Kärpäsenhalkaisija

Tuota muutosta kesti vähemmän aikaa kuin odotinkaan. En voinut olla assosioimatta sitä aina nähdessäni kiveksiin, ja siinä vaiheessa on hyvä vaihtaa nimi jo hyvissä ajoin. Winds they are a changing ja silleen. Kärpäsenhalkaisija on parempi nimi, ajaa saman asian ja on selkeämpi.

Tässä kuitenkin vielä paluuta noiden epämääräisten assosiaatioiden maailmaan. Nauhoitin levyllisen runoja Palavat Orangit-kokoelmasta ja lopuksi tuon nimikkonovellin. Eihän tämä välttämättä kaikille ole, ja puoli tuntia on aika overkill pituutena luetulle tekstille. Mutta jos joku saa tästä jotain pientä irti, on se heti jo tekemisensä väärti. Runojen lukeminen on oikeasti yllättävän mukavaa. Pienenä ja teini-iässä ajattelin sen olevan "homojen hommaa", mutta niin taisi siinä vaiheessa vielä olla musiikin soittaminenkin. Nyt kuitenkin ymmärrän kirjoittamiseni rytmisen luonteen huomattavan paljon paremmin lähes pelkästään lukemisen takia. Se on hauskaa, koska en edes ajattele asiaa suuremmin kirjoittaessa, mutta kun sanoja pyörittelee ja rytmittää oikeasti suussaan, koko teksti saa erillisen elämän. Välillä tempo on melko nopea, mutten oikein tiedä mitä muutakaan voi odottaa sellaiselta jätkältä, joka isoimman osan ajasta huutaa grindibiisejä johonkin kolmensadan pintaan menevällä tempolla.

Jätin jonkin verran tekstejä pois, ettei se nyt olisi sama kirja yks yhteen. Olen harjoitellut taittoakin, jotta saan sen joskus tehtyä. En vielä tiedä kauan siihen menee, mutta motivaatio opiskeluun kasvaa kyllä huomattavasti siinä vaiheessa kun on jotain omia hommia duunailtavana. Se on ehkä nopein tapa oppia jotain noinkin hermoja raastavaa. Nyt voisin kuitenkin siirtyä unten maille, tarkastelemaan mitä kaikkea muuta alitajunta voi tarjota tähän aikaan aamuyöstä.

Muutosten pyörteissä.

Vihdoinkin tuo muinaisjäänne, minuutissa paintilla sohattu header kävi ärsyttämään omianikin silmiäni riittävästi, jotta jaksoin vaihtaa sen johonkin, mikä monien mielestä varmasti on järjettömän paljon tylsempää, geneerisempää ja kapinattomampaa, kuin palavaa paskaa voi blogin nimenä olla. Se tosin aiheutti itselleni lähinnä vaivaantuneita hetkiä erilaisissa ruokapöydissä ja sosiaalisissa tilanteissa, minkä lisäksi se sai monet satunnaiset kommentoijat lähtemään jo valmiiksi siitä asetelmasta, että olen joku työtön pökälepäinen hipin retale. Nyt voin sentään harhauttaa ensimmäiset viisitoista sekuntia, etten olisi joku työtön pökälepäinen hipin retale.

Nimi on tästä kohta kolme vuotta vanhasta novellista, joka on vieläkin yhdenlainen taiteellisfilosofinen manifesti jopa siinä määrin, että länttäsin sen työstämääni portfolioon. Kokonaan. Vaikka joku sanookin, ettei portfoliossa kannata olla liikaa tekstiä, tahdon siihen enemmän jonkunlaista kokonaisuuden tuntua. Katsoin tuon nimen sopivaksi siksi, että se vastaa tämän blogin sisältöä paremmin, kuin paskan polttelu ja hajoittaminen. Paino tässä leikkelyssä ja tuhoamisessa on siirtynyt enemmän itsensä mutilointiin ja oman tajunnan tutkimiseen, tämän hitaan ja pitkän kiveksi muuttumisen prosessin tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Saatan vaihtaa sen tosin Kärpäsenhalkaisijaksi, jos tuo jää itsestäni tuntumaan liian munattomalta, mutta ainakin toistaiseksi se sopii tähän harmaaseen värimaailmaan.

Kuuntelen tässä pitkästä aikaa Saatana Saa Aina Omansa-kasettia, jonka laitoin nyt bandcampiinkin kokonaisuudessaan. Tai melkein, kasetin loppufiilistely taisi olla tästä versiosta jätetty pois. Tästä tulee vieläkin ihan hyvä mieli. Olenpa tehnyt jotain näin henkilökohtaista ja kai jossain määrin jopa kaunista eläessäni. Yksi asia vähemmän tällä bucket listillä. Tahtoisin saada Lopun Ajan Kansan Lauluja myös kasetille, koska se on kokonaisuutena mielestäni vielä parempi, vaikka onkin vakavampi ja oudompi. Pidän siitä silti paljon. Tällä kasetilla kuuluvat vielä Hervannan kolmion huonekaiut ja muistot, mikä tekee siitä myös ehkä hiukan ahdistavan kokemuksen itselleni. Mietin tuossa myös, että voisin alkaa tehdä "kolmatta" kasettia pikkuhiljaa. Voisihan ne sitten painattaa vaikka samaan aikaan Kansan laulujen kanssa. Kun tekee taas riittävästi instrumentaalia musiikkia, alkaa kaivata sitä sanallista ilmaisua siihen rinnalle. Ainakin vähän. Koska nekin ovat itselleni tärkeitä, vaikka varonkin nykyään niiden käyttöä paljon enemmän, kuin ennen. Ne kuitenkin sitovat, rajaavat ja leimaavat asioita, minkä lisäksi itse laulaminenkin tuottaa omat hankaluutensa, joita kitaralla ei ole. No, en aio enää kiirehtiä minkään kanssa, koska olen huomannut sen olevan varmin tapa saada asiat aikaan nopeasti. Aina kun päätän pitää taukoa tai ottaa iisisti, innostun kuitenkin tekemään jotain. Nyt aion lukea parisataa sivua Célineä loppuun. Huomenna ensimmäiset Cut To Fitin treenit taas pitkään aikaan. Kutkuttelee ajatuksenakin jo kivasti.

Sekavat musat lusittu

Vaikka Beer Terror ja Runneltu soittivatkin keikat, joista voisi minä tahansa muuna iltana kirjoittaa enemmänkin, oli tämän illan todellinen ylläripylläri pajatson tyhjentäjä Tking Dkeys! Kerrankin oikealla tavalla aivan järjetöntä musiikkia! Psykedeliaa, jolla ei ole mitään tekemistä stoner rockin kanssa, hassuttelua ja progeilua ja ihan järjettömän kovaa soittotaitoa ja hajua siitä, missä menee raja siinä milloin hommat menevät yli. Pitää tietää, missä se raja menee, jotta voi hypätä pitemmälle sen yli. Nolona menin keikan jälkeen maksamaan bändeille kahdeksan euron (per bändi) lipputulot ja harmittelemaan rahattomuuttani levyn ostoon. Sain sen. Aika hölmö duuni tämä, minulla ei ole varaa maksaa edes kunnon bensakorvauksia ja silti saan levyjä. Kannattamatonta bisnestä, mutta en valita, koska levyt kelpaavat aina! Etenkin näin mielenkiintoiset levyt. Kun Spiritual Truth Serum Served On An Empty Platen kertsi pärähti soimaan, meinasin itkeä pelkästä riemusta, kun siinä kaikki meni vain samaan aikaan niin helvetin eeppiseksi ja hyväntuuliseksi, vaikka melodia itsessään on jopa melankolinen. Tiedän, että jos joku tällaiseen tottumaton laittaa sen nyt vain soimaan youtubesta, hän saattaa miettiä "ihan kiva" tai "vittu mitä paskaa". Siinäpä tullaankin siihen, että live ja levy ovat, etenkin tällaisessa musiikissa, aivan eri maailmat. Hieno keikka ja hieno bändi kaikin puolin!

Tulipa tästäkin illast hyvä mieli. Vaikkei porukkaa ollut älyttömän paljoa, kaikilla oli kivaa, eivätkä bänditkään olleet pahoillaan. Siitä mukavaa väkeä kaikki, että realiteetit on hallussa ja tolkku päässä. Beer Terrorkin oli pakannut kavereita autoon, että kaikki voivat maksella vähän bensoja, kun menee persnetoksi kuitenkin. Oli vain vaikea olla itse soittamatta mitään, etenkin kun katseli muiden keikkoja. Sain sentään roudata kamaa, se tuotti edes jonkinlaisen tilapäisen tyydytyksen. Koitin kyllä ehdottaa Eetulle, että mennäänkö viimeisen bändin jälkeen soittamaan vielä oma keikka kahdestaan, kun kerta oltaisiin oltu molemmat asemissa. Ei sitten menty, mutta olisihan se ollut hauska lisä Sekavaan Musiikkiin ainakin. Ensi kerralla ehkä sitten. Keikkojen jälkeen mentiin syömään Eetun viimeiset rahat pizzan muodossa ja se olikin meikän aamupala eiliselle. Nyt pitää sitten alkaa nukkua, että voi miettiä huomisen aamupalaa. Tai siis tämän päivän.

Hullun paperit

Hän nosti katseensa puhelimestaan ja valaistui. Auringon valo sattui hänen silmiinsä, mutta hän tottui siihne nopeasti. Hän tuntui ensimmäistä kertaa huomaavan ympäröivän kadun ja sitä pitkin kävelevät ihmiset. Kaikki oli kuten aina ennenkin.

                             Ihmiset kävelivät ohitse, kasvoillaan määräysten mukainen, kunkin itsensä omien kasvojensa pohjalta tekemä naamio. Kaikilla oli silmissään sama tuijotus, kaikkien silmissä näkyi sama valhe tyydytyksestä, jota yksikään heistä ei todellisuudessa tuntenut. Heidän rintakehässään oli  tyhjyyttään ammottavia mustia reikiä. Joka päivä ne kasvoivat hieman suuremmaksi, kun mikroskooppisen pienet loiseliöt nakertelivat niiden reunoja aina vain suuremmaksi. Mitä pitempään he eläisivät, sitä vähemmän heistä jäisi jäljelle. Lopulta heistä saattoi kävellä kadulla pelkkä naamio, joka leijailisi aavemaisesti kadulla ihmisten seassa, törmäämättä enää juuri kehenkään. Oli onni kuolla nuorena, jottei tarvinnut nähdä sitä päivää, jolloin itse huomaa peilistä tuijottavan takaisin pelkän tyhjän naamion.

                             Hän laittoi puhelimen taskuunsa ja lähti kävelemään ihmisten virran mukana. Tuossa virrassa ei ollut mitään tunnetta, ei mitään negatiivista tai positiivista virettä. Kaikki ajatukset, joita se hänessä herätti, olivat hänen omiaan. Hän halveksi noita naamioita, loputtomien kasvojen virtoja, muttei olisi tiennyt itse paremmin, miten muutenkaan järjestää noin monien ihmisten yhteinen eläminen. Ehkä tämä oli siis kaikista olemassaolevista huonoista vaihtoehdoista paras, kunhan hänen itsensä ei tarvinnut olla osa sitä. Hän todellakin toivoi kuolevansa, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

                             Mutta saman toiveen toisessa päässä seisoi itse käytäntö, ikuinen tyhjyys joka ammotti edessä ehkä vielä kauhistuttavampana, kuin tämä ohimenevä ja hetkellinen tyhjyys. Hän ei osannut päättää, kumpi niistä ahdisti häntä enemmän.

                             Ihmisvirta kuljetti hänet terveyskeskuksen ohi. Sen ovesta putkahti juuri sillä hetkellä ulos pieni kumaraselkäinen ukko, joka nauraa kihersi kovaan ääneen. Hän tuntui heiluttelevan käsiään koko ajan päänsä yläpuolella kävellessään ja selittäessään asioita ihmisille. Ukko puhui nopeasti ja innokkaasti, mutta hänen sanomisissaan ei ollut mitään järkeä

                             ”Kukas jos eksyisi tänne niin mitenhän sitä sitten kävisikään kun olisimme kaikki täällä näin kuten tässä nyt kuten ehkä saatatte nähdä ja lopultakin se on sitten aika vain ottaa takki ja katsoa ulos ikkunasta ja voi todeta ettei täällä kenellekään oikein ole mitään syötävää ja minullakin on jo polvet niin kipeät ja ikä vähenee vähenemistään kun ei sitä ole tullut uitua hiekassa pitkään aikaan kas mikäs tyttönen se täällä oikein on!? ” Ukko suorastaan huudahti tullessaan hänen kohdalleen.

                             Tyttö? Enhän minä ole mikään tyttö, hän kerkesi ajatella, kunnes huomasi katsoa alas. Hän kykeni selkeästi tunnistamaan näkemänsä nuoren naisen vartalon omakseen. Enkö minä vielä juuri äsken ollutkin keski-ikäinen mies, ahdistuneena omasta elämästäni ja maailman menosta?

                             ”ei pidä olettaa hupsuja vain sen pohjalta mitä on joskus luullut olevansa!” Vanhus nauroi rämisten hänen ajatuksilleen. Ilmeisesti hänelle ei tuottanut mitään vaivaa lukea toisten ajatuksia tai muuttaa toisten persoonallisuutta täydellisesti, mutta muuten koko ukkeli oli täysi mysteeri.

                             ”Sain juuri hullun paperit. Se on tänä aikana aika helvetin helppoa. ”

                             ”Miksi sinä sellaiset sait?” tyttö kysyi hämmentyneenä omasta äänestään.

                             ”Menin ja pyysin. Sanoin, että tarvitsen hullun paperit, jotta olen pätevä luomaan todellisuuden sellaiseksi kuin tahdon, ja he löivät leiman paperiin, ja nyt minä saan tehdä mitä huvittaa, eikä kukaan kiinnitä siihen sen ihmeempää huomiota!”

                             Naisella oli vaikeuksia ymmärtää mitä tämä ukkeli  oikein tarkoitti. Hän raapi vyöruusun vaivaamaan lonkkaansa, vaikka tiesi ettei niin saisikaan tehdä.  Rakkulat olivat kipeitä. Hän lopetti ja sulki kätensä epäilevästi ristiin rinnalleen.

                             Vanhus vain nauroi ja viittoi häntä seuraamaan itseään. Yhdessä he kulkivat katuja pitkin, mutta toisin kuin ennen, kaikki ihmiset ja kaduilla leijuvat naamiot väistivät heitä. He saivat kulkea rauhassa, ihmiset väistivät heitä käsivarren mitan joka suunnalta. Oli kuin he olisivat olleet omassa kuplassaan, jonne muut eivät pääsisi vaikka yrittäisivätkin.

                             Pojalla oli oma vaivansa koittaa pysyä vanhuksen jutuissa mukana, ne tuntuivat poukkoilevan tapahtumasta toiseen joka askeleella. Tämä kertoili tarinoita tilintarkastajien elämästä ja maanalaisista metroverkoista, joiden varrella oli maahisten salattuja asemia. Maahisten aika käsitys oli kuulema niin perustavanlaatuisesti erilainen ihmisten käsityksestä, etteivät ihmiset kerkeäisi havaitsemaan niitä tarkimmilla mittauslaitteillaan, vaikka yrittäisivätkin. Maahinen kerkeäisi sekunnissa elää ja kuolla kokonaisen elämänsä, eikä siinä olisi sitten ihmiselle paljoakaan havaittavaa, eikä juuri mitään ollut tehtävissä vaikka saisimmekin kerättyä niistä jotain tietoa.

                             He kulkivat pieneen puistoon.  Vanhus käski heidän pysähtyä tähän ja vakavoitui ensimmäistä kertaa koko aikana. Hän käski pojan katsoa puistoa, katsoa oikein tarkkaan. Kun hän katsoi, hän huomasi tuulessa väräjävän nurmen olevan pelkkiä kuhisevia, vihreitä matoja. Kun madot huomasivat hänen tarkkaavaisen silmänsä, niiden tasainen, merenä vellova pintansa lähti kaivautumaan alaspäin, maan alle. Niiden alta paljastui hiekkapohjainen hautausmaa. Mustien kivien tasaiset rivit jatkuivat silmän kantamattomiin. Heidän edessään oli yksi avoin hauta.

                             He värähtivät avoimen maan edessä, ymmärtäessään miksi se oli auki.

                             ”Tässä me lopulta kuolemme” vanhus kuiskasi itselleen pala kurkussaan. Ei enää naurua. Ei enää mielikuvitusystäviä. Ei pakoilua. Tässä se nyt seisoi. Tyhjänä ja syvänä. Maan avoin kurkku, valmiina nielaisemaan hänet ja sulattamaan hänen ruumiinsa takaisin ulosteeksi, takaisin uudeksi ravinteeksi, takaisin elämäksi, jossa hän ei olisi enää osallisena.

                             Hän laskeutui hautaansa ja katseli sieltä taivasta. Hän tunsi rauhoittuvansa. Sydämen lyönnit hidastuivat, hengitys hiljeni. Taivas oli niin sininen. Niin kaunis. Muutamat pääskyset lensivät hänen reikänsä yli, kuherrellen ja jahdaten toisiaan. Hän sulki silmänsä hymyillen.  Sydän löi yhä hiljempaa ja hiljempaa. Hän tunsi lämpimän kyyneleen vierivän vasenta poskeaan pitkin. Elämä jatkui.

Yöt on kivoja.

Koiran kanssa pihalla käydessä oli mukava kuunnella pieniä ääniä ja niiden puutteita. Pieni veden valuminen, hiljaisen sateen epämääräinen ropina sinne tänne, putoilevien vesipisaroiden ääni metallisissa rappusissa kerrosten välillä, ihmisten ölinä jossain kaukana, koiran tassujen liukastelu jäällä. Oli jotenkin niin hiljaista ja lumen demppaamaa äänimaisemaa, että kaikki yksittäiset äänet kuulostivat miellyttäviltä. Erilaisten luonnon tilojen vaikutus akustiikkaan on kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen asia. Syksyisin on aivan eri asia kävellä samassa paikassa, kun kesän lehdet eivät ole vaimentamassa tilakaikua, eivätkä tuomassa omaa ambienssiaan tuulen havistessa niiden lävitse. Vastaavasti talvella lumen paino hiljentää kaiut melkein kokonaan, ellet nyt kävele vaikka kerrostalojen kiviseinien välissä. Ne ovat kuitenkin juuri sellaisia muutoksia, joita ei muista ajatellessaan, mitä talvi oikein on. Ne tulevat sitten taas iloisena yllätyksenä aina siinä vaiheessa, kun eksyt yöllä ulos ja huomaat, että tämäkin oli muuten hieno juttu! Koiran kanssa sekoilukin on hauskaa puuhaa, vaikka välillä tuntuu, että kaksi aasia vaan vetää samasta narusta eri suuntiin, mutta onneksi mulla on vielä toistaiseksi 60 kiloa enemmän elopainoa tuohon nähden, niin voitan.

Red Sparowes on soinut koko illan. Pidän tuossakin bändissä aikalailla kaikesta. At The Soundless Dawn on soinut todella monina valvottuina kesäaamuina kotiin päin kävellessä. Tuossa bändissä on todella vahva visuaalinen ote, joka tulee esiin jo levyjen ja biisien pitkissä nimissä, kansitaiteissa, mutta on vahvasti olemassa myös itse musiikissa. Se maalailee hiljaisen urbaaneja ympäristöjä, auringon nousuja, niitä kesäaamuja, joita olen tämän musiikin kanssa katsellut niin monesti. Sen lisäksi tämä on, kuten post rock-hommat yleensäkin, loistavaa nukahtamismusiikkia. Vaikeinta on vaan koittaa päästä ylös, kun aina välillä havahdut ja tajuat nukkuneesi pitempään kuin oli tarkoitus, ja kaikukitara painaa sormen suulle ja kuiskaa korvaan vaan, että "shhhh....ei mitään hätää... mene uneen vielä vaan..." Petollista musiikkia sikäli, kaikessa kauneudessaan.

Muutama päivä sitten posti kantoi (tai vitut posti mitään kantanut, pudotti vaan lapun, että tule hakemaan täältä meiltä, meille ei makseta riittävästi tästä touhusta) minulle Douglas Hofstadterin kirjan I Am A Strange Loop. Metsästelin sitä vuoden päivät, kun Jon Ronson sivusi sitä Psykopaattitestissään. Vaikutti välittömästi helvetin kiinnostavalta ja inspiroivalta tekeleeltä, ja kutkuttelee jo kivasti ajatus siitä, että kohta saa avata sen ja sukeltaa sen maailmaan. Pelkkä ajatuskin siitä inspiroi minut kirjoittamaan Lopun Ajan Kansan Lauluja-levylle eräänlaisen noiseksi yltyvän runon Minä Olen Outo Piiri. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea kiltisti kirjaston kirjat, Célinet loppuun ja Hessen Lasihelmipeli välissä. Turhauttaa vaan tietysti, kun mieli kärsimättömänä kahlaan läpi viidakoiden ja laivomatkojen, odotellen vain tuota. Mutta voihan se olla pettymyskin, joten mikäpä siinä. Sittenhän on. On tuo kuitenkin ihan visuaalisena kirjanakin jotenkin merkillinen, vaikkei siinä juuri mitään ihmeellistä olekaan. Suhteeni tuohon on lähes fetissin omainen. Niin aina sellaisten asioiden kohdalla, joita on saanut etsiä vähän pitempään, kuin viisi minuuttia. Se on mukavaa, koska se on nähdäkseni ainut sielu joka esineellä, asialla tai ihmisellä voi olla: henkilökohtaisen suhteen tai hankaluuden kautta muodostuva arvostus.

Kohti hiljaisuutta

Yö toi vielä tällaisen levyn. Ensimmäinen biisi tuntui aluksi lähinnä ärsyttävältä, mutta toimii nyt ihan hyvänä introna tähän toiseen, joka on ehkä yksi parhaita, joita olen tehnyt ainakaan hetkeen. Tuntuu, että venyttämällä ajan rakennetta pääsee aina parempaan tulokseen, sellaiseen transendenttiin asteeseen musiikissa, joka jää lyhyemmässä kaavassa aina ulottumattomiin. Tuollainen hiljainen voima (subjektiivinen kokemus tämäkin kai kuitenkin on) on jotain sellaista, jota olen tahtonut ilmentää aina, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin. Loopperit ovat tehneet minulle siinä mielessä ison palveluksen, että ennen nauhoitin jokaisen raidan alusta asti eri soittimella, enkä osannut pitää "päätäni kiinni" sekuntiakaan. Improvisaatio lähti käyntiin heti ensimmäisestä nuotista ja täytti joka paikan melulla. Ehkä se heijasti sitä elämänvaihettakin, mutta nyt tunnen melko suurta tyydytystä siitä, miten itsekuri on hiljentänyt melun. Loopperi antaa mahdollisuuden pysytellä minimalismissa. Kaikki on valmista jo kun soitat sen. Siihen ei ole mitään tarvetta sotkea mitään ylimääräistä.

Koulussa olen alkanut duunailla portfoliota. Siinä vaiheessa ymmärtää, että tätä materiaalia on olemassa aika helvetisti ja valinta on aika mielenkiintoista puuhaa. Harmiksi sen pitäisi olla kuvapainotteinen, koska videota ja ääntä on hankalampi tunkea kirjan muotoon, mutta ajattelin, että voisin tehdä ehkä hieman isommankin kokonaisuuden. Yhdistellä tekstiä ja kuvia, kirjoittaa ja piirtää jotain vähintäänkin mielenkiintoista. Katsoa miten helvetin pitkälle tähän hulluuteen kykenee sukeltamaan ja mitä kaikkea sieltä löytyy. Tehdä täydellinen tutkielma itsestä ja mielestä ja maailmasta, tajunnasta ja luonnosta kaikesta ympärillä. Ei faktaan perustuva, ei mikään "fiilistrippi", vaan omanlaisensa taideteos. Codex Seraphinianus olisi paljon lähempänä kuin Encyclopedia Britannica. Mutta en lähtisi kehittämään kieltä kokonaan uusiksi sitä varten. Filosofia on aina kiinnostanut liikaa, ja sitä kautta halu tulla ymmärretyksi ajatustensa kanssaa kasvaa vaakakupissa riittävän suureen rooliin jonkunlaisen yleiskielen käyttämiseen. Tai sitten tämä hämmennyksen ja kuluttajavihamielisyyden sekamelska vie voiton. En tiedä. Kunhan nyt selviäisin ensin tästä portfoliosta ja Indesignin opettelusta ensin.


On tehnyt mieli piirtää tämänkin päivän, mutta ei siitä ole tullut lasta eikä paskaa. Mikään ei tunnu sujuvan, kaikki viivat ovat huonoja ja ideat ja pää ei toimi oikein millään tasolla, joten parempi jättää piirtämättä näinä päivinä. Pitäisi ostaa helvetilliset läjät tavallista tulostuspaperia, jotta saa  kirjoituskoneeseen polttoainetta. Sillä on mukavampi tykitellä grindcorea, koska se on prosessinakin sen verran raskaampaa kuin käsin kirjoittaminen, että biiseistä tulee parempia ja olennaisempia. Kollaasejakin voisi ehkä tehdä lisää taas vaihteeksi. Nekin vain vaativat oman mindsettinsa. Pitää katsella mihin tämä kaikki taas lähtee kulkemaan, kun vain liittävästi sählää.

Paljon on virrannut ajatuksia päässä ja viivoja paperissa.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on mielenkiintoista. Mielenkiintoisinta on seurata sitä, millaiseen narratiiviin asetat itsesi ja mitkä asiat koet itsestäsi ja persoonastasi jotenkin olennaisiksi, mitä rajaat pois ja millaiset asiat ovat mitenkään tärkeitä. Nyt olen huomannut, että minusta välittyvä kuva on varmaankin vaikkapa pelkkiä kuvia tai asioiden määrää katsoessa melko keskittymishäiriöinen ja rauhaton, vaikkakin hiljaisuus minussa on myös vähintään yhtä iso osa kaikkea. Siksi otin jonkunlaiseksi pyrkimykseksi oppia ilmaisemaan sitä myös kuvien muodossa, ja pidän siitä paljon. Tuntuu, että kun hiljennän tekemisestäni kaiken sen, millä normaalisti koitan harhauttaa observoivaa silmää, jää jäljelle vain se, mikä on oikeasti olennaista.

Ja se tuottikin heti itselleni mielekkäitä tuloksia. Nimittäin nämä.

Hiljentyminen

Kevyen Rakenteen Paino

Jälkimmäiseen inspiroi myös Jussi Heikkilän työt, näin huonolaatuisessa kuvassa ei aivan erotu, että kaikki noista ruohonkorsista on linnun sulkia. Linnut ja etenkin keveän ja raskaan kontrapunkti ovat Heikkilän työssä melko tärkeitä asioita ja ne ovat mielestäni ihan järjettömän hienoja kokonaisuuksia. Aion käydä katsomassa Taidehallin juhlanäyttelyn, kun vain selviän Helsinkiin asti. Kerrankin tuntuu suomalaisen taiteilijan kohdalla, että tyhjä luontokuva ei ole vain maisemamaalaus tai valokuva metsästä, jossa ei kuvaushetkellä sattunut olemaan mitään, vaan nimenomaan tyhjyys itsessään on valinta.

Hiljentyminen kannatti myös koulutehtäviä ajatellen. Yhtenä tehtävänä on kollaasi, ja tietysti ajattelin, että helppo homma, niin monet Cut To Fit-kannet on takana, että tässä ei mene kauaa. Sainkin nopeasti aikaan itseni näköisen, kaoottisen ja täyden duunin. Sitten mietin, että tämä vain vituttaa. Sitten tuhosin siitä kaiken ylimääräisen, ja se on täydellinen. Pari eri vedosta erivärisellä pohjalla ja se on mielestäni täydellinen.

En silti päässyt ihan täysin kaaoksestani eroon, vaan eräänlaisena sivuraiteena tein tällaisenkin tässä ohimennen.

View post on imgur.com

Tutkimusmatka päähäni 25. tammikuuta, vuonna 2016

Tuntuu, kuin joku olisi heittänyt vuoden alusta levelit taas pykälää vaikeammalle. Elämä tuntuu menevän sekavammaksi koko ajan ja pitäisi jotenkin koittaa ymmärtää ja hahmottaa mitä on mistäkin asiasta mieltä ja miten ajattelee ihmisistä ja asioista. Pääsääntöisesti tuntuu siltä, että ihmiset ja asiat ovat itselleni aivan sama. On mukavaa, että niitä on elämässä, mutta ne ovat palikoita jotka vaihtuvat. Kun elää koko ajan vain tässä ja nyt, on hankala osata suhtautua mihinkään yhden tekevästi. Minulle ei ole olemassa vaihtoehtoa "myöhemmin", oikein missään asiassa. En tarkoita, ettenkö olisi kärsivällinen, monikin kuvaisi minua varmasti juuri sillä sanalla. Mutta kun jonkun asian flow napsahtaa päälle, se tehdään täsmälleen silloin. Ei myöhemmin. Ei viimeisenä iltana väkisin. Kun lyö yhden kerran oikealla hetkellä, ei tarvitse ähistä ylimääräistä muuten. Monille tässä on se isoin ongelma omassa olemisessa. Ainakin sivullisen observaation perusteella. Tunnen oloni taas myös hieman ihmisistä vieraantuneeksi, vaikka tutustunkin uusiin ihmisiin jatkuvasti ja löydän ympäröivistä ihmisistä paljon hienoja ominaisuuksia joka päivä. Tuntuu vain siltä, että tässä vaiheessa elämää alkavat pikkuhiljaa hahmottua ne ladut, jotka vievät meitä erikoistuviin suuntiin, kenet minnekin. Ja minä kieltäydyn valitsemasta mitään valmista, mutta se juuri määrää minun oman paikkani, tämän kaaoksen, jossa mikään ei tule asettumaan niin aloilleen, että voisin sanoa elämäni olevan turvallista, ja jos asettuu, otan  vasaran ja pistän kaiken palasiksi joka tapauksessa.

Tunnen iloa ja kiitollisuutta kaikesta tästä mitä saan tehdä. Musiikista ja kirjoittamisesta, aivan kaikesta. Ihmiset eivät usein osaa osoittaa arvostustaan tai mielenkiintoaan muuten kuin kehumalla, mikä tuntuu minusta aina huonommalta vaihtoehdolta, kuin syvällinen keskustelu tai kritiikki siitä, mitä olen tehnyt ja miksi. Siitä huolimatta olen ymmärtänyt viime aikoina, että ainakin osa ihmisistä tahtoo vain vilpittömästi sanoa minulle samaa, kuin eilen kohtaamani matematiikan opettaja: "jatka tuota, mitä ikinä se onkin." Se on taas ennemmin sellainen rohkaisu, jonka voin ottaa vastaan hyvillä mielin sukeltaessani yhä syvemmälle sisäavaruuteeni ja tutkiessani sitä entistä määrätietoisemmin ja tarkemmin.

En vain pidä siitä, että minulle katteettomasti laitetaan päähän sellaisia kruunuja tai rooleja, jotka eivät sinne kuulu, enkä tahdo muuttua mulkuksi sen takia, että muiden ihmisten mielipiteet nousisivat hattuun. Jos taas olen mulkku siksi, että seuraan omaa näkemystäni, se ei vaivaa minua pätkääkään. Mutten ole koskaan lopultakaan edes käsittänyt sitä ihmistyyppiä, jolle nousee kusi päähän toisten kehuista. Olen kohdannut niitä kyllä paljon, mutten ole koskaan ymmärtänyt sitä logiikkaa ja tapaa, jolla toisten ihmisten mielipide muuttuu käsitykseksi omasta itsestä. Tiedän kyllä, että nämä yksilöt monesti ovat epävarmoja ja etsivät  kannakuolevaistensa hyväksyntää, se voi olla jopa musiikin tai muun taiteen tekemisen pääasiallinen motivaattori (mikä jo itsessään on aika helvetin nyrjähtänyt attribuutio). Siitä huolimatta en ymmärrä, että miten paskasti soitettu keikka voi omassa päässä muka muuttua hyväksi, jos riittävän moni vaan taputtelee selkään.

Mutta meitä on moneksi, aina ja kaikissa asioissa. Suuri osa ihmisistä ei varmasti tajua tällaista yksinään murjottamistakaan, eikä siinä kai sitten mitään. En pakota ketään lukemaan sanaakaan tästä, ja aina vähän virheellisesti oletan, ettei kukaan luekaan. Kun ihmiset sanovat tästä jotain "oikeassa elämässä", on se aina vähän jännä hetki. Uskon, että minuun voi vain pettyä, mutta osaltaan sekin on mielestäni hyvä, koska hämmennys on aina ollut itselleni jotenkin sydäntä lämmittävä ja keskeinen elementti kaikessa. Sitä paitsi, kun ihmiset pettyvät, he saavat opetuksen siitä, ettei kenessäkään ole mitään ihmeellistä. Samanlaisia kuolevia pällejä me olemme kaikki. Minun tapauksessani tai päässäni ei ole mitään, mikä olisi erilaista, kuin kenenkään muun päässä. Se on nyt todettu kahdella magneettikuvallakin, "löydös on normaali". Kyse on pitkäjänteisestä koulutuksesta, oman itsen, tajunnan, minän ja sosiaalisten konstruktioiden tutkimisesta ja alitajuntaan tutustumisesta, näiden asioiden yhteen sitomisesta ja muiden ihmisten kuuntelusta. Missään mitä teen, ei pohjimmiltaan ole mitään ihmeellistä. Se ei tarkoita, etteikö se olisi syvällistä tai monitulkintaista. Vituttaa aina lukea haastatteluja, joissa taiteilijat sanovat, etteivät ole kauhean syvällisiä tyyppejä. No, voin sanoa jo valmiiksi, että olen aivan helvetin syvällinen tyyppi ja keskustelen mielelläni aivan mistä tahansa asiasta tai konseptista koska tahansa. Mielipiteeni siitä toki voi muuttua sekunneissa, kun oivallan tästä kaikesta lisää, mutta se nyt vain on inhimmillistä. Tässä on kuva kameleonttijumalasta ja voiman synnyttämisestä.

Kameleonttijumala

Uni 24.1.2016

Myin kakkuja Lahden Torilla, harmaassa ja kylmässä syysilmassa. Torilla oli vain minun koju ja yksi toinen koju, jossa myytiin parempia kakkuja. Itselläni oli tiikerikakkuja, jotka eivät kuitenkaan olleet kauhean hyviä. Myönsin sen heti niille, jotka pyörivät lähinnä toisen kojun ympärillä. Jossain vaiheessa pidin tauon ja sain jossain taukotilassa ruoaksi paskaa puolalaisen pizzan makuista pizzaa. Muistan unesta tonnikalapizzan ällöttävän pohjan maun ja keskustelin jonkun kanssa siitä miten paskoja pizzoja meille on tuotu. Eräs tuttu laittoi facebookissa minulle artikkelin, jossa kaikki Lahden divarit oli laitettu järjestykseen sen mukaan, missä niistä on eniten lahjapaperia. Minusta oli kuvituskuva artikkelissa, enkä tiennyt oikein, että miksi.

Kakut ovat selkeitä ja helppoja kuoleman symboleita, tänään vanhoja unia läpi selatessani huomasin nähneeni niitä unissani ennenkin nimenomaan kuolleiden ihmisten kohdalla. En tiedä, miksi myin niitä. Lehtijutut ja kuvituskuvat tulevat taas selkeästi kouluhommista ja journalistisen viestinnän opiskelusta. Puolalaiset pizzat taas tulivat siitä, kun eilen puhuin Ranskasta vierailevan ihmistenmurskaajan kanssa siitä, että ensi kesänä voisi mennä käymään. Siitä tuli jonkinlainen mielleyhtymä rundiin ja autossa istumiseen ja pizzoihin. Ei mitään kauhean syvällistä symboliikkaa, mutta suoria ja helposti avattavia kuvia tietoisuuden toiminnasta.

Exhausted

Olen siinä mielessä onnekas ihminen, että olen saanut elää elämääni kuuden isovanhemman kanssa. Mummojen ja pappojen lisäksi minulla on ollut kaksi isomummoa, joista toinen kertoi vielä paljon edesmenneestä isopapastakin. Monella ei ole näin pitkää ja vahvaa yhteyttä yli sukupolvien, käytännössä aivan toiseen maailmaan tähän nykyiseen verrattuna. Sitten taas toisaalta suurin osa näistä ihmisistä, joilla ei ole ollut kuutta isovanhempaa, on vielä ainakin suurin osa omistaan jäljellä, mikä on aina silloin tällöin mietityttänyt. Olen menettänyt isovanhempani nuorena, lähes kaikki alta seitsemänkymppisinä. Isomummoni oli 90-vuotias, joutunut hautaamaan kaksi miestä ja kaikki lapsensa. Siinä alkaa olla aika helvetin raskas elämä. Tänään olin mukana laskemassa tuota ihmistä maahan, ja kyllä siinä väkisinkin mietti kaikenlaista. Seurakunnan henkilökunnalla on aina selkeästi vaikeuksia päättää miten suhtautua siihen, että meidän suvussa naureskellaan ja iloitaan hautajaisissa. Arkun vierelläkin naureskeltiin, että onneksi ei olleet nämäkään monttujuhlat eilen, olisi ollut aika helvetin paljon kylmempi tunnelma.

Lähdettiin melko kiireesti, mutta kaiken seuranneen valossa olen aika tyytyväinen, että lähdettiin. Törmättiin kaupassa yläasteen matematiikan opettajaan, joka on opettanut isäni sukupolvea, tätini ja setäni sukupolvea, minua ja veljeäni, ja nyt tätini lapsia. Siinä on ihan riittävän monet eri Kilpiset siedettäväksi yhdelle ihmiselle, enkä toivoisi vastaavaa kohtaloa kenellekään. Siitä huolimatta menin oikeasti aika hiljaiseksi, kun hän sanoi, että minun ja veljeni kaltaisia oppilaita pitäisi olla paljon enemmän ja käski minun jatkaa elämääni juuri niinkuin sitä tällä hetkellä elän, vaikkei kai edes tiedä miten sitä elän. Silti tämä oli niitä satunnaisia, tärkeitä kohtaamisia, jotka tuntuvat toimivan enemmän oman psyykeen muistutuksina itselle siitä, että miten elämä pitää elää. Etenkin, kun juuri tuo ihminen antoi minulle Eiji Yosikawan Musashin, joka on vieläkin tuossa hyllyssä. Siitä alkoi oma nopea ja väkivaltainen henkinen kasvuni. Ei niinkään edes siitä kirjasta, vaan siitä luottamuksesta ja ymmärryksestä, jota periaatteessa tuntematon ihminen osoitti tällaista laman repimää hukkapätkää kohtaan. Voisi ehkä jopa sanoa, että se on yksi niistä sysäyksistä, jotka potkaisivat minua kohti sosiaalityötä. Minun oli helppo samastua Miyamoto Musashin elämästä kertovaan (joskin vahvasti romantisoituun) tarinaan, jossa nuori ja väkivaltainen uuvatti välttää julkisen teilaamisen sillä, että munkki laittaa hänet kirjapinojen kanssa linnan torniin ja pakottaa lukemaan itsensä fiksuksi. Tuon kirjan jälkeen oikeastaan teinkin itselleni aivan saman. Pakotin itseni lukemaan aivan kaiken mitä pystyin kuvittelemaan, neurologian etiikasta länsimaisen kirjallisuuden klassikoihin, eksistentialismiin ja kaikkeen muuhunkin filosofiaan ja psykologiaan. Siksi en pidä tuon ihmisen merkitystä elämässäni mitenkään vähäisenä.

Jo pelkästään tuon satunnaisen ja lyhyen kohtaamisen vuoksi tämä oli ehkä tämän vuoden paras päivä. Jos siis lasketaan täksi päiväksi myös se, että tässä tämän vuorokauden aikana sain tehtyä myös tämän triphop-levyn, jonka tein soundtrackiksi toissayönä kirjoittamalleni nopealle lyhyelle pätkälle. Kaksi viimeistä biisiä ovat mielestäni näistä parhaat, mutta ensimmäisissäkin opiskelin ja opin jotain uutta. Tärkeintä on silti se, että se on eräänlainen mielelle tehty kuvitus tekstille, ja sellaisena juuri sellainen, kuin tahdoin sen olevan. Nyt olo on aika väsynyt. Loppuillan voi ottaa ihan rauhassa, onneksi.



Levyn, kuten kaikki muutkin, voi ladata ja kuunnella missä tahtoo. Mielellään yöllä.

J. Kill & Mr. Mule - A Poem Without Words

Tein tämän eilen ja kerkesin vielä Torveenkin, eli siis aika loistava ilta kaikin puolin. Yksi otto, yhdellä mikillä nauhalle, kaikkinensa koko touhu kesti tuon 20 minuuttia ja se tuli ulos juuri sellaisena kuin sen pitikin. Sen perusajatuksena on samanhenkinen, kuin Beckettin Quadeissa. Siinä missä Beckett sävelsi teatteriksi musiikkia ja rytmiä ja liikettä ilman mitään perinteiselle teatterille ominaista (lavaa ja näyttelijöitä lukuunottamatta, vaikka nekin on pelkistetty kasvottomaan ja hahmottomaan minimalismiin), pyrin tekemään runon ilman sanoja. Tällainen tekeminen on ainakin inspiroivaa ja kiinnostavaa, tahtoisin vain soitella lisää keikkoja, jotta tuota kokemusta pääsee levittämään mahdollisimman paljon. Ainakin soitetut keikat ovat osoittaneet sen, etten ole sen kanssa yksin. Se on tätä samaa kirjoittamista, mutta ilman tekstiä, samaa keskittymistä. Jotkut ihmettelevät sitä, kun vetelen yhteyksiä täysin erilaisten asioiden välille, mutta kun katsoo asioita konteksteissaan, ei ole mitenkään vaikea nähdä, että niiden tarkoitus on herättää täysin sama fiilis tai ajaa täysin sama asia, vaikka ne olisivat keskenään ihan erilaisia. Tämän blogin ja yksin soitettujen keikkojen tarkoitus on perimmiltään sama: avoimuus ja inhimmillisen yhteyden suora luominen ilman mitään välikäsiä tai ylimääräistä.

Kuten aina ennenkin, tuonkin levyn lataus on ilmainen. Olen tosin viime aikoina miettinyt sen ilmaisen järkevyyttä. En siksi, ettenkö tahtoisi antaa musiikkiani jakoon ilmaiseksi, vaan siksi, että ihmispsyyke vaan on rakennettu tietyllä tavalla. Ilmaista pidetään tässä maailmanajassa arvottomana ja se on mielestäni se on vähän vinksahtanutta. Valitetaan siitä, jos jokin maksaa, mutta ilmainenkaan ei kelpaa. Tietysti voisi laittaa kaiken hinnaksi vaikka euron. Heti, kun jostakin on maksettu vaikka senkin verran vaan, se muuttuu kuulijalle merkitykselliseksi. Tunnistan tämän kyllä itsestänikin, mutta se ei tarkoita, etteikö ilmainen olisi minulle aivan yhtä tärkeä. Silti maksettua musiikkia kuuntelee enemmän. Mutta vaikka tiedänkin tämän, en tahdo karhuta musiikistani rahaa. Se on jotenkin olennainen osa sitä kaikkea, että se on "saatavilla" kaikille. Mutta siltikin toivoisin, että ihmiset lataisivat sen itselleen, kuuntelisivat sitä jossain muualla, omassa rauhassa lenkillä tai järven rannassa istuessaan, sen sijaan että sitä pyöräytettäisiin vain puoleen väliin tietokoneella kaiken muun äherryksen lomassa, koska se on musiikkia, joka vaatii tietynlaisen mielentilan. Se ei toimi kahdelta iltapäivällä, en usko että juuri kenellekään päiväsaikaan... On palkitsevampaa, kuin mikään rahasumma, kun näkee, että ilmaislataukset ovat huvenneet. Siitä huolimatta, kun joku silloin tällöin maksaa levyistä, on minulla monttu aina vähän auki ja jollain epämääräisellä tavalla hyvä mieli pari päivää. Se on jonkinlainen luottamuksen osoitus tehdystä duunista. Olkoon summa mitä hyvänsä.

Kylmä meno.

Kylmä ja pakkanen ovat siitä mielenkiintoinen kärsimyksen muoto, että heti kun ne eivät kosketa sinua itseäsi enää suoraan, ne eivät tunnu yhtään todellisilta. Tai en tiedä, onko tämä jotenkin vain omassa päässäni oleva homma, mutta heti kun pääsen pakkasesta sisään, suunnilleen unohdan sen olemassaolonkaan. Ja kun olen pakkasessa, iskee joku itsekurinäytelmä aina päälle täysillä. Mitäs jos laitettaisiin vaikka huppu päähän, kun on -18 astetta täällä? VITUT! ALLE KAHENKYMPIN PAKKASET ON LASTEN PAKKASIA! No nyt on -24, joko laitetaan huppu päähän? EI TÄSSÄ OO ENÄÄ KUIN PUOLI KILOMETRIÄ KÄVELTÄVÄNÄ, KYLLÄ TÄLLASEN NYT JAKSAA KOSKA VAAN! Aivan hauska ilmiö sikäli, että tuleepa näytettyä itselleen, mistä kana kusee, ikävä sikäli että tällä menolla olen luultavasti parin viikon sisällä kipeä ja vuodepotilaana. Päähän sattuu kyllä tälläkin hetkellä, mutta epäilen sen olevan ennemmin migreeniä, kuin paleltumista. Kahvi auttaa vaivoihin. Ainakin toistaiseksi. Tekisi mieli lähteä katsomaan Holy Lifea, Monsternautia ja Void Cruiseria Torveen, etenkin kun jätkät pyörittelivät viimekeikan settilistansa ja ilmeisesti soundipalettinsa uusiksi. Kiinnostaisi kovasti nähdä, mutta saa nähdä helpottaako päänsärky siihen mennessä. Yhdessä pakkasen kanssa ne nimittäin ovat yhdistelmä, joka saa minut lähinnä käpertymään hankeen jossain vaiheessa matkaa.  Silti talvi on helvetin siistiä aikaa, pakkaset eivät ole haitanneet minua vielä yhtään, eikä kertaakaan ole ollut LIIAN kylmä, vaikka korvanlehdet on jäätyneet useasti ja suunnitelmia on joutunut uusimaan, kun autot eivät ole lähteneet käyntiin. Silti houkuttaisi kävellä Torveen, paleltumiskuoleman uhalla.

Toisena houkuttimena tuossa ovat kitararomut, jotka tuntuvat katsovan minua koko ajan vähän sillä silmällä, että tänään olisi pitkästä aikaa tehtävä levyllinen jumitusta. Tai ainakin aloiteltava sellaista. Toisaalta jos malttaisin lopetella tässä koneella ylimääräisten ohjelmien pyörittelyn, voisin hyvin tehdä sitä musiikkia koneellakin. Plussana tässä vaihtoehdossa on se, ettei otot mene vituiksi aina kun ikkunalaudalla hengaileva koira näkee pihalla lumiauran. En tajua mitä helvettiä niiden täytyy kolistella tuolla kaikki yöt, kun luntakaan ei ole tullut lisää. Ehkä sitä pitää vaan leuhkia, että tässä saadaankin vetää helvetin isolla metalliauralla pitkin asfalttia keskellä yötä, miettikääpä sitä, vitun työssä/koulussa/missälie normaalitoimissa käyvät!

Kone on jumissa, kun aloin vääntää gifiä helvetisti liian isosta kuvasta tajuamatta, ettei tarvitse pitää samaa resoluutiota, kun ei ole mitään aikomusta printtailla tuota. No, kaipa tämä tästä kohta selviää. Voisin mennä katsomaan, mitä kitara sanoo, kun sitä soitteleepi liian lujalla kerrostaloasuntoon.

Pitkäksi käy päivät taas.

Tämä päivä on ollut niin kiireinen ja pitkä, että sain syötyä vasta tunti takaperin ja pääsin rauhoittumaan vasta nyt. Aamulla kouluun, sieltä suoraan auton rattiin ihmettelemään helsinkiläisiä runk...siittiönluovuttajia liikenteessa ja kikkailemaan klinikalle, vaikken osaisi ajaa siinä kylässä edes hyvällä kelillä ja kesällä. Sen verran täytyy sanoa, että on siellä kyllä sellainen liikennekulttuuri, jonka soisi vallitsevan kaikkialla Suomessa. Jokainen siellä on varmaan ajanut joskus ohi siitä ainoasta liittymästä, jotta ymmärtää miten perseestä on pyöriä seuraavat puoli tuntia ympyrää etsimässä jotain liittymää, josta pääsisi takaisin edes siihen alkupisteeseen... No, selvisin sinne minne piti, puoli tuntia myöhässä, mutta sain tehtyä mitä piti ja päästiin lähtemään treeniksellekin. Ilman Jaskan Helsinki-tuntemusta olisin kyllä ollut vielä enemmän kusessa tuolla. Huokaisin helpotuksesta, kun katedraalin eeppinen silhuetti tuli viimein näkpiiriin.

Soittaminenkin maistuikin taas äärettömän hienosti. Vedeltiin biisejä aivan erilaisina versioina ja se osoittikin todeksi juuri sen, mikä tässä bändissä on itselleni ollut niin järjettömän hienoa: biiseissä on sanat ja soinnut, siitä eteenpäin kaikki voi muuttua ja mennä miten tahansa.  Soitettiin nopeita biisejä hitaana, hitaita biisejä aamuyön blueseina ja kaikki soljui vain niin helvetin siististi ulos taas kerran. Huomasi, että muutamien keikkojenkin soittaminen on jo urauttanut tuota hommaa liiaksi, mutta onneksi on sen verran hienoja ja luovia tyyppejä bändissä, että osaavat huomata itsekin urautumat sielläkin, missä ne eivät omiin silmiin aina meinaa näkyä. Seuraavalla keikalla päästään taas tämän ajatuksen äärelle selkeämmin ja terävämmin. Keikkoja soittaessa tahtoo monessa kohtaa varmistaa, että on kärryillä siitä mitä on tekemässä, kun ihmiset ovat tulleet katsomaan jotain, mutta todellisuudessa sitä voisi aivan hyvin vain luottaa siihen omaan fiilikseen, se tekee musiikista aina parempaa ja mielenkiintoisempaa. Kaikki sovitukset voi vetää aina hatusta fiiliksen mukaan.

Onneksi huomenna ei tarvitse olla heti yhdeksältä koulussa, joten tällainen illan venähtäminen ei haittaa ihan niin paljoa. Kerkeää tässä vähän aikaa katsella Sherlockia, lukea Célineä ja olla rauhassa taas tässä tekemättömyyden (ja nälkiintymisen) tilassa. Rahaa tulee oletettavasti perjantaina, mutta siihen mennessä on vähän tiukempaa. Kunhan vuokran saa maksettua pois alta, niin millään muulla ei ole väliä. Jos sitä huomenna kerkeäisi tehdä vähän biittejä, että voi soitella kitaraakin sitten. Toin nupinkin himaan, jotta soittelu on kivempaa, ja voi tehdä looppereidenkin kanssa. Now I bid my farewell.

J. Kill & Mr. Mule - Kaijurnus

Tässä on se ensimmäinen soolokeikkani ikinä, kaikki täysin improvisoitua ja juuri sellaisena, kuin se silloin tuli sen sinisen lampun alla ulos. Kyseessä siis se Torven keikka viime syyskuulta, olen tämän aikaa istuskellut sen päällä ja tehnyt kaikenlaista muuta ja melkein unohtanut taas tämänkin, joten päätin laittaa sen nyt, ennen kuin unohdan sen kokonaan. Sinälläänhän sillä ei ole yhtään mitään väliä koska tämä on nauhoitettu, koska se ei kuitenkaan tule samanlaisena takaisin enää koskaan. Suosittelen kuuntelemaan sen pimeässä ja maaten, mietiskellen, piirrellen, miten tahansa, kunhan KESKITYT siihen. Tai siis oikealla tavalla, eli keskityt johonkin sillä aikaa, kun annat sen virrata tajuntaasi. Tahdon tehdä tätä livenäkin niin paljon, kuin vain on mahdollista, koska tämä on minusta ehkä parasta ja palkitsevinta touhua koskaan.

I AM THE BLACK REALITY CHECKS!

Kirjoitan jotain, mikä saattaa suututtaa jonkun, mutten tarkoita sitä pahalla tai en väitä, että olisin aiheesta täysin samaa mieltä edes saatuani tämän asian ulos systeemistä. Kyseessä on alkoholi, terän tylsyminen ja itsekuri, sekä selvinpäin olemisen ilmeinen vaikeus. En sikäli ole koskaan ymmärtänyt, miten ihmisille voi olla niin helvetin vaikeaa olla selvinpäin, etenkin silloin, jos he kokevat, että nyt olisi tarve olla jonkin aikaa selvinpäin. Yleensä repsahdus tapahtuu jo seuraavana viikonloppuna, viimeistään. Olen saanut kuunnella koko elämäni niin monta tuntia humalaisten sössötystä siitä, miten he ihailevat selkärankaani, että nyt aion sitten käyttää sitä selkärankaani ja tökätä tämän veitsen jokaisen sellaisen omaan tuntoon, joka tämän asian kanssa tasapainottelee.

Selvinpäin olemisessa ei ole mitään hienoa tai vaikeaa. Ei hienoa siltä kantilta ajateltuna, että se erottaa minut heti kaikista muista ihmisistä ajaa minut erilleen ja erottaa niistäkin ihmisistä, jotka koen itse ystävikseni, koska "enhän minä voi ymmärtää tästä mitään". Silti krapulassa tuntuukin yhtäkkiä siltä, että ymmärrän kaiken. Olen kasvanut koko ikäni alkoholistien ja muuten alkoholia huvikseen ja vapautumisen muotona käyttävien ihmisten keskellä. Väittäisin kyllä, että jos ymmärrän jonkun asian aika helvetin hyvin, se on juuri tämä. Se, miksi ihmiset hokevat, etten ymmärrä sitä, on se, etteivät he saa minulta myötätuntoa ja oikeutusta omalla humalalleen ja sekoilulleen ja terän tylsyttämiselleen, kuten kaikilta muilta ihmisiltä ympärillään. Kyse on pitkälti joukon homogenisoitumisesta ja virtaviivaistumisesta, siitä että yhteisellä agendalla on helpompi toimia osana ryhmää, ja lopultakin tuoksi agendaksi muodostuu humalassa oleminen. Sitten, kun minä sanon, että nyt on ehkä elämäntilanne, jossa tämä vaikuttaa hyvältä idealta, mutta tärkeää on myös ymmärtää, missä kohtaa se muuttuu vain itsetarkoitukselliseksi ongelmien väistelyksi ja vastuun pakoiluksi, saan kuulla olevani ankea absolutisti. Aivan sama.

Selvinpäin olemisessa ei ole mitään vaikeaa. Se ei vaadi minkään asian erillistä tekemistä. Ollakseen selvinpäin ei tarvitse mitään muuta, kuin jättää joitain asioita tekemättä. Ja se on aivan niin vitun yksinkertaista. Kyse on itsekurista, eikä oikeastaan mistään muusta. Olen itsekin toisinaan innostunut ajatustasolla jostain touhusta, mutta olen huomannut miten nopeasti se menee vain siihen, että terä tylsyy ja into lopahtaa sitten siihen. Toki ihmisiä on erilaisia. Suurin osa päihtyy juuri päästäkseen eroon itsestään ja mielestään ja pitääkseen lomaa. Loma on tärkeä asia, ja eri ihmiset tarvitsevat sitä erilaisissa määrin, mutta kyllä sitä joskus pitää tehdä muutakin kuin lomailla. Suomi on ehkä sellainen maa, että oikeutus juomiselle kaivetaan aivan mistä ja miten tahansa, syytä ei tarvitse keksiä kauaa ja kaveri löytyy aina. Jos ei löydy, niin yksinkin voi olla kännissä. Perkele. Mikään ei vaadi olemaan selvinpäin, ellei niin tahdo. Voi olla kännissä vaikka koko ajan, ja katsoa miten nopeasti se sitten eskaloituu. Mutta jos joka viikonloppu menee samalla kaavalla, että viinaa menee ja sitten taas sunnuntaina "ei juoda vittu enää ikinä", niin turha ainakaan odottaa, että minulta löytyisi pinnaa ja myötätuntoa katsoa sitä touhua kauhean kauaa. Ja silti olen jaksanut katsella sitäkin enemmän tai vähemmän koko elämäni.

Alkoholia käyttävissä ihmisissä raskain ominaisuus on epäilemättä ruikutus. Jos tahdot olla kännissä, ole. Jos tahdot olla selvinpäin, ole. Lopeta ruikutus, itsesääli ja huomion kerjääminen, ja keskity sitten lähinnä siinä tilassa olemiseen, jossa haluat olla. Itsekuri ei todellakaan ole niin vaikea asia, kuin mitä siitä tehdään. Se ei vaadi mitään helvetin valaistumiskokemusta tai hiljaisuuteen vetäytymistä. Riittää ihan vaan, että skarppaa. On helppo tunnistaa, missä vaiheessa joku asia ei toimi sinulle, tai ei palvele mitään tarkoitusta. Kiertuemanagerimme Bende tiivisti sen täydellisimmin yksinkertaiseen muotoon: "I'm not an alcoholic because I don't drink when I'm sad. I drink when I'm happy." Se ON todellakin noin yksinkertaista, koska kuten minkä tahansa munkin huumeen kanssa, ihminen, jonka elämä on kunnossa ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä kehitä riippuvuutta edes erittäin addiktoivaa alkoholia kohtaan samalla tavalla, kuin ihminen joka kokee elämänsä olevan perseestä tai joka vaan väistelee ja pakenee omaa todellisuuttaan ja asioidensa kohtaamista.

Suurin puolustus on toki aina sosiaalisuus. Alkoholi on sosiaalinen liukuvoide, mutta kun se jää on murrettu, ei näiden ihmisten kanssa selvinpäin olemisen pitäisi olla enää mitenkään hankalaa. Sinä vain kuvittelet olevasi hauskempi ja sosiaalisempi selvinpäin, vaikka sen kautta käytännössä vain annat itsellesi luvan laskea irti niistä sosiaalisista rajoitteista, joita pidät itselläsi muuten. Se on täysin pään sisällä. Minä join suurimman osan teini-ikääni limpparia pullosta siinä missä muut dokailivat, ja aika monella meni kuukausia tajuta, ettei siellä olekaan viinaa seassa. Olin oikeastaan yllättynyt, kun yksi tuttu vasta pari vuotta sitten huomasi, etten olekaan ryyppäämässä. Vähän nauratti ilme, kun totesin etten ole koskaan ryypännytkään. Tahdon sanoa tämän kaiken myötätunnolla, rakkaudella ja välittämisellä, jota tunnen kaikkia tuntemiani hienoja ihmisiä ja kanssakuolevaisiani kohtaan, mutta samalla myös päästää hieman höyryjä, kun taas tuntuu, että alkoholi heittelee vähän kaikkia tukasta vittuun. Many different skarpings.

Maa pysyy hiljaa paikallaan.

Ei sanaakaan
joka selkeämmin
kuin sormi kauimmaista tähteä
kykenisi osoittamaan
todellisuutta lähellä,
ei yhtä sanaa
joka todella pystyisi näyttämään
mistään yhtään mitään
paremmin,
kuin vaikenemisen tuoma
ymmärrys,
ei yhtä sanaa
joka selkeästi merkitsisi
yhtään mitään.
Kaikki yhtä kauheita ja turhia
vaikka joissain onkin ihan nätit kulmat
ja hieno sointi,
silti yhtäkaikki
yhtä kauheita kaikki!
Puhetta,
puheen pulputusta
pulinaa,
soran ropinaa
arkun kanteen
ja kaikki yhtä aikaa
lapioi oman reikänsä umpeen,
suut nenät silmät
ja perseenreijät
kaikki täynnä samaa soraa,
tukehtumisia ja sokeutumisia,
soraan rakastumista
paremman vaihtoehdon puutteessa,
maan sylkemät raapivat auki
hautoja kynsillään
ja pyrkivät kohti sanaa,
kohti ääntä
omaa huutoa
turhaa melua
turhaa puhetta
turhaa lauseiden tulvaa.
Mutta kaiken aikaa ja aina vaan
maa pysyy hiljaa paikallaan.

Vaiheessa.

Zen tuntuu johtavan minut yhä useammin Beckettin äärelle. On käsittämätöntä miten paljon siinä tekstissä voi olla syvyyttä, tuntuu että se tuntuu ohittavan monitulkintaisuudessaan ja tasoissaan niin monet kaikki muut, tai ainakin suurimman osan muita kirjailijoita, minkä lisäksi jo pintapuolisen tason nihilistinen kielellinen veitsi on niin terävä, ettei sitä voi kuin ihailla. Sen pyrkimys on leikata pois aivan kaikki tarpeeton ja ylimääräinen, paitsi silloin, kun se saa lukijan tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi tai epämukavaksi. Se tietty "kuluttajavihamielisyys" on itselleni aivan yhtä kiehtovaa, kuin vaikkapa Michael Giran pullisteluaikakauden Swansin livet tai Bukowskin yölliset sonaatit olemassaololle ja kuoleman odotukselle. Silti Beckett on itselleni jollain tavalla samastuttavin, koska hänen kuolemansa on sama kuin minun, hänen harmaansa sävy on sama kuin minun, hänen veitsensä kohdistettu yhtälailla itseen ja mieleen, kuin minunkin. Se on se syy, miksi arvostukseni häntä kohtaan on suurempi, kuin vaikkapa Nietzscheä, joka sohi veitsellä kaikkialle ympärilleen kunnes tuli hulluksi. Beckett sohi sillä itseään, todellisuuttaan ja mielensä osia, minkä lisäksi hän oli kiinnostunut niistä asioista, eikä yrittänytkään väittää ettei olisi. Hän vain sanoi, ettei ole hänen tehtävänsä tulkita työtään, vaan tehdä sitä. Siinä suhteessa olen ehkä erilainen, ainakin toistaiseksi. Uskon tämän kirjoittamisen olevan, kuten musiikinkin, jonkinlainen opinnäytetyö, matka kohti varsinaisia töitä, jatkuva työkalu ja oppitunti, jonka avulla kykenen tekemään sen, mitä minut on tarkoitettu tekemään, mitä ikinä se sitten onkaan. Tarkoitus sinällään on tietysti löyhä termi, joka ei tarkoita mitään, missään muussa, kuin oman elämäni kontekstissa. Opin tuntemaan itseni niin läpikotaisin, että voin hiljentyä murskaamaan sen kaiken ja katsomaan, mitä muuta niistä palasista voi rakentaa.

Nyt tuntuu siltä, että fokus painuu taas runojen suuntaan. Minulla on nyt kolme valmista kokoelmaa. Ensimmäinen on Lapiohommia, se sisältää vuoden 2013 syksyn ja jatkuu kevääseen 2014. Se käsittelee pääasiassa isovanhempien hautaamista, duuneja, muuta olemista tuona aikana. Toinen on Voodoo in C-minor, siinä on Cut To Fit-tekstit, J. Kill & Mr. Mule-tekstit sekä muita enlglanninkielisiä tekstejä. Palavat Orangit on viimeisen vuoden aikana kirjoitettuja tekstejä. Se käsittelee näkyjä, hetkiä ja ihmisiä isommin. Niiden lisäksi on itseasiassa vielä Musta Suu, jossa on kaikki Cut To Fitin tekstit käännettynä ja uudelleenkirjoitettuna suomeksi. Novellikokoelmiakin on kai kolme, minkä lisäksi kesken on vielä yksi projekti, jossa kirjoitan kaikista Cut To Fitin biiseistä jonkinlaisen novellin, jossa sen ajatus käydään läpi tavalla tai toisella.

Saa nähdä, tuleeko siitä mitään, se on ennemmin jonkinlainen ajatuskoe itselle, kuin mikään varsinainen juttu. Novellikokoelmia olen koittanut tyrkyttää kustantajille, mutta niistä putoilee aina tasaisen hiljaiseen tahtiin hylkäyskirjeitä, joten mielenkiinto sillä saralla on melko olematon. En oikein tiedä mitä tekisin niillä. Tiedän, että pdf- nettiin on vähän turha, koska kukaan ei lue niitä kuitenkaan, mutta turhauttaa myös pyöritellä niitä vain omalla tietokoneella. Tahtoisin jakaa ne ihmisten kanssa jollain sellaisella tavalla, että tietäisin niiden menevän perille edes jollekin yksittäiselle ihmiselle.  No, kaipa aika näyttää mitä niille tapahtuu.

Mielen rajat.

Olen tänään pohtinyt ihmisen käsityskykyä. En lopultakaan usko, että tähän kaikkeuteen mahtuisi yhtään mitään sellaista, mitä ihminen ei pystyisi käsittämään, kunhan vain on riittävästi informaatiota. Sen sisäistäminen on vaikeampaa ja sinänsä taas eri homma, mutta kaikkeus on lopultakin juuri niin käsitettävissä, kuin ihmismieli päättää. Mitä enemmän tutkimme asioita, sitä enemmän käsitämme niitä, ja se mikä aiemmin näyttäytyi käsittämättömältä muuttuu itsestäänselvyydeksi. Kyse on vain siitä, minkä verran olemme valmiit tekemään työtä käsittämisen eteen. Esimerkiksi äärettömyys, ikuisuus tai kuolema - olkootkin ahdistavan suuria kokonaisuuksia, eivät mielestäni ole yhtään vaikeita käsittää. Se, etten koskaan tule pääsemään niihin konsepteihin konkreettisesti käsiksi on toki turhauttavaa ja tätä kautta niiden sisäistäminen kaikissa toimissa on toisinaan mahdotonta, mutta käsitteinä ne eivät ole kovinkaan vaikeita. Olen viime aikoina yrittänyt aktiivisesti löytää tajuntani rajan, ikäänkuin nähdä sen, missä kohtaa tulee seinä vastaan, nähdä mielen kaikkeuden mittasuhteet. Olen tullut siihen tulokseen, ettei niitä ole.

Koko kaikkeus on aina pääsi sisällä. Sinä luot tajunnallasi sen todellisuuden jota koet, joten olet koko ajan laajentuvan maailmankaikkeuden luoja. Kaikki mennyt on osana todellisuuttasi, enemmän tai vähemmän, ja niin kauan kuin elät, siihen tulee vain lisää uutta, eli se laajenee aivan jatkuvasti, etkä voi mitenkään estää tai hidastaa sitä. Voit toki rauhoittaa mielesi, mennä jonnekin, missä et näe ylimääräistä informaatiota, mutta silloin tajuntasi vasta alkaakin laajentua, koska ulkoisten ärsykkeiden hävitessä käännät väistämättä katseesi sisäänpäin ja alat analysoida ja tutkia tuota omaa kaikkeuttasi perspektiivissä siihen itseensä, ja teet joitakin oivalluksia sen luonteesta ja olemuksesta. Mielen prosessien tutkiminen on äärimmäisen mielenkiintoista, ja kun siinä pääsee johonkin alkuun, ei se ole edes yhtään niin vaikeaa, kuin voisi kuvitella. Lopulta päädyt etsimään sille jotakin rajoitusta, mutta ymmärrät, ettei sitä ole. Toisin kuin kallosi ja ja aivojesi koko, mielesi ei ole rajoitettu mihinkään tilaan. Neuronit voivat yhdistellä ja kommunikoida keskenään aika helvetin monin eri kombinaatioin, joten ylikuumenemista ei juuri tarvitse pelätä, jos osaa itse pysyä rauhallisena.

Mitä enemmän teet asioita, jotka eivät ole sidoksissa menneisyyteesi tai aiemmin kokemaasi, sitä nopeammin huomaat aivojesi valtavan kapasiteetin. Mitä enemmän teet virheitä, sitä enemmän opit. Mitä suurempia kokonaisuuksia pyörittelet, sen ahdistuneempi olet, mutta se ahdistus on itsessään palkitsevaa laatua, se on matka, joka ei varsinaisesti johda mihinkään, mutta antaa paljon uutta nähtävää ja koettavaa, jotain sellaista, jota voi jakaa muiden ihmisten kanssa. Kun osaat tällaisten retkien jälkeen olla sekoamatta, luulematta saavuttaneesi mitään erikoista ja ymmärrät, että aivan järjettömän monet muut ihmiset ovat oivaltaneet aivan samoja asioita vuosituhansien saatossa, opit rauhoittamaan mielesi. Sitä kautta voit löytää kaiken mielesi valkoisen kohinan keskeltä sen yhden, yskinkertaisen taajuuden, joka aina silloin tällöin hetkellisesti tuo mieleesi rauhan ja hiljaisuuden, ja johon voit keskittyä. Yksinkertaisuus on juuri se, joka tuo tasapainon, mutta kannattaa muistaa myös se, että suurimman osan ajasta tasapaino on lopultakin ihan helvetin tylsää.

Kaikenlaista harmia aamuyön kiusaksi.

Viime yönä aloin tehdä tuolle Cut-Ushima projektille videoita, ensimmäinen renderoi yhä joten koneen käyttö on ollut blue screenin pelossa hieman rajoittunutta. Sen sijaan käytin päiväni maalaamalla ja vähän kirjoittamallakin. Maalasin tällaisen vähän erikoisemman ja hölmömmän jutun. Kun viime yönä kävin koiran kanssa pihalla, katsoin että kuu makasi hienosti yksinäisenä pönöttävän kerrostalon yllä. Se oli niin hieno, että päätin jopa ihan maalata sen, jonkinlaisena puoli-impressionistisena harjoituksena. Olisi toki ehkä kannattanut tehdä talokin, isoin yksittäinen väripinta-ala pisteillä, jotta se fiilis olisi korostunut, mutta tällä mennään nyt sitten. Harjoittelin myös jollain päävärillä sävyttämistä, kun en oikeastaan ole sitäkään tajunnut koskaan aikaisemmin. Tästä tuli nyt tällainen tuhkakuppi, josta saa väännettyä vaikka kuinka monta eri taulua, miten nyt vain sattuu haluamaan.

Hauska homma tehdä, on tuossa vähän isompaakin paneelia ja mietin, että voisit tehdä niistäkin jotain erikoisempaa, kunhan vaan saa jostain sellaisia määriä maalia, että sillä pystyy jotain ihan oikeasti maalaamaankin. Näihin nyt olisi aika kätevä maalailla vaikka jotain tämän suuntaista. Jottei elämä käy liian helpoksi ja tylsäksi. Katsoin myös sen uusimman Sherlock-spesiaalijakson. Se oli kyllä nerokasta trippailua kaikin puolin, on mielenkiintoista nähdä jotain noin hyvin kelailtua ja psykologista tuollaisessa muodossa, mutta turhauttaa, kun odotusaika seuraavaan jaksoon on nyt taas sitten kevyesti vuoden päivät. Niin joo, tällaisen levyn tahdon jakaa vielä kun satuin löytämään, aivan vammainen nimi bändillä, musiikissa aika paljon Neurosiksella about samanlaisena olleita sointukiertoja ja yksi suora Radiohead-rippaus, mutta aivan kipeä laulaja!

Tässä myös jo aiemmin hehkuttamani, mutta linkin unohtamani Twin Speak, joka erottuu näiden tällaisten bändien valtavirrasta sillä, ettei köpöstoneria ole trippailussaan nimeksikään, yleisvire on melankolisempi ja psykedeelisempi, eli pidän tästä ihan helvetisti ja olen pari viikkoa kuunnellut tätä levyä suunnilleen joka yö.

Kunhan kone saa renderoitua (kahdeksan tunnin päästä), voisin tehdä vähän jotain ambienttia koneella, kitararomut ovat Helsingissä roudausten helpottamiseksi. Viime keikalta löytyy Hyötsin ottamia kuvia täältä. Lopetan tämän yön tällaiseen runon tapaiseen, jonka myös kirjoitin tuossa aiemmin.

Mikä on mieli, 
vain neuronien tanssi
loputon räjähdys,
viestien ilotulitus
alkuräjähdys itsessään
laajeneva kaikkeus
joka kasvaa kasvaa kasvaa
kulkee kulkee kulkee
palaa palaa palaa
loppuun loppuun.
Mieli täynnä ymmärrystä siitä
mitä tulossa on ja mitä tuleman pitää.
Siitä uusi kaikkeus,
jotta elämäsi jatkuu
tai se sammuu mukanasi
ja kuolet tuhat kuolemaa
ikuisesti
jo eläessässi.

Salaisuuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia.

Koska en ole kuullut vielä yhtään järkevää argumenttia tätä vastaan, jaan kanssanne tällaisen pienen salaisuuden. Siinä on sitä itseään, toivon, että noita tulee vielä monta lisää. Aikomuksena on järjestää yksi ainakin Oranssille tuossa jossain vaiheessa, olisi mukava saada sinnekin vain vähän enemmän fiilistä, jotain visuaalisia elementtejä pelkkien kirkkaitten lamppujen tilalle. Katsotaan, mitä saadaan kehiteltyä. Sen aika on myöhemmin.

Nyt tekisi mieli tehdä monenkinlaisia asioita, mutten aivan vielä ole päättänyt, suuntaanko sen visuaaliselle ja sooniselle puolelle. En ole tehnyt tänä vuonna vielä muita levyjä, kuin tuon Cut-Ushiman, ja tässä on kuitenkin eletty jo kaksi viikkoa tätä vuotta, että alkaisihan se olla kohta korkea aika tehdä jotain. Toisaalta tiedän, että kun se puoli työntyy voimalla päälle, en voi estää sitä kuitenkaan, eli ehkä nyt tämän aikaa keskityn johonkin muuhun. Videon vääntäminen on kivaa, jos ei kone kaadu alta. Siniset ruudut hyppivät eteen yhä tiheämmin, mikä aina toisinaan kuumottaa. Kirjoittaminenkin tuntuu toisaalta sujuvan, journalistisen viestinnän kirjoitusharjoitukset ja lukeminen tuntuvat taas stimuloivan mukavasti sellaista automotorista helppouttakin tätä hommaa varten. Kirjoittamisessa hankalinta on lähinnä se, että kädet väsyvät ennen mieltä. Siksi tykkään myös kirjoituskoneella kirjoittamisesta, koska se on kokonaisvaltaisen uuvuttavaa samaan aikaan. Vaikka se noin paskalla koneella sattuukin ennen kaikkia sormiin, väsyttää se hakkaaminen myös mielen yhtä tehokkaasti. Se vain tarvitsisi paperia, eikä minulla ole ollut varaa ostaa edes sitä viimeaikoina. Lisäksi aloin säästää tässä vähän erilaista hommaa varten. Aion nimittäin ostaa lapsteelin, jotta voin soitella kahta kitaraa samaan aikaan livenäkin, ilman että se aiheuttaa liian suurta vaivaa. Nupissa on kaksi kanavaa, joita voi pitää päällä koko ajan, ja delaystakin saa kaksi kanavaa ulos, joten homma on jopa helpompi, kuin miltä se kuulostaa. Toki se vaatii oman, pienen orientaationsa, että tietää mitä soittaa missäkin välissä, mutta on minulla jo aika paljon ideoita. Tätä projektia ajatellen, jos jotakuta kiinnostaa ostaa tauluja, niin nämä ovat vielä olemassa:

Charles Will Is Man's Son

A Bird Who Flew Out Of The Sky

Avainhetki I

Avainhetki II

Dopehole I

Dopehole II

Saastaa

Kysellä voi tässä, sähköpostilla tai miten vaan, jos joku kiinnostaa, hinnan olen tavallisimmin ottanut suoraan vaan pitemmän sivun senttien mukaan, kuulostaa mielestäni vielä suht inhimmilliseltä ja kohtuulliselta diililtä, ja on kuitenkin sellainen, että auttaa tässä konkurssissa ihan helvetisti. Avainhetket ovat toistaiseksi koululla jossain epämääräisessä tulevassa näyttelyssä kai, en tiedä koska saan ne takaisin, mutta varmaan tässä kevään mittaan.

Hiljainen perjantai

Huomasin tuossa kouluhommia tehdessä, miten raivostuttavaa on työskennellä rajoitusten kanssa. Kun yrität tunkea vaikkapa huumausainekeskustelun kahdentuhannen merkin kolumniin, saat varautua suoralta kädeltä siihen, ettet kykene ilmaisemaan itseäsi kokonaisvaltaisesti ja järkevästi, et saa sisällytettyä näkökulmia tai vaihtoehtoisia ratkaisuja, vaan kirjoitat väistämättä sellaisen 2000 merkin pökkelön, joka ei käytännössä palvele oikein mitään tarkoitusta. Kieli on töksähtelevää, kun et saa huljutella sitä kaikessa rauhassa ajatuksen virrassa, et saa rakentaa asioita kohti kokonaisuuksia, et saa ottaa ylimääräisiä näkökulmia, koska ne eivät vain mahdu mukaan. Toki joku voi sanoa, että siinä oppii tiivistämään vain asiansa vain olennaiseen, mutta jos oikeastaan mistään asiasta tahtoo sanoa vain olennaisen tuolla merkkimäärällä, siihen tarvitaan joko ranskalaisia viivoja, tai sitten vain kolme sanaa. Jälkimmäinen ei vielä tee kolumnia, vaikka muuten täydellinen olisikin. Olisi ehkä hauska rakentaa sellainen teksti, jonka ihminen täyttää päässään. Pelkkiä yksittäisiä sanoja. Auto. Ajaa. Työ. Myöhäinen. Viha. Turhautuminen. Huuto. Pettymys. Potkut. Sitä rataa. Tuo viimeinen ei siis kuulunut tekstiin. Eikä tämä. Eikä tuo. Jos siis ymmärrätte mitä tarkoitan, näin Monty Pythonin hengessä.

Taas on edessäni hiljainen, rauhallinen ja mukava perjantai. Yksinäisyys ja oranssit seinät. Tai tällaiset lohenpunaisen murretun oranssit. Tunnen tällaisen pimentävän oranssin kotoisaksi kai siksi, että Vesijärvenkadullakin asuin kuusi vuotta samanlaisessa tummentavan oranssissa huoneessa. Vaikka ne ovat talvella pimeitä ja joissain mielentiloissa vähän masentaviakin, ne ovat silti kodikkaita omalla rumalla tavallaan. En tiedä miksi. Kai se on vain tottumuskysymys sittenkin. Toisaalta se on kyllä aivan sama missä sitä on.

Parasta tässä kämpässä on lähinnä puulattiat, joka on kerrostalossa aika helvetin harvinaista herkkua. Kun aamuisin istuu meditoimassa ja kuuntelee lattialautojen poksahtelua lämmön vaikutuksesta, ei voi olla hymyilemättä itsekseen. Elämä ja sen täydellisyys on lopultakin aika pienistä asioista kiinni. Tunnen olevani nyt aika hyvässä paikassa. Saan oikeastaan kaikelle tekemiselleni juuri sen arvostuksen, jonka olen aina halunnut, älykkäiden ihmisten ymmärryksen ja hiljaisen nyökkäyksen. Lisäksi olen jotenkin taas havahtunut siihen, että olen tutustunut uusiin ihmisiin, jotka eivät ole nähneet mitään tekemisiäni menneisyydestä, joten he tutustuvat vain siihen mitä teen nyt, eivätkä vain oleta sen olevan jotain kaiken sen perusteella, mitä tein joskus vaikka vuonna 2012. Se on virkistävää, koska olen monesti tuntenut olevani ihmismielen kategoristen taipumusten vanki: vaikka tekisin jotain aivan erilaista, kukaan ei vaivaudu kuuntelemaan sitä koska olettavat sen olevan kuitenkin samaa. Sitten, kun istutan ne kohdeihmiset väkisin penkkiin ja pakotan kärsimään sen levyn läpi, koska tiedän, että he tajuavat mikä siinä on pointtina, sitä ollaan ihmeissään, että koskas tämä oikein on duunailtu ja menipä ohi. Tiedän. Yleensäkin joidenkin levyjen kohdalla tajuan miksausvaiheessa miettiä, että tämä tai tuo tyyppi ehkä tajuaa tämän levyn päälle. Ja jos ei vuori tule Muhammedin luo, niin vuori voi sitten haistaa pitkän vitun ja räjähtää ydinkärjestä atomeiksi.

David Bowie - Täydellinen kuolema.

Tässähän saisi olla kirjoittamassa muistokirjoituksia joka ilta, jos siihen hommaan rupeaisi. Ajattelin olla kirjoittamatta Bowiesta mitään, koska hänen musiikkinsa ei koskaan ole merkinnyt minulle paljoakaan, ei ole vain sattunut vastaan vaikka sainkin tädiltä joskus Ziggy Stardust-levyn. Eihän se sedän Sepulturan Beneath The Remainsille siinä teini-iässä pärjännyt, joten Bowie jäi etäisemmäksi sitten. Tästä syytä en kokenut juuri tarvetta leikkiä, että olisimme olleet läheisiä, kuten niin monesti on kuolleiden ja elämään jääneiden kuolevien kanssa. Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, etten voinut enää sivuuttaa järjettömän vahvaa tunnereaktiotani. Näin Lazaruksen videon:

Tämän nähdessäni istuin hetken aikaa hyvin hiljaa ja pohdin lähinnä sitä, että tuo taisi olla täydellisin kuolema, jonka olen elämäni aikana nähnyt. Biisi, sanat, video, kuolema, kaikki luo yhdessä täydellisen järjettömän eheän ja hiljentävän kokonaisuuden joka nitoo kasaan ihmiselämän ja lähestyvän lopun, kunnes lopulta sulkee kannen sen kaiken päältä, kuvasuhteiden muutoksia, selkeästi Sukka-Muukkosesta pöllittyä naamiota ja Bowien järjettömän hienoa ja harjaantunutta kehon hallintaa myöten tämä oli jotenkin aivan täydellinen hetki ihmiskunnan historiassa.

Tässä mietin enemmänkin musiikkia ja nostalgiaa, kun nyt eri ikäiset ihmiset ovat jakaneet muistojaan eri levyistä ja sanoneet, ettei näin hyvää musiikkia tehdä enää. Sikäli hassu lausahdus, että suuri osa tajuntaani poksautelluista levyistä on kyllä selkeästi tehty tässä, tämän vuosituhannen puolella, suurin osa niistä vielä viimeisen vuosikymmenen aikana. Toisaalta se voi olla kiinni myös siitä, millaista musiikkia kuuntelee, mutta itselleni uudemmat Neurosikset, Swansit, Heroin & Your Veins, Electric Moon, Twin Speak, Dr. Johnin Locked Down, Scott Kellyn ja Steve Von Tillin, Giran, Nick Caven, Nurmion, Melissa Auf Der Maurin, Solstafirin, tajuatte kyllä että aika helvetin monen bändin tämän vuosituhannen ja -kymmenen tekemiset ovat tuntuneet paljon tärkeämmiltä oman musiikillisen ja henkisen kasvun polulla, kuin oikeastaan edes kaikki ne levyt, joita joskus mukelona kuunteli. En ole taipuvainen nostalgiaan siinä mielessä, että vaikkapa teini-iän levyt sanoisivat kauheasti. Nirvanat ja Melvinsitkin löysin vasta kauan teini-ikäni jälkeen, tai ainakin suhteellisen kauan. Toisaalta, koska kasvoin tuppukylässä, voi koko teini-ikääni ehkä heittää parilla vuodella eteenpäin, jolloin se ehkä osui paremminkin teini-ikäni loppuun. Tietyt levyt sopivat tiettyihin vuodenaikoihin, mutta mieluummin teen niillekin fiiliksille uusia muistoja, kuin kelailen niitä vanhoja.

Ja toki, olen vielä nuori, mutta karvani nousevat pystyyn aina kun kuulen ikäisteni tai nuorempieni istuvan jo jossain kiikkustuolissa ja muistelevan jotain parin vuoden takaisia hommia haikeudella. Nostalgia hapettaa ja ruostuttaa mielen nopeasti uriinsa. Siksi on hienoa, että on myös tällaisia artisteja, kuin David Bowie, joka ei jäänyt ruostumaan menneisiin juttuihinsa ja paistattelemaan siihen, vaan teki viimeisenä työnäänkin sellaisen levyn, jonka voin jopa kuvitella ostavani, koska yleisfiilikset kuulluista biiseistä ovat olleet lähes Scott Walker-tavalla mystisiä, vaikka värimaailma onkin täysin eri.