perjantai 15. tammikuuta 2016

David Bowie - Täydellinen kuolema.

Tässähän saisi olla kirjoittamassa muistokirjoituksia joka ilta, jos siihen hommaan rupeaisi. Ajattelin olla kirjoittamatta Bowiesta mitään, koska hänen musiikkinsa ei koskaan ole merkinnyt minulle paljoakaan, ei ole vain sattunut vastaan vaikka sainkin tädiltä joskus Ziggy Stardust-levyn. Eihän se sedän Sepulturan Beneath The Remainsille siinä teini-iässä pärjännyt, joten Bowie jäi etäisemmäksi sitten. Tästä syytä en kokenut juuri tarvetta leikkiä, että olisimme olleet läheisiä, kuten niin monesti on kuolleiden ja elämään jääneiden kuolevien kanssa. Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, etten voinut enää sivuuttaa järjettömän vahvaa tunnereaktiotani. Näin Lazaruksen videon:


Tämän nähdessäni istuin hetken aikaa hyvin hiljaa ja pohdin lähinnä sitä, että tuo taisi olla täydellisin kuolema, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Biisi, sanat, video, kuolema, kaikki luo yhdessä täydellisen järjettömän eheän ja hiljentävän kokonaisuuden joka nitoo kasaan ihmiselämän ja lähestyvän lopun, kunnes lopulta sulkee kannen sen kaiken päältä, kuvasuhteiden muutoksia, selkeästi Sukka-Muukkosesta pöllittyä naamiota ja Bowien järjettömän hienoa ja harjaantunutta kehon hallintaa myöten tämä oli jotenkin aivan täydellinen hetki ihmiskunnan historiassa.

Tässä mietin enemmänkin musiikkia ja nostalgiaa, kun nyt eri ikäiset ihmiset ovat jakaneet muistojaan eri levyistä ja sanoneet, ettei näin hyvää musiikkia tehdä enää. Sikäli hassu lausahdus, että suuri osa tajuntaani poksautelluista levyistä on kyllä selkeästi tehty tässä, tämän vuosituhannen puolella, suurin osa niistä vielä viimeisen vuosikymmenen aikana. Toisaalta se voi olla kiinni myös siitä, millaista musiikkia kuuntelee, mutta itselleni uudemmat Neurosikset, Swansit, Heroin & Your Veins, Electric Moon, Twin Speak, Dr. Johnin Locked Down, Scott Kellyn ja Steve Von Tillin, Giran, Nick Caven, Nurmion, Melissa Auf Der Maurin, Solstafirin, tajuatte kyllä että aika helvetin monen bändin tämän vuosituhannen ja -kymmenen tekemiset ovat tuntuneet paljon tärkeämmiltä oman musiikillisen ja henkisen kasvun polulla, kuin oikeastaan edes kaikki ne levyt, joita joskus mukelona kuunteli. En ole taipuvainen nostalgiaan siinä mielessä, että vaikkapa teini-iän levyt sanoisivat kauheasti. Nirvanat ja Melvinsitkin löysin vasta kauan teini-ikäni jälkeen, tai ainakin suhteellisen kauan. Toisaalta, koska kasvoin tuppukylässä, voi koko teini-ikääni ehkä heittää parilla vuodella eteenpäin, jolloin se ehkä osui paremminkin teini-ikäni loppuun. Tietyt levyt sopivat tiettyihin vuodenaikoihin, mutta mieluummin teen niillekin fiiliksille uusia muistoja, kuin kelailen niitä vanhoja.

Ja toki, olen vielä nuori, mutta karvani nousevat pystyyn aina kun kuulen ikäisteni tai nuorempieni istuvan jo jossain kiikkustuolissa ja muistelevan jotain parin vuoden takaisia hommia haikeudella. Nostalgia hapettaa ja ruostuttaa mielen nopeasti uriinsa. Siksi on hienoa, että on myös tällaisia artisteja, kuin David Bowie, joka ei jäänyt ruostumaan menneisiin juttuihinsa ja paistattelemaan siihen, vaan teki viimeisenä työnäänkin sellaisen levyn, jonka voin jopa kuvitella ostavani, koska yleisfiilikset kuulluista biiseistä ovat olleet lähes Scott Walker-tavalla mystisiä, vaikka värimaailma onkin täysin eri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti