torstai 28. tammikuuta 2016

Yöt on kivoja.

Koiran kanssa pihalla käydessä oli mukava kuunnella pieniä ääniä ja niiden puutteita. Pieni veden valuminen, hiljaisen sateen epämääräinen ropina sinne tänne, putoilevien vesipisaroiden ääni metallisissa rappusissa kerrosten välillä, ihmisten ölinä jossain kaukana, koiran tassujen liukastelu jäällä. Oli jotenkin niin hiljaista ja lumen demppaamaa äänimaisemaa, että kaikki yksittäiset äänet kuulostivat miellyttäviltä. Erilaisten luonnon tilojen vaikutus akustiikkaan on kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen asia. Syksyisin on aivan eri asia kävellä samassa paikassa, kun kesän lehdet eivät ole vaimentamassa tilakaikua, eivätkä tuomassa omaa ambienssiaan tuulen havistessa niiden lävitse. Vastaavasti talvella lumen paino hiljentää kaiut melkein kokonaan, ellet nyt kävele vaikka kerrostalojen kiviseinien välissä. Ne ovat kuitenkin juuri sellaisia muutoksia, joita ei muista ajatellessaan, mitä talvi oikein on. Ne tulevat sitten taas iloisena yllätyksenä aina siinä vaiheessa, kun eksyt yöllä ulos ja huomaat, että tämäkin oli muuten hieno juttu! Koiran kanssa sekoilukin on hauskaa puuhaa, vaikka välillä tuntuu, että kaksi aasia vaan vetää samasta narusta eri suuntiin, mutta onneksi mulla on vielä toistaiseksi 60 kiloa enemmän elopainoa tuohon nähden, niin voitan.

Red Sparowes on soinut koko illan. Pidän tuossakin bändissä aikalailla kaikesta. At The Soundless Dawn on soinut todella monina valvottuina kesäaamuina kotiin päin kävellessä. Tuossa bändissä on todella vahva visuaalinen ote, joka tulee esiin jo levyjen ja biisien pitkissä nimissä, kansitaiteissa, mutta on vahvasti olemassa myös itse musiikissa. Se maalailee hiljaisen urbaaneja ympäristöjä, auringon nousuja, niitä kesäaamuja, joita olen tämän musiikin kanssa katsellut niin monesti. Sen lisäksi tämä on, kuten post rock-hommat yleensäkin, loistavaa nukahtamismusiikkia. Vaikeinta on vaan koittaa päästä ylös, kun aina välillä havahdut ja tajuat nukkuneesi pitempään kuin oli tarkoitus, ja kaikukitara painaa sormen suulle ja kuiskaa korvaan vaan, että "shhhh....ei mitään hätää... mene uneen vielä vaan..." Petollista musiikkia sikäli, kaikessa kauneudessaan.

Muutama päivä sitten posti kantoi (tai vitut posti mitään kantanut, pudotti vaan lapun, että tule hakemaan täältä meiltä, meille ei makseta riittävästi tästä touhusta) minulle Douglas Hofstadterin kirjan I Am A Strange Loop. Metsästelin sitä vuoden päivät, kun Jon Ronson sivusi sitä Psykopaattitestissään. Vaikutti välittömästi helvetin kiinnostavalta ja inspiroivalta tekeleeltä, ja kutkuttelee jo kivasti ajatus siitä, että kohta saa avata sen ja sukeltaa sen maailmaan. Pelkkä ajatuskin siitä inspiroi minut kirjoittamaan Lopun Ajan Kansan Lauluja-levylle eräänlaisen noiseksi yltyvän runon Minä Olen Outo Piiri. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea kiltisti kirjaston kirjat, Célinet loppuun ja Hessen Lasihelmipeli välissä. Turhauttaa vaan tietysti, kun mieli kärsimättömänä kahlaan läpi viidakoiden ja laivomatkojen, odotellen vain tuota. Mutta voihan se olla pettymyskin, joten mikäpä siinä. Sittenhän on. On tuo kuitenkin ihan visuaalisena kirjanakin jotenkin merkillinen, vaikkei siinä juuri mitään ihmeellistä olekaan. Suhteeni tuohon on lähes fetissin omainen. Niin aina sellaisten asioiden kohdalla, joita on saanut etsiä vähän pitempään, kuin viisi minuuttia. Se on mukavaa, koska se on nähdäkseni ainut sielu joka esineellä, asialla tai ihmisellä voi olla: henkilökohtaisen suhteen tai hankaluuden kautta muodostuva arvostus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti