maanantai 29. helmikuuta 2016

Tietoisuus mietityttää taas.

Kaikessa tässä, kaikessa kirjoittamisessa, musiikissa, kuvissa, kärsimyksessä, ajattelussa, kaikessa tässä on kyse rakkaudestani tietoisuuteen ja tajuntaan, ja niiden olemassaolon ja hahmon pohtimiseen. Olen ajat sitten hylännyt "tiedon" absoluuttisuuden, koska tieto on pohjimmiltaan aina subjektiivista luuloa, joka ihmisen täytyy perustaa johonkin ympäröivään. Eli tietääkseen jotain ihmisen täytyy olettaa, että se mitä hänelle ympäriltä syötetään, on totta (jonka ilmaisu jo itsessään edellyttää "todeksi tietämistä", mikä taas on hieman kehämäinen tapa lähestyä totuuden ja todellisuuden peruskäsitteitä) ja hän voi luottaa näihin perusperiaatteisiin ja faktoihin varmasti, ennen kuin tekee johtopäätöksen, jonka pohjalle rakentaa tiedon ja ymmärryksensä. Voin sanoa, että jokin asia vaikuttaa todelliselta annettujen faktojen valossa, eli minun perspektiivistäni en voi nähdä kulmien ympäri tai seinien läpi, joten jokin vaikutelma näyttää minulle riittävän validilta mennäkseen todesta, tämän kerran.

Epäilen olemassaoloani, tietoisuuttani ja tajuntaani jatkuvasti. Aina välillä se saattaa käydä psykoottisissakin rajoissa, mutta uskon sen olevan tuttua jokaiselle eksistentiaalikriisin kanssa painineelle: itselläni se muodostaa perusrungon itse tietoisuudelle, jatkuva epäily ja haastaminen pitää mielen terävänä ja veren kierrossa. Pidän tietoisuuden tutkimista jonkinlaisena ylimpänä tieteenä, oli kyse sitten filosofiasta, neurologiasta, psykologiasta tai mistä tahansa. Miksi? Siksi, että ympäröivän maailman tutkittavien kohteiden mukaan käännämme katseen sisäänpäin ja tutkimme mittauslaitteita ja käyttöliittymää, jonka päällä kaikki tuomiomme kaikesta (myös siitä tajunnasta itsestään) oikein makaa. Siksi se ei ole mikään pikkujuttu oikein millään mittakaavalla, ja siksi pidän sitä henkilökohtaisesti kiinnostavimpana mahdollisena tutkimusalana.

Vaikka taiteeni tai sen tekeminen ei välttämättä vaikuta kovin tieteelliseltä, sitä ohjaa silti vastaava kurinalaisuus, samanlainen rehellisyys ja samanlainen palava halu löytää jotain pysyvää. Vaikka työni voi olla tunteisiin, visuaalisiin mieltymyksiin tai mihin tahansa reseptoreihin vaikuttavaa, se on itselleni ennen kaikkea jonkinlainen tutkimus tajunnan sen hetkisestä tilasta, meditaatiota, ajan ja kokemuksen vangitsemista paperille tai ääniin. Aina välillä tuntuu siltä, että on saanut vangittua jotain olemassaolon kannalta olennaista, jotain sellaista puhdasta ja pysyvää, jota ei voi leikata enää pienemmäksi vaikka kuinka yrittää. Myös tästä syystä Samuel Beckett luultavasti koskettaa itseäni niin perustavanlaatuisella tavalla. Hänen työnsä perustaa samalle pohjalle, samalle epävarmuudelle siitä mikä on totta ja mikä subjektiivista harhaa.

Olen pyrkinyt tutkimaan tajuntani eri tiloja, väsymyksen, nääntymyksen ja monien muiden erilaisten vaikutusten alaisena, pyrkien pysymään mahdollisimman rehellisenä itseäni kohtaan. Mikä se itse on? en tiedä. En todellakaan tiedä. Itsen, minän, tietoisuuden ja olemisen ongelmat ovat kiinnostaneet minua aivan syntymästäni asti, ensimmäisistä muistoistani asti (subjektiivista harhaa toki nekin) olen miettinyt mitä kuolema on ja mitä se tarkoittaa tämän olemassaoloni kannalta. Se on ohjannut kaikkea tekemistäni. Tällä hetkellä paremman tiedon puutteessa oletan tietoisuuden olevan eräänlainen sivutuote synapsien sähkökemiallisessa napseessa, kun laittaa riittävän monta hermosolua läjään, ne alkavat väistämättä muodostaa viestiensä ohella tämän kaltaista hyrinää, joka päätyy olemaan enemmän kuin osiensa summa, muttei silti ole mitään sielullista tai yliluonnollista, vaan lakkaa siinä vaiheessa, kun serverit ajetaan kohdaltasi alas. Samalla tämä ympäröivä "todellisuus" menettää yhden serverinsä, yhden havaitsevan ja olemassaolevan, kokemuksellista todellisuutta aistivan olennon. Se on sinua köyhempi, eikä sitä tyhjiötä täytä koskaan kukaan, vaikka sen tilalle tuleekin uusia, aivan yhtä merkityksellisiä tai merkityksettömiä kokijoita.

Välillä olemassaolo tuntuu äärimmäisen ahdistavalta väistämättömyydeltä, joltain sellaista, mitä et olisi voinut väistää mitenkään vaikka olisit pyrkinytkin ohjailemaan historiaa jostain sen ulkopuolelta, jottei sinun tarvitsisi syntyä. Kaikki tulee siitä huolimatta menemään juuri niinkuin sen pitää, ja sinun tietoisuutesi tulee joskus sammumaan. Tämä ajatus saa minut tuntemaan, että olen vangittuna huoneeseen, joka täyttyy hitaasti, mutta varmasti vedellä, enkä voi tehdä mitään väistääkseni tätä kohtaloa. Se on vain jotain mikä on yhtä olemassa kuin tämä arkitietoisuus tässä näin, joten täytyy vain koittaa jättää tänne jälkiä seuraaville, etteivät erehdy luulemaan olevansa yksin tämän ahdistuksen kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti