sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Propagandaa ja muita taiteenmuotoja.

Netflixin tämänpäiväisenä suosituksena kaksi dokumenttia: Propaganda Game ja Beltracchi: Die Kunst Der Fälschung. Ensin mainittu on ehkä ensimmäinen objektiivinen Pohjois-Korea dokumentti, jonka olen nähnyt sitten Vicen dokumentin, ja niitäkin on kuitenkin tullut pällistletyä varmaan lähemmäs kymmenen. Objektiivinen miksi? Siksi, että se päästää molemmat osapuolet ääneen, sekä osoittaa vääräksi paljastuneet ja yleisesti uskotut legendat, joita yhä saatetaan elätellä. Vaikka tuossa valtiossa varmasti esitetään vierailijoille aikamoista teatteria ja pidetään yllä kaikenlaisia harhaanjohtavia kulisseja, epäilen silti vahvasti sitä, että koko maan jokaikinen kansalainen pidettäisiin pelkästään pelolla ja aseilla kurissa. Se vaatisi ensinnäkin valtavat resurssit, joita maalla ei ole, ja joka näkyisi väistämättä myös ulospäin, koska sitä säätelevien koneistojen täytyisi noin monen miljoonan kansalaisen maassa olla valtavat. Vaikka rangaistusleirejä, kidutusta ja muutakin sairasta varmasti on olemassa, epäilen silti, että suurin osa kansasta pysyy nuhteettomassa ja halutussa ruodussa systemaattisen, jo lapsuudessa alkavan aivopesun myötä. Piiskaa tarvitaan vähemmän, kun suurin osa ihmisistä tahtoo olla orjia. Niin se toimii täälläkin, vaikka koneisto onkin hieman erilainen, eivätkä ääripäät ole aivan niin räiskyviä. Normaaliuden käsite on silti aika selkeä, ja mikäli poikkeat siitä, olet automaattisesti ulkopuolinen ja outo. Sama siemen toimii kaikenlaisessa manipulaatiossa.

Vaikka Pohjois-Korea onkin toki ainakin meidän vinkkelistämme uhka muulle maailmalle, on syytä pitää realiteetit mielessä. Siihen ei kai tarvitse sanoa mitään muuta, kuin että köyhällä Pohjois-Korealla on Wikipediankin mukaan alle kymmenen laadultaan heikkoa ydinkärkeä, kun taas Yhdysvallat istuu 8000 kärjen päällä, joista aktiivisina on 2150, muista valtioista ja etenkään Venäjästä puhumattakaan. Jos kykenee minkäänlaiseen, edes pienimuotoiseen samastumiseen, voi ymmärtää miten uhkaavalta maailma voi näyttää nurkkaan ajetun ja pienen valtion silmin. Olkoonkin, että kyseessä on totalitaarinen diktatuuri. Siitä huolimatta sielläkin on PAKKO olla olemassa arki, joka pyörii jotenkin päin. Sielläkin on tavallisia ihmisiä, jotka elävät jonkinlaista tavallista elämää, tekevät omia asioitaan ovat osana jotain perhettä tai yhteisöä. Jos joku asia on mielestäni aina ahdistavaa, se on vastapuolen epäinhimmillistäminen, tapahtui se sitten naureskelemalla tai demonisoimalla. Sellaisen tarkoitus on yksinkertaistaa kaikki inhimmillinen kompleksisuus joksikin yksiulotteiseksi kuvaksi, joka on voitettava ja jota vastaan voidaan taistella. Lukiessani taannoin olosuhteiden pakosta suomalaista "klassikkoa" Kollaa Kestää koin aivan samaa kuvotusta. Kuolevat ihmiset olivat yksinkertaisesti "vihollisia". Tiedän, että se on tapa selviytyä ja säilyttää oma järkensä, mutta sodan järjettömyys jo itsessään pitäisi sisäistää ajatustasolla sen verran hyvin, että kieltäytyy siitä touhusta ja toisten ihmisten tappamisesta lähtökohtaisesti. Dokumentti oli mielenkiintoinen monella tapaa, ja vaikka se osaltaan ehkä vain lisäsi hämmennystä, se teki sen rehellisesti ja avoimesti, pelkkiin faktoihin ja subjektiivisia havaintoja tekevien ihmisten subjektiivisiin mielipiteisiin perustuen, ottamatta kenenkään puolta.

Toinen dokumentti taas kertoi taideväärentäjästä, joka onnistui 40 vuotta kusemaan taidemaailmaa silmään ja siirtyi kiinni jäätyään tekemään omia taideteoksiaan. Tämä oli lähinnä inspiroivaa katseltavaa, ja teki mieli alkaa maalata itsekin, muttei ole yhtään tyhjää pohjaa odottamassa, eikä ole suurta halua jyräillä noita vanhojakaan nyt. On tervettä, että tuossa sisäsiittoisessa taidemaailmassakin on yksilöitä, jotka kykenevät näyttämään miten hauraalla pohjalla asiantuntijoidenkin auktoriteetti lopulta on, ja kuinka paljon omistautumisella ja pitkäjänteisellä työllä kykenee saavuttamaan. Koska keskityin vähän turhan moneen asiaan samaan aikaan, minulle ei suoranaisesti auennut, miksi vaimo istui tuomiota, mikä sai miehen vaikuttamaan hieman mulkerolta siinä suhteessa, mutta kaipa sillekin olisi ollut olemassa selitys, jonka olisin napannut paremmalla saksan taidolla helpommin.

Tahdon myös jakaa hieman edeltävään aiheeseen liittyen tämän Imagen julkaiseman Janne Saarikiven uuden vuoden puheen, joka todellakin on lukemisen arvoinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti