torstai 17. joulukuuta 2015

Nocturnal Delights II -video.

Tänään vuosien yrityksen jälkeen vihdoin ja viimein kuuntelin Pink Floydin Dark Side of the Moonin läpi ilman yhtään vaivaavaa ajatusta. Aina ennen minua on häirinnyt se miten lapasessa se levy on niillä jätkillä koko ajan, kaikki ne ihmeelliset murretut jatsisoinnut ja muut ovat niin loppuun asti kirjoitettuja ja ilman virheitä soitettuja, että se on tuntunut joltain opinnäytetyöltä. Mutta nyt pääsin kaikesta siitä yli. Veikkaan, että silläkin oli vaikutusta, että katsoin tuon levyn Making of-dokumentin tuossa viime viikolla. Etenkin Roger Watersin jutut auttoivat ymmärtämään tuon levyn merkityksiä ja teemoja. Se aukesi omalla kauniilla tavallaan.

Ajattelin juhlistaa tätä ostamalla kyseisen levyn, mutta kun tarjolla oli vain 70 euron ylihintaista vinyyliboksia, tein astetta mielenkiintoisemman ratkaisun ja ostinkin Roger Watersin Amused To Deathin ja David Gilmourin Rattle That Lockin. Vähemmän yllättäen molemmat levyt kuulostavat ihan Pink Floydilta. Mutta juuri näissä on hienoa huomata se, mitä elementtejä kumpikin tuo pöytään. Gilmourilla on kaikki hanskassa, levyllä on muutama erilainen ja järjettömän hieno biisi, mutta pääosin se lipsuu sellaisen hieman turvallisen AORän vesiin hieman liian kauas itsestäni. Hienoimmillaan ollaan silloin, kun kokeillaan ja käydään lainaamassa Jools Hollandia jatsia soittamaan. Waters on ainakin tällä levyllä kokeilullisempi ja sikäli mielenkiintoisempi, mutta olisi ehkä pitänyt ostaa jokin uudempi levy, kun sellaiset hieman ikävät kasarin haamut tuntuvat vielä puhaltelevan hieman tuolla soundimaailmassa silloin tällöin. Toisinaan miettii, olisikohan pitänyt antaa jonkun muun laulaa, mutta minä nyt olen viimeinen muusikko sanomaan siitä yhtään mitään. Molemmat käyttävät taustalaulajaa vähän samaan tapaan, kuin Floiska Dark Side of the Moonilla, mikä on ihan mielenkiintoinen yksityiskohta, kun näilläkin levyillä kuitenkin on keskenään ikäeroa jonkin verran.

Kerkesin tuossa myös vääntää uuden videon sisäavaruuksien koluamiseen. Ajattelin kaivaa jonkin vähän pitemmän biisin, ja päädyin Nocturnal Delights IIn. Jos et kuuntele tätä nyt yöllä, älä edes yritä päivällä. Tämä musiikki on yömusiikkia. Se tarvitsee ympärilleen hiljaisuuden ja rauhan, pelkän tekemättömän joutilaisuuden, jossa aivot kuljettavat ajatuksiaan omia mystisiä reittejään.  Siinä pelataan pienillä ristiriitaisuuksilla, hiljaisuudella ja melulla, resonanssilla ja toistolla.Tässäpä tämä. Kiitos niille, jotka näitä jaksavat.

2 kommenttia:

  1. Dark Side of the Moon on upea levy, mutta itselleni kolahtaa The Wall varmaan aina kaikista eniten... Se on vaan kokonaisuutena niin hieno ja samaistuttava!

    VastaaPoista
  2. Itse koitan juuri hahmottaa sitä, millä levyllä trippailun ja AORän määrä on tasaisimmassa mahdollisessa muodossa, se on vähän se mikä itselläni meinaa hirttää kiinni, vaikka hienoimmat jutut ja kokeilut ovatkin aivan järjettömän hienoja. Moneyssä vähän kalvaa se, kun Waters soitteli sitä dokkarissa alkuperäisenä blues-sovituksena, ja se oli jopa parempi kuin levyversio. Nyt sitten vaan kaipailee sitä.

    VastaaPoista