keskiviikko 2. joulukuuta 2015

I Have Been Here Before

I Have Been Here Before


Tänään tunsin taas ahdistusta lihani kuolevan luonteen vuoksi. Vaikka en uskokaan jälleensyntymään sanan varsinaisessa merkityksessä, tiedän elämän aikana kestävän lyhyen ikuisuuden mukana tapahtuvan jatkuvan jälleensyntymän olevan tosiasia. Me synnymme ja kuolemme joka hetki uudelleen, ja elämässämme on retrospektiivisesti huomattavissa aina tietyt vaiheet, itselläni ainakin noin seitsemän vuoden sykleissä. Ensimmäiset vajaat seitsemän vuotta elämässäni elin perheessä, seuraavat seitsemän vuotta elämästäni uusioperheessä, sitä seuraavat seitsemän vuotta opettelin elämään veljeni kanssa omassa perheessämme, ja nyt olen yrittänyt kipukasvuisesti luoda nahkaani ja syntyä vihdoin ja viimein omaksi itsekseni. En usko sen elämän alkavan tässä elämässä. Se alkaa vasta sen jälkeen, kun minua ei ole, työni on tehty ja lause on saanut pisteen, jonka jälkeen muut voivat lukea sen ja sanoa, mitä se heidän näkökulmastaan oli tai oli olematta.

Siitä huolimatta aina välillä mietin, kohdatessani ensimmäistä kertaa asioita ja ihmisiä, jotka jollain absurdilla tavalla tuntuvat tutuilta, josko olenkin ollut elossa aiemmin. Se ahdistaa minua lähes enemmän, koska sitä ja tätä elämää erottaisi läpitunkematon kuoleman seinä, mikä tarkoittaisi, että myös tätä ja seuraavaa erottaisi sama seinä. En siis seuraavassa elämässä muistaisi kaikkea tätä ahdistusta, jota olen kokenut itsessäni koko elämäni, mikä tekisi siitä vielä entistäkin voimattomampaa. Usein tällaisina syksyisinä iltoina tunnen olevani kärpänen verkossa. Koitan olla ajattelematta asioita ja keskittyä olennaiseen, eli olemiseen ja tekemiseen, mutta silti värähdän vähintään kerran päivässä koko kuolevaisuuteni mittakaavan iskiessä täysillä niskaani. Uskon, ettei se olisi niin voimakas jossain muualla, kuin Suomessa. Ensinnäkin jo siksi, että nämä paikat, joissa kuljen ovat jo valmiiksi ahdistukseni tahraamia. Siitä ei silloin ole tietä ulos, vaan kaikki suomalaisessa syksyssä puhuu minulle samaa salattua kieltään.

Kolmet henkiset kasvot ovat paitsi aikoja ja elämiä, eri tajuntoja, myös saman tajunnan kolme eri ulottuvuutta, havainto, kokemus ja tulkinta, persoonallinen, kollektiivinen ja transendentti. Ne ovat nähdäkseni sidoksissa tähän fyysisten atomien ja solujen ja kaikenlaisten tanssahtelevien yhdisteiden luomaan rakennelmaan, joka on olemassa tässä havaitsemassamme tila-ajassa niin, että kykenen tällaisia tuntemuksia kanssanne jakamaan. Oletamme siis olevamme olemassa, vaikka sille ei ole juuri muita perusteita, kuin havainto, kokemus ja näiden kahden tulkinta, mitkä mielen kaltaisessa abstraktiivissa ympäristössä tapahtuessaan ovat melko huteria todisteita mistään. Silti näiden mielten tuntemukset herättävät voimakkaita fyysisiä tuntemuksia, jotka ennen kaikkea tuntuvat täällä vatsanpohjassa.

Suolessa kannamme merkittävää määrää neuroneista, eli siis aivosoluistamme. Ne säätelevät ruansulatusta ja elimistömme toimintaa autonomisesti, mutta myös tuottavat suurimman osan yksistä tärkeimmistä välittäjaineistamme, serotoniinista. Suolessa asustaa myös enemmän kymmenen kertaa enemmän bakteereita, kuin koko meidän kehossamme on omia solujamme. Elämme jatkuvassa symbioosissa bakteeriemme kanssa, ne melko pitkälle pitävät meidät elossa, ja toisaalta me asutamme ne, eivätkä ne voisi kai sellaisenaan selvitä ilman meitä. Me olemme siis koko ajan avaruusalus jollekin epämääräisen pienelle miehistölle. Voimme pohtia, kuka tätä helvetin laivaa oikein ohjaa, mutta lopultakin se on aivan se ja sama. Tämä on kuitenkin tältä osaltaan myös ylistys toisille aivoillemme, sille "gut feelingille", joka monissa kulttuureissa on merkinnyt myös sielun asuinpaikan vatsaan, eikä sydämeen tai päähän.

Tämäkin kaikki on varmasti tullut sanottua jo monesti aiemmin, mutta minä en toisaalta eläkään menneessä. Vaikka tiedän tulevan kuoleman olevan edessä, vaikka tiedostan elämäni rajallisuuden ja toisinaan ahdistun siitä, en myöskään pelkää sitä pakonomaisesti. Se ei säätele elämääni, kuten ensimmäiset neljätoista vuotta. Suurimman osan kaikesta ajasta olen juuri irrallani tuosta ajasta, pelkässä tekemisen nykytilassa. Se ei ole tapa paeta, se on tapa keskittyä ja tehdä elämästä itsessään merkityksensä arvoinen, vaikka se ei johtaisi koskaan yhtään mihinkään, vaikka se ei saavuttaisi mitään, mitä muut ihmiset pitäisivät yhtään minkään arvoisena. Kaikki tämä tähänkin asti on silti ollut jo paljon enemmän, kuin olen uskaltanut toivoa, ja olen jokaikisestä hetkestä erittäin kiitollinen. Myös niistä ahdistuksen aalloista, koska niilläkin on oma paikkansa tällaisten ajatusten ja kuvien ruokkimisessa. Kiitos, mikäli jaksoit kahlata tämänkin läpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti