Nothing is left to tell.

Tämäkin ilta on mennyt vahvasti Mark Laneganin otteessa. Kävin koiran kanssa pihalla pyörimässä ja totuttamassa sitä ihmisiin ja meluun. Ihmisiin se reagoi uteliaasti ja välistä vähän pelokkaasti, mutta toinen koira tuntui olevan liikaa, ja sain raahata räyhäävää elukkaa perässä pari korttelia. Mutta kaipa sekin mesoaminen helpottaa ajan kanssa. Olen sen verta erakko, ettei ole ihme jos eläimelle kehittyy vahva suojeluvaisto, kun se näkee ehkä kolmea, neljää ihmistä säännöllisesti. Olisi tervettä, jos koirakin näkisi enemmän ihmisiä. Meikä ei ole hyvää seuraa oikein kenellekään. Liian erakko kaikkeen. Liian erakko tähän maailmaan. Ilmeisesti. Onneksi Mark Lanegan tarjoaa vertaistukea vaikkapa tämän hykerryttävän hienon radiolivevedon muodossa.

Jos vielä tuon jälkeen jaksatte hidastelumusiikkia, niin tein Silence, At Last...levyltä löytyvään Nothing is Left to Tell-biisiin tällaisen psykedeelisen videon.

Aion valita myös muutamia muita biisejä eri levyiltä, jotka tarvitsevat vastaavanlaisia visuaaleja, ja tehdä niitä aina vähän kerrallaan kun aikaa jää. Siinä oppii ja se on mukavaa puuhastelua, minkä lisäksi on kaunista katsoa, kun satunnaiset kuviot, jotka on mietitty aivan erilleen äänestä toimivat yhteen juuri tiettyjen äänten kanssa. Se tuo jonkinlaisen ymmärryksen siitä, että joidenkin asioiden rytmi vain on todella luonnollinen jo valmiiksi. Tuosta biisistä tuli mieleen se, miten puhuin tänään Jussille taipumuksestani piilottaa parhaita asioita levyjen loppuun. Miksi? palkitakseni ne, jotka kuuntelevat levyt kokonaan, siinä järjestyksessä, jossa ne on tarkoitettu kuunneltavaksi, skippaamatta mitään. Välistä on ärsyttävääkin seurata tilastoja ja nähdä, miten joitain biisejä on skipattu ennen kymmenen prosentin rajapyykkiä. Saman huomasin Cut To Fitin Black Mouthin ennakkokuuntelussa. Jos ensimmäistä biisiä on kuunneltu 500 kertaa, viimeiseen asti on päässyt vain 100 kuulijaa. Se tarkoittaa sitä, että neljä viidestä levyä kuunnelleesta ei ole kuullut KOKO LEVYN TÄRKEINTÄ JUTTUA. Se on toisaalta itselleni vain mieluisa ajatus.

En tiedä, olenko oppinut sen Monty Pythonista vai mistä, mutta asioita ei anneta tarjottimella. Olennaisin asia on piilossa, eikä sitä alleviivata, vaan päinvastoin, ensin koitetaan hätistää kaikki pois, jotta ne muutavat kärsivälliset ihmiset löytävät sen helmen, joka sinne paskan alle on piilotettu. Siinä on mielestäni jo itsessään hienoa, vaikka se tarkoittaisikin, että suurin osa levyjäni kuunnelleista pitää niitä paskana sen perusteella, mitä on kuullut. En ole koskaan ollut biisi- vaan levyorientoitunut ihminen. Sen takia en laita yksittäisiä biisejä internetiin, vaan teen kokonaisuuksia, jotka saattavat saada alkunsa jostakin yhdestä biisistä. Tärkeää on se, miten kokonaisuus rakentuu ja muodostuu ja mitä tuo yksittäinen idea tai asia sen kaiken sisällä kertoo. Ne ovat asioita, jotka saattavat aueta hitaasti tai olla aukeamatta kokonaan. Minulle se on yksi lysti, koska en kuitenkaan tienaa sillä senttiäkään, tajusi kuulija pointin tai ei. Voin siis yhtä hyvin tehdä asiat juuri niinkuin tahdon, ja hymyillä hiljaa aina kun huomaan jonkun tajunneen mikä koko homman juju oikein oli. Kiitos kaikille niille, jotka ovat jaksaneet oikeasti kuunnella tätä musiikkia, kiitos niille, jotka tajuavat missä sen sielu on. Te muutamat olette tärkeitä ihmisiä ainakin yhdessä kokemuksellisessa maailmankaikkeudessa. Mikäli musiikkihommat tuntuvat menevän kaiken tämän sössönsöön lomassa ohi, tämä keskittyy enemmän vain musiikkipuoleen.