keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Laman lapsi avautuu.

Tällaisten lukeminen on aina raivostuttavaa. Sen lisäksi, että tuo on niin obvious no-brainer, siinä vituttaa ennen kaikkea se, että vaikka tämä on ollut täysin julkista ja yleisesti tiedostettua tietoa JO ENNEN VUODEN 2008 talousromahdusta, niin siitä ei opita mitään. Meidän välissä on se sukupolvi, joka tuli lastentekoikään 2000-luvulle, mutta minun sukupolveni ja tämä nykyinen käy läpi aivan samaa paskaa, joka valuu ylhäältä alaspäin ja jossa ihmiset saavat heti alusta käteen niin paskat kortit, etteivät monet edes jaksa yrittää yhtään mitään. Puhun tästä täydellä asiantuntemuksella, koska sen lisäksi, että olen tehnyt sosiaali- ja nuorisotyötä, olen ennen kaikkea itse juuri tuon saman laman lapsi, jonka perhe hajosi isän alkoholismiin ja firman konkurssiin, rahaa ei ollut koskaan mihinkään ja kaikenlainen eteisessä ja naapurissa tappelu oli osa lapsuuden arkipäivää ensimmäiset kuusi vuotta. Olen nähnyt heittämällä jo kolminumeroisen luvun ikäisiäni, jotka ovat pyristelleet ties minkälaisissa koukuissa ja loukuissa, löytämättä mitään tietä ulos tai mitään vaihtoehtoa pyristelylleen. Pahinta on tunne siitä, että ymmärrät olevasi ihan samassa tilanteessa, kuin isäsi. Voisit kulkea täysin samat askeleet, tehdä täysin samat asiat ja tuhota tulevia ihmisiä, ja sen estäminen olisi paljon vaikeampaa, kuin sen toteuttaminen. Siksi minun valintani on ollut säästää ne ihmiset köyhyydeltä, kurjuudelta ja ahdistukselta, ja antaa ne sellaiseen ympäristöön, jossa toivottavasti saavat oikean elämän ja paremman mahdollisuuden. En usko rikollisuuden tai musikaalisuuden tai minkään muunkaan perinnöllisyyteen. Kasvuun vaikuttavat asiat ovat niin monisyisiä, ettei niitä välttämättä tajua edes huomioida nature/nurture-debattia kasaillessaan. Uskon lapsen oppivan jopa temperamenttinsa tarkkaillessaan vanhempiaan. On kiintymyssuhteesta kiinni, yrittääkö lapsi samastua vai omaksua juuri päinvastaista temperamenttia.

On aivan järjettömän tyhmää syyttää huumeita mistään ongelmista. Huumeet eivät koskaan ole mikään ongelma, ne ovat seuraus, eikä niiden tarvitse olla seuraus ongelmaan. Niistä seuraa ongelmia vain siinä tapauksessa, kun niiden käyttö kiinnittyy tai liittyy johonkin organisaatioon, oli kyseessä sitten järjestäytynyt rikollisuus tai poliisi. Huumeet eivät syrjäytä ihmisiä. Monessa tapauksessa jopa täysin päinvastoin. Huumeet antavat syrjäytyneille oman porukkansa, oman viitekehyksen saman henkisistä ihmisistä, jotka yrittävät tukea toisiaan parhaan ymmärryksensä mukaan. Ikävä kyllä tuo ymmärrys on monesti lyhytnäköistä ja harjaantumatonta, jolloin lääke kaikkeen voi olla lisää huumeita, koska siitä tulee hetkellisesti hyvä olo. Ongelmien selvittäminen on vaikeampaa, kuin niiden siirtäminen. Tätä näkee aivan samalla tavalla niiden "kunnon ihmisten" parissa, jotka siirtävät ongelmiaan alkoholilla. Ja juuri tästä syystä kaikki huumeet pitäisi mielestäni laillistaa ja laittaa samalla viivalle. Jotta viihdekäyttäjät voisivat lopettaa kaksoiselämänsä ja elää sisäisessä rauhassa ilman jatkuvaa pelkoa ja ristiriitaa normaalin elämän ja laittomuuden välillä, ja jotta ongelmakäyttäjät saataisiin samalle viivalle ilman sitä, että on ihan ok jos tämä sama koukku ja syrjäytyminen kohdistuu alkoholiin, eikä vaikka subutexiin. Hallittu ja hyvin järjestetty myyntitoiminta toisi niitä verotulojakin yksinkertaisesti niin paljon, että se riittäisi kyllä kattamaan ihmisten hoitamisen. Lisäksi MDMA, LSD, psilosybiini ja ibogaine voitaisiin jo valjastaa mielenterveyden lääkityskäyttöön, koska niiden tutkitut ja todetut vaikutukset riippuvuuksien, masennusten, ahdistuksen ja post-traumaattisen stressireaktion  hoidossa ovat murskaavia kaikkiin nykyisin käytössä oleviin SSRI-lääkkeisiin ja muihinkin pitkäkestoisiin lääkitysmuotoihin nähden. Silti on tärkeintä muistaa, ettei huumeongelman tai riippuvuuden vastakohta ole selväpäisyys, vaan ihmiskontakti. Mitä enemmän empatiaa, mitä tärkeämmäksi ihminen itsensä yhteisössään ja muiden silmissä kokee, sitä epätodennäköisempää riippuvuuden tai sosiaalisten ongelmien kehittyminen on. Monella tapaa ongelmien aiheuttaminen on juurikin huomion hakemista ja empatian kaivamista jostain vaikka väkisin. Kun pääsee vankilaan tai hoitoon, edes joku pitää huolta, vaikkei se tietoisella tasolla ehkä päällimmäisenä pyrkimyksenä olekaan.

Mutta takaisin lamaan. Mielestäni on mielenkiintoista, että vaikka itse pidättäydyn huumeista, sekoilusta, rikoksista ja kaikesta muusta sähläyksestä, poliisilla on silti jonkinlainen intuitiivinen tarve pysäyttää minut aina toisinaan, penkoa taskut ja laukut tai vähintäänkin katsella papereita. On huvittavaa, kun kysytään, että "ootkos poliisin vanha tuttu?". Viimeksi sanoinkin, että luulisi sitä kai jo näillä pysäytyksillä olevan. Tuntuu siltä, että otsaan on poltettu joku Kainin merkki, josta näkevät, että tuo on niitä laman lapsia, jotka ei tietenkään voi olla kuin pahojaan tekemässä. Kyllä tämä nyt vielä toistaiseksi jaksaa naurattaa, kun kaivellaan taskuja tyhjäksi plektroista ja nenäliinoista, mutta kyllä siinä aina miettii, että aika rankkaa profilointia poliisin tasolta. Rastatko siihen riittävät? Luultavasti kannabisepäilyjen kanssa, mutta muuten uskon sen olevan kyllä syvemmälläkin. Rastat pehmentävät meikäläisen olemusta melko paljon. Jos minulla olisi ajeltu millin siili, näyttäisin vielä enemmän psykoottiselta kriminaalilta. Tämä lama on kirjoitettu sukupolveeni syvälle. Se näkyy silmissä, se näkyy olemuksessa. Opin tunnistamaan masentuneita ihmisiä hymystä joskus yläasteella. Se toimii yhä melko suurella prosentilla. Ei sen "oppimiseksi" kyllä tarvinnut tehdä muuta kuin hymyillä peilin edessä ja ymmärtää se väsymys, joka masentuneessa ihmisessä on ilonkin hetkillä pohjavireenä. Se on auttanut työjutuissakin paljon, kun ei tarvitse asettaa masentunutta siihen ärsyttävään ikävään asemaan jossa osoitellaan sormella ja kysytään, että "HEI OOKSÄ MASENTUNUT!?" vaan voi lähestyä asiaa hiljaisella ymmärryksellä. Ihmisten kanssa työskennellessä ensiarvoista on muutenkin ymmärtää kaksi asiaa. Se, että sinä tulkitset häntä omasta näkökulmastasi, omaa elämänkokemustasi ja persoonaasi vasten, ja se, että toinen ihminen tekee sinulle samaa. Jos kokemukset systeemistä ovat, että se on pelkkää paskaa, olet vain systeemin osa siihen asti, että lunastat oman koneesta erillisen inhimmillisyytesi. Tällaisten ihmisten kanssa ei siis voi lähteä työskentelemään auktoriteetti edellä, koska auktoriteetti ei merkitse heille mitään muuta, kuin lisää ongelmia.

Tahdon olla avoin, koska tahdon viedä tätä maailmaa ja yhteiskuntaa pois sulkeutuneesta kyräilystä, kohti avoimuutta ja aitoa vuorovaikutusta. Sellaista maailmaa, jossa ihmiset voivat myös "huumeongelmissaan" olla terapeuteille ja sosiaalityöntekijöilleen avoimia siitä, mitä käyttävät, kuinka usein, millaiset vaikutukset sillä on heidän persoonaansa ja reflektoida myös mahdollisia negatiivisia vaikutuksia omassa elämässä. Toki rikollinen toiminta, joka huumeiden ympärillä pyörii, olisi poliisin tehtävänä edelleen, mutta huumeiden itsensä ei pitäisi olla se suurin ongelma. Uskon, että poliisitkin olisivat tyytyväisiä, mikäli huumeiden käyttäjien kanssa vääntämisestä ja tappelusta päästäisiin ratkaisemaan oikeita rikoksia. Ei se varmasti ole poliisistakaan palkitsevaa tietää, että nyt otettiin tämä tyyppi kiinni, ja kohta se tulee tänne taas uudestaan, kun ei se käyttö mitä todennäköisemmin lopu siihen, että huumeet ovat laittomia. Hallussapito merkinnät ja muut rekisterit ovat kaikkein syrjäyttävimpiä toimenpiteitä, koska ne saattavat ehkäistä työllistymistä ja yhteiskuntaan kiinnittymistä, mutta alentavat kynnystä tehdä lisää rikoksia, kun se merkintä nyt on jo siellä joka tapauksessa. En voi käsittää, miten tällainen systeemi voidaan vielä tällä vuosituhannella nähdä toimivana, ja toivonkin, että siihen tehdään rankkoja muutoksia pian. Olen jopa myös optimistinen sen suhteen, koska yleinen ilmasto tässä Yhdysvaltojen huumeiden vastaisessa sodassa on kääntymässä. Kaikki ymmärtävät, ettei se ole toiminut missään. Yhdysvallat on kovin huumeiden käyttäjä niin monella mittarilla, että on aika tekopyhää sanoa sen jotenkin johtavan tätä sotaa kohti parempaa maailmaa. Suomen ei tarvitsisi odottaa, että kaikki muut tekevät jotain, etenkin juuri siksi, että tämä laman paino on meidän lastemme ja nuortemme yllä niin raskaana, vaan voitaisiin kerrankin mennä eteenpäin ja hypätä edelläkävijäksi. Sanoa seis tyhmyydelle ja alkaa rakentaa sitä parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa ihmisiä ja asioita katsotaan objektiivisesti, vailla menneiden vuosikymmenten valhekampanjoiden ja pelottelujen värittämiä laseja.

4 kommenttia:

  1. En lukenut, ei kiinnosta.

    VastaaPoista
  2. Todella rehellinen, tarkkanäköinen ja hyvä kirjoitus! Itsekin laman lapsena, köyhyysrajan alapuolella koko lapsuuteni ja nuoruuteni eläneenä, monet leipä- ja avustusjonot läpikäyneenä ja vakavasta pitkäaikaisesta masennuksesta selvinneenä voin todella samastua kirjoitukseesi. Tekstissäsi on monta hyvää pointtia ja etenkin sen syvän inhimillinen lähestymistapa moniin nyky-yhteiskunnan ongelmiin ja ilmiöihin on mielestäni loistava!
    Meille laman lapsille jaettiin ehkä paskat kortit, mutta se on tehnyt meistä vaan helvetisti pätevämpiä ja sisukkaampia pelaajia! Me ymmärrämme huomattavasti paremmin inhimillistä kärsimystä kuin valtaosa muusta väestöstä ja uskon, että juuri se saa meidät muuttamaan maailmaan inhimillisempään ja parempaan suuntaan omana elinaikanamme. Se on vaikeuksien kautta voittoon! Muuhun ei kannata uskoa. Kiitos kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. Saman olen huomannut myös: ikäluokallani on kaksi tietä. Toinen on rikosten ja ongelmien tie, joka on haluttomuutta käsitellä ja prosessoida niitä omia ongelmia, toinen on niiden ongelmien kohtaaminen ja käsittely, joka johtaa väistämättä helvetin hyvään itsetuntemukseen ja sitä kautta myös kykyyn osoittaa empatiaa muita kohtaan. Eikä ensin mainittuakaan voi aina juuri yksilön omaksi syyksi sanoa, kun katsoo miten ennaltaehkäisevä tuo tässä maassa on hoidettu.

      Poista