Tietoisuus mietityttää taas.

Kaikessa tässä, kaikessa kirjoittamisessa, musiikissa, kuvissa, kärsimyksessä, ajattelussa, kaikessa tässä on kyse rakkaudestani tietoisuuteen ja tajuntaan, ja niiden olemassaolon ja hahmon pohtimiseen. Olen ajat sitten hylännyt "tiedon" absoluuttisuuden, koska tieto on pohjimmiltaan aina subjektiivista luuloa, joka ihmisen täytyy perustaa johonkin ympäröivään. Eli tietääkseen jotain ihmisen täytyy olettaa, että se mitä hänelle ympäriltä syötetään, on totta (jonka ilmaisu jo itsessään edellyttää "todeksi tietämistä", mikä taas on hieman kehämäinen tapa lähestyä totuuden ja todellisuuden peruskäsitteitä) ja hän voi luottaa näihin perusperiaatteisiin ja faktoihin varmasti, ennen kuin tekee johtopäätöksen, jonka pohjalle rakentaa tiedon ja ymmärryksensä. Voin sanoa, että jokin asia vaikuttaa todelliselta annettujen faktojen valossa, eli minun perspektiivistäni en voi nähdä kulmien ympäri tai seinien läpi, joten jokin vaikutelma näyttää minulle riittävän validilta mennäkseen todesta, tämän kerran.

Epäilen olemassaoloani, tietoisuuttani ja tajuntaani jatkuvasti. Aina välillä se saattaa käydä psykoottisissakin rajoissa, mutta uskon sen olevan tuttua jokaiselle eksistentiaalikriisin kanssa painineelle: itselläni se muodostaa perusrungon itse tietoisuudelle, jatkuva epäily ja haastaminen pitää mielen terävänä ja veren kierrossa. Pidän tietoisuuden tutkimista jonkinlaisena ylimpänä tieteenä, oli kyse sitten filosofiasta, neurologiasta, psykologiasta tai mistä tahansa. Miksi? Siksi, että ympäröivän maailman tutkittavien kohteiden mukaan käännämme katseen sisäänpäin ja tutkimme mittauslaitteita ja käyttöliittymää, jonka päällä kaikki tuomiomme kaikesta (myös siitä tajunnasta itsestään) oikein makaa. Siksi se ei ole mikään pikkujuttu oikein millään mittakaavalla, ja siksi pidän sitä henkilökohtaisesti kiinnostavimpana mahdollisena tutkimusalana.

Vaikka taiteeni tai sen tekeminen ei välttämättä vaikuta kovin tieteelliseltä, sitä ohjaa silti vastaava kurinalaisuus, samanlainen rehellisyys ja samanlainen palava halu löytää jotain pysyvää. Vaikka työni voi olla tunteisiin, visuaalisiin mieltymyksiin tai mihin tahansa reseptoreihin vaikuttavaa, se on itselleni ennen kaikkea jonkinlainen tutkimus tajunnan sen hetkisestä tilasta, meditaatiota, ajan ja kokemuksen vangitsemista paperille tai ääniin. Aina välillä tuntuu siltä, että on saanut vangittua jotain olemassaolon kannalta olennaista, jotain sellaista puhdasta ja pysyvää, jota ei voi leikata enää pienemmäksi vaikka kuinka yrittää. Myös tästä syystä Samuel Beckett luultavasti koskettaa itseäni niin perustavanlaatuisella tavalla. Hänen työnsä perustaa samalle pohjalle, samalle epävarmuudelle siitä mikä on totta ja mikä subjektiivista harhaa.

Olen pyrkinyt tutkimaan tajuntani eri tiloja, väsymyksen, nääntymyksen ja monien muiden erilaisten vaikutusten alaisena, pyrkien pysymään mahdollisimman rehellisenä itseäni kohtaan. Mikä se itse on? en tiedä. En todellakaan tiedä. Itsen, minän, tietoisuuden ja olemisen ongelmat ovat kiinnostaneet minua aivan syntymästäni asti, ensimmäisistä muistoistani asti (subjektiivista harhaa toki nekin) olen miettinyt mitä kuolema on ja mitä se tarkoittaa tämän olemassaoloni kannalta. Se on ohjannut kaikkea tekemistäni. Tällä hetkellä paremman tiedon puutteessa oletan tietoisuuden olevan eräänlainen sivutuote synapsien sähkökemiallisessa napseessa, kun laittaa riittävän monta hermosolua läjään, ne alkavat väistämättä muodostaa viestiensä ohella tämän kaltaista hyrinää, joka päätyy olemaan enemmän kuin osiensa summa, muttei silti ole mitään sielullista tai yliluonnollista, vaan lakkaa siinä vaiheessa, kun serverit ajetaan kohdaltasi alas. Samalla tämä ympäröivä "todellisuus" menettää yhden serverinsä, yhden havaitsevan ja olemassaolevan, kokemuksellista todellisuutta aistivan olennon. Se on sinua köyhempi, eikä sitä tyhjiötä täytä koskaan kukaan, vaikka sen tilalle tuleekin uusia, aivan yhtä merkityksellisiä tai merkityksettömiä kokijoita.

Välillä olemassaolo tuntuu äärimmäisen ahdistavalta väistämättömyydeltä, joltain sellaista, mitä et olisi voinut väistää mitenkään vaikka olisit pyrkinytkin ohjailemaan historiaa jostain sen ulkopuolelta, jottei sinun tarvitsisi syntyä. Kaikki tulee siitä huolimatta menemään juuri niinkuin sen pitää, ja sinun tietoisuutesi tulee joskus sammumaan. Tämä ajatus saa minut tuntemaan, että olen vangittuna huoneeseen, joka täyttyy hitaasti, mutta varmasti vedellä, enkä voi tehdä mitään väistääkseni tätä kohtaloa. Se on vain jotain mikä on yhtä olemassa kuin tämä arkitietoisuus tässä näin, joten täytyy vain koittaa jättää tänne jälkiä seuraaville, etteivät erehdy luulemaan olevansa yksin tämän ahdistuksen kanssa.

Fuck you brain.

Ei ole ongelmaa, johon kävely ei tarjoaisi ratkaisua tai apua. Tällä kertaa se ratkaisi myös kaikki rahahuolet, kun sain rahat videosta. Pääsen treeneihin ja luovutusreissulle tiistaina, saan ruokaa huomenna ja koko maailma näyttää taas hieman valoisammalta. Pitää miettiä seuraavaa videoprojektia jo, mutta kaipa sekin tässä yön aikana selventää itse itseään. Kävelyn voimaa ei kuitenkaan pidä aliarvioida, vaikka ulkoilma ajatuksena tuntuisikin epäilyttävältä tai ärsyttävältä. Jokaisella askelella ajatukset vain selkiytyvät ja solmut aukeavat. Tai sitten tulin juuri sunnuntaista maanantain puolelle, kuka tietää millaisella ja miten tarkalla kellokortilla tämä mieli oikein toimii. Luultavasti helvetin tiukalla, ei sitä ainakaan saa pidettyä yli kahdeksaa tuntia duunipaikalla.

Kaikki tässä mielessä tuntuu niin räjähtävän ristiriitaiselta, että välillä sen kanssa eläminen on aivan helvetin kuluttavaa, raskasta ja tuhoisaa. Olisi helppo tehdä asiat joskus... helpolla tavalla, mitä ikinä se sitten missäkin tilanteessa tarkoittaa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että jos ollaan keikalla, en anna itseni syödä välttämättä koko päivänä ennen keikkaa. Niinä päivinä kun syön ja keikka menee vituiksi, vihaan itseäni taas seuraavaan keikkaan asti. Joten on helpompi vain olla syömättä. Totta kai toimin paremmin ja tehokkaammin jatkuvassa stressissä, univajeessa ja nälässä, keskityn suorittamaan sitä tehtävää, mitä nyt ikinä olenkaan tekemässä, jotta palkintona saan vedellä aamuyöstä jotain falafel-hampurilaista majoneesit poskilla huoltoasemalla. Jotkut keikat menee jopa ilman pisaraakaan vettä. Ne ovat melkein järjestään parhaimpia. Ne sattuvat eniten ja tuntuvat eniten, mutta niiden voima on myös täysin eksponentiaalinen.

Voin kai sanoa sen olevan masokismia. Ei se ehkä ole suoranaisesti seksuaalista, mutta tyydytys on henkiseltä kantilta katsottuna syvä. Jos sanon itselleni, etten voi tehdä jotain, mieleni työntää minut väkisin juuri siihen suuntaan, tuhoamaan itseni ja oletukseni itsestäni mahdollisimman totaalisesti. Ja juuri siitä syystä tylsistyn nopeasti ihmisten parissa, sellaisten ihmisten, joiden elämä tähtää tasapainoiseen ja rauhalliseen tilaan, sellaiseen turvallisuuteen, jossa kykenee näkemään mitä elämä on huomenna ja ylihuomenna. Itseasiassa tiedän sen juuri ahdistaneen itseäni tänäänkin. Tieto siitä, että seuraavan viikon makaan himassa ja sen jälkeen menen taas kouluun, ja tämä jatkuu tällaisena nyt jonkun aikaa, ilman keikkoja ja ilman muuta selkä edellä putoamista. Mutta se on nyt tätä vähän aikaa.

Sunnuntai, jälleen kerran.

Sunnuntaiahdistus on jotain sellaista, joka on kulkenut mukanani koko elämäni ajan. On aikoja, jolloin sitä ei ole, mutta vuosien ajan se oli aivan helvetin musertavat mittakaavat saavuttavaa kiertämistä, jossa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Tuntuu jotenkin järjettömältä, ajatella, että parhaimmillaan kuutena päivänä viikossa kaikki olisi kivasti ja hyvin, ja viimeisenä päivänä sitä romahtaa henkisesti täysin ja luhistuu kasaan niin totaalisesti, ettei ole mitään ymmärrystä siitä, että ne kuusi muuta olisivat jotenkin hyviä. En ymmärrä miten mieleni muka tajuaisi romahtaa sunnuntaisin, ellei kyse olisi jonkinlaisesta oskillaatiosta, aaltoliikkeestä joka saavuttaa huipun ja pohjan aina sunnuntaisin. Ehkä tämä rytmi on näin raskas ja nopea juuri siksi, että kaikki muutkin syklini ovat niin nopeita. Se käy kuitenkin helvetin kuluttavaksi helvetin äkkiä juuri siksi, että henkiset ääripäät ovat niin kaukana toisistaan. Se ei kuitenkaan ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on todellinen, vakava ja raskas ongelma. Nämä ovat nopeampia, ja vaikka olen oppinut vuosien aikana tuntemaan nämä omat ympyräni ja katsomaan niitä edes jotenkin etäältä, se ei tunnu auttavan yhtään tällaisina hetkinä.

Nämä ovat niitä päiviä, kun ajatukset eivät tunnu siltä, että niitä kannattaa ajatella tai kirjoittaa loppuun asti, ja juuri siitä syystä ne raivostuttavat itseäni yhä enemmän. Liikaa vapaa aikaa on tuhoisaa tällaisessa tilanteessa, ei siksi ettenkö osaisi kuunnella itseäni tai ajatuksiani, minkä varmaan jokainen tätä lukeva tietää, vaan siksi että olemiseni määrittyy puhtaasti tekemisen kautta, ja jos jää liian jumiin omiin ympyröihinsä, omiin tekemisiinsä, alkaa toistaa itseään melko paljon, ja vihaan sitä helvetisti. Tahdon tehdä asioita. Oli virhe jättää nauhoitusromut treenikselle, maalipohjat on loppu, A3 paperit on loppu, videoita voisi toki tehdä enemmän ja enemmän, mutta koneet ja videot eivät milloin ymmärrä toisiaan, milloin lue toistensa kompressioita oikein, milloin mitäkin sellaista vitun ääliömäistä, mikä pitää huolen siitä, että tietokoneiden totaalista ylivaltaa ihmisistä saa odottaa vielä KAUAN.

Mietin, josko aloittaisin nyt tuon I Am A Strange Loopin. Mielentila voisi olla juuri oikea. Stephen Fry, niin älykäs, kaunis ja hieno ihminen kuin onkin, ei tunnu oikein lähtevän kirjansa muodossa. Olen lukenut tässä ensimmäisten 60 sivun aikana nyt viisi muuta kirjaa. Joten ehkä suosiolla laitan sen sivuun ja yritän myöhemmin. Sain aamulla lopeteltua myös Krakovasta kirjakahvilasta ostamani Bukowksin Pleasures Of The Damnedin. Se on yksi parhaita kokoelmia, joita olen häneltä lukenut, paitsi että siellä oli tunnetuimmat ja olennaisimmat runot, siellä oli myös selkeitä teemallisia kokoelmia ja kokonaisuuksia. Vaikken ole lukenut John Fanten kirjoja vielä yhtäkään, oli mielenkiintoista lukea Bukowskin runoja hänen kuolemastaan, kun vähän aikaa sitten luin Dan Fanten (joka myös potkaisi tyhjää joku aika sitten. En juuri pitänyt hänestä, yhden kirjan perusteella tuntui vähän tylsyneeltä perässähiihtelijältä joka yritti päästä isänsä varjosta juoksemalla syvemmälle siihen) kirjan isänsä kuolemasta. Siitä rakentui heti huomattavan paljon kolmiulotteisempi kuva ihmisestä, joka ei ole merkannut minulle koskaan mitään, mutta joka on merkinnyt kahdelle muulle ihmiselle jotain. Toivon, että joku saa omasta kuolemastani joskus vastaavalla tavalla jonkinlaisen kuvan ihmisestä, todellisesta ja elävästä, joidenkin yhteisten nimittäjien kautta. Ei vain ja ainoastaan tämän puolueellisen, yksipuolisen paskanjauhamisen jättämää, varmasti alati haalistuvaa vaikutelmaa siitä, kuka minä oikein olin.

No, joo.

Eilinen kului maaseutumatkaillessa, mutta illalla aloin taas kasailla ja pällistellä runokustannushommia vähän "sillä silmällä". Laitoin Palavat Orangit kansiin ja pdfään ja matkaamaan pariin kustantamoon. Jos novellikokoelmalle on vaikea löytää edes potentiaalista kustannusyhtiötä, niin sitäkään vähää vaihtoehtoja ei tunnu löytyvän runoille. En oikein tiedä, mitä helvettiä tekisin kaikelle tälle tekstille. Kai joku sitten rahastaa sillä, kun jossain vaiheessa kuolen ennen aikaisesti kuitenkin. Joku pikkutakkiläski tai muu ääliö kaivaa tämän kaiken tietokoneelta ja maksaa jonkun mainosjutun johonkin iltapäivälehteen siitä miten menehdyin aivan liian varhain ja sitten yhtäkkiä kaikkia kiinnostaa tällainen traaginen tarina, vaikken elävänä kiinnosta juuri ketään. Näen kyllä tätä ikää lähestyessäni, että 27-vuotta on monella tapaa optimaalinen piste heittää veivinsä. Mutta olen onnellinen, etten ole siinä pisteessä oikein miltään kantilta katsottuna, että siitä olisi sitäkään vähää hyötyä. Minulla ei ole mitään halua kuolla ennenaikaisesti. Minulla ei ole varsinaisesti halua kuolla ylipäätään.

Silti elämän miettiminen on aivan psykedeelistä. Jos miettii, että olen elänyt 26 vuotta, niin onhan tämä elämä tuntunut jo aivan järjettömän pitkältä - tietenkin, se on kuitenkin ainoa kokemuksellinen todellisuus mikä minulla on KOSKAAN ollut olemassa, joten tottakai se tuntuu pitkältä ja siinä on tapahtunut kaikenlaista. Se on kokonaisuudessaan kaikki mitä minulla on, eikä sen ulkopuolelta tai muista vaihtoehdoista ole mitään referenssiä. Joskus se tuntuu väsyttävän pitkältä sarjalta pelkkiä virheitä, ratkaisuja jotka olisi pitänyt jättää tekemättä, jos olisi tahtonut pitää järkensä, mutta sitten taas tajuan miten yliarvostettu ja väärinymmärretty asia järki oikein on. Jos minun on pakko kuolla, niin aion ainakin tehdä sen täysin omalla tavallani. Siinä ei muiden itkeminen paina kupissa yhtään.

Seuraavana taikatemppunani aion tehdä läjän videoita. Tai siis olen tehnytkin jo muutaman, joista yksi on tässä. Myös Kujanjuoksu saattaa julkistaa oman videonsa tässä lähipäivinä. Jos tahdotte videoita, voin duunailla niitä. Stcokikamasta halvemmalla, jos pitää ihan kuvaillakin jotain, voi maksaa vähän enemmän. Mutta kaikenlaiset psykedeliä/trippailu/glitch/sekoiluvideot alkaa sujua jo omastakin materiaalista jo pikkuhiljaa, sitä on tullut kuvailtua kaiken näköisiä juttuja yöllisillä kävelyretkillä.

 

Seuraavaksi otan työn alle Patreon-sivuston esittelyvideon, en vielä oikein tiedä mitä siitä tulee, mutta katsotaan.

Kateus

Brad Warner kirjoitti hyvän tekstin kateudesta. Itse kirjoitan siitä nyt, koska voin käsittää aiempien media/musiikkimyllytysten voivan tuntua suomalaisessa kontekstissa tietysti kateelliselta marinalta. Aloin miettiä sitäkin tuon luettuani, heijastella kaikkea tätä elämääni ja olemistani tuota vasten. Olenko kateellinen kenellekään? En. Olen iloinen jokaisen puolesta, joka tässä hajanaisessa ja sekavassa ajassa onnistuu kasaamaan jonkinlaisen tavan tulla toimeen itsensä ja jonkinasteisen taiteellisen draivinsa kanssa sekoamatta totaalisesti.  Lisäksi on jo oma temppunsa saada ympärilleen porukka, joka ymmärtää ja tukee tekemistä tavalla tai toisella.  Olen onnekseni saanut nähdä monien ystävieni ja tuttujen saavan tekemisilleen vastakaikua, ja koen itsekin olevani melko onnellisessa tilanteessa.

Olen tähän mennessä ollut jo melko monessa bändissä. Lasken nyt muististani 7 bändiä, mutta olen ennenkin unohtanut joidenkin olemassaolon kokonaan. Osa niistä on ollut bändejä, joista olisi ihan hyvin voinut tullakin jotain. Parista tulikin, ja yksi niistä tulee olemaan oikeasti hyvä. Niiden jätkien puolesta olen rehellisesti onnellinen, ja toivon kaikkea hyvää. Yksi mukavimpia porukoita soittaa, vaikken siihen niin hyvin sopinutkaan. Kaikkea on kuitenkin kokeiltava. Olen monissa bändeissä tuntenut oloni epämukavaksi heti, kun ne ovat keränneet vähänkään huomiota. Olen alkanut jarrutella alitajuisesti. Olen ajatellut, että jos tämä homma joskus tekee minulle jotain, sen on tapahduttava täysin omilla ehdoillani.

En tahdo minkäänasteista julkisuutta tai ylimääräistä huomiota sen itsensä vuoksi. Silti joissain yhteyksissä olen jo törmännyt siihen, että monesti perseenreijän tai "hankalan jätkän" maine kulkee edellä aika tehokkaasti. Olen hankala jätkä, jos soitetaan musaa vääristä syistä tai keskitytään epäolennaisuuksiin. Olen myös joka tilanteessa niin rehellinen itseäni ja muita kohtaan, kuin vain voin, koska turha paskanjauhaminen ja hehkuttaminen ei palvele mitään tarkoitusta. Tapan myös kaikki rokkenroll kliseet ja myytit niin tehokkaasti kuin voin, koska itsekuri ja keskittyminen tuppaavat herpaantumaan aina siinä vaiheessa, kun aletaan keskittyä epäolennaisuuksiin ja itsensä hypettämiseen. Nyt minusta tuntuu, että olen juuri niissä bändeissä, joissa minun pitää olla. Bändeissä, joissa kaikki asiat vaan toimivat aivan sataprosenttisesti, ilman pienintäkään epäröintiä. Nämä bändit ovat täydellisiä. Jos näistä bändeistä "tulee jotain" (kuten muiden silmissä tuntuu usein olevan olennaisempaa, kuin omissani) annan sen tapahtua. Siksi, että näissä bändeissä lopettaminen muiden ihmisten takia vituttaisi liikaa. Sitä paitsi onneksi ainakin Cut To Fit on sellaista mölyä ja hakkausta, ettei sen kohdalla tarvitse pelätä mitään. Joka keikkareissulla naureskellaan onnessamme, että onneksi tämä on jatkunut jo niin pitkään, ettei tästä tule mitään. Se on vapauttavaa. Saa tehdä mitä haluaa, tehdä kaiken omalla omistautumisellaan, eikä tarvitse ottaa paineita mistään.

Lisäksi toisinaan kohtaan toisenlaista palautetta. Ihmiset ovat rakentaneet minusta jonkinlaista korkeampaa kuvaa, vaikka kuinka koitan painottaa sitä, ettei minussa ole mitään ihmeellistä ja esitellä omia inhimmillisiä heikkouksiani koko ajan. Jos petyt siihen, mitä olen "todellisuudessa", se ei oikeastaan liikauta olemistani suuntaan eikä toiseen. Omalla tavallaan sekin on vapauttavaa, koska tiedän puhkaisseeni ainakin yhden ylimääräisen ja turhan kuplan, jos olen tuottanut pettymyksen jollekulle, kun en jaksa aina keskittyä kaikkeen, vaikka parhaani mukaan yritänkin.

Suomen musiikkipiirit ovat silti erittäin pienet. Täällä on kaksi pääkaupunkia. Helsinki ja Tampere. Jos bändisi on jommasta kummasta noista, "breikkaaminen" on huomattavan paljon todennäköisempää, kuin missään muualla. Lehtien päätoimitukset ja muut kanavat ovat keskittyneet aikalailla noille akseleille, minkä lisäksi samat naamat pyörittävät moniakin juttuja. Kyllä minäkin monia näistä ihmisistä tunnen, mutta yritän aina pitää bänditouhut erillään muista jutuista. Toki tahdon tukea ystävieni bändejä, järkätä keikkoja hyville bändeille ja auttaa miten vain kykenen. Pyrin auttamaan kaikkia parhaani mukaan. En katso sen olevan itseltäni mitenkään pois. Lisäksi ymmärrän, etten elä missään tyhjiössä. Olen saanut elämäni aikana helvetisti apua monilta muusikoilta ja bändeiltä, viimeksi eilenkin Mikrozuféssa jäätiin ihan syyttä sössöttämään meikän touhuista (kiitos vaan.)

Kateus on kuluttava ja paskamainen taakka kantaa mukana. En suosittele sitä kenellekään. Kateuden kantaminen edellyttää yleensäkin jonkinlaista itsepetosta omien ansioiden ja yksin pärjäämisen suhteen. Ilman muita ihmisiä ja muiden ihmisten vuorovaikutusta et kulje mihinkään. Mikään niinkään sosiaalinen, kuin "menestys", ei tapahdu tyhjiössä. Sen ei tarvitse olla muilta pois, vaikka tässä ajassa niin tahdotaan uskoakin. Siinä on kyse muiden tukemisesta, yhteistyöstä, rakkaudesta siihen mitä tekee ja muihin ihmisiin. Musiikki, vielä enemmän kuin mikään muu, on juuri ihmisten välisestä yhteistyöstä ja ennen kaikkea muuta jakamisesta kiinni. Nyt jaan kanssanne vain tämän pienen meluisan sovituksen Bukowskin järjettömän osuvasta Genius of the Crowdista, jonka ystäväni Jamie (Godhole) teki aivan samaan aikaan, kun itse käytin kyseisen runon dEBt.in levyllä Dreadlock Junkie Funk.


EDIT: piti vähän korjailla, kun blogger luuli sydäntä html-koodiksi. Ei kai siinä sitten.

Raha tuli raha meni.

Ha, työkkärit pätkähti tilille ja vuokran ja laskujen jälkeen melkein saman tien eteenpäin. Tilille jäi 59 euroa ja pöytään vielä kepeästi satasella laskuja, joiden maksaminen nyt vaan saa odottaa taas päivää X, kun rahat ei vaan riitä kaikkeen, ja elettäväkin olisi. Onneksi asumistukeakin tulee oletettavasti kuun alussa, että niillä kai sitten. Fantasioin vain päässäni jo siitä, että huomenna voin käydä ostamassa uuden kitarapiuhan ja yhden mikkipiuhan, minkä jälkeen menen nepalilaiseen ravintolaan syömään. Piuhat saattaa jäädä kauppaan, mutta nepalilaisesta en tingi vaikka olisin kuinka perse auki, koska täällä ei yhtään intialaistakaan paikkaa enää ole, eivätkä ne täällä olleetkaan MyCurrya lukuunottamatta olleet mistään kotoisin.

Tuli tuossa taas piirrusteltua samalla, kun kuuntelin Huttusen ja kumppaneiden Mikrozufé-ohjelmaa. Oli aika helvetin hyviä pörinöitä ja surinoita taasen, kaiken muun ohella napsahti tajuntaan etenkin C. W. Stonekingin versio White Stripesinkin tekemästä Seven Nation Armysta. En ollut kuullut tuota koskaan aiemmin, mutta se oli niin helvetin kova, että sai minut taas kaipailemaan puhallinsoittajia, jotta saisin vihdoin ja viimein bluesbändin, jonka kanssa voisi soitella sellaista iloisen laahaavaa hautajaisbluesia. Biisilistakin olisi aika valmiina päässä. Mutta tuokin taisi mennä aika äkkiä siihen listalle, vaikken aiemmin ole kuullut tuollaista sovitusta tästä aihiosta. Tällainen kuva siitä kuitenkin tuli.

No, vaikka rahattomuus meinaakin taas akuutisti vaivata, muistin juuri, että jouluussa ennakkotilaamani ja maksamani Haikaran levykin on huomenna haettavissa Äxästä. Eli tiedän, mitä kuuntelen huomisen päivän. Tämän yön kuitenkin pällistelen tätä tolkuttoman kovaa Convergen liveä, ja suosittelen samaa tekemistä muillekin yökukkujille, koska on nimittäin aika järjettömän kova meno:

Solmut aukeaa vähitellen

Olipa mukava soitella. Saan veljeni treenikämpälle vain harvoin, ja aina kun saan senkin innostumaan, se on paitsi pienoinen työvoitto, myös äärimmäisen rentouttavaa ja terapeuttista touhua. Nyt saatiin vielä kaverikin houkuteltua mukaan, soiteltiin enimmäkseen sellaista surffi-agentti-punk-bluesia, että olisi pitänyt olla aurinkolasit päässä. Sellaista voisi joskus soitella enemmänkin, kun saisi jonkun kitaristin messiin tykittelemään kunnon surffisooloa päälle. Oli myös mieltä lämmittävää huomata, miten paljon tämä kaveri on oppinut soittamaan kitaraa melko lyhyessä ajassa. Paras lääke on muiden ihmisten kanssa soittaminen, sillä se opettaa sinut tekemään asioita muiden kanssa ja reagoimaan niihin aivan erilailla, kuin vaikkapa itsenauhoittamiesi pohjien tai toisten tekemien valmiiden biisien soittaminen. Jätin tarkoituksella kaikki kitararomut ja helpoimmat nauhoitusvärkit treenikselle, että saan pidettyä edes pari päivää taukoa musiikin tekemisestä. Jos se on liian helppoa, teen sitä kuitenkin koko ajan.  Toisaalta silloin saattaa yleensä tehdä koneella enemmän musiikkia, mutta mikäpä siinä sitten. Voisi kyllä opetellakin tekemään koneella jotain sellaista ambientimpaakin. Ehkä.

Koira alkaa tulla pelottavalla tavalla omistajaansa. Se rakentaa sohvan alle luolaansa samanlaista sotkuista kämppää, kuin minulla on tässä sohvan ulkopuolisessa maailmassa. Lisäksi tänään syödessäni hampurilaista se hengaili vieressäni, aivan selkeästi ilmaisten, että "en mä nyt PERIAATTEESSA tässä kerjää, kun ei sun ole mikään pakko antaa mulle mitään, mä nyt vain tahdon hengata just tässä". Touché, Noru, touché.... Ehkä se on totta, että omistajat ja koirat alkavat muistuttaa toisiaan. Ainakin molemmat ollaan melko pienikokoisia ja meistä lähtee ärsyttäviä ääniä. On tuo kyllä yhtä itsepäinenkin. Nyt sekin on ollut meillä vuoden. Mukava vuosi, vaikka aluksi sen eroahdistus tuntuikin ylitsepääsemättömältä, kun pelkäsin naapurien tekevän jonkun ilmoituksen, kun heti lähtiessä alkoi hirveä ulina ja uikutus, ihan kuin joku olisi hakannut sitä. Nyt se saattaa jäädä ihan hyvillä mielin nukkumaan, kun lähden aamulla kouluun.

Nyt tuntuu siltä, että elämässä alkaa aueta monet sellaiset solmut, jotka johtavat vapauteen. Kun pystyy näyttämään oman valtansa yli minkä tahansa maallisen, etenkin sellaisten asioiden, joista ihmiset kuvittelevat sinun olevan riippuvainen, tulee siitä parempi mieli. Se on melko mielenkiintoista, miten tänä aikana monet olettavat kaikkien olevan riippuvaisia jostain vain siksi, että riippuvaisuus on heidän oman elämänsä keskiössä. Olen lähtökohtaisesti äärimmäisen sopeutuvainen. Kykenen elämään ilman mitä tahansa värkkiä (jopa ilman soittimia, laulaminen ja rummuttelu ei vaadi mitään romua), mutta koska ymmärrän kaiken olevan elämässäni väliaikaisesti, nautin asioista niin kauan, kuin ne kestävät. Vaikka nautin kahvin juonnista, en ole siitä mitenkään riippuvainen. Voi mennä päiviä, etten edes muista, että juon kahvia. Sitten taas vaikka miksaillessa on vain mukava juoda samalla jotain, aivan hyvin se voi olla vettä tai teetäkin.

Suklaa on lähimpänä riippuvuutta, mutta senkin vaikutus on itselleni lähinnä sama, kuin purkka jollekin muulle. Suklaapala kielelle liukenemaan, ja keskittyminen paranee kummasti. Jos ei minulla ole vaikka rahaa ostaa suklaata, en ala kiukutella kenellekään (paitsi verensokerin ollessa matalalla, mutta se nyt paranee syömällä mitä tahansa). Mikäli ihminen saa suurimman tyydytyksensä päänsä sisällä tapahtuvista asioista ja oivalluksista, mikään ulkoa tungettu ei rakennu elämässä olennaiseksi osaksi sen tyydytyksen muodostumista. Jos alkoholi/pilvi/mikätahansa muu auttaa sinua rentoutumaan tai oivaltamaan asioita, se muodostuu välillisesti olennaiseksi osaksi sinua itseäsi. Tai kuvittelet niin, mutta siitä olen kirjoittanut paljon jo aiemmin. Ihmiset erehtyvät luulemaan monia asioita jotenkin itselleen ominaisiksi tai olennaiseksi, koska eivät tutki itseään ja ajatuksiaan kauhean mielellään. Joskus ne omat ajatukset on vaan pakko kohdata joka tapauksessa. Suosittelen tutustumaan itseensä ennemmin, kuin myöhemmin, niin kaikki on helpompaa.

Herra Aasin sosiaalinen itsemurha

Facebook meni kiinni ja Herra Aasi teki kunniaseppukun tänään. Jos joku tahtoo saada minut kiinni, hän voi tehdä sen tätä kautta, sähköpostilla tai puhelimella. Numero ei löydy luettelosta. Kirjeet on kanssa oikeastaan vielä enemmän ok. Koska en ole pseudonyymillä anonymiteetin takia, katuosoite on Kauppakatu 37 A. Voit päätellä postinumeron ja kaupungin kyllä pienellä omaehtoisella aivotyöllä. Miksi annan osoitteeni? Siksi, että olen elämäni aikana saanut pari melko hiljaiseksi vetävää korttia, jotka ovat tulleet täysin puskista ja juuri oikeaan aikaan. Sähköpostina toimii tuo sivulla oleva osoite, Cut To Fitin keikkakyselyihin voi käyttää sitä tai cuttofit@windowslive.com . Harhakuvillekin on oma harhakuviaband@gmail.com , mutta eniten kyttäilen tuota omaa postiani ja siitä vastauksen saa luultavasti nopeiten.

Olen siinä mielessä vanhan aikainen, että pidän kirjeen- ja ajatustenvaihdosta paljon enemmän, kuin Facebook-kirjoittelusta. Sähköposti on siis aivan hyvä väline ihmisten väliselle kommunikaatiolle. Olen ajatellut Facebookissa oloa jonkinlaisena tasurina muille.  Jotkut tuntuvat nälvivän ja valittavan siitä että teen paljon asioita, mutta Facebook-nollailu on ollut ihan pätevä tapa "hidastaa" itseään, jottei ärsytä ihmisiä enempää. Toisaalta oma Facebook-tykittelyni on vastaavasti ollut sitä luokkaa, että on varmasti ärsyttänyt yhtä monia, ellei useampiakin, jolloin hyöty-haittasuhde ei enää oikein palvele tarkoitustaan. Lisäksi se ei ole ainakaan helpottanut soittohommia, lähinnä tehnyt ahdistuneemmaksi ja neuroottisemmaksi täysin triviaalien ja yhdentekevien aisoiden suhteen. Joten parempi vain olla ilman ja keskittyä taas omiin hommiinsa.

Tämä päivä on alkanut reippaalla päänsäryllä ja väsymyksellä, joka helpotti lähinnä, kun haettiin Lidlistä tarpeet ja duunailtiin hampurilaisia. Pullojen palautus on parasta hommaa, kun sitä muistaa tehdä riittävän harvoin. Vähän samoin toivon tuon Patreoninkin ehkä parhaimmillaan toimivan, josko sinne joskus vuosien kuluessa virtaisi euroja rahaa, ja sitten voisi pohjamutia kyntäessään nostaa sieltä jonkun vitosen, jolla saisi ruokaa. Huomenna on tulossa taas rahaa, mutta se kaikki taitaa mennä lääkärikuluihin. Ilmainen terveydenhuolto ei oikein tunnu siltä, kun laskuja on parin sadan euron edestä. Ei se varmaan mitään maksa ihmiselle, joka saa oikeasta työstä oikeaa palkkaa, mutta meikälle tollanen parin tunnin istuminen lääkäreissä näyttää maksavan kuukauden budjetin. En ole koskaan käynyt, edes töissäollessani vuositulojen puolesta lähelläkään tilannetta, jossa ylittäisin köyhyysrajan. Parhaimmillaan olen tainnut tienata 10 000 euroa vuodessa, eikä sekään ole ollut kuin yhden vuoden juttu. Koko aikuisikä on mennyt melko pitkälti jollain 6 000 eurolla vuodessa. Joku voi sanoa, että mene töihin, mutta en jaksa edes vastata siihen tässä yhteydessä enää. En tarvitse paljoa rahaa. saan nyt  poikkeuksellisesti 770 euroa kuukaudessa, vuokra on 600 euroa, mutten onneksi maksa sitä ihan täysin yksin (enemmän kuin puolet kuitenkin) satanen lisää vaan niin pärjään jo ilman yllättävämpiä tuloja täydellisesti. En kaipaa paljoakaan. Nytkin olen karsimassa asioita pois. Yhden kitarankin voisin myydä pois, mutten oikein tiedä mihin hintaan, kun sen kaulassa olisi vähän laittamista. Nyt lähden soittelemaan ja keskittymään taas olennaisiin asioihin.

Patreon-sivu pystyssä.

Koska olen pohjimmiltani aika impulsiivinen ja äkkipikainen vesseli, päädyin kokeeksi tekemään nyt tämän Patreon-sivun. En tiedä, onko se riittävän selkeä ja informatiivinen, en oikein osaa myydä tuota sohlaamistani mitenkään fiksusti. Mutta kun muutamat ihmiset aina silloin tällöin ovat kysellee joistakin tavoista olla avuksi taloushuolissa, niin tämä kanava on nyt olemassa sitä varten. Osallistua voi vaikka yhdellä dollarilla kuussa, ja on turha luulla ettei sekin auttaisi meikäläisen budjetissa jo paljon. Rahat menevät paypal-tilille, jolla raha seisoo muutenkin pitempiä aikoja, ilman että muistan koko tilin olemassaoloa. Parhaimmillaan tämä voi olla kaunis ja hieno tapa saada ihmiset tuntemaan itsensä osallistetuiksi meikän tekemisistä, pahimmassa tapauksessa se vain vie Patreonin serveritilaa tyhjänä. Itselläni ei ole odotuksia, mutta tahdon tehdä sen kuitenkin mahdolliseksi halukkaille.

En keksinyt mitään fiksua palkitsemisjärjestelmää, joka ei olisi tuntunut todella ääliömäiseltä. Mietin vähän jotain sellaisia juttuja, mitä Michael Gira tekee Swans-projektien kanssa. Tietystä summasta hän saattoi piirtää selfiesi kuulakärkikynällä tai tehdä kiitos ja ylistys-laulun esi-isistäsi. Tuollaiset ovat meikästä ihan hauskoja hommia, mutten kuitenkaan osaa jotenkin tehdä niistä mitään "systeemiä". Joten helpompaa on vain, jos joku vaikka jonkun piirrustuksen tahtoessaan ihan vaan kysyy, että onko tuota olemassa ja voisiko sen postittaa. Käy paljon helpommin ja käytännöllisemmin, mikäli kyseessä on A4sta pienempi työ. Koitin tehdä tuon sivun helpoksi, ja kerjään rahojanne lähes amerikkalaisen TV-evankelistan innolla ja raivolla. Jumala suuttuu, jos ette maksa mun hammaslääkärilaskuja.

Tänään oli Helsingissä myös Harhakuvien treenit, pitkästä aikaa. Aluksi vähän takelteli ja piti hakea soundia kaiken loopperisekoilun ja himassa soittelun jälkeen, mutta kun se sitten löytyi niin olihan se soittaminen taas kivaa. On hauskaa, kun tuo musiikki on aikalailla sellaista, ettei voi tehdä virheitä. Voi toki räpeltää omiaan, mutta kun ei ole sopinut itselleen paria leadia lukuunottamatta mitään soitettavaa, niin kaikki ovet on auki ja saa tehdä biiseillä mitä tykkää. Parasta on se kuumeinen, houreinen, maaninen into minkä joihinkin juttuihin saa loihdittua ihan alitajuisesti, se on siistiä. Tai no parasta on aivan kaikki. Nyt alkoi meikäläisen hiihtoloma, mutta pitäis miettiä paria tulevaa keikkahässäkkää. Muutamia mielenkiintoisiakin juttuja olisi tarjolla, mutta pitää vähän miettiä riskejä ja kannattavuutta, kun on saanut taas vaan arki-iltoja järkkäiltäväksi. Viikonloppuisin ihmisten liikkuminen on vähän turvallisempaa, arkipäivät ovat vähän villiä korttia aina.. Mutta asiat selviää ihmettelemällä.

Patreon

En tiedä miten osaattekin olla porukkaa, joka tajuaa reagoida juuri oikeisiin asioihin, juuri oikealla hetkellä. En myöskään ole suoranaisesti varma siitä onko tämä hyvä idea, mutta ei kai se ole keltään pois kokeillakaan mitään. Minulle vinkattiin tuossa Patreon-sivustosta (kerrankin heti etusivulla on informatiivinen ja perusidean selittävä learn more-video), joka saattaa olla ainakin osittainen ratkaisu moneenkin ongelmaan. Tiedostan sen, etten välttämättä ole vaikkapa kuvataiteilijana kovinkaan kummoinen, ja myyn tauluja ja levyjä pitkälti tukemismielessä. Silti myyminen on mielestäni jotenkin ärsyttävä ja inhottava prosessi. Tämä voi kuulostaa oikeasti oudolta monista, mutta olen huomattavan paremmin sinut sen kanssa, että kerjään ruokani, kuin sen kanssa, että myyn jotain. Ensimmäinen "kesäduunini" oli hyppiä pomppukepillä ABC:n pihassa ja kerjätä ohikulkijoilta rahaa. Äiti häpesi silmät päästään, mutta itseäni ei kiinnostanut, kun olin 20 euroa ja muutaman kruunun rikkaampi.

Tässä tullaan nyt vahvasti eräänlaiseen mesenaattiajatteluun. Vaikka kukaan ei koskaan päättäisikään tunkea tuota kautta senttiäkään, en jättäisi tekemättä yhtään mitään siitä, mitä teen. Se on siis täysin vapaaehtoinen ja oman harkinnan mukainen mahdollisuus tukea tätä nälkäkuoleman ja velkahelvetin välillä tasapainottelevaa, aina satunnaisista menoista päin helvettiä heilahtavaa sohlailuani. Olen miettinyt jotain tämän suuntaista jo jonkun aikaa, mutten ole löytänyt sille sopivaa kanavaa. En kuitenkaan tahdo laittaa vaikkapa bandcampien levyjä maksullisiksi, koska siinä tulisi taas sellainen olo, että olen myymässä asioita. Olen mieluummin rehellisesti kerjäämässä rahojanne lupaamatta yhtään mitään kiitollisuuttani syvempää, kuin lupaamassa "täyttää obligaatioita". Silti suuri ongelma tänä aikana entisiin nähden on juuri se, että ennen taiteilijoita tukivat muut ihmiset. Tässä ajassa se on lähinnä apuraha, tai sossut. Apurahoihinkaan ei tunnu olevan mitään asiaa, ellet tule vähintäänkin yliopistomaailmasta tai klassisen musan puolelta, ole jossain kyläyhteisössä tai Pihtijärven Muinaismusiikin Rakastajat-järjestön johdossa. Yksityisille soheltajille, etenkin sellaisille joiden fokus on jonkun yhden erikoisalan sijaan levällään vähän joka puolella, tukia ei yksinkertaisesti ole. Niille pitää aina olla joku tietty hakutarkoitus, sinun pitää olla erikoistunut johonkin. Se systeemi ei siis vain ole toiminut omalla kohdallani. Vaihtoehto olisi tietysti "päästä levy-yhtiölle" ja.. ahhahahhahaa!

Yksi ongelma on summa. En tiedä mikä olisi sopivaa. Tietysti kaikki auttaa, enkä luultavasti edes mieti tuota, ellei siinä ole vaihtoehtona osallistua vaikka vain eurolla kuussa. Eikä siihen edelleenkään ole mikään pakko osallistua mitenkään päin, olen säilynyt hengissä jo 26 vuotta, ja laman kasvattina ja puoliksi dromedaarina kykenen selviämään viikkoja ilman ruokaa tai vettä. Mutta mahdollisesta summasta saa toki esittää omia näkemyksiään. En ole rahastamassa tällä hommalla sen enempää, kuin ennenkään, tämä mikään Hesari nyt kuitenkaan ole levikiltään. Tuon sivuston käytännön informaatiot ovat vähän laihanlaisia kirjautumatta, joten kai se on tehtävä tunnukset ja tutustuttava kaikkeen siihen infoon, mitä tuolla sivulla on tarjota. Voihan se olla, että tuokin on kickstarterin tavoin Suomessa kielletty. No, ehkä nyt ihmettelen ja mietin. Silti pidän jotenkin ajatuksesta tällaisesta kerjäläismunkki-mentaliteetista, koska henkistä työtä tämä todellakin on, sille nyt vaan ei ole kukaan tajunnut määrätä TESiä, eikä pomokaan ole oikein selvillä. Tänään oli myös ensimmäinen päivä jolloin mielessäni kävi ajatus, että perkele, tässähän saattaa oikeasti jopa palaa loppuun kiireen, kaiken tekemisen, koulun, omien juttujen ja sisuksia syövän vitutuksenkin kanssa. Huomisesta alkaa hiihtoloma. Harhistreenit ja niiden stressaus heti koulun jälkeen, mutta ehkä sitten voisi ihan vain......pitää lomaa? As if.

To The Wind

I stare at my own reflection
and try to be as honest as I can.
I look tired.
And I know this won’t last long
I’m not going to burn out.
That is not possible
for the flame inside me
is a pyre of lust and agony
a fiery tornado that rages and burns
everything.
I am not afraid of burning out
I am afraid of running out of shit to feed to the fire.
If I will go, I won’t burn out.
I will burn away, completely disappear
into my own fire
let it annihilate me completely.

Self-destruct.

I am not afraid of burning out
I just think I might be
in need of a break
at some point.

Or fuck it anyway.
Just feed me with more neglect,
rejection and loathing
And I can keep on burning it through and through forever
and spread the ashes of your darkest secrets
to the wind.

Medianomin kiukkupäivä.

Tänään on ollut kunnon medianomin kiukkupäivä. Ensin näin tämän hesarin jutun, sitten tämän soundin jutun, ja olen vakuuttunut siitä, että musiikki ja musiikkijournalismi ovat pohjimmiltaan muuttumattomia juttuja. Musiikkijournalistit ja -kriitikot ovat aina olleet vähän pihalla siitä, mikä musiikkitouhuissa on olennaista. Tai tietty tässäkin on kahta koulukuntaa: niitä, jotka ovat olleet mukana siinä maailmassa, ja niitä jotka eivät ole. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne, jotka eivät ole olleet mukana musiikkimaailmassa voivat parhaimmillaan rakastaa musiikkia yli kaiken, kirjoittaa siitä kauniilla ja hienolla tavalla, ja ennen kaikkea muuta sillä innostuksella, jonka se ansaitsee. Huonona puolena sitten ehkä se, ettei heillä välttämättä ole ymmärrystä siitä, mitä musiikin tekeminen tai tuossa maailmassa eläminen todellisuudessa on, jolloin siitä rakennetaan helposti jotain suurta ja myyttistä kuvaa.

Toisessa kupissa sitten ovat ne, jotka ovat muusikoita, enemmän tai vähemmän onnistuneita. Heiltä löytyy ymmärrys, asiantuntemus ja parhaimmillaan myös eräänlainen vertaiskokemuksellinen ulottovuus kirjoittamisesta (varmasti on niitä, joista tällainen omaan tekemiseen vertailu tuntuu vaan itsensä boostailulta, mutta senkin voi tehdä niin monella tapaa. Jussi69 haastattelemassa Michael Monroeta radiossa oli yksi psykedeelisimpiä kokemuksia, joita olen kohdannut. En ymmärtänyt siitä rokkenroll talkista sanaakaan, minkä lisäksi he tuntuivat vain runkkaavan toisiaan ja namedroppailevan paikkoja ja ihmisiä mahdollisimman paljon. Silti on ihan hienoa, että Jussi69 on kuitenkin vielä ainakin joissain yhteyksissä ihan fiiliksissä musiikista, tunnen monia nuorempia muusikoita, jotka eivät ole.) ja toimitustyöstä. Huonona puolena tässä kupissa on sitten se, että jos kyseessä on urallaan epäonnistuneeksi itsensä kokeva muusikko, se oma kyynisyys ja pettymys tuntuu vuotavan läpi kaikkeen tekstiin. Vielä pari vuotta sitten olisin itse voinut miettiäkin jotain musiikkitoimittamista. Nyt tiedän, ettei minulla ole siihen maailmaan kovinkaan suurta panosta annettavana. Siis sellaista, joka kiinnostaisi suurta yleisöä. Minulla ei ole sen suuren yleisön kanssa juurikaan yhteistä, ainakaan sen perusteella, mitä tämä arvon Helsingin sanomat minulle sen "kulutustottumuksista" musiikin suhteen kertoi. Omani kun ovat aikalailla täysin päinvastaiset.

Mielestäni albumi voi paremmin, kuin koskaan ennen. Ainakin viime vuosina on tehty niin järjettömät määrät helvetin hienoja albumeita, siis alusta loppuun dramaturgisesti kulkevia ja toimivia kokonaisuuksia, etten todellakaan näe niiden häviävän millekkään sabbath-zeppeliini-osastolle kokonaisuuden kannalta. Se, että JVG ja miljoonamyynneistä haaveilevat levy-yhtiöt eivät näe albumia enää tärkeänä "yleisön kulutustottumuksia" ajatellen ei todellakaan tarkoita, etteikö se olisi edelleen aivan yhtä tärkeä muusikoille. Ihan valtavirran sisälläkin. Oltaisiin kysytty vaikkapa Mokoman tyypeiltä, mitä albumi heille merkitsee, ja vastaus olisi eri. Kyllä nekin hyppivät albumilistojen kärkeen levyjä tehdessään, vieläpä pääasiassa fyysisillä levyillä, albumikokonaisuuksilla, jotka tässä yhteydessä on julistettu kuolleeksi formaatiksi. Populaarimusiikin kenttä on vähän turhan laaja tuohon yleistykseen. Kuten ystäväni Roope asian ilmaisi, siihenkin skaalaan mahtuu idols-voittajia ja David Bowie.

Ei albumi ole mihinkään kuolemassa. Levy-yhtiöt nykymuodossaan ovat. Se on vain tervettä kehitystä, koska nykyisissä systeemeissä ei ole enää mitään järkeä. Toivon näiden dinosaurusten tekevän MTVt ja siirtyvän musiikista täysin johonkin hömppäviihteen ja youtubeklippien tuottamiseen, jotta musiikkia rakastavat ihmiset saavat taas keskittyä hääräilemään musiikin ympärillä ihan rauhassa. Se romahdus tulee tapahtumaan nopeasti, kun raha liikkuukin liiaksi väärään suuntaan. Sääliksi käy monien niiden artistien puolesta, jotka ovat tottuneet siihen, että joku tekee asioita puolesta. Olen muutamien kavereiden bändien kohdalla nähnyt sitä, kun levy-yhtiö hajoaa alta tai feidailee hommia hissukseen, ja se on aika rasittavaa seurattavaa. Olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut nähdä muiden menestystä, jotta tiedän mitä en ainakaan halua. Minulla ei ole kiinnostusta mahtua valmiiseen lokeroon tai muottiin. Olen tullut tekemään omani tänne väkisin, ja se nyt vaan tarkoittaa sitä, että teen sitten isoimman osan asioista itse. Se on vain ja ainoastaan hyvä, koska minä teen tätä kaikkea juuri siksi, että rakastan sitä. Levyjen tekeminen ja miettiminen on paras asia, ainoa johon voin kuvitella tämän ihmiselämän tuhlaavani. Eläke siinä ei kartu, mutta saapa ainakin miettiä asioita ja konsepteja itsekseen, antautua jonkin paljon itseään suuremman riepoteltavaksi, piirrellä ja leikellä kansia, postittaa levyjä ihmisille, jotka jopa haluavat kuunnella niitä ja iloita ihmisten rehellisyydestä ja hyväsydämisyydestä, kun saa joltain maksamatta jääneestä levystä vuoden myöhässä kympin tilille juuri silloin, kun on aivan perse auki. Se kymppi pelasti ruokailut meidän pieneltä ja epämääräiseltä perheeltämme kahdeksi päiväksi, joten on vaikea olla olematta kiitollinen siitä, että saa tällaisiakin kokemuksia, joita ei todellakaan olisi ilman kaikkea tätä hikoilua ja vitutusta valtamedioiden sössötyksestä.

Lisäksi olen sitä mieltä, että "mediapersoona" kuulostaa joltain ICDn tautiluokitukselta, ja joutaisi sinne ihan hyvin, muiden persoonallisuushäiriöiden sekaan.

huh.

Nytpä sain nuo valmiiksi. Tässä on siis ensimmäinen, olennainen "trilogia" näitä, yhdeksänkymmenen minuutin kasetit täynnä kaikenlaista huminaa, surinaa, jumahtelua ja melua.
Hintana perus maxell-kasetille aivan vitun suolainen 10 euroa kappale, mutta selvennän sitä seuraavilla tekosyillä, kun nyt tänään näemmä tykkään ranskalaisista viivoista:

-Tossa on yhteensä 4,5 tuntia musiikkia. Jokainen noista kestää n. 70 minuuttia pitempään, kuin yksikään grindilevy, joita oon elämäni aikana myynyt. Se ei varsinaisesti ole "musiikkia" perinteisessä mielessä, se on jotain improvisoitua dadaa, ja toimii parhaiten, jos maalailet, kirjoitat tai teet jotain muuta vastaavaa luovaa toimintaa. Ne tietää, jotka tietää.

-Tein kannet käsin, tusseilla ja musteilla.

-Tahdon, että noita kasetteja myös kuunnellaan. Jos ihminen maksaa kasetista kympin, se kuuntelee sen muuten aivan vitun tarkkaan.

-Pitäs ostaa uusia kitara- ja mikkipiuhoja.

-Nää on jokaisesta ainoat kappaleet koko universumissa. Levyjen hintahan on pieni siksi, että ne on massatuotettu, näitä ei.

-joskushan tässä pitää cash outata tämän luomisen tuskan kanssa, joten mikseipä siis tällasen proggiksen kanssa.

-Ei näitä ole mikään pakko ostaa, koska pidän niistä itsekin aika paljon ja voin ihan hyvin kuunnella niitä itsekin. En varmaan edes myy näitä ihan kenelle tahansa, vaan mietin aika tarkkaan, kuka saa ostaa ne. Ei siis mitään naamakerroin hommaa, vaan edelleen se, että ne menevät mieluummin ihmisille, jotka niitä kuuntelevat, kuin ihmisille jotka keräävät ne vain "talteen". Torvessa voi 16.3 tulla kysymään, lohkeeko.

Voin järjestää "ennakkokuunteluita" kahvikupin "ääressä" niille jotka "haluaa" noita "kuulla"...

J. Kill & Mr. Mule - One Grasps The Earth, The Other Pulls The Sky
J. Kill & Mr. Mule - Inside The Temples Of The Mind Even The Wise Go Blind
J. Kill & Mr. Mule - I'll Grow My Hair Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go

J. Kill & Mr. Mule - One Grasps The Earth, The Other Pulls The Sky ja Inside The Temples Of The Mind Even The Wise Go Blind.

Olen taas ahdistuneempi kuin aikoihin. Voin nauraa sille, puhua siitä, tunnen, että saan asioita tehtyä ja kaikkinensa kykenen toimimaan ihmisten kanssa ja leikkimään yhteiskuntaa, koska olen rakentanut koko elämäni näille varotoimille ja mielenterveyttäni ylläpitäville systeemeille. Siitä huolimatta, täällä sisällä tuntuu ahdistavan melko paljon. Tietysti minussa on aina se puoli, joka sanoo, että ei tämä nyt vielä mitään ole, on sitä ahdistanut enemmänkin (niin ajattelin myös käydessäni läpi lyhyen psykoottisen kohtauksen, ei paha, on ahdistanut enemmänkin) ja maailma on täynnä ihmisiä joilla on paljon pahempi olo. Se vaan ei ole mikään kilpailu. Ahdistukselle ei ole mitään mittaria, tunteille, syvyydelle ja vaikuttavuudelle ei ole mitään selkeitä mittauslaitteita, eikä niille ole tarvettakaan. Elämä on elämää. Kun ahdistaa niin ahdistaa. Kun hymyilyttää niin hymyilyttää. Niiden ei tarvitse olla mitenkään edes toisiaan pois sulkevia asioita. Ongelma monien ahdistuneiden ja masentuneiden kohdalla onkin syyllisyys siitä, jos on joskus kivaa. Sitä ei salli itselleen. Mutta kylläpä se taas tästä, kun vaan saa tehdä asioita ja aika kuluu.

Tänään sain tehtyä kaksi ensimmäistä kasettia tästä muutaman kasetin sarjastani. One Grasps The Earth, The Other Pulls The Sky, sekä Inside The Temples Of The Mind Even The Wise Go Blind. Ehkä tämä olo johtuu osaltaan myös siitä, että todellakin istuin tänään kolme kokonaista tuntia soittamassa kitaraa ja kanavoimassa kaikkea tunnetta ääneksi. Kuuntelin ne läpikin. Äänenlaatu oli yllättävän tolkuttoman kova siihen nähden, että nauhotin kaiken yhdellä mikrofonilla, yhdellä otolla, yhdellä kertaa. Jos jotain tuli ryssittyä, se korjautui soittamalla itsestään. Huomenna tai keskiviikon jälkeen nauhoittelen loputkin ylimääräiset kasetit täältä kuljeksimasta. Näitä voi ostaa näillä näkymin vain keikoilta, joko Cut To Fitin, Harhakuvien tai omilta, tuossapa ne näkyvät sivussa ja lisää tulee sitä mukaa, kun ne selviää.

Nyt on aika tyhjä olo. Huomenna ei onneksi ole koulua varttia enempää, pitää vain saada itsensä ylös ajoissa sitäkin varttia varten. Tekisi mieli nytkin nauhoitella. Piuhat meinaa vain pätkiä ja rutista, mutta ei se onneksi tuollaista lo-fistelua kauheasti vaivaa. Tekisi mieli soittaa noita mahdollisimman monelle ihmiselle, ennen kuin ne menevät jonnekin. Järjestän "ennakkokuunteluja" kahvikuppien tai teekuppien äärellä niille, jotka kokevat olevansa riittävän lähellä päästäkseen kahvikupin tai teekupin äärelle tähän korkeaan majaani. Nyt pitää nukkua.

Oksentelua

Olen nyt kirjoittanut kuudetta sivua jotain, jonka nimi on Oksennus.doc ja sen sisältö on melkolailla tätä:

"Niin, koko avaruus, tyhjä ja ikuinen kuin kuolema itse, levittäytyy joka puolella ympärillämme ja me luulemme sen pysyvän jossakin niin säälittävästi rajatussa suunnassa, kuin ”ylös”, näemme sen vain katsoessamme ylös kohti taivaita, vaikka se on joka puolella ja ennen kaikkea muuta sisällä, kaikki samat tyhjyydet jotka yläpuolella ja ympärillämme levittäytyvät kasvavat myös sisällämme samankaltaisen räjähdyksen tavoin. Tuo räjähdys on omiaan aiheuttamaan kallon rajoihin, luiseen häkkiin suljetulle mielelle paniikkikohtauksen, mikäli on siihen suuntaan kallellaan."

"Tahdomme olla kaikkea sitä, mitä emme halua tehdä, katsomme peiliin ja näemme joka päivä saman luovuttajan, sitten otamme siitä kuvan ja vakuutamme sen olevan voittaja, me olemme voittajia, sano perässäni ME OLEMME VOITTAJIA. Uudestaan. ME OLEMME VOITTAJIA. Me voitamme kaiken ja murskaamme kaikki ne, jotka eivät tunnusta voittoamme ja saamme kirjoittaa historiaan taas uuden luvun, jossa olemme olleet voitokkaita ja kukistaneet sen vääryyden, joka koitti kyseenalaistaa näkemyksemme ja riistää vääryydellä ja viekkaudella meidän paikkamme. Se on vain ja ainoastaan meidän, eikä se kuulu kenellekään muulle. "

"Elän omaa elämääni kaupungin syrjäisellä puolella, lähestulkoon kuolleessa lähiössä, pienessä homeisessa omakotitalossa, jossa on rottiakin ihan riittävästi ilman mahdollisia omia jälkeläisiänikin.  Rännit olivat ruostumassa irti, puolet ikkunoista korjattu teipillä ja jätesäkillä, koko paska oli yhtä homeessa kuin sielunikin, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi se olikin minulle täydellinen. Siellä minä makasin sohvalla, nujerrettuna kaikkien tajuntani sairauksien pyörteessä, enkä tuntenut tarvetta millekään mieleni ulkopuoliselle. Sieluni oli täynnä oksennusta ja olin aivan tyytyväinen sen nykyiseen tilaan."

En tiedä mitä helvettiä siitä tulee, enkä tiedä mihin se loppuu. Tuskin tuolla samalla ahdistuksella saa kirjaa tungettua, mutta työnnetään sitä nyt ulos niin paljon kuin tulee. Huomenna aloitan myös tuon kitaraprojektin, jos romut toimii. 16.3 on keikka, onpahan jotain myytävää sielläkin. Olisi kiva soitella loopperikeikkoja myös Lahden ulkopuolella, jos on joku psykedeliastonerpörinätrippailuilta, niin kyllä se sellaisenkin kaman kanssa menee. Tai vaikka grindcoren, sitten vaan otan enemmän säröjä mukaan ja teen siitä vähän noisempaa. Kun ei ole mitään valmista, voi aina sovittaa kaiken sen mukaan minkä kanssa soittaa. Nyt pitäisi kai vähän nukkuakin jossain välissä. Ei nyt vain oikein nappaa. Kohta alan piirtää jotain. Koska se on kivaa. Ja parit keikkajulisteet on tulevaisuutta varten kuitenkin tehtävä. Warp Transimissionit pauhaa ja elämä maistuu hetkellisesti ihan kivalle.

A Bird Who Flew Out Of The Sky

Tein tässä oman selväpäisen absoluuttisen liskopäiväni kunniaksi tällaisen puolituntisen musiikkia. Luin tätä ennen loppuun Dogenin olennaisia kirjoituksia kokoavan kirjan (osuvasti nimetty Essential Dogen, vaikka ei tässä ollut edes kattavia ohjeita zenin mukaiseen paskantamiseen), jonka lopussa oli muutamia zen koaneita ja runoja. Yritin jollain tavalla ilmentää sitä tunnetta, jota nuo koanit ja runot, ja oikeastaan japanilainen kirjallisuus ylipäätään itsessäni usein herättävät. Se jonkinlainen melankolia, joka tuntuu asuvan sielussa ja katsovan kaikkeuden muutosta ja katoavaisuuden liikettä. Sitä, mitä japanissa kuvataan sanalla aware.

Tällainen musiikki tuntuu vain niin "omalta". Tuntuu, että soitan ja kuuntelen mieluiten tällaisia hommia, etenkin mitä enemmän on ääntä, puhdasta, muodotonta, hahmotonta ääntä, sitä enemmän sen luomisesta nautin. Vähemmän ohjattuja rakenteita, vähemmän liikkuvia palikoita ja sointuja ja muuta sellaista, enemmän tunnelmia, mölyä, ja kaikkea sellaista. Mietin, että kun minulla on nyt pari ylimääräistä 90 minuutin kasettia tuossa pyörimässä, voisin ehkä nauhoittaa ne täyteen improvisoituja kitarajuttuja, tehdä kannet käsin ja antaa ne jollekulle sellaiselle, joka ne oikeasti tahtoo. Tai myydä ne ihan helvetin kalliilla ja vihdoin ja viimein lyödä rahoiksi. Ei taida olla miljoonia tiedossa. Mutta olisi kiva tehdä juttuja, jotka eivät ole millään tavalla saatavilla muille, kuin sille joka sen omistaa. Saa nähdä onnistuuko tuo nauhoittaminen tuolla vanhalla soittimella niin helposti kuin edellisellä kerralla. Välissä yritin kerran ja se katkaisi nauhan heti.

Toivottavasti tuostakin saa joku jotain irti, tiedän, että puolituntiset biisit vaativat keskittymistä vähän enemmän, kuin kolmen minuutin laulut, mutta tiedän myös, että tämän blogin lukijoissa on niitä ihmisiä, jotka ovat riittävän masokistisia ja sekaisin keskittymään tuollaisiin asioihin. Kiitos siitä. 

Espoon keissssi.

Eilinen oli kyllä taas sellainen ilta, etten olisi osannut sitä käsikirjoittaa vaikka olisin tahtonutkin. Mentiin paikalle, kunhan huonon navigaattorin kesken päättyvien ohjeiden arpomisen jälkeen löydettiin, roudattiin romut ja katseltiin puolesta tunnista kolmeen varttiin soundcheckiä. Aloittelevilel bändeille tyypillisiä juttuja, sellaista häsläystä ja muuta, mutta oli jätkillä kuitenkin asenne niin kohdallaan kaikkeen tekemiseensä, ettei se nyt enempiä vaivannut. Huvitin vain itseäni miettimällä päässäni miten meidän levyjäkin miksaillut kaveri olisi menettänyt hermonsa totaalisesti tuossa checkissä. No biggie.

Paikka oli sellainen Vain Elämää-baari. Karaokea, ihmisiä jotka huutelivat baarin toisesta päästä, että musa on hirveetä, ovat olleet monella keikalla ja soundcheckissä ei toimi mikään ja rahoja vaadittiin takaisin. Nauratti. Juuri ennen ensimmäisen bändin aloitusta kello yhdeksän poke tulee sanomaan, että kyttää koko illan desibelimittarin kanssa äänenvoimakkuuden tasoa ja jos menee yli, vetää sähköt pois. Mietin, että voi tulla lyhyt ilta, tuskin päästään soittamaan ollenkaan. Vitutti jo sillälailla kivasti vähän. Baarissa oli kuitenkin lähemmäs 70 maksanutta asiakasta, jotka olivat tulleet sinne ihmettelemään bändejä, niin mietin onko noilla ihmisillä minkäänlaista alkeellistakaan bisnesvaistoa olemassa. Ilmeisesti ei. 70 ei ole paljon, mutta taatusti enemmän, kuin tuossa paikassa normaalisti. Ilta sujui, ensimmäinen roudaustauko venähti jostain itselleni tuntemattomasta syystä. kahden bändin jälkeen, siinä viittä vaille 11, poke tulee sanomaan, että yhdeltätoista pitää loppua soitto. Kokonaan. Kaput. Perjantaina. Baarissa, joka on auki kahteen asti. Meinasi nyrjähtää jo aivot totaalisesti. Vitutti niin, että sain pönötettyä lipunmyynnissä vain vaivoin. Watery aloitti kuitenkin siinä yhdentoista korvilla, ja ukko sanoi, että "no menkää yks bändi vielä". Eli oltais ajettu Lahdesta tuonne asti istumaan iltaa, ja lähdetty himaan juuri, kun olisi melkein päässyt soittamaankin. Voitte uskoa, ettei tämä ihan mene näin, meikän äkkipikaisessa päässä.

Wateryn vikan biisin alkaessa poke kävi jo katselemassa ja huutelemassa, että nyt loppuu. Sen jälkeen siinä olikin meitä kääpiöitä huutelemassa sille vaikka kuinka paljon. Ihmiset olivat maksaneet bändeistä, joten bändit soittavat. Poke toisteli olevansa "omistajan välikäsi" ja hänen sanansa on laki. Tiistaina oli kuulema sovittu, että yhteentoista loppuu soitto, kukaan ei vaan vaivautunut kertomaan keikan järjestäjälle asti tällaista. Sitten mulla paloi käpy, ja sanoin pokelle, että jos sä olet baarin omistajan välikäsi, olet myös sitten se jätkä, joka hoitaa meille baarin puolelta sata euroa matkakuluja täysin turhasta reissusta, tai voidaan lähteä kattelemaan tätä hommaa pitemmällekin. Ukko hoki lähinnä "pistettä" ja päätin, että mulle on aivan vitun sama, me mennään nyt soittamaan.  Kysyin Wateryn jätkiltä virettä, droppi C nyt on ihan riittävän lähellä meidänkin Ö-virettä, vittu ihan sama mikä vire.  Jätkät heitti kitaran vaan suoraan Eetulle, Vili istui rumpujen taakse ja alettiin vetää siitä nätisti vaan putkeen. Eihän se poke sille enää kauheasti mahtanut.

Keikka oli ihan helvetin hyvä, vaikka kama ja soundipuoli olikin vajaata ja lainattua. Kiitos silti siitä, että saatiin lainata romuja. Pelasti koko meikän päivän ainakin. Nyt on taas juuri sellainen olo, että sitä on tullut tehtyä tyhmästi vajaat 20 minuuttia eilisestä, jalkapohjissa ainakin tuntuu siltä, että tampattu on. Keikan jälkeen myytiin vielä muutamat levytkin ja jossain vaiheessa yötä lähdettiin ajelemaan himaan. Mietittiin siinä, että tästä lähtien on kyllä takuu, ihan varmuuden välttämiseksi. Jos saadaan soittaa, ollaan tyytyväisiä siihen mitä saadaan, mutta jos joku koittaa kieltää meikältä tämän lunastuksen, jota odottelen viikkotolkulla, niin se on kyllä satanen matkakuluja heti. Enkä aio raapia sitä keikkajärjestäjältä, joka ei luultavasti ole todellakana estämässä meidän soittamista, vaan nimenomaan siltä estävältä taholta. Vaikkei Lahdesta Espooseenkaan älytön matka ole, niin kyllä se vitutti miettiä, että tultiinko tänne nyt vaan istumaan iltaa omaksi iloksi.  Olisin odottanut tuollaista touhua jossain Seinäjoella, en Espoossa. Mutta parasta keikassa olikin juuri se, että vitutti riittävästi. Siitä syystä tahdon näin jälkikäteen kiittää kyseistä ovihenkilömiestä, jota ilman kyseinen keikka olisi saattanut liukua vaarallisesti "emmä jaksa"-osastolle. Kiitos. Siltikin vituttaa tuollainen asennevammaisuus, joka ei varmasti ole ainakaan omistajan eduksi, jos kaikki on omistajan kanssa etukäteen sovittu ja homma on ollut pihvi siihen asti, että yksi vitun dinosaurus tulee huljuttelemaan väljähtyneen kaljan ja menneen ajan auktoriteetin hajuista kyrpäänsä samaan soppaan.

Kuvia ja videoita tulossa myöhemmin.

Kohta...Kohta!

Tänään soitetaan Espoossa ensimmäistä kertaa koskaan. En edes ole ajatellut, että siellä voi soittaa. En oikein tiedä, mitä olen ajatellut. Lohjalla pyörimisen aikoina tuli tavallisesti mentyä Leppävaaran tai Tuomarilan kautta, että on sielläkin "tullut käytyä", mutta eipä kuitenkaan soittamassa. No, tänään pääsee siitäkin pahasta. Kohta pitää itseasiassa jo lähteäkin, ja kun sattuneesta syystä minä hoidan nyt ajamiset, täytyy "skarpata" ja "keskittyä" koko ilta. Ajaminen on muuten kivaa, mutta isoimpana miinuksena siinä touhussa on se, ettei voi kirjoitella biisejä matkalla. Autossa istuminen kun on aika loistava tilanne sellaiseenkin touhuun. Tai laulamiseen. En tiedä miksi, jos ajan yksin autoa, laulan koko ajan. Kai se on jokin stressilievityskeino, pakko pitää mieli rentoja ja selkeänä jotta tajuaa tarkkailla muuta liikennettä. Veljen kanssa ajellessa ei juuri tarvitse, se kyllä kuumottaa kaikkea niin paljon, että pitää huolen ajo-ohjeista, muusta liikenteestä, musiikista, luonnosta, tuntuu kuin se pitäisi koko maailmankaikkeutta kasassa pelkällä kuumotuksen suurella voimalla.

Aion huutaa itseni taas niin helvetin paskaksi, etten liiku kunnolla vielä sunnuntainakaan. Mikään ei tunnu paremmalta, kuin se täydellinen tyhjyys, joka päähän jää kun huutaa kaiken ulos. Ainut vaan, että takaisin ajelu on aina vähän hankalampaa, kun pää ei meinaa pysyä pystyssä. Mutta onpa sitä aina ennenkin selvitty kotiin asti. Ja selvitään nytkin. Tai sitten ei. Ei sitä voi koskaan tietää. Jokainen reissu voi yhtä hyvin olla viimeinen, vaikken koskaan sitä toivokaan. Joskus pelottaa, että siitä puhuminen manaisi sen, mutta sitten muistan ettei maailma ole taikauskoisten ihmisten hölynpölyä, ja melko pitkälle pärjää vain sillä, että skarppaa.

Pitäisi taas keretä syömään ennen tätä suuren itsetuhon matkaa. Makaronilaatikko, tai jokin epämääräinen jämistä kasattu paistos, on uunissa ja kohta kerkeän vedellä puolet siitä naamaan yhdeltä istumalta, minkä jälkeen voi huoletta vaipua jonkinlaiseen hiilihydraattihumalaan ja unohtaa kaiken, mitä juuri äsken puhuin mistään skarppaamisesta. Sellaista on ihmisyys ja elämä. Toivottavasti kaikki menee, tästä kaikesta huolimattakin, hyvin, ja on sen verran jengiä, että saadaan bensat ja falafel-ateriat huoltoasemalta kotimatkalla. Silloin kaikki on mennyt täydellisesti, kun istut väsyneenä, hampurilaismajoneesit naamalla ja mietit että "ei vittu, pitää vielä roudata kamat takas..." Silloin kaikki on mennyt juuri niinkuin pitää.

Ristiaallokko

Lukeminen on yhä minulle erittäin mystista ja maagistakin touhua. Oikeastaan katson lukemisen ja kirjoittamisen olevan ainoat vähänkään maagiset ulottuvuudet tässä muuten luonnollisessa ja luonnon- ja järjenmukaisessa maailmankaikkeudessa. Sanoista ihminen voi imeä itseensä koko inhimmillisen kulttuurin, maailmankaikkeuden historian tai arvuuttelut lajimme olemassa olon perimmäisille syille, niillä pystyy luomaan eteensä maagisen kuvan, tai mikä pelottavinta, mieleensä kokonaisen maailmankatsomuksen. Pahimmillaan luettu voi muuttaa maailmankuvaa niin, että ihminen erehtyy luulemaan lukemansa totuudeksi, selkeäksi, ylhäältä ilmoitetuksi, äärimmäisen auktoriteetin sanaksi jota ei mikään mahti voi ylittää. Silti on syytä pitää mielessä, että jos sen voi lukea, se on täytynyt ensin kirjoittaa. Ja jos se on kirjoitettu, sen on tehnyt ihminen.

Näin ollen kaiken uskonnollisen tekstin, kaiken auktoriteetin, oli se sitten jumalaista tai ei, voi pohjimmiltaan palauttaa vain ja ainoastaan ihmisten inhimmilliseen kanssakäymiseen. Katso itseäsi, ihmistä, ja pohdi kuinka luotettava, totuudenmukainen ja selkeä auktoriteetti sinä oikeastaan olet. Yksikään tekstiä kirjoittanut ei ole yhtään parempi, ei millään tavoin. Me olemme kaikki ihmisiä, virheellisiä, erehtyväisiä, heikkoja, harhaanjohdettavia ja johdattelevia. Vaikka oma kirjoitukseni voi olla selkeää ja varmaa, jämäkät lauseet, jotka päättyvät selkeisiin pisteisiin, en tahdo johtaa ketään harhaan. En tahdo kenenkään luulevan, että olisin millään tavalla erikoisempi, en väittää, että omaisin jotain sellaista kapasiteettia, jota ei muka löytyisi sellaisenaan aivan kaikista muista ihmisistä, vaikka kaikki tuntuvatkin välillä koittavan päästää itsensä helpolla argumentoimalla minulle vastaan, että "no sinä oletkin Sinä!". Se ei ole mikään argumentti. Minä olen minä ja sinä olet sinä, sinun kallosi sisällä on aivan samalla tavalla rakennetut aivot, kuin minullakin, sinussa asuu kaikki se luovuus, joka minussakin on, sinun aivosolujasi ei luultavasti ole yhtään vähempää kuin minunkaan, eikä mikään historiassasi pakottaisi sinua toimimaan tavalla jolla toimit, ellet itse anna sen määrätä itseäsi.

Kirjoittaminen ja lukeminen, molemmat yhtä mystisiä prosesseja. Kirjoittaminen etenkin, katsoa ja kuunnella miten sanat avautuvat spiraaleina paljastaen yhä isompia kokonaisuuksia ja vieden silti syvemmälle oman olemuksensa keskelle, jonne et kuitenkaan koskaan voi täysin päästä, kaikki laajentuen tasaisena, rytmisenä pyörteenä ja kasvattaen nälkääsi jokaisella kirjoitetulla ja luetulla sanalla, se maaginen tapa jolla oma mielesi asettuu eteesi janana, jota et voi koskaan täysin koskettaa, mutta jota voit sanoilla lähestyä ikuisesti. Se on todellakin maagista, niin maagista kuin mitä tässä maailmassa voi olla, eikä se edes riitä, koska kirjoitettu sana itsessään on luonut meille koko konseptin magiasta, jumalallisesta voimasta luoda sanoilla, ja sitä ne tässäkin yhteydessä tekevät koko ajan, luovat päähäsi kaikkeuksia ja tuhoavat niitä, miten vain satun kirjoittamaankaan, seuraat koko ajan mukana ja teet täysin samat mielenliikkeet, kuin minäkin tällä hetkellä, vaikkakin teet ne omassa aika-avaruudessasi sitten, kun sinulle sopii lukea kaikki tämä, joka pienen mieleni läpi muljahti kello 2:44, torstain ja perjantain välisenä aamuyönä vuonna 2016. Mieli on ajatusten ristiaallokko, jossa tajunta vain kelluu, antaen ajatusten heitellä itseään miten sattuu, pystymättä sitä estämäänkään vaikka tahtoisikin. Se on aika helvetin hienoa, ihmeellistä ja kaunista, ihan vain itsensä vuoksi. Kiitos.

Tuhlaajapojan lunastus

Aina kun lasken vettä pitempään kuin on tarve, mietin vain sitä miten joskus vuosikymmenten päästä selitän jollekin tulevaisuuden muksulle, että joo-o, tolleen vaan me laskettiin litratolkulla vettä viemäriin ja tuhlailtiin sitä miten päin vaan jaksettiin, sitä oli ihan helvetisti liikaa kuitenkin. Kyse ei ole edes siitä, että olisin jotenkin erityisen vihreä, vaikka toki luonto ja ympäristö ovat itselleni tärkeitä ja näen ihmisen osana luontoa, nakertamassa ihan vain omaa elinympäristöään ja olojaan omilla teoillaan. Siitä huolimatta isompana tekijänä on vain se, etten tykkää tuhlailla. Mitään. Kun hautajaisia vasten piti ostaa uudet farkut ja kengät, se oli turhauttavinta touhua pitkään aikaan. Se vaivasi minua vielä jonkun aikaa sen jälkeenkin, ja ärsyttää lievästi vieläkin.

Käytän asiat ja esineet mielellään loppuun asti. Niin kauan, kuin vaatteita ei tarvitse ommella kasaan ihan joka päivä, ne eivät ole lopussa. Jotkut vaatteet ovat niin hyviä ja mukavia, että ompelet niitä siitä huolimatta uudestaan ja uudestaan. Ajattelen, että asioille kasvaa "sielu" vain käytön ja kokemusten kautta. Kaupasta saa uusia vaatteita, uusia kitaroita ja uusia ties mitä, mutta kun tullaan fiiliskysymyksiin, en vain pidä uudesta romusta. Se tuntuu aina romulta. Soittimenikin ovat kaikki kierrätettyjä, kavereilta saatuja, ostettuja, meikälle unohdettuja, mitä lie. Jos rumpuja (joista maksoin 500 euroa pelastaakseni ne talteen) ei lasketa, tässä kotona olevien soitinten yhteishinta on noin 500 euroa. Se pitää sisällään Wurlitzerin sähköpianon, Meinlin perkussiorummun, kitaranupin ja vahvistimen, viisi kitaraa, yhden midisynan ja yhden huumeurun. Wurlitzerista itsestään voisi koittaa saada jo 1000 euroa, jos sen koittaisi muuttaa rahaksi, mutta löysin sen silloin joskus kirpputorilta 150 euron hintalapulla. Ei muuten vituttanut.

Mutta ei hinnalla itsellään ole väliä. Vaan sillä, mitä nuo soittimet itsessään ovat ja mitä ne tekevät. Niiden arvo on aina vain välineellinen. Vaikka pidänkin niistä, tulisin kyllä toimeen vaikka kaikki palaisi maan tasalle. Viimeiset pari päivää kului ilman, että uskalsin soittaa kitaraa, koska pelkäsin, että todistaakseni itselleni etten ole kiintynyt mihinkään laittaisin tuon tärkeimmän akustisen kitarani paskaksi. Mieleni on välillä vähän vinksahtanut siltä kantilta. Jos sanon itselleni, etten tee jotain, mitä todennäköisimmin päädyn tekemään juuri sitä. Jos joku matka tuntuu liian pitkältä, päädyn tekemään juuri sen lenkin. Olen melko itsepäinen ja osiltaan taipuvainen askeesiin ja muuhun "äärimmäisyyteen", aina pitää hyvällä pää edellä syvään päähän. Nyt kyllästyin siihen, etten ole hommannut uutta CD-soitinta sen jälkeen kun edellinen pari vuotta sitten hajosi, ja päätin antaa kaikki levyt pois. Ottajatkin löytyivät onneksi jo. Mieluummin annan ne pois, kuin yritän myydä niitä. Jollekin, joka kuuntelee niitä. Itse pärjään mp-kolmosilla ainakin hetken aikaa. Se ei tarkoita tietystikään, ettenkö ostaisi levyjä, mutta pääsenpä nyt ylimääräisestä romusta eroon tuhlaamatta niitä, joutumatta heittämään niitä pois. Pari levyä voin jättää, mutta muuten tuli levyille lähtö.

Beckettin partaveitsi

Kirjallisuuden ja teatterin traditioita uudistanut ja tuulettanut Samuel Beckett tunnetaan länsimaissa lähinnä James Joycen varjoon jääneenä eskistentialistina. Vaikka kirjailijan asema ja teosten merkittävyys onkin yleisesti tunnustettu, tuntuu monesti ettei sitä varsinaisesti ole sisäistetty ja hyväksytty länsimaisen kirjallisuuden suurempaan kaanoniin. Osaltaan tähän voi vaikuttaa toki se, että kirjailijan kuolemasta ei ole vielä kolmeakaan vuosikymmentä, toisaalta taas se, että hänen teostensa yleisväri voi olla valtaosalle lukijoista pintapuolisesti liian synkkä ja pessimistinen. Useimmiten hänet mielletään teostensa psykologisten ja filosofistenkin rakenteiden myötä eksistentialistiksi, mutta oman näkemykseni mukaan se on vain osa totuutta.

Samuel Beckettin kirjallinen tyyli, systemaattinen ja veitsenterävä minimalismi, joka kehittyi loppua kohti äärimmilleen on nähdäkseni myös äärimmäisen Zen buddhistinen. Siinä missä monet kirjailijat pyrkivät rönsyilemään ja kasvattamaan teostensa sivumittaa keinolla millä hyvänsä, siirtyi Beckett tuotannossaan aina vain niukempaan ja niukempaan, mutta silti aina vain vahvemmin ladattuun, täydempään ilmaisuun. Parhaimmillaan hänen kielensä on Zen buddhistista meditaatiota, hiljaisen melun äänetöntä huutoa, tyhjyyden ja olevien asioiden vuoropuhelua ja vaihtokauppaa, jossa ihmismieli voi aina vain hävitä, mutta jota on silti välttämätöntä käydä olemassaolon jatkamiseksi.

Hiljaisuus täyttää monet Beckettin töistä. Hän itse kuvasi ehkä tunnetuinta teostaan, Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1949) sanoen  ”hiljaisuuden valuvan tähän näytelmään kuin vesi uppoavaan laivaan. ” Se onkin osuva kuvaus suurimmasta osasta hänen tuotantoaan.  Monet töistä tuntuvat riisuvan käsittelemänsä konseptit kaikesta ylimääräisestä, pyrkien riisumaan ne alastomiksi aina siihen pisteeseen asti, jossa ne eivät voi enää ilmaista mitään itselleen ominaista, vaan ovat vain ja ainoastaan sitä, mitä ne pohjimmiltaan ovat. Se on myös zeniläisen maailmankatsomuksen ydin, jättää asiat ilman nimiä, ilman värejä ja mielikuvia, nähdä kaikki juuri sellaisena kuin se on, antamatta oman perspektiivin lisätä näkemykseen mitään ylimääräistä. Se on todella hankalaa, sillä ihmismieli on äärimmäisen taitava naamioimaan oman romunsa ja painolastinsa jotenkin olennaiseksi tai tarpeelliseksi itse asian kannalta, ja tästä syystä sen huomaaminen vaatii paitsi äärimmäistä rehellisyyttä ja avoimuutta omaa itseä kohtaan, myös riittävän terävää veistä tämän kaiken pois leikkaamiseen.

Ja leikkaamisessa Beckettin vahvuus kaikkinensa juuri onkin. Jopa siinä määrin, että jos keskiverto ihminen askartelee mattoveitsen kanssa, silpoo Beckett ylimääräisiä asioita äärimmäisellä voimalla ja tarkkuudella japanilaisella katanalla. Kuvaava anekdootti on mielestäni vaikkapa se, kuinka hän käveli kauniina kesäpäivänä ystävänsä kanssa London Parkissa. Ystävä totesi tämän olevan juuri sellaisia päiviä, jolloin voi todeta, että on äärimmäisen hienoa olla elossa. Samuel oli mutissut vastaukseksi vain, että ”en nyt menisi ihan niin pitkälle”.

Hänen veitsensä oli terävä ja sanansa tarkkoja. Juuri se on mielestäni niin äärimmäisen kiehtova piirre. Ranskan kielestä hän löysi saman vapauden, jonka itse olen löytänyt englannin kielestä: kun sinulla ei ole taakkanasi äidinkielesi painolastia, kulttuuriperintöä ja lukuisia yhdentekeviä keskusteluja tiskauksesta ja ruoanlaitosta, löydät todellisen vapauden ilmaista kielellisesti mahdottomia asioita sanoin. Voit rakentaa täysin uudenlaisia rakenteita, jotka kantavat hiljaisuutta ja sen sävyjä vielä kauniimmin, kuin koskaan voisit äidinkielelläsi, jolla vaikkapa pyöreän laatikon metaforinen ja kategorinen järjettömyys vaivaa sinua niin paljon, ettet välttämättä pysty keskittymään edes siihen, mitä siellä laatikossa oli alunalkaenkaan tarkoitus olla. Tarvitset irtautumisen logiikasta ja tutusta ja totutusta, jotta voit todella olla vapaa, jotta voit löytää sellaisen ilmaisun, joka soveltuu parhaalla mahdollisella tavalla hiljaisuuden ja asioiden yhteyden ilmentämiseen ilman, että onnistut vain epäonnistuneesti nilkuttamaan länsimainen dualismi kainalosauvanasi kohti epäonnistunutta ilmaisua.

Tärkein samastumispiste Beckettin kohdalla on itselleni kuitenkin kuolema. Olen lukenut riittävät määrät länsimaista ja hieman itämaistakin kirjallisuutta, klassikoista modernisteihin, enkä koskaan ole törmännyt vielä yhteenkään kirjailijaan, jonka kanssa olisin kuolemaa ajatellen niin samalla kannalla, kuin Samuel Beckettin kanssa. Célinen kuolema on järjetön ja satunnainen, japanilaisille se tuntuu monesti olevan kunniakysymys, joko äärimmäinen vapauttaja tai itsemurhan tapauksessa häpeän tuoja koko suvulle. Bukowskille se oli odotettu ystävä, joka olisi voinut tulla vierailemaan nopeamminkin. Tolstoin kuolema käväisi toisinaan lähelläkin Beckettiläistä näkemystä, muttei silti ehkä koskaan saavuttanut samoja mittasuhteita.

Beckett kirjoitti kuoleman omasta tarkastelupisteestäni ja maailmankatsomuksestani katsoen paremmin, kuin kukaan muu. Hänen kuolemansa ei ole hyvä tai paha. Se aiheuttaa kuolevissa ahdistusta väistämättömyytensä ja voimansa edessä, mutta se itsessään ei ole mitään. Se on suuri, ikuinen ja valtava kuilu, ammottava tyhjyys, suuri, täydellinen harmaa graniittilaatta.  Ehkä juuri siksi Beckett sai itsekin sellaisen Pariisiin, jonne hänet haudattiin yksityisessä, koruttomassa seremoniassa vuonna 1989. 

Hänen kuolemansa on henkinen musta aukko, joka imee elävien ajatukset itseensä eikä laske niitä otteestaan, tajunnan vaiheittainen ja hiljainen liukeneminen ja loppuminen, tyhjyyden syli ja suuri, lopullinen hiljentyminen. Ei rauha, ei taivas tai helvetti, vain ja ainoastaan hiljentyminen. Monissa töissään hän käsittelee kuoleman odotusta, sen väistämättömän ylivyörymän seuraamista ja tarkkailua, jossa kertojat eivät välttämättä ole kovinkaan varmoja elämästään, ja jotka pystyvät määrittämään mahdollisen elämänsä olemassaolon vain sitäkautta, että ovat ei-vielä-kuolleita kertoessaan tarinaansa eteenpäin.

Olisi silti yksioikoista sanoa Beckettin olleen pelkkä murjottava nihilisti. Nähdäkseni kaikissa varjoissa asuu aina jonkinlainen valon mahdollisuus, jokaisessa hymyssä kuolema ja jokaisessa mutristuksessa virneen alku. Beckettin huumori on kirjoitettu hänen tragiikkansa lomaan, niin ettei se välttämättä avaudu kaikille, vaikka onkin ilmeistä niille, jotka ovat vastaavanlaiseen ilmaisuun taipuvaisia.

Hänen suhteensa kuolemaan muodostui varmasti elämänkokemusten pohjalta, kuten niin monilla muillakin sodan läpi eläneillä kirjailijoilla. Viimeisessä Ääninauhassa hän mainitsee äitinsä hautajaisten jälkeen tapahtuneen ”pimentymisensä”, mikä on mielestäni konseptina kiinnostava. Kaikki meistä eivät valaistu koskaan. Jotkut vain pimentyvät entisestään todellisuuden ja olevaisuuden puristuksessa. Uskon tämän olevan myös eräänlaisena keskeisenä määrittävänä yhtäläisyytenä suhteessani tähän omalaatuiseen irlantilaiseen, joka löysi uuden kotinsa ja lopulta hautansakin Pariisista. Näen tulevaisuudessani mahdollisesti paljon samaa, irrallisuutta, pettymyksiä, odotusta, ahdistusta periaatteessa pienistä, mutta lopultakin jopa ratkaisevista asioista.

Eräs usein käänteen tekevänä tapahtumana mainittu on puukotus. Beckett oli palaamassa illan vietosta ystäviensä kanssa, kun parittaja puukotti tätä osuen keuhkoon ja väistäen sydämenkin vain nipin napin. Vaikka kirjailija parani fyysisesti täysin käden hermovauriota lukuunottamatta, jätti tapahtuma syvän psykologisen arven. Käydessään myöhemmin vankilassa tapaamassa tekijää ja kysyessään tältä miksi oli saanut puukosta, puukottaja oli vain kohauttanut olkiaan ja vastannut, ettei tiedä. Tämä osoitus elämän satunnaisuudesta vaikutti pysyvästi kirjailijan käsityksiin elämästä ja kuolemasta.

Monet Beckettin hahmoista tekevät kuolemaa tavalla tai toisella. Tyylilleen ominaisesti kirjailija pyrkii valottamaan asioita mahdollisimman vähän, ja usein vallitsevana olotilana onkin epätietoisuus: epätietoisuus ympäristöstä, itsestä, kuinka pitkä aika tämän hetken ja kuoleman välillä on, epätietoisuus joka peittää oikeastaan kaiken kuviteltavissa olevan. Monesti itsestään kertovat hahmot saattavat puolivälissä päättää, ettei tämä nyt ollutkaan totuudenmukaista, ja aloittaa alusta pyrkiessään ymmärtämään itsekin paremmin, missä ovat ja miten ovat siihen tilanteeseen joutuneet.

Tekstin läpi tunkee valtava harmaus, joka leikkaa tapahtumista värin, tunteen ja ilmaisun minimiin. Se on olennainen osa tuota absurdia minimalismia, jonka hän rakensi teostensa kantavaksi voimaksi, oli kyse sitten kirjoista tai näytelmistä. Juuri tuo täydellinen harmaus on nähdäkseni Beckettin partaveitsen terävin osa, se leikkaa kunnes ei ole mitään leikattavaa, hävittää tunteen ja muun inhimmillisen hömpötyksen tapahtumista. ”Jos lukijat tahtovat kehittää itselleen ylimääräistä päänsärkyä, tehköön niin, mutta keksiköön sitten myös oman aspiriininsa”, kirjailija sanoi kaikista mahdollisista polveilevista tulkinnoista ja selityksistä omia teoksiaan koskien. Hän itse kieltäytyi selittämästä mitään, eikä mielellään puhunut tuotannostaan. Hänen tehtävänsä oli tehdä, kirjoittaa, luoda, ei analysoida sitä puhki. Oli kuitenkin tiedossa, että hän oli kiinnostunut psykologiasta ja kirjoitti joitain töitään filosofisista lähtökohdista.

Beckett oli tarkka siitä, miten hänen näytelmiään ohjattiin. Hänellä oli muutamia luotto-ohjaajia. Omissa ohjaustöissään hänen tiedetään huudelleen katsomosta näyttelijöille, että näiden esityksessä oli ”liikaa väriä!” Nähdäkseni tämäkin puhuu omaa kieltään siitä, että hän oli luonut ja teroittanut oman veitsensä huolella, pitkällisen karsimisen ja tiivistämisen kautta, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta antaa kenenkään muun tylsistyttää sitä hänen puolestaan.

Monet hänen kuolemaa odottelevista hahmoistaan ovat itsekin kuin harmauden ilmentymiä: hän vältti nuoria, komeita, kauniita ja karismaattisia hahmoja ja kirjoitti kirjansa täyteen rampoja, vanhoja, rumia ja hyljeksittyjä ihmisiä. Tästä syystä hänet nähdään myös uraa uurtavana modernistina, jonka äänelle ei vielä tänäkään päivänä ole löytynyt kovinkaan selkeää jatkajaa. Kirjojen päähenkilöt tuppaavat kaikki olemaan niin helvetin näppäriä, vaikka antisankarit tänä aikana ovatkin yleistyneet huomattavan paljon. Toisaalta Beckettin hahmojen sanominen antisankareiksikin on ehkä hieman liian leimaavaa, he vain ovat, tavallisia, epätietoisia kuolevaisia, kuten niin suuri osa meistä todellisuudessa on, monesti vailla mitään kontrollia omasta kohtalosta, tai sen suuremmin ymmärrystä siitä mitä kohti tuo kohtalo on luisumassa.

Vaikka Beckettin kieli on minimalistista, se ei tarkoita etteikö se toisinaan lähtisi melko intensiivisiin mittoihin. Pisin kohtaamani virke taisi olla muistini mukaan kolme sivua pitkä. Tuntuu,että kirjailija innostuu kuvailemaan ja elävöittämään tekstiään lähinnä saadessaan ahdistuskohtauksen, tai kun se tietoisesti vie lukijan mielenkiinnon kauemmas aiheesta. Mieleeni on ikuisiksi ajoiksi piirtyneet monet matemaattisetkin kuvaukset, esimerkiksi Molloyn kohtaus, jossa Molloy kuvailee imeskelykiviensä järjestystä taskussaan (neljä taskua, jokaisessa neljä kiveä, paitsi yhdessä kolme yhden kiven ollessa suussa, kiville on tarkasti määrätty kierto taskusta toiseen ja suun kautta toiseen taskuun, ja päähenkilö pohtii useiden sivujen ajan, kuinka ratkaista tämä järjestys). Vaikka vastaavanlaisia elementtejä voi sanoa valuneen Beckettin kirjoittamiseen läheisestä suhteesta James Joyceen, on sen lakonisuus silti melko omalaatuista ja tunnistettavaa.

Oli kyse sitten kuoleman, aamun sarastuksen tai vapahtajan odottelusta, odottaminen itsessään on vahvassa keskiössä Beckettin töissä. Se on toinen suuri side Zen buddhismiin, jossa istuen harjoitettu zazen-meditaatio on ennen kaikkea juuri ”merkityksetöntä olemista”. Odotus voi olla tuskallista tai miellyttävää, riippuen täysin odottajan omasta perspektiivistä ja siitä, mitä hän oikein odottaa. Huomenna hän tulee on tarina odotuksesta, joka ei koskaan lopu, tavoista kuluttaa aikaa ja täysin satunnaisista tapahtumista, jotka päähenkilöitä, Estragonia ja Vladimiria, kohtaavat. He ovat kärsimättömiä, hautovat itsemurhaa, miettivät josko olisi jo aika lopettaa odotus, mutta odottavat silti, yhä ja edelleen. 

Beckettin oma elämä tuntui olevan kyllästetty tällä odotuksella, vuosia hänen työnsä oli huomaamatonta ja suosion kasvu hidasta, eikä tunnustusta tuntunut tulevan ennen kuin melko myöhäisessä vaiheessa. Suuri osa kritiikistä oli negatiivista ja äärimmäistä. Silti vähitellen harvat, mutta vaikutusvaltaiset yksilöt ymmärsivät mistä töissä on kyse ja miten monitasoisia ne todellisuudessa olivat. Myöhemmällä iällään kirjailija tuntui odottavan kuolemaa, joka löysikin hänet  83 vuoden iässä.  Tämäkin odotus, jonka hän oli kirjoittanut töihinsä jo ainakin kolmea vuosikymmentä aikaisemmin, ennen kuin se suoranaisesti edes koski häntä itseään,  oli silti täynnä pientä ääntä, häiriöitä tyhjyydessä, eksistentialistista kohinaa. Vaikka Beckett ennusti, että pyrkii sanomaan aina vain vähemmän ja vähemmän, kunnes hänen viimeinen työnsä on vain tyhjä paperi, hän kirjoitti elämänsä loppuun asti pieniä proosallisia katkelmia ja lyhyitä näytelmiä. Hänen elämänsä oli eksistentialistista tekemistä, itsensä määrittämistä vain nykyhetken kautta. Tästä syystä häntä on myös syytetty vanhojen töidensä korjailusta, mutta ymmärrän sen hyvin ainakin omasta perspektiivistäni, joka on melko samankaltainen henkisiltä lähtökohdiltaan.

Tässä eksistentialistisessa tekemisen pisteessä näen myös erään suuren samastumiskohdan: haluttomuus ilmaista yhdistyy kyvyttömyyteen olla ilmaisematta. Omissa töissäni ja tekemisissäni pyrin sanomaan ja tekemään mahdollisimman vähän, ja päädyn silti vielä kaoottiseen meluun. Mieluiten olisin hiljaa, mutta se ei vain ole mahdollista. Vain lyhyinä hetkinä, yksittäisissä teoksissa tai lauseissa, onnistun lopultakin samassa hiljaisuudessa, ja ne ovat minulle kaikkein miellyttävimpiä ja tyydyttävimpiä teoksia.  Ne ovat niitä, joiden ääreen palaan, niitä vähiä joita ei tarvitse peukaloida tai sovittaa uudestaan, itsessään valmiita, siistejä viiltoja tyhjyydessä. Mutta useammin ilmaisen liikaa, väritän, meluan, sotken tarpeettomasti, vaikka en tahtoisikaan.

Samalla tavoin näen, että Beckettin pyrkimys vaieta kokonaan kaatui kerta toisensa perään sanoihin, joiden hän katsoi olevan vain turhia tahroja hiljaisuuden verhossa. Silti ne ovat kaikki mitä meillä on, ainoa suora ja välitön kommunikaation ja ymmärryksen muoto.  Selkein todistus olemassaolosta. Mutta silti mieluiten kirjoitettuna, kuin puhuttuna. Siitä olemme varmasti yhtä mieltä. Puhe pilaa sen hiljaisuuden, jonka sanat paperilla tai nykyaikana näyttöpäätteellä rakentavat, puhe laittaa tekstiin värin, soinnin, muodon ja kaiken sen turhan tanssin ja ilonpidon, joka tekstistä puuttuu. Teksti on leikattua tajuntaa, siistiä, selkeää, juuri sellaista, kuin sen pitää olla. Puhe on hälinää, likaa, jatkuvaa väärinymmärrystä ja  egoistista melua. Sitä ei tarvita tänä aikana enää yhtään lisää.

Beckettin partaveitsi oli terävä ja selkeä, se tappoi kaiken ylimääräisen harmaalla, koruttomalla ja yksinkertaisella terällään, mutta aivan yhtä olennaisessa osassa tuota veistä on ”ei.” Voisi melkein sanoa, että siinä on tuon veitsen kahva, lähtökohta ja tuki. Kaikki se, mikä on pohjimmiltaan tarpeetonta, mikä ei ole olennaista ja määrittävää, on turhaa. Monet hahmoistakin lähtevät määrittämään itseään sitä kautta, mitä eivät ole. Tämä on nähdäkseni äärimmäisen oleellinen puoli, ja ehkä näkyvin osa, se, joka näyttäytyy niin monille yksisilmäisesti asiaa tarkasteleville pessimisminä. Näkisin sen ennemmin tarkkana nihilisminä, mutta tuollakin sanalla on turhan negatiivisia konnotaatioita ihmisten mielissä sen vuoksi, mihin kaikkeen nihilismi on tämän modernin ahdistuksen ajassa liitetty. Lopultahan kyse on vain juuri siitä, mitä Samuel Beckett kirjallisessa työssään teki: ylimääräisten asioiden poistamisessa. Siinä samassa mielessä myös Zen buddhismi on äärimmäisen nihilististä, sen tarkoitus oli palauttaa buddhismi takaisin niihin perusasioihin, joita Buddha opetti, poistaa kaikki ylimääräiset uskomukset ja jälkeenpäin lisätty väri, paljastaa kaiken todellinen luonne juuri sellaisena, kuin se on. Ja juurikin näillä näytöillä, tiedosti sitä tai ei, katson Samuel Beckettin olleen länsimaisen kirjallisuuden todellinen Zen-mestari, hiljaisuudessaan, koruttomuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan heti hänen hautaansa koristavasta graniittilaatasta seuraava.