keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Rough day.

Tämäkin on ollut taas sellaista vouhotusta koko päivä, että nyt sitä rauhoittaa taas musiikin ja suklaan kanssa ihan mielellään. En ole kerennyt tehdä omia levyjä kuukauteen, mikäli Electric Hoboja ei lasketa, mutta tässä on ollut muutama keikka ja jopa jonkin verran treenejä ja muuta sellaista ohjelmaa, jossa on saanut olla tekemisissä muiden ihmisten musahommien kanssa. Päiväni alkupuolella kävin suuhygienistillä, joka oli saanut Tampereen epämääräiset ja epäselvät hoitosuunnitelmat ja paperit. Otettiin parit röntgenit hampaista ja rapsuteltiin ikeniä ultraäänivärkillä. Välistä teki huomattavan paljon kipeämpää, kuin silloin vuosi sitten, hetkellisesti meinasi jopa tuntua. Silti kipukynnys on itsessään aika jännä asia. Melkein aivan sama, kuinka vitusti sattuu, niin ajattelen aina, että no ei tämä nyt vielä mitään ylitsepääsemätöntä ole. Tietynlainen kipu rauhoittaa. Se antaa mahdollisuuden tarkkailla sitä kipua kylmän analyyttisesti ja todeta, että ei tämä nyt niin paha ole. Äkillinen yllättävä nipistys taas on ärsyttävintä kipua. Sellaista tökkimistä ja härkkimistä, millä saa nopeammin raivon nousemaan, kuin tasaisemmalla ja pitempään jatkuvalla kivulla.

Sieltä juoksin junaan ja Helsinkiin. Oli hauska jännätä, oliko pankki napsinut taas palvelumaksuja ilmoittamatta, ja minkä verran. Oli, mutta se ei tullut esteeksi vielä tässä vaiheessa, junalippu helposti kortilla haltuun ja sitten vaan vaunuun istumaan, kuuntelemaan SeliSeliä ja Mark Lanegania ja nollaamaan aivojaan. Menin klinikalle, luovutin sukusoluni ja lähdin takaisin kohti katedraalia ja treenejä. Ajattelin, että kerkeäisin EHKÄ syödä tässä välissä, mutta eihän se ihan niin taas mennyt kuitenkaan. Mentiin Temen kanssa kämpille soittamaan, hauskinta oli huomata, että olen oppinut soittamaan d-beattia juuri sillä tavalla läskisti, kuin olen aina halunnut sen soittaa. Taas yksi sulka johonkin olemattomaan hattuun. Yritettiin myös jamitella loopperin kanssa, mutta meikän rakentamissa jutuissa on vähän vahvana se kitaravetoisuus, se, että tempot pyörii, venyy ja paukkaa vähän liikaa bändisoittoon. Mutta ei se mitään, muutenkin oli hauska soitella. Tuli hyvä mieli, vaikkei ollutkaan treenejä ja kannoin kitaraa ja pedaaleita pikkukämppään, joka on täynnä kitaroita ja pedaaleita. No, tulipa tehtyä. Ja huomattua, että meikäkin tarvitsee bassowahin, ja jonkunlaisen ekspressiopedaalin, jolla hallita delayta. Pitää pitää silmät auki.

Takaisin tullessa kortin varat eivät riittäneetkään paluulippuun. Istuin romuineni ahtaassa sumpussa Mäntsälään asti. Akku loppui, nälkä painoi ja ilmassa oli urheilujuhlan runtua. Kävin syömässä ja tulin kotiini. Kuuntelin Steve Von Tilliä, mietin onko jotain jäänyt tajuamatta ja tekemättä. Sekavan musan jamien juliste. Sen voisin tehdä ehkä seuraavana. Huominen on ensimmäinen vapaapäivä hetkeen. Voisin siis vaikka täyttää sen sarjakuvalla viime viikonlopusta. Veikkaan, että yllätytte, tai sitten ette. Mutta tuleepahan tosi iso JYTKY.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti