sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Exhausted

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut elää elämääni kuuden isovanhemman kanssa. Mummojen ja pappojen lisäksi minulla on ollut kaksi isomummoa, joista toinen kertoi vielä paljon edesmenneestä isopapastakin. Monella ei ole näin pitkää ja vahvaa yhteyttä yli sukupolvien, käytännössä aivan toiseen maailmaan tähän nykyiseen verrattuna. Sitten taas toisaalta suurin osa näistä ihmisistä, joilla ei ole ollut kuutta isovanhempaa, on vielä ainakin suurin osa omistaan jäljellä, mikä on aina silloin tällöin mietityttänyt. Olen menettänyt isovanhempani nuorena, lähes kaikki alta seitsemänkymppisinä. Isomummoni oli 90-vuotias, joutunut hautaamaan kaksi miestä ja kaikki lapsensa. Siinä alkaa olla aika helvetin raskas elämä. Tänään olin mukana laskemassa tuota ihmistä maahan, ja kyllä siinä väkisinkin mietti kaikenlaista. Seurakunnan henkilökunnalla on aina selkeästi vaikeuksia päättää miten suhtautua siihen, että meidän suvussa naureskellaan ja iloitaan hautajaisissa. Arkun vierelläkin naureskeltiin, että onneksi ei olleet nämäkään monttujuhlat eilen, olisi ollut aika helvetin paljon kylmempi tunnelma.

Lähdettiin melko kiireesti, mutta kaiken seuranneen valossa olen aika tyytyväinen, että lähdettiin. Törmättiin kaupassa yläasteen matematiikan opettajaan, joka on opettanut isäni sukupolvea, tätini ja setäni sukupolvea, minua ja veljeäni, ja nyt tätini lapsia. Siinä on ihan riittävän monet eri Kilpiset siedettäväksi yhdelle ihmiselle, enkä toivoisi vastaavaa kohtaloa kenellekään. Siitä huolimatta menin oikeasti aika hiljaiseksi, kun hän sanoi, että minun ja veljeni kaltaisia oppilaita pitäisi olla paljon enemmän ja käski minun jatkaa elämääni juuri niinkuin sitä tällä hetkellä elän, vaikkei kai edes tiedä miten sitä elän. Silti tämä oli niitä satunnaisia, tärkeitä kohtaamisia, jotka tuntuvat toimivan enemmän oman psyykeen muistutuksina itselle siitä, että miten elämä pitää elää. Etenkin, kun juuri tuo ihminen antoi minulle Eiji Yosikawan Musashin, joka on vieläkin tuossa hyllyssä. Siitä alkoi oma nopea ja väkivaltainen henkinen kasvuni. Ei niinkään edes siitä kirjasta, vaan siitä luottamuksesta ja ymmärryksestä, jota periaatteessa tuntematon ihminen osoitti tällaista laman repimää hukkapätkää kohtaan. Voisi ehkä jopa sanoa, että se on yksi niistä sysäyksistä, jotka potkaisivat minua kohti sosiaalityötä. Minun oli helppo samastua Miyamoto Musashin elämästä kertovaan (joskin vahvasti romantisoituun) tarinaan, jossa nuori ja väkivaltainen uuvatti välttää julkisen teilaamisen sillä, että munkki laittaa hänet kirjapinojen kanssa linnan torniin ja pakottaa lukemaan itsensä fiksuksi. Tuon kirjan jälkeen oikeastaan teinkin itselleni aivan saman. Pakotin itseni lukemaan aivan kaiken mitä pystyin kuvittelemaan, neurologian etiikasta länsimaisen kirjallisuuden klassikoihin, eksistentialismiin ja kaikkeen muuhunkin filosofiaan ja psykologiaan. Siksi en pidä tuon ihmisen merkitystä elämässäni mitenkään vähäisenä.

Jo pelkästään tuon satunnaisen ja lyhyen kohtaamisen vuoksi tämä oli ehkä tämän vuoden paras päivä. Jos siis lasketaan täksi päiväksi myös se, että tässä tämän vuorokauden aikana sain tehtyä myös tämän triphop-levyn, jonka tein soundtrackiksi toissayönä kirjoittamalleni nopealle lyhyelle pätkälle. Kaksi viimeistä biisiä ovat mielestäni näistä parhaat, mutta ensimmäisissäkin opiskelin ja opin jotain uutta. Tärkeintä on silti se, että se on eräänlainen mielelle tehty kuvitus tekstille, ja sellaisena juuri sellainen, kuin tahdoin sen olevan. Nyt olo on aika väsynyt. Loppuillan voi ottaa ihan rauhassa, onneksi.



Levyn, kuten kaikki muutkin, voi ladata ja kuunnella missä tahtoo. Mielellään yöllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti