Pulputusta.

Kirjoittamisen ilo on ehkä parasta. Silloin kun se tuppaa lähtemään, mikään muu maailmassa ei tunnu yhtä hienolta. Sitä kirjaimellisesti luo tietoisuutta, ihmiselle joka ei ole olemassa. Vai onko? Me havaitsemme hänet havainnoimassa itseään, joten eikö kyseessä silloin ole, edellyttäen, että teksti on kirjoitettu riittävän hyvin immersion luomiseksi ja oman persoonamme rajojen häivyttämiseksi, todellisen ihmisen kokemus? Onko meidän kokemuksemme perspetiosta muka jotenkin vakuuttavampi, kuin luetun henkilön havainnot itsestään. Mistä voitte olla täysin vakuuttuneita ja varmoja siitä, että minä olen olemassa muualla kuin tässä tekstissä, joka ilmestyy satunnaisin väliajoin internetiin? Ei oikeastaan mistään, enkä todellisuudessa olekaan olemassa TÄSMÄLLEEN tällaisena missään muualla kuin tässä. Tällä teksitllä on oma formaattinsa, oma tarpeensa jota puran, sillä on omat tavoitteensa ja tarkoitusperänsä. Sen tarkoitus on tyhjentää minut hetkellisesti näistä ajatuksista, luoda harha siitä, että olisin päässyt eroon näistä ajatuksista sanomalla ne ääneen sanomatta niitä ääneen. Se on tämän blogin ensisijainen tehtävä. Vuotaa, pulputtaa, kuljettaa ajatusta.

Olen nyt katsonut American Horror Storya, aivan hyvä sarja ensimmäisen kauden perusteella, mutta kun tällainen raamatullinen aspekti loppua kohti alkaa nostaa päätään, tuntuu ajatus vähän väsähytävän. Sitä jotenkin unohtaa, että niin monet ihmiset uskovat uskontoihin ja pitävät niiden maailmankuvia kirjaimellisina tosiasioina, oikeasti, minulla ei ole uskonnon kanssa mitään ongelmaa, isoimman osan ajasta en muista ihmisten toisinaan uskovankaan sellaisiin, ja lähtökohtaisesti on aivan sama mihin kukakin uskoo. Minulle ne ovat monessa mielessä filosofian sovellutuksia, sekä tarinankerronnan viitekehyksiä, mutta lopullisina totuuksina ne eivät ole riittäviä. Ne tarjoavat monenlaisia erilaisia lähtökohtia tarinankerrontaan ja monia hienosia arkkityyppisiä kuvia käytettäväksi. Edelleenkin koen Käärmeen olevan yksi parhaista teksteistäni, enkä olisi voinut saada sitä aikaan ilman vuosituhansia vanhaa perinnettä. Ei sillä, että koko tämä perinne olisi eletty ja rakennettu vain minun novelliani varten, muttenpä minä ole ainoa joka siitä on inspiraatiota ja tarinoita kaivellut.

Olen taas lueskellut Beckettiä muistelevaa kirjaa, pitäisi lukea kai varsinainen elämäkertakin, vaikka lähinnä kiinnostavat vuoden 50-luvusta eteenpäin tämän jälkeen. En tiedä kiinnostaako hän minua erityisen paljon siksi kaiken muun lisäksi myös siksi, että olemme syntyneet molemmat perjantaina, hän 13. huhtikuuta, minä 14. huhtikuuta. Ehkä keväisissä perjantailapsissa on jonkinlainen sisäsyntyinen opun ajan meininki. Jokin hänessä silti puhuttelee syvästi minua, kuten esimerkiksi tietty käyttäjävihamielisyys, se ettei asioiden pidä olla helppoja, mukavia, nopeasti omaksuttavia, kertakäyttöisiä. Beckettiä ärsytti, kun Huomenna hän tulee-näytelmän ensimmäisissä esityksissä ihmiset hymyilivät tai jopa nauroivat, ja hän teki seuraaviin esityksiin siitä vieläkin vaikeammin omaksuttavan ja monotonisemman. Ymmärrän hänen lähtökohtansa täysin. Puhtaus on puhtautta. Toisinaan se on äärimmäisen tärkeää.

Elossa ollaan.

Olen lähinnä kirjoittanut isoimman osan valveillaoloajastani, kirjoittanut tai koittanut soittaa juttuja, minkä koira on toisaalta estänyt, mutta omapa on vikani kun haaveilen vartin akustisista biiseistä ruuhka-aikaan.  Parempi istua tässä ja tykitellä tekstiä vaan tasaiseen tahtiin, vaikka selkä vähän kärsiikin. En tiedä mitä iloa tämän kirjoittamisesta on, se on sellaista vimmaista oksennusta jollaista kukaan ei julkaise kumminkaan, joten kaipa o ihan turha kitjoittaa sitä suomeksi ainakaan, ja silti sitä mennään ihan hyvää vauhtia eteenpäin. Kaipa se on pakko kirjoittaa, jotta se on kirjoitettu, jotta siitä päsee eteenpäin seuraavaan kirjaan, jotta voi sanoa kirjoittaneensa kaksi kokonaista kirjaa, jotka eivät kelpaa kenellekään.  Mutta niin sitä vaan mennään, siitä huolimatta, välittämättä, koska se ei lopultakaan kiinnosta itseäni yhtään, mikä kelpaa ja kenelle. Lähinnä on pakko kirjoittaa kaikki se, mikä minulle näytetään, oli se sitten jokin johdin kollektiivisesta alitajunnasta, tai vain laajentuma subjektiivisesta henkisestä ulottuvuudesta, on pakko kirjoittaa kaikki se, mikä minulle näytetään.

Uusi vuosi lähenee uhkaavasti ja pitää taas keksiä koiralle jotain sellaista, ettei rakettien pauke ahdistaisi ihan yhtä paljon.  Ehkä mennään treenikselle huljuttelemaan jotain kevyttä ambienttia, jotta koiralle on muuta kuunneltavaa kuin pauketta, ja on edes vähän syrjässä keskustan sekoiluilta.  En edelleenkään tajua miten ihmiset jaksavat innostua rahan tuhlaamisesta ja ilmaston pilaamisesta niin paljon. No joo, turhapa sitä on tolkuttaa kenellekään, joka niitä tahtoo harrastaa. Ennemmin istuisin tulen ääressä kaikessa rauhassa ja juttelisin mukavia ihmisten kanssa.

Katsoin eilen myös Dirk Gentlyn Holistisen Etsivätoimiston ensimmäisen tuotantokauden kertaistumalta läpi. Oli hyvä, länsimaista filosofiaa lukenut puoleni minussa taitaa nauttia aikaloopeissa siitä, miten kaikki loksahtelee logiikan ja syy-seuraus-suhteen lakien mukaan niin täydellisesti paikalleen. Itämaista filosofiaa opiskellut puoleni minussa taas ymmärtää kaiken menevän aina juuri niinkuin pitää, joten maailma on kai sitten juuri sellainen kuin on, vailla mitään selityksiä tai määreitä. Jos sarjaa pitäisi kuvailla nopeasti, niin 12 Apinaa Jar-Jar Binksin Etsivätoimistossa voisi olla melko pätevä. Hyvä sarja, hyviä hahmoja, hyvä soundtrack.

Meditations in concrete

Kävin taas valokuvailemassa betoniseiniä. Jotenkin oudolla tavalla siitä tulee hyvä fiilis. Ikäänkuin antaisi äänen sellaiselle jolla ei sitä ole, antaa kaikkien rumana pitämälle betonille mahdollisuuden olla kaunis tai esteettisesti harmoninen, siinä missä kaikki vaan yksinomaan haukkuvat ja parjaavat niitä. Kuin ottaisi henkilökuvia seinistä. Jokin sellainen epämääräinen täyttymyksen tunne siitä vain tulee. Ehkä se selviää, kun jatkaa räpsimistä. Lisäksi tuo monokromaattinen monotonisuus kiehtoo paljonkin. Asioiden ja värien puute, mutta silti jokaisen eri seinän yksilöllisyys. Helposti rinnastettavissa ihmisiin, kaikki erilaisia, kaikki yhtä arvottomia.

Songs for Nothing

Valvoin koko yön, kirjoitin, raivotin Sons of Anarchyn lopetukseensa, joka oli pettymys kaiken jälkeen, mutta niin sitä vaan mennään. Aamusella lueskelin tämän mielenkiintoisen jutun Samuel Beckettistä. Olen samaa mieltä siitä, että nimenomaan kaikki tuo lyhytproosa on Beckettin parasta antia. Olemassaoloa, epätäydellisyyttä, epätietoisuutta, epäonnistumista, kehon rytmejä sanojen rytmeinä, havaintoa ilmaisuna ja halu ilmaista kyvyttömyytenä ilmaista, parasta.  Samastun tuohon kuolleeseen perjantaina syntyneeseen irlantilaisranskalaiseen ihmiseen täydellisemmin, kuin ehkä kehenkään muuhun joka tällä pallolla on koskaan elänyt. Koen epäonnistuvani jatkuvasti kaikessa mitä teen, mutta olen rakentanut epäonnistumisesta ja virheistä olennaisen osan ilmaisuani, samoin kuin Beckettkin. Etsitään ilmaisua, löydetään joku, mutta se tuntuu väärältä, yritetään uudestaan, kunnes se oikea muoto löytyy. Siinä on tavallaan kitaransoittonikin perusta, kysyminen, karsiminen. Vastaus.

Muutenkin Beckett on vaikuttanut musiikkiini ja varmaan tekstiinikin enemmän kuin mikään muu yksittäinen vaikutin, mutta silti sitä tahtoo välillä alleviivata jotenkin, kunnianosoituksena. Koska Beckettin parasta tekstiä on ehkä mielestäni nuo Text for Nothingit, tein vähän sama olemisen havainnointi mielessäni tämän Songs for Nothingin. Se on hiljalleen valuvaa ääntä, hiljaisuutta ja resonanssia, vähitellen täyttyvää pulputusta, epävarmuudesta vakiintuvaa, hahmottuvaa ja yltyvää puhetta.

Kannattaa myös valvoa yön yli, koska silloin saa päähänsä kaikenlaisia hölmöjä ideoita. Keksin esimerkiksi miten ilmentää LSDn vaikutus kirjassa tekstinä. Sikäli mikäli tätä kirjaa saan koskaan valmiiksi, tai mikäli sitä kukaan sellaisenaan julkaisee, pääsette ihmettelemään tätäkin älynväläystä sitten. Ehkä. Vaikka epäilenkin vahvasti, ettei tuo kenellekään kelpaa, niin kuin ei lähes mikään muukaan mitä olen tehnyt tai kirjoittanut. Mutta tätä tämä oleminen nyt sitten on. Kirjoittamista, oli kirjoitusväline sitten kynä tai kitara.

Eksistentiaalikriisiä pukkaa.

Kello on taas mitä on, mutta minkäs sille mahtaa. Nämä ovat miellyttäviä tunteja, vaikkakin lievä ahdistus on nyt ollut seuranani, muttei kuitenkaan mitään mitä ei nujertaisi ihan vain hiljaa istumalla. Aina toisinaan se vaan tuntuu roikkuvan mielessä kuin pesemätön tahra, jatkuvasti täsmälleen siellä, mistä jätit sen putsaamatta, tunnet sen koko ajan vaivaavan jossakin taustalla muttet osaa tehdä sille juuri mitään. Tiedän, että suihkukin esimerkiksi auttaa. Fyysinen puhdistuminen yltää usein ainakin hetkellisesti henkeen asti. Sikäli mikäli dualistisesti ajattelee, ja tietysti monesti tahdonvastaisesti ajattelee. Dualismi on se mihin meidät on kasvatettu kulttuurisesti, koska se on lohdullisempaa, kuin ajatus siitä, että olisimme kuoleva kokonaisuus. Hengen ja ruumiin erillisyys antaa toivon siitä, että toinen pakenisi toisen tuhoutuessa, vaikka se toivo onkin melko turha. Se ei silti tarkoita, ettei toivoa olisi, oikeastaan toivon määritelmä tuntuu monesti olevan nimenomaan sen järjenvastaisuus. Ajatus siitä, että maailmassa, josta ei ole löydetty mitään perustavaa laatua maagista lähtökohtaa olevaa, olisi jotakin maagista. Tai mikä vielä parempaa, että luonto tekisi poikkeuksen juuri SINUN kohdallasi. Tuohon niin monet ihmiset niin helposti syyllistyvät ja lipsahtavat.

Olen yrittänyt saavuttaa jonkinlaisen välirauhan, mutta tunnen, että minun voisi olla parempi käydä ehkä psykoterapiassa, tai jossakin muussa terapiassa jossain vaiheessa. Varat vain tuskin koskaan riittävät, eikä KELAakaan kiinnosta pyöritkö yösi paniikkikohtausten vallassa, jos kumminkin kykenet sen vaivautuneen yösi jälkeen raahustamaan kahdeksaksi kouluun tai työpaikalle. Ehkä vain alan kirjoittaa taas hieman enemmän, se yleensä auttaa paljonkin juuri niinä aikoina, jolloin ahdistus tuntuu kaikkein voimakkaimmalta. En tiedä onko sen lukeminen kauhean mielekästä, mutta varmaan ainakin merkityksellisempää tekstiä, kuin se, että kertoisin joka päivä käyneeni koiran kanssa pihalla paskalla ja nähneeni siellä harmaita seiniä.


Valokuvailinkin tänään vähän, mutta kun tein sen niin pimeällä ettei valo meinannut riittää, kuvat kohisevat melko paljon. Toisaalta niihin tuli sitä kautta vähän vanhan ajan fiilistä, ainakin noihin alempiin kuviin. Käytiin veljeni kanssa vanhempien luona maalla, isän kanssa mentiin katsomaan mummolaa, joka nyt sitten jää tyhjilleen. Noilla portailla pappa opetti minut vuolemaan puukolla ja tuossa joessa sitä tuli räpiköityä käsipohjaa. Elämä vie eteenpäin, eikä minulla sikäli ole mitään nostalgiaa menneisyyttä kohtaan, mutta on tärkeä muistaa juurensa, koska sen ansiosta olet juuri se itsepäinen ja erikoinen ihminen, joka olet, olkoonkin, että olet täysin merkityksetön ja korvattavissa seuraavalla sukupolvella.

Musahommia jakoon.

Tässä on nyt oltu parit päivät lomilla, mutta Sekavan Musan Jamit meni onneksi hyvin. Tässä on vähän videota ja kuvitusta aihiosta, oli mukava ilta ja open stage toimi paremmin kuin odotin. Voi järjestää jatkossakin noin, mikäli yksikään bändi ei onnistu tulemaan. Looppipedaali olisi jeesinyt parissa kohtaa kyllä myös, kerrankin jätin ne pois.



Terhi kuvasi tuon, kuin myös nämä kuvat tuolta illalta. Ilokseni Cédrik piti viime J. Kill-keikasta niin paljon, että jakoi sen itse, ihan mukava vaihteeksi että joku muukin noita syytää internetiin, kuin minä. Voi kyllä olla, että laitan tuon bandcampiinkin, kun sieltä sen löytää kätevästi kaiken muun seasta. Hyvä keikka tuo kyllä oli, tänä vuonna tällä porukalla on tullut muutenkin soitettua ehkä elämäni parhaat ja ainakin palkitsivimmat keikat. Yksi niistä on tämä Matatadronen edellinen Sekavan Musan Jami, josta koostin tämän Under Psychotropic Lightsin. Sitäkin saa nyt vitosella, keikoilta ainakin. Sain ensi vuodellekin jo yhden jamin varattua, Cut To Fitilläkin keikka jo heti tammikuussa, joten hyvä tästä tulee.

Hallusinaatioita ja hengähdystauko

Olipa mielenkiintoinen kuulohallusinaatio. Olen tässä nyt katsellut Sons of Anarchyn viimeistä tuotantokautta muutaman tunnin, ihan kiva 3/5 kausi, Jax sössöttää vähemmän, kun kaikki jotka siihen uskoi alkaa olla kuopattuna, mutta vastineeksi kaikki graafinen väkivalta tuntuu jotenkin todella homoeroottisesti latautuneelta, kun on koitettu rakentaa sellaista "nää on sikkei jäbii, jotka rakastaa kiduttamista ja väkivaltaa"-machoilua. Tarpeetonta alleviivausta, mutta ainakin tässä on nyt tapahtunut enemmän, kuin kolmessa edellisessä kaudessa. Katselin tätä tässä näin ja ihmettelin, kun pihalla tuntui kaikuvan poliisiauton sireenit. Mietin miten tarpeellista se on keskiviikkoaamuna viiden korvilla ja ihmettelin, kun koira ei siihen herännyt. Sitten ihmettelin lähinnä sitä, kuinka sireenit eivät tuntuneet tulevan lähemmäs, ja tajusin niiden soivan päässäni.

Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa. Illasta käytiin vetämässä Uskon ensimmäiset ja ehkä viimeiset koko bändin treenit ennen keikkoja. Pidin korvatulppia, muttei niiden kanssa meinaa kuulla yhtään mitään. Vessapaperi on tähän ikään mennessä paras korvatulppa, jonka olen löytänyt. Lienee tarpeetonta sanoa, että sellaisiin parin sadan euron korviin valettaviin tulppiin minulla ei ole ollut varaa. Soittaminen oli helvetin mukavaa, saa kerrankin soittaa kitaraa nihilistisesti, ilman mitään ylimääräistä, loopata samoja asioita helvetin kauan ja rakentaa tunnelmia hitaasti. Kahden soinnun riffit ovat yleensä parhaita riffejä.  Vielä parempi, jos voi jättää soinnuistakin melkein kaiken pois.

Huominen on pieni hengähdys, vapaapäivä, yksi harvoista päivistä koko tänä syksynä, jolloin minulla ei ole mitään treeniä, ei mitään keikkoja, koulua, duuneja, ei yhtään mitään. Edes yksi päivä lojumiselle, ellen sitten vähän piirtele tulevia julistehommia. Kävin vähän valokuvailemassakin, mutta etenkin koiran kanssa kävellessä se on helvetin hankalaa, jos tahtoisi kuvia, jotka eivät tärähdä. Sai sieltä kuitenkin yhden, mistä voi vääntää jotain levynkansimatskua.

Liukeneminen

Tämä tuntuikin yhdeltä tärkeimmistä päivistä aikoihin. Aamusella mentiin opettajan kanssa tekemään valut muotteihin, siinä oli itsessään jo jotain harrasta ja hienoa, kun keskittyy tuijottamaan vihreänä palavaa pönttöä. Jotain mystisen ikiaikaista ja shamanistisella tavalla primitiivistä siinä oli. Erittäin vaikuttava kokemus jo itsessään, tuntui jo siinä vaiheessa siltä, että aivan sama mitä sieltä muotista tulee ulos, kun tämäkin kokemus on jo sellainen, mitä iso osa ihmisistä ei saa koko elämänsä aikana kokea. Vaikuttava kokemus. Tuota tahtoisin tehdä mielelläni todella paljon enemmän. Siinä kohtaa kuvien tekemisestä tulee taiteen harjoittamista samalla tavalla, kuin musiikista. Musiikissa on koko ajan jotain fyysistä, kantamista, vääntämistä, soittaminen itsessään, huutamista, milloin mitäkin. Se on oma taiteensa, koska se vaatii psykofyysisosiaalista panosta, sellaista kokonaisvaltaista läsnäoloa ja tekemistä, johon voi hävitä. Aivan samoin tuossa tunsin todellakin häviäväni prosessissa. Naamakin oli pajalta tullessa näemmä sen mukainen, että sitä on kerrankin tehty jotain.

Kun muotit jäähtyivät, oli aika mennä itsekseen ähertelemään luokkaan. Se oli helvetin rauhoittavaa puuhaa, vaikka loppua kohti meinasikin mennä hermo yhden palan sahailun kanssa, spiraali ei ole kaikkein hauskoin muoto sahailla ja puristaa penkkiin. Lopulta moukaroin sitä vain vasaralla irti ja väänsin sen käsin. Kuitenkin, kun tekee omaa työtä, motivaatio on kohdallaan. Tuo on siitä hienoa duunia, että saat juuri niin hyvää jälkeä, kuin itse teet. Pidin myös siitä, että sattumalla on kaikessa aivan helvetin iso osa, mistä nautin paljon, kun nyt muutenkin olen siihen tottunut.

Melkein lopullinen duuni on sitten tässä. Seuraavana pitäisi yhdistää nuo palat toisiinsa, ajattelin aluksi, että se voisi olla vaihdettavissa saveen, plastoliiniin tai johonkin toiseen eri materiaaliin, mutta tuo pronssi painaa kuitenkin niin paljon, ettei siinä ole ehkä järkeä käyttää muuta, ja toisekseen tuo toimi paremmin kuin ajattelinkaan, eli tällä mennään.

Pidin myös koko prosessin musikaalisuudesta, pronssi soi aivan helvetin hienosti. Jos pääsen tekemään noita uudestaan, kannan nauhurin mukanani siihen vaiheeseen, kun rikon muotin ja nauhoitan kaiken talteen. Nytkin nauhoitteln vähän putsailun helähdyksiä ja rapinaa, saa nähdä mitä siitä keksii. Tai siis on minulla jo ajatus, katsotaan toimiiko se. Nyt pitäisi kai tehdä jotain yhdentekevää tai merkittävää tai aivan sama minulle noin niinkuin lähtökohtaisesti, katson Get Him To Greekin, minkä jälkeen voisin nukkua. Aamulla alan pettyä itseeni taas Alundran parissa.

Häviämisestä.

Unet on kyllä edelleenkin aivan yhtä hieno juttu, kuin ne ovat olleet aina. Eilisen Alundran (ensimmäisen Playstationin paras peli, kannattaa maksaa siitä ps-storessa 6 euroa, jos vähänkään nappaa hermoromahdus) mättämisen ja kuuden tunnin jälkeisen Game Over-ruudun jälkeen selitin unessani jollekin tyypille, ettei voittaminen koskaan anna minulle tyydytystä, koska vaikka se vie minua eteenpäin, se ei opeta minulle mitään. Häviäminen tarkoittaa reality checkiä ja ongelmanratkaisua. Niistä minä nautin, ne ajavat eteenpäin ja auttavat minua kehittämään itseäni. Kaikki muut häviöt, paitsi valtioiden hylkäyskirjeet. Ne ovat äärimmäisen perseestä siksi, että se meinaa yleensä vain lisää väistämättömiin häviämisiin johtavia tappeluita ja ajanhukkaa, kun näet loppuratkaisun päässäsi jo tässä vaiheessa.

Noin muuten häviäminen ei ole minulle ongelma. Ainut ihminen, jolle hermostun olen minä itse, koska en ollut parempi. Mutta senkin pyrin korjaamaan oppimalla paremmaksi. Homman hitaus ei haittaa, jos saan vain tehdä sitä rauhassa, oli kyse mistä tahansa. Siitä syystä se Beckettinkin lainaus tuossa niin pitkään killui. "Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail Better." Siinä koko elämä nähdäkseni tiivistyy. Sarja epäonnistumisia, joiden jälkeen joko yrität äärettömiä kertoja uudestaan ja tulet paremmaksi, tai vihellät pelin poikki jollain kunniaseppukulla, kun et kestä häviämisen häpeää. Mielestäni siinä ei ole mitään häpeää alunperinkään, mutta esimerkiksi iso osa suomalaisista näkee asian huomattavasti toisin, eikä toisiksi parhaana maailmassa oleminenkaan ole toiseksi parhaana olemista, vaan parhaalle häviämistä. Se on aika vammaista retoriikkaa, monellakin tapaa. Nyt lähden pronssihommiin.

Helpottaahan se kirjoittaminen edes vähän.

Olemassaolo tuntuu taas epämääräiseltä vedeltä, joltakin sellaiselta, jonka pinnan alle minut on työnnetty. Ymmärrän, että koko käsitykseni olemassaolosta on olemassa vain tämän pinnan alla, ja että se katoaa välittömästi, kun en enää kosketa sitä pintaa, mutta se väistämätön irti repiminen kaikessa väkivaltaisuudessaan täyttää minut jatkuvalla ahdistuksella. Se ikuinen olemattomuus ja tyhjyys, yhtä aikaa kaunis ja kauhea, joka siellä aina odottaa, joka ikisessä henkäyksessä. En varmaan koko elämäni aikana kykene päättämään mitä olen siitä mieltä. Pääasiassa olen kauhuissani. Mutta hyväksyn sen myös tekemisissäni. En tahdo tahrata sitä, tahdon jättää tänne jotain sellaista, mitä tutkimalla ihmiset voivat käsittää sen niin pitkälle, kuin minun aikanani oli mahdollista, jotta he voivat sitten itse miettiä sen pitemmälle ja viedä sen eteenpäin. Se on painavaa, helvetin raskasta kantaa mielessä lähestulkoon joka hetkellä.

Olen pitkittänyt levyn tekemistä, koska en ole tahtonut tahrata edellistä. There Is No "Up" tuntuu omalla tavallaan niin täydelliseltä, etten tahdo tehdä mitään hätiköiden, ellei se ole selveästi hetken meditaatio. Sitä varten luultavasti teenkin niitä, repiäkseni itseni irti niistä turhista paineista, joita mieli koittaa rakentaa sinne, missä niitä ei tarvita. Muutamia biisejä on jo odottamassa, että päätän mihin suuntaan tahdon ne viedä. Mutta tässä on nyt ensin vähän kaikenlaista. Aamulla menen valamaan elämäni ensimmäisen pronssiveistoksen, saa nähdä mitä siitä tulee. Jännityksellä odotan, millainen se koko prosessi ylipäätään on, kun ei siitä ole aiempaa kokemusta.

Sairaus tuntuu painavan mielialaa, tukkoisuus tekee minusta kärsimättömän ja hieman äkkipikaisen. Puhelin tuntuu soineen viimeisen kahden päivän aikana enemmän, kuin kuukausiin, mikä on ollut ärsyttävää, mutta ei välttämättä edes totta, eivätkä ihmiset tietystikään voi tietää, että kaikki muutkin ovat päättäneet kaivata minua juuri tänään. Puhelin on kätevä olemassa, mutta paljon mieluummin näpyttelen ihmisille viestejä, kuin puhun puhelimessa. Voin hoitaa ihmiskontaktin omalla ajallani ja tavallani, eikä minun tarvitse leikkiä, että jaksaisin puhua kenellekään jos ei siltä tunnu. Toki tekee ihan hyvää joutua välillä väkisinkin kommunikoimaan ihmisten kanssa, tai muuten en tajua puhua kenellekään päiviin. Kommunikoin mieluummin musiikin kautta. Torstaina siihen tarjoutuu onneksi taas loistava mahdollisuus, Sekavan Musan Jamit pidetään open stage periaatteella, mutta toivon silti ettei musiikki katkea hetkeksikään. Tykitetään menemään vaikka pilkkuun asti jos siltä tuntuu. Sehän se parasta olisikin. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivon, että hyvä. Se on kumminkin ilmainen, joten jos olette missään ihmisten ilmoilla niin tulkaa paikalle ihmettelemään, vaikkette soittotaitoisia olisikaan. Nyt vaivun vähitellen uneen, jotta saan itseni aamulla ylöskin.

Melua, haastattelua ja asiantuntevaa leffa-analyysiä.

 Tein tuossa taas sunnuntai-ahdistuksessani levyllisen melua, lähinnä pöydän jaloilla, metallikulhoilla ja muilla kolisevilla esineillä. Pitäisi käydä etsimässä kirppareilta lisää soittimia. Tilasin myös jossain mielenhäiriössä 200 irtojousen setin, joten kohta sitä poraillaan ja rakennellaan kaikenmaailman noise vekottimia toivottavasti sitten. Ajatuksena oli rakentaa myös jazzmasterista noisemaster, jos saan kaikki ajatukseni toteutumaan ja mahtumaan tuohon runkoon jotenkin järkevästi. Olisi hyvä kun saisi kitarasta sen verran monikäyttöisen, että saisi ambienttiloopperikeikoillakin siitä jousien ääniä, koska niissä on todella siisti sointi jo ihan luonnostaan. Perkussioita ilman rumpuja, jos sen niin tahtoo ajatella. Tässä on kuitenkin lähinnä metalliesineitä ja ihmiskehoa, yritin matkia sydämen sykkeitä ja lähestyä noita juttuja jonkinlaisen primitiivisen kehollisen rytmin kautta.



Varsinainen asia on kuitenkin tämä. Desibeli.netille tehty haastattelu on luettavissa tässä. Oli ihan mielenkiintoista pohtia musiikin tekemistä ja muuta sellaisista kulmista, jotka eivät aina itselle näyttäydy. Kai sitä on myös kelan kirjeitä ja erilaisia tulevia hylkäyslappuja täyttäessään tykästynyt vähän kyselyihin vastaamiseen, onhan siinä oma hauskuutensa, vähän kuin ristikkoa täyttäisi. Toimittajakin teki hyvää työtä, koska ymmärrän, ettei meikän tajunnanvirran pilkkominen ja jäsentely ole välttämättä helppo homma. Hatun noston arvoinen suoritus siis sekin.

Ajattelin tehdä videon yhdelle noisepätkälle tässä tämän päivän aikana, sekä käydä ehkä valokuvailemassa. Se on kutkuttanut nyt vähän joka ilta, mutten lopultakaan ole kerennyt. Eilen mietin sitä, mutta katsottiinkin sitten Suicide Squad, joka oli aivan paska leffa. Aivan kuin Power Rangersia Die Antwoordilta pöllityllä romuestetiikalla, mutta lisäksi taustalla Jared Leto omana itsenään koittaa opetelle Jim Carrey-imitaatiota ja mahdollisimman vammaista naurua. Paljon puhuttu Harley Quinnkin aiheutti lähinnä fiiliksen siitä, että taas ekstroverttihahmot pilaavat fiiliksen. Ei sillä, että tuo leffa mikään oscar-ehdokas olisi ollut ilman sitäkään. Todella rasittava pätkä. Kuitenkin cringe-kompilaationa ihan menevä. Samasta syystä alettiin katsoa Avengers: Age of Ultronia, enkä sinänsä voi käsittää, kuka noita elokuvia katsoisi muna tai klitoris pystyssä. Paljon turhaa, yhden tekevää CGI-mähinää joka ei tee mitään vaikutusta. DIY-ihmisenä saan toki paljon enemmän irti jo ihan konkreettisesta käsityöstä, mistä johtuen myös Phil Tippettin Mad God on kyllä katsontalistan kärkipäässä. Tippett oli myös meidän 3D-opettajan entinen pomo, kuulema superkuumottava ukko, joten siitäkin syystä ja sen tietäen tämä oli melko mielenkiintoinen pätkä:

Arjen abstraktiot

 Koska sain juuri hommattua kameran, tulee tämä blogi sisältämään myös tätä puolta aina aika ajoin nyt sitten. Lähinnä, jotta tulee tarkasteltua oppimistaan ja kiinnostuksen ohjautumista ethkä jotenkin päin tehdessä. Mietin tuossa pihalla pyöriessäni, Merzbown loistava Kibako korvissani, että valokuvauksessa minua kiinnostaa juuri tämä, arjen abstraktio, joka on kaikkien nähtävillä, mutta jota kukaan ei silti joko tunnista tai halua ottaa omakseen. Se sama juttu, mikä noisessa  ja kaikessa muussakin meikän kolistelussa on. Jokainen voi sanoa, että "tuota nyt voi tehdä kuka vaan" ja silti melkein kukaan ei tee sitä. Se siinä on mielenkiintoista. Se on jopa sen pointti, että todellakin kuka vaan voi tehdä sitä, itse tekeminen ja painotus nimenomaan siinä, että "no, tee." Kaikki se ääni, joka makaa joka päivä piilossa arkisissa esineissä, kaikki se musiikki jota ihmisen ympärillä on joka päivä abstraktissa muodossa, ilman että hän itse pitää sitä musiikkina, koska sitä ei ole myyty hänelle helvetin kalliilla. Olen huomannut, että minun on välillä saada välitetyksi sitä viestiä, että vaikka musiikkini on ilmaista, olen tehnyt sen aivan jäätävän kovalla sydänverellä. Jokaikisen levyn, siinä hetkessä ja tajunnantilassa, jossa olen kulloinkin ollut. Ne ovat kaikki täydellisen vakavissaan tehtyjä, vaikken tahdo niistä rikastua. Ne ovat ilmaisia, että ihmiset voivat ottaa ne mukaansa ja ottaa ne omakseen, viedä ne pois olohuoneista öisille kaduille ja  minne lie.

Samoin kuin musiikin arkiset, piilotetut abstraktiot, minua kiinnostavat myös valokuvan abstraktiot. Näen ne musiikkina, rytmeinä, tietynlaisina rakenteina. Nämä kuvat ovat hieman tärähtäneitä, eivätkä vielä muutenkaan ehkä kauhean hyviä, mutta niiden hyvyys tai huonous eivät ole lopultakaan minulle kauhean kiinnostava asia, vaan se, että ne ovat minulle musikaalisia. Kuvat puhuvat samoja pitkiä sointuja, kuin nämä viimeaikaiset musiikillisetkin seikkailuni, ja näen ne toisiaan inspiroivina ja jatkavina asioina.  Se on mielenkiintoista. Saapa ainakin omat levynkantensa kuvattua, kun tietää mitä niiltä hakee, vaikkei ihan heti vielä aavikoille pääsekään kuvaamaan.

Kuten sanoin, ostin Merzbown Kibakon joku aika sitten. Se saapui perjantaina ja kerkesin kuunnella sitä viikonloppuna hätäisesti kävellessäni paikasta toiseen. Eilen ja tänään en sitten ole juuri muuta kuunnellutkaan. Internetissä ei ole siitä muuta näytettä kuin tämä, mutta tämä on kyllä aivan järjettömän hieno levy, suosittelen hommaamaan jo ihan fyysisen julkaisun hienouden vuoksi.



Mikäli tuollaista mölyä jaksaa kuunnella enemmänkin, niin tässä on Matatadronen viime keikka, voi olla ehkäpä raskas kokemus, jota monikaan ei jaksa yli viittä minuuttia, mutta mistäs sitä tietää.

Kiireet vähenee.

Eilinen meni helvetin mukavasti ja jäi sellainen maku, että lisää näitä bändivetoja muulihommille vaan. Youtubeen laitan jonkunlaisen klipin kunhan kerkeän. Tänään kävin sitten kokeilemassa kitarointia Usko-basistien kanssa, näillä puheilla 6.1 soitetaan Helsingissä ja 7.1 Jyväskylässä. Voin sanoa, että kiertää ja vinkuu muuten aivan helvetisti, eli todella hyvä meno. Niin hyvä, etten kuule oikealla korvalla juuri nyt mitään, mutta kyllä se aamuun mennessä taas palaa ennalleen. Sielu nautti kaikesta huolimatta tuosta resonanssikylvystä paljonkin, se on jotain sellaista mitä ei ehkä Matatadronea lukuunottamatta saa tehdä, minkä lisäksi Usko on niin tyly ja kova bändi, että kaikkihan siinä soittamisesta salaa haaveilee. Mukava päästä vierailemaan pariksi keikaksi.Laitoin tilaukseen myös jousia, jotka aion iskeä jazzmasteriin kiinni, toivon, että ne kerkeävät tulla ennen keikkoja.

Olisi kai sitä enemmänkin asiaa, mutta nukkuakin pitäisi. Selvisin kuitenkin loppuvuoden stressaavimmasta viikosta kunnialla, eli enää ei ole yhtään mitään hätää minkään kanssa. Kuusi päivää koulua putkeen, bisch bosch, peace of cake ja mitä näitä on. Ei mitään ongelmaa. Heittämällä menee, kun kerkeää jopa nukkua välissä. Katsastelin tässä illasta Areenasta Tampere Tapesin, ihan mielenkiintoinen pätkä ja hyvin tehty, kannatta kattoa. Katsottiin kaverin kanssa myös japanilainen psykedeelisen outo kauhuleffa Hausu, siinä oli kyllä sellainen meno että kiinnostaisi välistä nähdä mitä kässärissä on lukenut niiden efektien ja leikkausten kohdalla. Mutta joo. Nyt teletappi nukkumaan.

Kolme päivää menty, vielä tänään mennään kans!

Edellistä tekstiä on luettu kohta tuhat kertaa, mikä on ihan hyvä harppaus, kun keskimäärin nuo lukukerrat ovat muutamankymmentä sivua kohti. Se siis näyttää vaan suoraan klikatut ja erikseen luetut, ei etusivulta scrollatut tekstit, mutta kuitenkin. Eipä minulla siihen mitään lisättävää tai hävettävää ole. Viimeiset pari päivää ovatkin olleet sellaista menoa, että olen kerennyt kotiin lähinnä nukkumaan, muutamiksi tunneiksi kerrallaan. Keskiviikkona alkoi peli 3D, heti koulun jälkeen lähdettiin Helsinkiin soittamaan. Oli vähän vaikeuksia paikan löytämisessä, mutta kyllä se sitten löytyi kun paikallinen kaveri vähän ohjasti ja neuvoi. Kävin jossain kansantalollakin kysymässä squatin sijaintia, yllättävän hyvää mieltä tuntuivat olevan paikasta kun neuvoivat ystävällisesti perille. Keikka oli vähän "vanhakunnon sisään-ulos-temppu"-tasoa, roudaus, soitto, roudaus, lähtö. Kotona oltiin jo kahdeltatoista, mikä oli helvetin hyvä juttu. Saman tien nukkumaan ja aamulla ylös, tuijottelemaan 3D-mallia ahdistuneena, kiroilemaan ihmiskehon heikkoutta ja vihaamaan itseään kun ei osaa jotain heti. Naureskelin kaverille, että onneksi näitä ei ole kuin kaksi putkeen, ei kestäisi keho kolmatta. Kun illalla tuli tekstiviesti, että tuletteko huomenna Tampereellekin, vastasin heti "JOO!"

Torven keikka oli mielenkiintoinen. Ei siellä juuri ketään meidän kavereita ollut, mutta uusia, nuoria tyyppejä jonkin verran. Se lämmitti mieltä sikäli, että ne uudet tyypit ovat tämän homman suola siinä vaiheessa, kun kaikki muut "kasvaa aikuisiksi", menee duuneihin joihin pitää herätä niin kovin aikaisin ja muuta vitun tylsää. Oli myös mielenkiintoista soittaa Matatadronen ja Cut To Fitin keikat putkeen, siinä oli hauska fiilis kun ei ollut oikeen käryä siitä mitä on tekemässä ja pitää vähän pudota selkä edellä. Porukkaa oli sen vähän päälle parikymmentä, mutta se riitti nippanappa siihen, että sai miksaajalle maksettua ja ulkomaan eläville parikymppiä bensaa. Täydellinen ilta siis. Maksoin vielä omasta pussista loput 40 euroa, jotka minulla oli, eihän se paljoa ole rahaa, mutta kyllä sillä nyt ainakin bensat kuittailee loput Suomen osuuksista. Tuolla tavalla nuo illat ovatkin melko täydellisiä: ihmisiä ei tarvitse olla paljon, kunhan näkee, että niillä on kivaa! Silti välillä harmittaa miettiä, miten kovia bändejä sitä on tuonut tähänkin kylään soittamaan, ja miten pienelle jengille ne ovat soittaneet, vaikka täällä on varmastikin paljon porukkaa, joille ne uppoaisi. Grindcore etenkin on sellaista musiikkia, että kyllä sitä kannattaa tulla katsomaan livenä jos vain on mahdollisuus, kaikilla bändeillä on oma tapansa meuhkata siihen samaan maaliin, ja parhaista keikoista jää hymy huulille pitemmäksi aikaa. Whoresnation oli ihan helvetin kova bändi, Trigger tuntui toimivan itselle parhaiten tuolla eilisellä Tampereen keikalla, Vastavirran PA sopi siihen ehkä paremmin, kuin Torven.

Mukava näitä keikkoja silti on järjestää ja sohlata, vaikka meinaakin välillä pelottaa, että tuleeko paljonkin turpaan. Tänään sitten kello 23.00 soitetaan Torvessa J. Kill & Mr. Mulen bändi-iteraation kanssa, sekin on ihan oma maailmansa levyistä, mutta hauska tehdä niinkin. Se yhteys, jonka olen Eetun, Cedrikin ja Jussin kanssa saavuttanut käytännössä parin keikan kautta on aika käsittämättömän kova. Siis niin kova, ettei kukaan oikein edes ymmärrä, että se kaikki on improvisoitua, eikä me olla sovittu siitä mitään etukäteen. Tämä touhu on hieno lopetus tälle ryppäälle, jota kaikenmaailman turahdusbändit kutsuisi jo "minitoureiksi" tai "syysrundeiksi". Siinähän kutsuvat. Nyt pitää syödä, niin pääsee kohta juoksemaan taas myöhässä joka paikkaan. Tulkaa katsomaan, soitetaan kello 23.00 tasan!

Kuinka minusta ei tullut kouluampujaa

Valkoinen Raivo tämän linkin takana. Vaikka dokumentin dramatisoinnit ovat monessa kohtaa vaivaannuttavia, on sen viesti silti äärimmäisen tärkeä.

Katsoin viimeyönä dokumentin Valkoinen Raivo. En tahtonut kirjoittaa siitä heti, koska sitä piti vähän aikaa sulatella. Siinä oli niin paljon tuttua, niin paljon täysin samoja ajatuksia ja kokemuksia, kuin itselläni, etten voinut tykitellä sitä vain samantien, tai olisin hyvinkin saattanut vaikuttaa psykoottiselta. En tiedä miten hyvin onnistun välttämään sitä tässä, mutta kuten päähenkilökin painottaa, sillä ei ole psykoottisuuden kanssa mitään tekemistä: psykologiassa on aukko sen kohdalla, jota hän sanoo Valkoiseksi Raivoksi, ja jota minä olen tässäkin yhteydessä kutsunut monesti Sisäiseksi Julmuudeksi. Olennaista on se, että kaltaistemme ihmisten on annettava sille nimi. Sille valtavalle voimalle, joka elää sisällä, joka tuntuu niin massiiviselta entiteetiltä jo itsessään, että se voi koska tahansa räjähtää repien jokaisen raajasi irti levitellen ne ympäri huonetta. Se tuntuu niin fyysisenä sisällä, että se on pakko koittaa ulkoistaa joksikin minän ulkopuoliseksi asiaksi. Se on osa  dissosiaatiota.

Kun puhun siitä, että musiikki, kirjoittaminen ja kuvat ovat minulle mielenterveyden hallintaa, en puhu pelkästään masennuksen tai ahdistuksen hallinnasta. Puhun myös tästä. Sisäisen Julmuuden kanavoinnista johonkin sellaiseen toimintaan, joka ei aiheuta vahinkoa itselleni tai läheisilleni, saatika tuntemattomille. Se on sitä metallin kirskuntaa,  jota kuulen sisälläni aina ihmisten keskellä, aina silloin kun jokin jäänne siitä vanhasta, impulsiivisesta pedosta meinaa nostaa päätään. Se on aina ollut läsnä itseilmaisussa, verbaalisessa ja sanattomassa, tietynlaisena repaleisena reunana, sellaisessa joka on halkaissut selkeän kuilun minun ja niin monien muiden ihmisten väliin. Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Päiväkodissa kukaan muu ei tuntunut ymmärtävän edessä häämöttävän ikuisen kuoleman painoa, joka ahdisti minua tuossa iässä suuresti. Veikkaan yhden ison trauman olleen isän lähtö. Muistan yhä miten hän huutaa eteisessä humalassa, ettei meistä ole koskaan ollut hänelle mitään hyötyä. Olin 6 vuotta. Veljeni oli 5, eikä muista tästä mitään. Aika pian sen jälkeen isä lähti, enkä oikein osannut suhtautua häneen mitenkään päin, ennen kuin vasta parina viime vuotena. Minulla oli liian paljon käsiteltävää kaikessa siinä raivossa, jolla lapsen kyvyttömyys vaikuttaa ympärillä tapahtuviin muutoksiin minut täytti. Purin sitä kiusaamalla kaikkia. Isompiani, pienempiäni, mieluiten aina fyysisesti isompia. Minä pidin siitä, kun sain turpaani. Silloin koin jotain mitä en käsittänyt vielä: ulkoistin itseni tapahtumasta täysin. Olin saanut ensimmäiset kokemukset tyhjästä mielestä, olkoonkin että ne tapahtuivat dissosiaation kautta. Olin seitsemän tai kahdeksan. 

Sitten kuvioihin tuli isäpuoli, muutettiin uuteen kouluun, jossa minusta tuli lievästi kiusattu. Tuttu piiri oli poissa, en voinutkaan pelailla ryhmädynamiikalla kuten aiemmin. Minulla oli vain yksi ystävä, se tosin riitti. Koko ajan, koko elämäni ajan kuolema ahdisti minua lähes hulluuden partaalle. Tai kai voi sanoa, että helposti sen ylikin. Juuri kun sopeuduin uuteen kouluun, muutimme taas. Pieni koulu, 24 oppilasta koko ala-asteella oli hyväksi. Niin pienessä porukassa ei ole varaa kiusata. Sopeuduin luokkaan, mutta turhauduin opetukseen. Aloin ymmärtää sen olevan keskeinen ongelma. Sain kaiken valmiiksi nopeasti, jonka jälkeen turhauduin ja aloin häiritä muita, koska minulla ei ollut mitään muitakaan kanavia energian kuluttamiseen. Sitten yksi opettaja keksi antaa minun kirjoittaa aina kun sain kaiken tehtyä. Häiriköintini siltä osin loppui seinään. Olot kotona vain pahenivat. Muutimme syrjään, josta seurasivat 7 vaikeinta vuotta elämässäni, en tullut toimeen isäpuolen kanssa yhtään (lievä ilmaus), tunsin oloni uhatuksi ja eristyneeksi siinä paikassa jota minun olisi pitänyt voida kutsua kodiksi. En puhunut ajatuksistani enää oikein kenellekään. Äidilleni joskus. Kun muut lähtivät silloin tällöin kylälle discoon, jäin kotiin, koska sain edes hetken aikaa olla yksin ja istua vain hiljaa, joko metsässä tai huoneessani, ilman ihmisiä ja sitä jatkuvaa roolia, jota muiden, jopa perheen kanssa oleminen, vaatii. Metsä oli minulle tauko kaikista ihmisten paskamaailman ajatuksista ja tavoista. Sitä kautta ehkä kasvoin jotenkin villi-ihmiseksi. Minulla oli paljon aggressiivisia ja väkivaltaisia ajatuksia, mutten ilmaissut niitä mitenkään ulospäin. Ne repivät minut rikki sisältä. Ne tihkuivat minusta ulos niin selkeästi, että muut osasivat pysyä loitolla. En provosoinut ketään fyysiseen väkivaltaan, en hakenut tappeluita, mutta jos joku tuli lyömään tai tappelemaan edes leikillään, vastasin siihen niin eksessiivisellä voimalla, ettei sama ihminen yleensä yrittänyt enää uudestaan. Nyt kun mietin asiaa, niin oikeastaan kaikki minun, veljeni ja velipuolteni leikit olivat tappelua. Puumiekkaleikitkin menivät nopeasti siihen, että hutkimme toisiamme silmittömän raivon vallassa kylkiin tai käsiin ajat sitten katkenneilla kepin pätkillä. Tuossa talossa oli paljon aggressiota, jännitettä, rauhattomuutta joka kyti koko ajan. En varmasti ainakaan helpottanut sitä omilla epämääräisillä ja arvaamattomilla purskahduksillani. Kasvoin, nähdäkseni isättömänä, raivoissani traumoistani, kohdistaen kaiken sen raivon lähes poikkeuksetta itseeni, paitsi silloin kun joku tuli sitä varta vasten hakemaan. Se tuntui kaivolta, josta sai kuka tahansa hakea niin monta rekallista vettä kuin tahtoi, se ei loppuisi ikinä.

Dokumentin päähenkilö selitti kuulevansa rumpuja. Minulle se on metallin kirskuntaa. Valtavien, ruosteisten metalliovien kumina ja kirskunta. Se tuntuu soivan sielussani aina. Kun muutin Lahteen, tunsin ison painon putoavan mielestäni. Olin vapaa. Olin selvinnyt yläasteen, olin selvinnyt elämäni 14 ahdistavaa vuotta kuolematta, vaikka kerran pyörittelin itsemurhaa ja köyttä vintillä, pohtien sitä pitkään ja hartaasti. Kuolema ahdisti kuitenkin enemmän. Kuilu minun ja muun maailman välille oli kuitenkin ajettu sieluuni jo. En usko, että kukaan piti minua mitenkään äärettömän miellyttävänä seurana. Minua ehkä ennemmin siedettiin olosuhteiden pakosta. Lahti toi mukanaan bändihommat. Pääsin soittamaan kämppikseni bändiin koskettimia, osaamatta soittaa niitä yhtään, tajuamatta siitä mitään. Musiikkikin tuntui liian nössöltä ilmaisemaan niitä tunteita, joita olisin halunnut ilmaista. Olin turhautunut ja kyvytön, en osannut mitään. Pääsin kuvataidelinjalle lukioon. Olin kiinnostunut Charles Mansonista. Sairaalloisenkin kiinnostunut. En siksi, että hän oli sarjamurhaaja, vaan siksi, että hän ei ollut. Minua kiinnosti se, miten "hyvät" ihmiset tekevät vaurioituneesta ihmisestä, itse tuhoamastaan ihmisestä syntipukin, kuvan "pahuudelle", jota pitää välttää ja vihata, vaikka se kuva on täysin heidän maailmansa rakentama. Jotain, mikä ei mahdu dualistisen mustavalkoiseen maailmankuvaan. Pääsin bändiin. Kirjoittelin lapsellisia biisejä sarjamurhaajista ja tappamisesta. Vaikka ne eivät mitään lyyristä neroutta ollutkaan, ne auttoivat nimenomaan niiden tunteiden käsittelyyn, jotka muuten olisivat purkautuneet muihin ihmisiin. Lukiossa minulla oli valehtelematta kaksi kaveria. He olivat täysin erilaisia kuin minä, mutta eipä minun kaverini yleensä olekaan olleet samasta puusta veistetty. Valinnanvaraa on ollut niin vähän, että on pitänyt oppia löytämään yhteinen maaperä. Ala-asteella paras kaverini oli jässikkä, joka silloin jo mielsi itsensä uusnatsiksi. Vihasin uusnatseja, sitä henkistä heikkoutta ja kuvottavaa laumasieluisuutta, mutta pidin hänestä, koska hän oli terävä jätkä. Pikkukylällä ei ole juurikaan valinnanvaraa näissä jutuissa. Nämä muutamat ihmiset, olkoonkin täysin erilaisia kuin minä, ovat luultavasti onnistuneet pitämään minut "ihmisrodun sisällä". Näyttäneet, että erilaisuudesta ja irrallisuudesta huolimatta olen yhä samaa lajia, kuin nämä muutkin.

Lukiossa löysin kirjat. Siis muutkin, kuin eskapistisen fantasian, johon olin paennut todellisuutta siihen asti. Kurt Vonnegut ja Hermann Hesse pelastivat minut tyhmyydeltä ja helpoilta ratkaisuilta. Niin myös buddhismi. Ja musiikki. Se oli monien asioiden summa. Psykologian tunneilla kaikki kokemani tuntui asettuvan jollakin tavoin paikalleen. Ymmärsin kirjoittamisen merkityksen, itseilmaisun välttämättömyyden, ja vähän kerrallaan sain yliotteen tästä Sisäisestä Julmuudesta, joka oli kaivertanut kuilua minun ja muun maailman väliin koko ajan. Sitten tapahtui Jokelan koulusurma. Seuraavana aamuna nykyinen toimittaja Oskari Onninen tuli kättelemään minua naureskellen puolivakavissaan, että kuvitteli minun aina olevan ensimmäinen tässä kategoriassa. Vastasin, että niin kai tavallaan minäkin. Tuon tapahtuman jälkeen kävin rehtorin ja muiden isojen pamppujen puhutteluissa kuvistani varmaan neljä-viisi kertaa. Vain yksi opettaja piti puoliani ja ymmärsi, että olen ehkä saanut tämän homman käännettyä jotenkin voitokseni. Selvisin lukion jotenkin päin, vaikka kirjoitukset menivät penkin alle keskittymisen herpaantuessa. Oli siellä kuitenkin kaksi E:tä, mutta sillä nyt ei ole käytännössä mitään väliä minkään kannalta.

Seuraavat vuodet kuluivat aikapitkälti näitä asioita käsitellessä, itseeni tutustuessa, menneisyyteni hyväksymisessä ja itseilmaisun kehittämisessä. Koska en käytä juuri aikaa menneisyyteni pohtimiseen, en oikein jaksa edes muistaa mitä tässä on tapahtunut. Vähän kerrallaan olen oppinut rauhoittamaan mieleni, kuluttamaan tämän Sisäisen Julmuuden siksi valtavaksi, räjähtäväksi luomisvoimaksi, jota kaikki tuntuvat monttu pyöreänä ihmettelevän. Tiedän, ettei se ole loppumassa tai ehtymässä mihinkään. Ymmärrän sen olevan täsmälleen samaa potentiaalia, kuin dokumentin henkilöllä. Se on aina siellä. Mutta sen sijaan, että purkaisin sen muihin ihmisiin, puran sen kankaisiin, puran sen keikoilla omaan kehooni, huutaessani sen täysin tyhjäksi kaikesta, kuunnellessani kitaran kiertävän niin lujalla, että koko sieluni meinaa liueta siihen resonanssiin ja todellisuuteni hämärtyy....Niin. Tyhjyys. Dissosiaatio. Näillä on pieni, hiuksen hieno ero. Dissosiaatio on pakoa. Se on mielen mekanismi, defenssi jolla suojellaan olemuksen perimmäistä ydintä liialta itsetuholta. Tyhjyys, minän poissaolo taas on jotenkin tavoiteltava tila. Se puhdistaa hetkeksi tuosta karstasta, jota sielun reunoille kertyy, jättää ajatuksen siitä, että en minä ole sen pahempi kuin muutkaan. Antaa mahdollisuuden kokea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, ennen kuin sitä taas kertyy erottavaksi kerrokseksi minun ja muun maailman väliin. Tätä kautta kuitenkin lienee ymmärrettävää, että itseilmaisu on minulle olemassaolon ensisijainen ehto, se kääntää Maslovin tarvehierarkian täysin nurinpäin.

Mikä tämän kaiken on synnyttänyt? Eksistentiaalisen ahdistuksen ja tuskan lisäksi miehisyyden kulttuuri. Se maailma, jossa me "isättömät pojat" olemme kasvaneet ja vaeltaneet kuunnellen sellaisia myrkyllisiä lauseita, kuin "kestä se kuin mies". Kukaan ei tunnu tietävän mikä se "mies" oikein on, mutta kaikilla on siitä helvetin vahva kokemus. Miehet sitä, miehet tätä. Ihmiset sitä, ihmiset tätä. Oli pitkään aika, jolloin TE kaikki näytitte minulle sukupuoleen katsomatta aivan yhtä kuvottavilta ja vierailta, näin Teidät kaikki tasapuolisesti vain mustina varjoina todellisuuden edessä, epätodellisina ja irrallisina konsepteina. Epätodellisina, epäinhimmillisinä. Vähemmän tuntevina, repressoivina traumakasoina, joita yhdisti vain epärehellisyys oman mielen sirpaleisuutta kohtaan. Mitä välii mistään, kunhan dokaa vitusti. Se oli kuvottavaa. En pitänyt itseäni parempana tai korkeammalla jalustalla, päin vastoin, näin itseni vieläkin likaisempana ja alhaisempana olentona, mutta selkeästi täysin irrallisena siitä maailmasta, jota TE tunnuitte pitävän yllä. Tiedän, että tälläkin hetkellä Suomessa on satoja, tai tuhansia, ehkä jopa kymmenia tuhansia täysin samalla tavalla eristyneitä, ja tahdonkin tätä kautta puhua myös heille. Kukaan ei ole ainutlaatuinen tai yksin ihmisyydessään, ette edes te. Jotkut painivat joka päivä täysin samojen tuntemusten ja ongelmien kanssa. Kun pääsee tietyn ikävaiheen yli ja löytää kanavan purkaa sitä, ne ajatukset helpottavat. Ainakin hieman. Sen verran, että pystyy näkemään sen valheellisen eristyksen verhon läpi muihin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa ja elämiinsä sisään. Eikä sen jälkeen ole enää ihan niin yksin, kuin aiemmin. Tämä on silti suomalaisille hälyttävänkin tavallista, enkä usko olevani ainut joka tuosta dokumentista löytää pelottavan paljon itseään. Sillä on omat puutteensa, mutta mielestäni tämä pitäisi ostaa Ylelle niin, että se voisi olla katsottavissa aina. Tämä voi olla juuri se samastava kokemus, joka auttaa jotakuta ymmärtämään, ettei olekaan niin yksin kuin on luullut, ja kykenee ehkä hakemaan apua. Minä löysin oman apuni raskaasta, moniosaisesta itseilmaisun järjestelmästä, mutta se on tehnyt minusta huomattavan paljon tasapainoisemman ja auttanut minua ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani niin, että kykenen hallitsemaan niitä. Se on myös vienyt minut paikkoihin ja tutustututtanut minut ihmisiin, joiden kanssa on mahdoton pitää kiinni kyynisyydestään. Se on kasvattanut minut irti misantropiasta, mutta myös antanut oman äänen ja välineet itseni ilmaisuun, sen voimakkaan tunteen, joka puhuu töissäni läpi elämäni. Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, eikä mikään ole yksiselitteisen pahaa tai väärin. Eivätkä negatiiviset ajatukset ja tuntemuksetkaan ole sen enempää väärin, mikäli niitä osaa käsitellä oikein. Siihen elämä ja ihmisyys mielestäni tähtää, ja siihen toivon itsekin pystyväni täydellisesti vielä tämän elämäni aikana.

Dokumentteja

Koska Areenassa on nyt niin tykki tarjonta, ettei tätä vaan voi ohittaa, niin katsokaa nämä kaikki kun ne nyt vielä ovat katsottavissa, melkein kaikista olen jo kirjoittanutkin:

Tadao Ando, tyhjyydestä äärettömyyteen.

Arkkitehtuuri ei muuten kiinnosta, mutta tässä tämä japanilainen ukkeli osaa tehdä betonista hiljaista ja luonnollista, meditatiivista taidetta.

Mel Brooks: Make A Noise

 Mel Brooksin leffat kuului olennaisena meikäläisen lapsuuteen, ja tässä se elämänilo ja räjähtävä impulsiivisuus ovat mielestäni hyvin esillä.

Dadaismin aikakausi

Tämä innosti kaivelemaan youtubesta taas Duchampin haastatteluja ja muuta materiaalia. Dada on, ehkä tarpeetontakin sanoa, vaikuttanut omaan ilmaisuuni ja tajunnanvirtaisuuteni todella paljon, mutta en sido omaa ilmaisuani tiukasti mihinkään, vaan teen mitä tahansa sattuu ulos tulemaan. Haluaisin silti hallita monokromaattisuuden yhtä hienosti kuin Duchamp. DADA ELÄÄ.

Intangible Asset No. 82

Täynnä hienoja musiikkiesityksiä, oivalluksia musiikista ja ihan mielekäs tarina kulttuurien kohtaamisestakin.

Yayoi Kusama, The Polka Dot Princess

Näyttely Helsingissä oli kuulema vaikuttava, jotain hienon ja migreeniä aiheuttavan välistä. Tässä dokumentissa samastuin ehkä eniten ahdistuksen tuntemuksiin ja voin helposti ymmärtää niitä ajatuksia ja voimia, jotka nuo pisteet tauluihin laittavat.

René Magritte: Mies ja hattu

Surrealismia, mielenkiintoisen keskiluokkainen ja ehkä vähän höntinkin oloinen ukko työnsä jälkeen ja sen graafisuuteen nähden. Mutta myös se luo kontrastia ja jännitettä, joka ehkä on taiteen kannalta välttämätöntä. Juontaja kuulostaa koko ajan siltä, että hymyilee itsekseen.

Notfilm

Samuel Beckett. 'Nuff said. Too much, perhaps. Can't go on, must go on, I'll go on.

Juttuja.

Innostuin musabisneksistä viimeksi näköjään niin paljon, että jäi omat antiteesit sille linkkaamatta. Eli nauhoitin tuossa joku päivä (kaikki ne ovat nyt yhtä mössöä joten mahdoton sanoa koska) tällaisen puolituntisen noiselevyn, josta tein pari kasettiakin. Upottamisesta on näköjään tehty bloggerin kantilta aivan vammaista touhua, joten en jaksa sitä edes yrittää.

Eilen illalla kuvailin sitten tällaisen kolisteluvideon, demonstroidakseni sitä miten teen musiikkia noin yleensä. Koitin käyttää niitä instrumenttejä, joita nyt yleensäkin käytän, siksi se on ehkä vähän täynnä kaikkea.

Tässä on myös kuva pohjasta pronssivaloksen muottiin, tuon jälkeen ympärille tuli panta, jonka jälkeen se täytettiin kipsihartsimössöllä ja  seuraavana se poltetaan. Sen jälkeen siihen valetaan pronssia ja sitten tapahtuu kaikenlaista mitä en tiedä itsekään, jännityksellä odotan. Nyt aion syödä, koska ei Suomen talvessa muutakaan tekemistä ole. Tylsää.

Musabisnes tänään

Katselin tänään tämän ja tuli heti sellainen olo, että miksi en ollut tuolla, ei olisi tarvinnut Lassen etsiä ja miettiä kysymyksiä. Mietin, josko olisin kirjoittanut sähköpostia aiheesta, mutta lienee riittävän työllistetty ilman sellaistakin, etenkin kun koko tämän homman momentum on mennyt ohi jo pari viikkoa sitten. Monessa kohtaa silti teki mieli viitata ja keskustella näistä monista aiheista sinällään. Etenkin kysymys siitä, tarvitaanko levy-yhtiöitä on mielenkiintoinen. Toki läpi koko tuon touhun täytyy muistaa, että Kurki puhuu POP-MUSIIKISTA, siitä köntsästä joka suhteutuu kuulijoihin ihan eri tavalla, kuin musiikki sellaisena, kuin minä sen ajattelen.

Kurki sanoo, että suomalaiset rakastavat ja tekevät suomenkielistä musiikkia, eikä ehkä uskalleta tehdä englanniksi, koska sitten kilpaillaan automaattisesti heti Beyoncen ja Draken kanssa yleisöstä. Se, mikä tässä näkökannassa tuntuu lievästi absurdilta on se, että toisin kuin jotain uuneja tai apple-puhelimia, joita voi myydä vain merkkiuskollisille ihmisille, musiikissa tällainen on lähinnä voimavara. Ihminen joka tykkää Beyoncesta luultavasti innostuu kuuntelemaan myös muuta Beyoncen kaltaista musiikkia, eikä ajattele, että no minulla on nyt tämä Bejonssi, enkä mä oikeastaan kaipaa mitään muuta. Ne eivät siis suoranaisesti kilpaile käyttäjistä keskenään samalla tavalla kuin vaikka applet ja pct, vaikka se saattaakin ehkä hävitä tai unohtua kun katselee musiikkia tuollaisesta näkövinkkelistä.

Jossain vaiheessa tullaan sanoneeksi myös jotain sen suuntaista, ettei levy-yhtiö tee vaikkapa indiekitararokkia, koska sille ei ole Suomessa kulttuuria. Tässä tullaan mielestäni siihen avainkysymykseen levy-yhtiöiden roolista: Levy-yhtiön kuuluisi olla se instanssi, joka luo pohjan kulttuurille, luo jotain sellaista jonka päälle erilaiset asiat voivat kasvaa ja jota kautta artisteille tulee jonkinlainen varmuus siitä, että sellaiselle on kysyntää jatkossakin. Tällä hetkellä yksikään major label ei suoranaisesti tee sellaista kulttuurityötä, joka tuottaa lyhyellä tähtäimellä tappiota, mutta keräisi pitemmällä tähtäimellä suurtakin suitsutusta pioneeri- ja alakulttuurityöstä. Svart on Suomessa sen suunnan isoin, pienempiä on pilvinpimein, ja ne kaikki ovat pidettyjä ja niille olisi tunkua enemmän kuin on resursseja ottaa siipien suojaan. Jos yhtiöillä olisi enemmän rahaa toimia, niillä voisi olla enemmän uskallusta toimia: isommissa lafkoissa, tai siis lähinnä niissä jotka keskittyvät pop-musiikin myymiseen, tämä uskallus ei ole tarpeellista. Mutta jos tällainen isompi lafka lähtisi tekemään myös kulttuurityötä (kuten esimerkiksi Island vaikkapa Tom Waitsin levyjen kohdalla) se voi kantaa hedelmää pitemmällä tähtäimellä. Ainakaan kukaan ei pääse haukkumaan näköalattomasta norsunluutornissa kököttämisestä.

Pop-musiikissa, isoissa levy-yhtiöissä tai sen musiikin myymisessä ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa tai väärää. Se on musaBisnestä, sillä on omat tavoitteensa. Itse operoin tämän kokeellisen sekoilun parissa, pitkälti siksikin että teen asioita niin mielelläni itse, omin käsin. Jos talouteni olisi vakaammalla pohjalla, maksaisin mielelläni myös kavereiden levyjä, niitä jotka mielestäni ovat niin hyviä, että ne pitäisi saada ihmisten kuunteluun ilman kompromisseja, siinä muodossa kuin bändi sen tahtoo toteuttaa. Sitä sanotaan myös levy-yhtiöksi, tai siksi toimintaperiaatteeksi, jolla levy-yhtiö toimii täällä ruohonjuuritasolla. Se on hienoa ja täysin tuettavaa toimintaa. Kurki toteaa tuossa myös toki näkevänsä tavallaan "orgaanisen" musiikin uuden nousun, uskon itsekin että tietynlainen elävä, orgaaninen ja omaehtoinen musiikki tekee tuloaan tasaisen varmasti. Toki sille on omat piirinsä olleet aina, mutta katson mielelläni miten se kasvaa ja nousee koko ajan.

Vaikka tämäkin on täysin toisella laidalla kaikesta siitä mitä minä teen ja mistä minä nautin musiikissa, on tällaisia silti aina mielenkiintoista katsoa. Olen öisin kuunnellut Areenasta myös Iiron Musiikkiluokkaa, pitkälti samasta syystä. Lähtökohta vaikkapa kitaransoittoon on täysin päinvastainen, kuin jossain Sibelius-akatemiassa tai konservatoriossa opiskelleilla, tai hyvin erilainen kuin edes niillä jotka ovat aloittaneet kitaransoiton teini-ikäisinä, mutta silti tai ehkä juuri siksi minusta on aina äärimmäisen mielenkiintoista vakoilla, miten muut tekevät ja näkevät nämä samat asiat. Siksi on myös kiinnostavaa keskustella omista tekemisen tavoista muiden ihmisten kanssa, koska aina oppii kuitenkin jotain uutta. Ja se on arvokasta se.

Intangible Asset No. 82

Viime aikoina on tullut kuunneltua aika paljonkin jazzia. Mary Halvorson Quintet löytyi jonkun linkin myötä jokin aika sitten, tässä on aika mielenkiintoinen meininki, vaikka se tuollaista vänkäysjazzia osaltaan onkin. Halvorsonin kitaran soitto ja filosofia soittimen suhteen vaan on mielenkiintoinen ylipäätään, youtubesta löytyy joitain videoita, missä hän puhuu aiheesta enemmänkin.



Nyt tässä yöllä sitten katsoin tämän dokumentin (Intangible Asset No. 82. Tajusin nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen, että dokumentit voi olla ihan fiksu nimetä, mikäli linkit vanhenevat, niin on joku mahdollisuus löytää ne muutenkin) australialaisrumpalin rakkaudesta korealaista perinnemusiikkia kohtaan. Dokumentti sisältää muutamia aika helvetin väkeviä musiikillisia vetoja, mutta sen lisäksi on aina mielenkiintoista katsoa, kun joku selittää sinulle auki sellaisia puolia omasta soitostasi, joita et ole osannut nimetä aiemmin. Niin kävi joku aika sitten myös japanilaista perinnemusaa käsittelevän dokumentin kanssa.  En sikäli ymmärrä, mistä nämä itämaiset vaikutteet ovat musiikkiini tulleet, kun en oikeastaan ole NIIN paljoa kuunnellut aasialaista musiikkia ennen kuin vasta parina viime vuonna. Silti uskon, että se on jotain yleismaailmallista, dronemusiikin perinteissä kulkevaa ja kaikille yhteistä. Sellaista, joka perustuu ihmisen kehon omiin rytmeihin ja sikäli myös vaikuttaa välittömästi hiljentävällä ja vaikuttavalla tavalla.

Tässä dokumentissa puhuttiin siis "pyöreästä" rytmistä, syklisestä liikkeestä joka kiertää ja pitää sykettä yllä. Se on nähdäkseni juuri sellainen asia, joka on olennainen esimerkiksi Neurosiksen ja Swansin musiikissa, ja jota on joskus hipaissut itsekin parhaimmilla hetkillään. Se hitaasti kiertävä syke, joka tuo mieleen kehän, vaikkei sitä välttämättä tajua ajatellakaan ennen kuin joku sanoo sen ääneen. Se on se olennainen voodoo-elementti, josta olen musiikkini yhteydessä puhunut. Asiaa miettiessä huomaan aloittavani kaikki lähtöloopit improvisaatioihin samalla sykkeellä ja takapotkulla jotenkin seuraavasti: Ta-Tumtum-Ta-Tumtum-Ta-Tumtum-Ta-ta-ta-ta.... Tai jotenkin sinnepäin. Selkein esimerkki tuosta periaatteesta lienee Angels of Lightin kappaleessa New York Girls.

Samoin sain monessa kohtaa hymyillä senkin suhteen, että tässäkin tajusi miksi pitää huutamisesta niin paljon. Huutaminen on puhdasta alkukantaista shamanismia, energian muodon muuttamista, suuntaamista ja ulos ohjaamista. Se on hienoa touhua ja mielestäni jokaisella ihmisellä  pitäisi olla koko ajan mahdollisuus päästä huutamaan. Se on puhdistavimpia harrastuksia mitä voi olla, ensinnäkin siksi että sen fyysisyys verrattuna mihin tahansa muuhun on toista luokkaa. Rumpujen soitto pääsee lähelle, lihasten käytön kannalta se voi olla kokonaisvaltaisempaa, mutta henkisesti koen huutamisen kokonaisvaltaisempana. Rumpuja voi soittaa tunninkin. 20 minuuttia huutamista ja olet jo aikalailla täysin piipusta. En puhu mistään heviörinäpihinästä tai kähinästä, mitä nyt voi pinnistellä sen enempiä energioita hommaan laittamatta, vaan Huutamisesta. Siitä prosessista, johon kaadat koko olemuksesi täydellä voimalla ja pidättelemättä.  En laittaisi ollenkaan vastaan, jos muusikoita alettaisiin tässäkin maassa käsitellä ennemmin jonain shamanistisina henkilöinä kaiken yhden tekevän ja turhan rokkenrollhypen sijaan. Niin ainakin näen ennemmin oman roolini, mutta siihen nyt on paljon muitakin syitä kuin musiikki itsessään. On kuitenkin hienoa, että tuollainen perinne on olemassa, ja että se kohtaa myös tämän päivän kulttuuria ja omaksuu uusia muotoja.Tässä tuota huutoa ja rumpujen hakkausta ja trumpetointia on vielä vähän lisää, hienoa kamaa!

Notfilm

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan tästä Beckettin The Filmistä kertovasta dokumentista, mutta suosittelen katsomaan sen. Aikomuksenamme on jossain välissä Matatadronen kanssa tehdä tuohon elokuvaan sellainen score, jota on mietitty jopa vähän pitempään, kuin 12 sekuntia. Kaikki välähdykset Beckettin mieleen ja persoonallisuuteen ovat aina mielenkiintoisia. Syrjään vetäytyvä on todella lievä ilmaus ihmisestä, joka vihasi tallennetuksi tulemista erittäin paljon. Kaikki tuossa dokumentissakin esitetyt nauhoitteet on tehty häneltä salassa, muuten niitä keskusteluja ei olisi välttämättä käytykään. Kuten muissakin yhteyksissä, mielenkiintoisinta antia on ehkä James Knowlsonin, virallisen elämäkerran kirjoittajan anti. Tässä dokumentissa erityisesti loppupuolen kohta, jossa hän kertoo Beckettin todenneen, että oli ajatellut ymmärtävänsä vanhana tätä elämän paraabelia nuoruudesta vanhuuteen jotenkin paremmin. Knowlsonin kysyessä kävikö hänelle niin, Beckett oli vastannut: "enpä oikeastaan." Ja saman tien se jokin kunnioitus tuota äärimmäisen hiljaista miestä kohtaan hyppäsi vielä vähän ylemmäs.

Vaatii äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan kyetä sanomaan elämänsä loppupuolella, että elämä on pettänyt odotukset ja jättänyt kysymykset vastaamatta. Suurin osa meistä, myös tai ehkä etenkin kirjailijoista, muusikoista ja taiteilijoista alkaa hapuilla jumalan tai kuoleman jälkeisen suuntaan. Se on ehkä luonnollistakin, lohtu haetaan mistä tahansa. Saattaa se käydä minullekin. Mutta silti jotenkin tunnen luissani samastuvani Beckettiin juuri siinä, etten osaa valehdella itselleni. Se on nihilismiä, kyvyttömyyttä hyväksyä sellaista vastausta, jonka näkee vaillinaiseksi. Kuoleman hiljaisuus saa elämän vaivaantumaan, höpöttelemään omiaan, täyttämään tyhjän tilan omilla vastauksillaan. Kuolema ei vahvista tai tyrmää niitä millään tavalla, on sama hiljainen ja vakaa voima, joka se on ollut aina. Elämä höpöttelee menemään, kunnes uskoo omat selityksensä ja vakuuttuu siitä, että kuoleman hiljaisuus on myöntymisen merkki. Vastaukset löytyvät ja ihmiset alkavat puolustaa niitä, sen sijaan että etsisivät vastauksia. Minun nähdäkseni vastausta ei ole. Perustan sen vain siihen, etten ole löytänyt vielä mitään sellaista, mikä kestäisi veitsen riittävän hyvin. Ei ole ollut mitään totuutta, joka olisi äärimmäinen ja kestävä. Ei edes tieteen totuus, koska se on jatkuvassa epävakaassa iteraation tilassa. Se halkoo itse itseään, mutta voi ohjautua myös sadoiksi vuosiksi harhateille ottaessaan omat selityksensä liian todesta. Niin on paljastumassa meille tälläkin hetkellä fysiikan taholla. Einsteinin varmuus alkaa näyttäytyä meitä melkein vuosisadan verran harhaanjohtaneena seikkana, vain siksi, että se vaikutti niin selvältä ja loogiselta.

Aina kun kaivan jotain Beckettistä esiin hänen teostensa ulkopuolelta, pelkään kuvani hänestä pilaantuvan tai sortuvan. Silti se on pala palalta vain vahvistunut, samastumispinta kasvaa myös niiden inhimmillisten piirteiden myötä. Häntä kutsutaan pessimistiksi ja nihilistiksi, mutta minun nähdäkseni hän on vain äärimmäisen rehellinen. Koen, että pyrkimys omissa töissäni on pohjimmiltaan sama, vaikka olenkin läpinäkyvämpi prosessien ja kaiken muunkin suhteen. Tarkoitus on kuitenkin polttaa tämä ilmaisun tarve loppuun, yritys olla hiljaa ilman kykyä olla hiljaa. Kaikki tämä kulkee koko ajan kohti viimeistä sanaa, viimeistä levyä, viimeistä pistettä jonka jälkeen minun ei tarvitse ilmaista enää mitään, ei tarvitse tehdä enää yhtään levyä, ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään päivitystä, ei tarvitse enää ilmaista mitään. Mutta sitten jotain tulee mieleen.  Se jokin synnyttää tarpeen ilmaista vielä tämä asia, koska ilman sitä kaikki edellinen ei ole täydellistä. Mielestäni tämä tiiviistyy täydellisesti Unnamablen viimeisissä lauseissa, joihin onkin hyvä lopettaa.

"I'll go on. You must say words, as long as there are any - until they find me, until they say me. (Strange pain, strange sin!) You must go on. Perhaps it's done already. Perhaps they have said me already. Perhaps they have carried me to the threshold of my story, before the door that opens on my story. (That would surprise me, if it opens.)

            It will be I? It will be the silence, where I am? I don't know, I'll never know: in the silence you don't know.

            You must go on.  

            I can't go on.

            I'll go on."

---

Menneet pari päivää ahtaassa kuoressa.

Päivät humisee ohi niin ettei ehdi kirjoittaakaan. Mitäpä tässä nyt on tapahtunutkaan? Sunnuntaina kävin Soittajien Sunnuntaissa toteamassa, että tällainen open stage soittelu bändikamoilla ja about kaikilla Lahden muusipäiden ikäluokilla on oikein hyvä juttu, näitä voisi olla useamminkin.

Pasi Läärä

Eilen sitten törmäsin, ehkä vähän myöhäisheränneenä My Summer Car peliin, ja se on nerokas. Se on uusi Nokia, aikakaudelta jolloin oli vielä vanha Nokia. Samalla sukelsin syvemmälle Johannes Rojolan tekemisiin ja tajusin, että onhan sitä tullut noita videoita naureskeltua vuosien aikana muutenkin. Hienon oloinen DIY-ihminen siinäkin, tuo peli on aika mykistävän hyvällä mekaniikalla tehty kun sitä ajattelee vähänkään, katsottiin eilen varmaan kolmatta tuntia pelivideoita, jossa amerikkalainen pelailee Suomi-simulaatiota. Naurettiin myös, että tuohon pitäisi saada talvimodi, jossa jokaisen vastoinkäymisen jälkeen peli ehdottaa itsemurhaa validina vaihtoehtona, on pimeää, mikään ei suju ja auto ei pysy sitäkään vähää tiellä. Hieno peli joka tapauksessa noinkin!

Sitten näpertelin vähän levyjä. Eli J. Kill & Mr. Mule - There is No "Up". ja Matatadrone - Tyhjä. saatavilla nyt omatekoisina CDr-julkaisuina. Tämä Zen Filth Rec alkaa pikkuhiljaa kataloginsa puolesta vastata pikkuhiljaa jo pientä levypuljua, vaikkei painoksia välttämättä olekaan kauheasti.  Viisi euroa kappale, tilaukset voi tehdä mailin kautta, tai keikoilta voi ostaa. Seuraava J. Kill & Mr. Mule keikka on 10.12 Torvessa, Lahti Bandstandissa. Sai koko kokoonpanon kokoon, joten hemmetin hyvä tulee.

Löytyi tässä tänä aamuna myös hyvä uusi bändi, Virta. Soundi streamailee ylihuomenna ilmestyvää levyä. Kannattaa kuunnella, itse ainakin pidin sen verta paljon, että intouduin kyselemään heti Sekavan Musan Jameihinkin, vaikkei se vielä tähän seuraavaan natsannutkaan, niin tulevaisuudessa saattaa olla ihan mahdollista. Onhan tässä taas kaikenlaista. Olen sekaisin päivistä ja keikoista ja kaikista, mutta pari päivää tässä nyt on aikaa saada taas todellisuudesta kiinni. Seuraavaksi koulussa alkaa peli-3D:n intensiivikurssi, joka kestää parisen viikkoa. Pitkiä päiviä ja kiroilua epäilemättä tiedossa, samassa syssyssä kolme keikkaa, saa nähdä miten levollisin mielin sitä oikein osaa kaiken ottaa. 

Jartulle.

Eiliset Jartun läksijäiset laittoivat monellakin tavoin mietteliääksi. Olen ajatellut sitä nyt oikeastaan koko ajan. Oli hienoa nähdä kaikki se lämpö ja rakkaus, jota kahteen kerrokseen saa tungettua jopa 30-metriseksi jonoksi asti. Jarttu on todellakin sen kaiken, ja aika paljon enemmänkin ansainnut.  Kyseisen ihmisen merkitys ja vaikutus omassa elämässäni on vähintäänkin valtava. Aloin käydä Torvessa keikoilla 16-vuotiaana, niinkuin varmaan monet muutkin, mutta suurin osa jätettiin silti ovelle tai heitettiin pihalle. Join vaan limpparia ja katselin keikat, minkä jälkeen lähdin nopeasti himaan. En varmasti näyttänyt täysi-ikäiseltä, minkä lisäksi varmaan tärisin kunnioituksesta ja paniikista aina kun juttelin Jartun kanssa parikin sanaa. Jossain vaiheessa aloin järkkäillä keikkoja, en oikein itsekään muista missä välissä ja miten. Sen kuitenkin tiedän, että Jarttu on pitänyt meikäläisenkin puolta siinä, että päiviä ylipäätään saa, mistä olen helvetin kiitollinen.

Jartun hyväksyvien murahdusten ("ihan hirveetä musaahan se on mut biisit ei onneks oo liian pitkiä!") ja valvovien silmien alla on saanut kokeilla kaikenlaista vartin grindcorekeikoista kolmatta tuntia jatkuviin improvisaatiojameihin. Tässä onkin yksi juttu mitä mietin jonkin verran tulevaisuuden suhteen. En epäile, etteikö marginaalisempaa kamaa saisi järjestää Torveen jatkossakin, se on osaltaan kuitenkin myös sen paikan "juttu", toimia kasvualustana kokeiluille ja kaikenlaiselle hienolle alakulttuuritoiminnalle. On silti eri asia tulla siedetyksi tai tulla ymmärretyksi. Voi olla, ettei henkilökunnasta silti löydy montaa tyyppiä, jotka nauttisivat  elävästä musiikista niin kokonaisvaltaisesti ja täysipainoisesti, kuin Jarttu. Itseasiassa aika vahva veikkaus on, että koko Suomesta ei löydy kovin montaa ihmistä, joiden olisi nähnyt diggailevan elävää musiikkia niin täysivaltaisesti ja monipuolisesti. Vaikka räppitouhut tuntuivat monesti hirttävän kiinni, oli tilanne senkin suhteen eri heti, kun mukana oli elävä bändi. Yksi parhaita muistoja on se, kun muutama vuosi sitten pilkun aikaan Jarttu katsoo miksauskopilta miten Loinen möyrii ja ryömii lattialla, toteaa hymyillen että "Helvetin hyvä bändi!" ja vetää saman tien mikseristä virrat pois. Se oli jotenkin niin täydellinen hetki, ettei voitu miksaajana toimineen ystäväni kanssa oikein muuta kuin nauraa.

Tietysti sitä on saanut todistaa myös sellaisia päiviä, jolloin koittaa vaan hipsiä ihan seinän viertä pitkin ja olla osumatta lähellekään miehen huomion keskipistettä ja säälii niitä, jotka eivät tajua tehdä samoin. Sellaista se elämä joskus on. Mutta jostain ihmeellisestä, minullekin käsittämättömästä syystä Jarttu on kuulema aina pitänyt minusta, ja tunne on vähintäänkin molemminpuolinen. Siitä tuesta on jo tullut sellainen rohkaisu, että omaa ilmaisua on lähtenyt kehittämään jonnekin muualle, kuin niiden perusjuttujen hinkkaamiseen. Voin siis sanoa aivan hyvin, ettei musiikkini olisi todellakaan samanlaista ja yhtä monipuolista, ellei Jarttu olisi ollut tiskin takana murahtelemassa ja miksauskopin luona myhäilemässä partaansa, puhumattakaan kaikesta siitä psykedeelisestä ja avantgardistisestakin kamasta, mitä se on joinain Sekavan Musan iltoina soitellut DJ-kopissa. Tämä kaikki asettui tajuntaani viime yönä, kun Marko Haavisto ja Poutahaukat soitti encorena Paha Vaanii-"riippakivensä". Siinä oli vähän nieleskeltävä itsekseen. Kiitos näistä vuosista, olet eläkkeesi ansainnut, toivottavasti nähdään vielä keikoillakin.

Matatadrone - Tyhjä.

Tässä on liveäänite tuolta keskiviikon keikalta. Oli niin hauskaa ja inspiroivaa puuhaa, että alettiin heti miettiä tulevia hommai varten uusia noise-soittimia, kaikenlaisia metallivirityksiä jousilla ja muilla epämääräisyyksillä. Romumetalli on kyllä parasta instrumenttikamaa, ne vaan soi niin hienosti, ettei siihen pääse soitinkauppojen välineillä yleensä oikein mitenkään päin. Joku hangdrum on viritetty valmiiksi johonkin kivaan, yhteensoivaan skaalaan, mutta se myös tekee siitä tylsän soittimen. Epävireiset resonanssit, jotka johtuu jostain epämääräisestä lommosta tietyllä laidalla tai muusta satunnaisesta pikkujutusta ovat paljon mielenkiintoisempia, ainakin itselleni. Kai sitä on aina ollut niin sielusta rikki, että tuollainen tuntuu omalta. Aivan sama juttu, kuin sen grindcorenkin kanssa. Vaikka mitä tekee, niin huutaminen vain tuntuu hyvältä. Samalla tavalla kitaran kierto, noisehommat ja kaikki muut tuollaiset jutut vain toimivat. Ei kait sille mitään mahda.

Seuraavakin keikka on jo tiedossa. Jeesin noita ulkomaan ihmeitä, ranskalaista Whoresnationia ja saksalaista Triggeriä Suomen keikkojen kanssa. 8.12 tulevat Torveen ja siinähän sitä on loistomahdollisuus sekoilla lisää tuotakin mölyä ennen Cut To Fitin keikkaa. Ei tunnu niin ryöstöltä pyytää 5 euroa keikasta, pitää kuitenkin saada miksaaja maksettua ja olisihan se kiva saada ulkomaalaisille bensarahaa ja ihmisiä ihmettelemään. Tein sille Facebook-eventinkin, joten jos nämä sekoilut ja aivan järjettömän kova grindcore nappaa, niin kannattaa liittyä tuohon, jotta saa ne olennaisimmat infot soittoaikoja ja muita myöten.

Keskiviikon laihan yleisömenestyksen jälkeen pidin  pienen gallupin siitä, mistä ihmiset keikkainfonsa nykyään repivät. Kaikki vastasivat Facebookin, mikä melkeen jopa nauratti. Sen algoritmit kun eivät näytä ihmisille mitään sellaista, mistä he eivät ole tykänneet jo valmiiksi (pois lukien sponsoroidut mainokset, jotka suunnataan iän, sukupuolen ja sijainnin mukaan, ja jotka vilahtavat mainoksina ohi feedissä), kutsuja satelee informaatiotukehtumiseen asti, minkä lisäksi aikajanakin näyttää kaiken vähän miten sattuu, elikkäs onnea vaan siihen sitten. Todettakoon vielä, että tilastojeni valossa tekstiviesti on paras yleisönhaalimismenetelmä vuonna 2016. Toivottavasti tuonne nyt tulee kuitenkin porukkaa, menevät tämän vuoden grindcorebileistä nimittäin. Vaikka bändejä on vähemmän, niin ulkomaalaisia niistä on kuitenkin kaksi, ja laatu on aika järjetön. Monet ovat kehuneet Whoresnationia jopa nykypäivän parhaaksi grindibändiksi, eli kannattaahan se tulla pällistelemään vaikka Hollolan nurkassa asuisikin.

Matatadronen Torven keikka takana

Tuntuu, että mitä enemmän soitetaan, sitä paremmaksi hommat vain menee. Nyt on olemassa sellainen kolmen soittajan ydinyksikkö, johon voi vain lisäillä ja poistaa palasia tarpeen, fiiliksen ja tilanteen mukaan, voi voittaa siihen, että homma toimii aina. Etenkin tällaisissa vähän oudommissa jutuissa. Tällä kertaa mentiin siis soittamaan kolmen kitaran voimin.  Vaikka laatu on huono, tästä saa mielestäni aika hyvän kuvan siitä fiiliksestä, joka tuon aikaa vallitsi.
https://scontent.cdninstagram.com/t50.2886-16/15192467_366051623728101_4569414185795977216_n.mp4

Kitaran lisäksi soitin myös metallista kulhoa, peltiämpäriä ja itseäni. Nauratti, kun keikan jälkeen toisen bändin tyypit tutkiskelivat kahdella eurolla kirpparilta ostettua leivontakulhoa ihmeissään, yrittäen selvittää sen suuren salaisuuden, jonka tuo mystinen soitin kätki sisäänsä. Salaisuus on se, ettei ole mitään salaisuutta. Kaikki esineet ja soittimet ovat juuri niitä mitä ne ovat, kyse on aina siitä miten niitä käytät. Olihan vain ihan järjettömän kivaa soittaa! Siinä oli taas jotain sellaista outoa, epämääräistä ja mystisen psykedeelistä, joka vei mennessään. Se on mielenkiintoista, että tällä porukalla improvisoidessa joku tulee aina keikan jälkeen ihmettelemään, että kai teillä oli JOTAIN sovittuna ja että monet jutut kuulostivat siltä kuin ne olisi mietitty huolella. Mutta ei. Eetun ja Cédrikin kanssa parasta on juuri se, että mitään ei tarvitse sopia. Kaikki vaan tajuaa, mikä on homman nimi ja mitä ollaan tekemässä. Joku alkaa kehittää jotain hyvää juttua, muut tarttuvat siihen heti. Niin se vain toimii. Virtauksena.

Oli sääli, että maksaneita asiakkaita oli niin vähän, koska noille Helsingistä asti tulleille vieraille olisi mielelläänkin suonut isomman ihmismäärän. 3rd Tripin jumitukset ja mukavasti eteenpäin nyrjähtelevät riffit ovat hemmetin napakkaa kampetta, From Grotto tarjoili hienoa jamitykitystä, groovea ja hyviä fiiliksiä ja Void Cruiserin äänivalli oli välistä naurettavan iso! Olen kymmenen vuoden ajan ihmetellyt sitä, miten tuo Santeri voi olla niin järjettömän kova soittamaan ja laulamaan samaan aikaan, mutta ei se mysteeri ihmettelemällä selviä. Se vain osaa sen touhun ja ajatus ja motoriikka kulkevat niin hienosti yksiin, että se pysyy läjässä. En tule pystymään sellaiseen luultavasti ikinä, joten ilollahan tuollaista taitoa ihmettelee. En ole ikinä tajunnut ihmisiä, jotka saavat väännettyä jonkun toisen osaamisesta itselleen kateuden aiheen. Minusta on vain helvetin hienoa, jos joku osaa, ja vielä hienompaa kun niitä ihmisiä on sattunut yhteen bändin verran. Kaikkein hienointa on kun niitä bändejäkin sattuu vielä näin monta samalle illalle. Tästä jäi kaikin puolin hyvä fiilis, tällaisia keikkoja tahtoo soittaa lisää.

Tässä on vielä myös taulu jonka maalailin eilen ja tänään.

Scars & Asswipes

Eilinen pähkinänkuoressa.

Lähdettiin hakemaan veljelle autoa ja tuollainen kevyt siivu, 800 kilometriä tuli istuttua autossa illasta. Puolet matkasta piti vain istua, joten viihdytin itseäni simuloimalla Timo Soinin plokia ja sössöttämällä Punk In Finlandille koko matkan:

Kohta ensimmäinen etappi. Pertunmaa. Niinhän se on että tyämiäs voi lähteä Pertunmaalta. Mutta ei voi hemmetti olla kylän mullikat miten sattuu. Ei valtio sellaista kestä! Punavihreästä kuplasta on helppo huudella maaseudulle päin. Lehmät kuulee.
 ---
 Abc liikenneasema. Tuo suomalaisen periferian ylväs keltainen majakka. Ei talous nouse ellei sitä nosta. S-ryhmä tekee suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin eteen enemmän kuin Kallion punavihreät hipsterit yhteensä. Se on vaikea pala nieltäväksi vaikka olisi enempikin punaviiniä tai pienpanimo-olutta palanpainikkeena.
---
 Isännän torppa. Työmies on aina työmies ja vapaapäivänä työmies on aina päissään. Se on työmiehen osa.
---

Pooris. Se on yhtye japanista. Kunnon noiserokkia eikä mitään syntikoita. Välillä on syntikoita. Japani se on semmoinen aasian suomi. Venäläistä vastaan on taistellut niin hemmetisti. Pieni pitää puolensa. Siinä on karhu voimaton lihan sitkeyden edessä. Joutsa on Suomen Jokohama.

---

 

Rekat kulkee. Se se on hieno näky josta ei Kallion punavihreät hipsterit tiedä mitään. Rekoissa kulkee Suomen toivo. Kunnes tulee ropotti. Sitten kulkee ropottirekka ja kuski jää nuolemaan näppejään. Ennen oli parempi aika, nyt on ihan huono aika.

---
Alkaa käydä tylsäksi tämä Soinilarppi kun ei täällä tapahdu mitään ja vielä pari tuntia Seinäjoelle, että sikäli...
 ---
 Enää 192 kilometriä että pääsen ajamaan tän koko reissun toiseen suuntaan.
---
Kyllä tien viereen pissaamisessa on jotain niin suomalaista ettei väkivaltaisesta lauantaisaunasta väliksi! Odotan myös että pääsen tällä reissulla kyykyttämään työttömiä syömällä Hesburgerissa...
---
125 kilometriä vielä. Juuh elikkäs. Saispa edes soittaa perillä niin ei tuntuis ihan näin turhalta reissulta...
---
*joku lainasi Hesburgeriin menemistä, ja vastasi että voi ajaa mersulla oven eteen* 

Ovesta sisään ja alkaa huudella kassalle ku drive inissä.
"Kolome pikmäk ateriaa iha vitum isona ja kokakollaa koko konkkaronkalle hehheh!"

---
Puhelin meni etkelle. On se kumma että Helsingissä nauttivat herrat neljäkeewifeistänsä ja täällä joutuu pieni ihminen etkellä olemaan. Suomessa on totuttu pärjäämään. Mutta kyllä raja on nyt täynnä. Ja se raja on kiinni!
 ---
Ohitettiin Soini. Siinäpä paikka jolla on hyvä nimi, hehheh! Hienoa että suurmiesten mukaan nimetään paikkoja vielä nykyäänkin. Jotain hyvää tässäkin ajassa sentään.
---

Autossa istumisen sijaan tekisin mieluummin:
-kotona istuminen
-syöminen
-dronen louhiminen niin että pääpökäleet lepattaa ja sielu repee.

---

Nyt aletaan olla sen verta jännän äärellä että pitää laittaa navigaattori, seuraava raportti seuraa Valkeakosken ABCltä sitten.

---
Seinäjoella hierotaan ja kohta lähetään takas. Raportoin sieltä abcltä sitten, ellei nuo kaiva uzeja ja ammu meitä täyteen reikiä.
---
Ei tullu luodinreikiä. Nyt ollaan Vaajakosken abcllä, ei ollutkaan hesburgeria täällä niin jäi köyhät kyykyttämättä. Lisäks abc burgerit on niin kalliita, että hemmetti minustahan tuli itestä köyhä, miten tässä nyt näin kävi! Sit vielä sata kilometriä Pertunmaalle ja joku 70-80 Lahteen..
---
Tossa kun ajelin Pertunmaan läpi niin tajusin että kunnon kummituskylä tämäki saatana..
---
Merzbow 1^@:%@&:/5 ajelumusiikkia, ei mistään kitarasoundista sais motarilla selvää muutenkaan. Nyt Kuortin aapeezeellä ja tästä sitten kotia nukkumaan.

 ---

Noniin. Lahti. Se on Suomen Sikako. Ameriikassa eivät tiedä millasta on asua Lahdessa. Siinä on isompikin mies herkän paikan edessä kun radiomastot pilkistää kaukaisuuden keskeltä kuin pellavapäisen pojan silmät vehnäpellosta. Täällä on ikuinen 50-luku. Täällä on parempi aika. Tänne ei kaiu opposition haukku. Kyllä kansa tietää!

---
Kah, poliisit oli oven eessä vastassa. Eivät sentään meikää pysäyttäneet tällä kertaa.

Leipää sielun pöytään.

Another Nightmare Caught On Board

Jotenkin sitä on lippunsa Swansin keikalle maksettava, ja Vili sitten sopivasti sanelikin ehdot hyllyn päälle menevään tauluun. Kun taannoin pöllin eräästä paikasta roskalavaa odottavia ovia, sain jopa pohjiakin, muuten ei olisi ollut varaa maalailla näinkään isoa taulua. Levypohjissa on se hyvä puoli, että niiden kanssa voi tehdä huomattavan paljon terävämpää jälkeä, kuin kankaille, mutta sitten täytyy olla helvetin varovainen pinnan kanssa, se voi lähteä repeämään naarmustakin jo aika äkäisesti. Aluksi ajattelin, että tästä tulee muuten aivan paska. Tilausduunien kanssa käy monesti niin, että alkaa ajatella tilaajaa jonkinlaisena pomona ja isäntänä, jota varten pitää siistiä ilmaisuaan. Se on sikäli nurinkurista, että sinultahan he nyt kuitenkin tilaavat jotain, ja siinä mielessä on kyllä jo varmaan aika selkeää, mitä sieltä on tulossa. No, kunhan lopputulokset ovat sitten noinkin hyviä, niin mikäpä siinä. Seuraavana pitäisi suunnitella yksi tatuointi pyynnöstä, ne ovat aina vähän kuumottavampia, kun sitä pitää kumminkin selitellä isille ja mummolle sitten joskus.

Olen tänään lähinnä luukuttanut Borista. Keikalta ostamani Pinkin deluxe-version mukana tuli bonuslevy, joka voisi kyllä yhtä hyvin olla nimeltään Pink II. Ei siinäkään ole yhtään paskaa tai edes tasapaksua biisiä, ja uskaltaisin väittää keikallakin tullutta N.F. Sorrowta ehkä Boriksen parhaaksi biisiksi. Se pärähti tajuntaan jo livenä, mietin että eipä tämä kyllä ainakaan sillä Pinkillä ole ollut, jota minä olen kuunnellut. Helvetin hieno biisi ja koko tuo levy on kyllä hypnoottinen, vähän rauhallisempi kuin varsinainen Pink, vaikka kyllä rumpali saa huudella hype-mikkiinsä tuossakin. Parasta tuossa bändissä on nimenomaan se psykedeelisen meluisa ote kaikkeen, ihan sama millaisia biisejä sieltä tulee, ihan sama millaisia biisejä levylle laitetaan, se kaikki sopii juuri Borikselle. Sellaiseen minun on helppo samaistua jo sikäli, että tykkään musiikistani eniten silloin, kun se on meluisaa ja kitaran kiertoa ja muuta epämääräistä. Oikeastaan tämän innoittaman olenkin tässä juuri kuunnellut nämä Norman Bates Blues Bandin hommat läpi ja miettinyt, että joku päivä voisin käydä nauhoittamassa lisää. On myös ollut tässä puhetta punk-proggiksesta, joka ehkä sulautuu tuohon yhteen toiseen ajatukseen joka minulla on ollut sellaisesta bändistä, jonka kanssa saisi riehua vähän enemmänkin. Intoa ja energiaa olisi taas vaikka mihin, eikä tekisi mieli tehdä oikeastaan mitään muuta kuin soittaa koko ajan. Onneksi 3D-touhut on jo voiton puolella, joten sikäli tämä homma helpottaa loppuvuodeksi. Yksi peli 3D-intensiivijakso on vielä, mutta se ei ole kuin vähän päälle viikon. Tässä on tämä kökkö animaatio, jonka tein tätä kurssia varten.

Kaikenlaista väkerrystä taas.

Tässä on luonnos ensimmäiseen tulevaan pronssiveistokseen. Saa nähdä tuleeko siitä mitään ja onko tuota edes mahdollista tehdä. Varmuuden vuoksi ajattelin tehdä hahmon ja toisen osan erikseen, ihan vain jo siksi, että tuo toinen vaha on vähän jäykempää ja vaikeammin käsiteltävää. Sitä myöten hahmostakin tulee hieman kubistisempi, mutta toivon että saan tuosta edes jotain aikaiseksi. Edes hahmon, jos ei muuta, koska periaatteessa olisi ihan hienoakin tehdä tuo sielun kaltainen materiaali jostain muusta aineesta, jostain mitä voi muotoilla vielä työn valmistuttuakin. Olisi mielenkiintoista oppia tämäkin homma ihan jo uuden taidon hallitsemisen kannalta.

Maalaushommiinkin rupesin tässä näin pitkästä aikaa, se on aina yhtä ylä ja alamäkeä, saa kikkailla koko ajan vähän korjatakseen omia virheitään. Onneksi voi aina maalata päälle ja vedellä paremmaksi, jos tuntuu ettei tämä homma nyt oikein lähde. Kyllä siitä yleensä jotain tulee, kun vähän pyörittelee, ja jotkut taulut ovat valmiita vasta kolmannella tai neljännellä kierroksella. Niin se vaan menee. Maali ei tietysti ole ilmaista, mutta kyllä siihen aina sitten jostain kai rahaa repii.

Tänään on tullut kuunneltua oikeastaan vain Borista ja Melvinsiä. Kuuntelin myös Melvinsin biisin Boris ja siitä oikeastaan jotenkin loksahtikin paikalleen se, miten paljon Osbornen kitaran soitto on vaikuttanut omaani, kuin huomaamatta. Lähinnä mielestäni on hienoa, miten paljon soitosta hän tekee nimenomaan SOITTAMALLA niitä ääniä, sen sijaan että vain painaa sormen oikealle nauhavälille ja oikeaoppisesti sitten plektralla soittaa puhtaan nuotin. Kitarassa parasta on juuri se, että nuotteja voi taivuttaa, vääntää, liuttaa ja pyörittää miten tahtoo. Se tuo soittoon eloa ja saa musiikin elämään. Vielä kun keksisin (no, ebow on aika hyvä, mutta kallis) tavan jolla kielen saa soimaan luonnollisesti, ilman sitä välttämätöntä "soittamista". Kyllä se välähdys vielä joskus tulee, ja kai niitä pieniä oivalluksia on jo tullutkin. Siihen asti vain tykitellään näillä oman kekseliäisyyden suomilla välineillä niin pitkälle, kuin ne riittävät.