Turhautumisia taas ulospäin. Kirjoittaminen helpottaa.

Koen taas sunnuntain ahdistavan ja turhauttavan raskauden. Viimeyönä mietin taas pitkät pätkät kuolemaa, ja tulin siihen tulokseen, että Sielun Veljien (joista muuten löytyy hyvä dokumentti Yle Areenasta, katsoin sen jo kahdesti) sivuproggiksena duunaileman Gehennan Lasinen Elämä on ehkä hienoimpia suomalaisia iskelmälauluja, vaikkakin sitä on selkeästi kirjoitettu sellaisessa camp-huumorimielessä. En voi juuri syytellä, kun itsekin ajattelin tehdä lihansyöjähevareille biisin nimeltä hevimakkara, mutta on tuollainen silti aina vähän sitä, että väärintajuttu ja käytetty ironia ajaa tarkoituksensa ohi. Silti kertosäkeen "on mulla takana elämä rotan, edessä syli kuoleman, mut silti vielä jotain odotan.  Ja mä kuulen iltataivaan minua kutsuvan, mut silti palaan luokse vanhan kapakan..." on yksinkertaisuudessaan aivan järjettömän hieno.

Monet ajattelevat biisien tehon olevan aina kertosäkeissä. Itse kehotan katsomaan toista tai kolmatta säkeistöä. Ensimmäinen on se, missä teksti hakee muotonsa, kertosäekin saattaa olla vielä hakemista, mutta toinen tai viimeistään kolmas säkeistö on yleensä se, missä ollaan jo tuttuja muodon ja hahmon kanssa, ja voidaan tunkea suurin ajatus pienimpiin sanoihin. Tai niin se ainakin melko tavallisesti menee. Toki joillekin on helvetin tärkeää vain saada vahva kertsi tai hyvä aloitus, ja kaikki muu kirjoittaminen on tiellä. Mutta sillä tavalla tuleekin vain keskinkertaista paskaa, noin niinkuin tekstin näkökulmasta. Joskus ensimmäisen säkeistön etuna on se, että se on voinut pyöriä pitempään päässä, jolloin se täytyy vain laittaa lopulliseen muotoonsa. Mutta harvemmin niin. Itse en ole tainnut Tuki-laulua lukuunottamatta koskaan aloittaa laulua kertosäe edellä. En ainakaan muista niin. Se ei tietysti tarkoita, etteikö niin olisi käynyt. Voin myös valehdella. En tiedä.

Olemassaolo tuntuu juuri nyt raskaalta, raskaalta ennen kaikkea siksi, että sen on loputtava. Kun tietoisuuden voi siirtää koneelle, olen ensimmäisenä jonossa. Olettaen, että se on oikea tietoisuus, eikä vain jokin kokemusten ja muistojen pohjalta minun toimintatapojani simuloiva mallikappale. Se olisi ahdistavaa. No. Eipä se taida sellaisenaan onnistua, eli kuollaan nyt sitten, kun tänne asti on tultu sellainen kokemaan. Tekisihän se kaiken tekemiseni vähän tyhjäksi, että kuolema on ahdistanut minut puristamaan itsestäni ulos tänäkin vuonna 35 levyä ja kolmatta sataa tekstiä, sekä vielä kaikenlaista kuvapaskaa, ja sitten en edes kuolisi. Olisihan se vähän antikliimaksi. Mutta on turhauttavaa ajatella, että vertaistueksi, lohduksi ja omaksi epätoivoiseksi pullopostiksi tarkoitetut levyt ajautuvat takaisin rantaan saavuttamatta ketään. Etenkin, kun katsoo miten jotkut ympärillä rakentavat jotain hypeä yhden levyn ympärille. Sellaisen, jota on väännetty pari vuotta ja on ollut niin saatanan rankkaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut pystyvät istumaan asioiden tai vanhojen tekemistensä päällä, minua se ahdistaa. Heti kun joku asia on tehty, se on mennyttä. Nyt toki kuuntelen silloin tällöin jopa omia levyjäni välillä, koska en vain löydä mitään sellaista kuunneltavaa, joka vastaisi täysin niitä fiiliksiäni. Ennen pidin tuollaista jotenkin ylimielisenä ja turhana, minkä lisäksi jäin kuuntelemaan jotain yksittäisiä ärsyttäviä juttuja, mutta nyt osaan kuunnella asioita objektiivisemmin. Tai olen vain kehittynyt siinä mitä teen. En tiedä, mutta joihinkin asioihin tulee palattua.

En usko tekeväni mitään uutta tai maailmaa mullistavaa, mutta teen melko monet jutut eri tavalla, kuin monet muut. Olen kiitollinen siitä, että se tapa on kelvannut pariin bändiinkin osaksi, vaikka mitä luultavimmin olenkin välillä raivostuttavan nihilististä soittoseuraa, kun olen leikkaamassa kaikkea (omasta vinkkelistäni) ylimääräistä pois. Onneksi lähinnä omasta soitostani. Toivottavasti saan soitella muiden ihmisten kanssa vielä pitkään, se on tämän oman räpellyksen ohella palkitsevinta elämässäni. Nyt minulla ei oikeastaan enää muuta fokusta tässä elämässä olekaan. Soittaminen on se tie, jota aion kulkea sen loppuun asti. Kaikki muu on minulle aivan se ja sama. Kiitos, että olette siellä, vaikkette itseänne aina minulle näkyväksi teekään. Jos teette, niin ainakin ennen bloggerin päivityksiä oli mahdollista valita nimimerkki. Olisi mukava, jos tekisitte niin, ellet sitten ole yksi ja sama anonyymi, joka jossain dissosiatiivisessa tilassa tykittelee trollausta tänne kymmenellä eri persoonalla.