkin. Itseasiassa saksan kohdalla luetun ymmärtäminen on itselläni aika hyvä, verrattuna siihen miten vähän osaisin vaikka lauseita muodostaa. Voisi tuota kai koittaa alkaa dekoodailla päässään. Englanniksikaan tuota kirjaa ei kuitenkaan ole löytynyt alle muutamalla satasella. Tai no torrentin löysin pdfään, mutta olen vähän huono lukemaan kirjoja tietokoneen näytöltä. Nyt kuitenkin on tullut aika käydä maaten ja keskittyä trippailemaan tietoisuuteni eri tasoilla..