tiistai 29. joulukuuta 2015

Kuolemasta uniin.

Lemmykin kuoli, jos ei joku sitä muka vaikkapa Facebook-seinältään nähnyt. Vaikkei musiikkinsa ole koskaan merkinnyt minulle mitenkään älyttömän paljon, arvostin aina sitä, miten tolkun ukko siinä oli alkoholin latkimisesta ja oletettavasta piririippuvuudesta huolimatta. Juuri pällisteltiin dokumenttiakin ja kaikki siinä sössöttivät siitä, ettei Lemmy kuole koskaan. Vaikka tuollainen on täysin turhaa rock'n'roll-hapatusta, joka nyt romahtaa koko maailman niskaan juuri sellaisena kollektiivisena järkytyksenä, oli se täysin ymmärrettävää hyvin yksinkertaisesta syystä: Lemmy oli niin hyvä ihminen ja ihmiset pitivät hänestä niin paljon, ettei kukaan halunnut hänen kuolevan. Sitä ei voi sanoa välttämättä kovinkaan monesta ihmisestä tällä planeetalla, vaikka jokainen tietysti voisikin sanoa niin omista lähimmäisistään. Mutta kyllä niitäkin joku vihaa. Lemmyn vihaajia taitaa kuitenkin olla pallolla melko vähän, on se ollut niin sympaattinen ukko koko sen ajan, jonka minä olen täällä ilmaa hengittänyt.

Kuolemat tuntuvat olevan erottamaton osa talvea ja etenkin joulukuuta, minulta on mennyt yksi koira, neljä mummoa ja pappa, kaikki joulukuussa, suurin osa vielä perättäisinä vuosina. Tässä nyt oli muutaman vuoden väli, jonka aikana kerkesi sulatella edellisiä kuolemia jotenkin osaksi elämää ja itseään, ja nyt sai sitten lisää ajateltavaa. Eilen kävelin kirjastoon ja kuuntelin Michael Giran Songs For A Dogia, aivan järjettömän kaunis levy, joka tekisi myös mieli metsästää itselle, mutten uskalla katsoa missä hinnoissa se pyörii. Yleensä kaikki mikä on Young God Recordsilta loppu on kolminumeroisissa hinnoissa, vähintään. Kävelin tuon levyn kanssa, katselin puiden silhuetteja sinertävää iltataivasta vasten ja mietin miten hienoa elossa oleminen on juuri näiden pienten hetkien takia, näiden, jotka eivät tallennu minnekään muualle, kuin sinun mieleesi, ja joihin kukaan ei pääse käsiksi sinun kuoltuasi. Ne ovat siellä aina, omina yksityisinä kokemuksinasi, löydettyinä aarteina tai romuna, sinusta riippuen.

Päätin myös hakea taideakatemiaan, kun nyt kerta pääsin muotoiluinstituuttiinkin. Saa nähdä miten työkkäri mahdollisesti sitten suhtautuisi suunnitelmaan, mutta en kyllä usko edes pääseväni pääsykokeisiin. Se, miksi edes sain tämän ajatuksen on piirtäminen. Piirrän kuitenkin suhteellisen paljon, mutta jostain syystä se tuntuu enemmän välineeltä, kuin taiteelta tai tekemiseltä itseltään, siinä missä vaikka maalaus. Se ei ole riittävän fyysinen prosessi itsessään. Sitten ymmärsin, että pidän sen ylimpänä asteena jotenkin epämääräisesti taidegrafiikkaa. Se on piirtämistä, joka on fyysistä, jonka tekeminen on täynnä fyysisiä prosesseja, ja jossa yhdistyy myös vähän levyjen tai kirjojen painamiseenkin liittyvä vedos-ajattelu. Samasta teoksesta on fyysisesti olemassa eri vedoksia, jotka ovat tekeleitä itsessään. Levyt toimivat vähän samalla tavalla. Huomasin myös, että "uusia uusia" runojakin on taas 80 sivua, eli taas yhden oman kirjansa verran. Niitä on nyt siis kolme valmiinam vaikka tuohon uusimpaan vielä lisäänkin juttuja sitä mukaa, kun niitä tulee.

Unetkin käyvät taas oudommiksi. Alkaa mennä kaupassakäynnit, siittiöiden luovutukset ja vähän kaikki jo sekaisin, kun näin viimeyönä unta, että kävin Valintatalossa. Tahdoin osallistua johonkin ostokäyttäytymistä tarkkailevaan kuluttajatutkimukseen. Löysin käytävältä pari pahvilaatikkoa ja purin ne, olin viemässä niitä jonnekin takahuoneen puolelle. Siellä ihan nätti laboranttimimmi alkoi tehdä minulle jotain fyysisiä rasituskokeita ("heiluta käsiä kovaa ja hengitä samaan aikaan rauhallisesti", "kuvittele tahtovasi vakava infektio!") joiden yhteyttä tähän kuluttajatutkimukseen en oikein nähnyt. Sitten heräsin tuon pienen hallin haukkuhun ja urearetkelle lähdimme, minkä jälkehen tähän päädyimme. Huominen Sekavan Musan Jami jännittää jo paljon, meinasi kaksi päivää ennen kaikkea levitä käsiin koko paska, mutta nyt on sentään soittajat läjässä ja toivotaan parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti