lauantai 26. joulukuuta 2015

George Harrison - Living In The Material World

Tuossa viimeyönä ja tänään herätessä pällistelin Netflixissä olevaa, muistaakseni joku aika sitten Areenankin kautta pyörähtänyttä George Harrison dokumenttia. (En tiedä toimiiko linkki, mutta kannatti ainakin yrittää). Lahden mainioin musakauppias suositteli, sanoi, että voin löytää kyseisestä hepusta yllättävänkin paljon yhteistä. Juuri joku aika sitten naureskeltiin Eetun kanssa sitä, miten Ringo Starrkin sentään kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta on se biidls-ukko, jonka sentään muistaa. Harrison on se varjojen mies, joka hengailee siellä laitamilla muiden tapellessa rahasta. Ja sitä kautta samastumispintaa löytyi paljonkin. En käsitä Beatlesin kuuluisuutta, koska musiikillisesti se on muutamia täysosumia lukuunottamatta ärsyttävän keskinkertaista kompromissia koko ajan. Sitä Obladiiobladaata.  John Lennonin, ja nyt pienen teholuukutuksen jälkeen myös George Harrisonin soolot ovat huomattavan paljon mielenkiintoisempaa, omaehtoisempaa ja toimivampaa musiikkia. Paul McCartneyta olen aina vihannut, minkä takia myös Beatlesit olivat boikotissa ihan viimevuosiin asti. En ole sitä sorttia, joka kyselee yleisöltä, onko niillä hyvä meininki, ja koen sellaisen keikalla kuin keikalla melkoisena fiiliksen tappajana. Paul McCartneyta nyt voi hyvällä omallatunnolla pitää sen kulttuurin aloittajana, jos ajatellaan nykymuotoisen rockin pohjaavan tuohon keskinkertaiseen ja rumaan poikabändiin, jolla tahkottiin nopeasti miljoonia ja jolla oli ilmeisen tehokas markkinakoneisto, ja joka kultivoitui ja piikkasi vasta happotrippiensä jälkeen. Sitä vasten sen suosio ennen niitä on yhä ja edelleen itselleni suuri mysteeri.

George Harrisonin pimeästä puolesta ja turhautumisesta puhuttiin paljon, mutta esimerkkejä olisi ollut mukava kuulla ehkä enemmänkin. Ehkä taipumus ajatella asioita vähän pintaa syvemmältä nähtiin synkkänä puolena. Vaikka hän naulasikin eräässä keskustelunpätkässä Intialaisen mystisismin kritisoijat mielestäni ihan hienolla tavalla sanoessaan, että mystisismi sanana on vain tietämättömän ihmisen ja vähemmällä kapasiteetilla varustetun mielen tapa leimata ja kohdata jotain sellaista, jonka tavanomaisuutta ei itse tietämättömyydessään kykene ymmärtämään, en silti ole täysin vakuuttunut kaikesta siitä gurujen perässä juoksemisesta. Kaipa hän käsitykseni mukaan itsekin vähensi sitä sitten myöhemmin, ymmärtäessään ja sisäistäessään sen, että "voi epäonnistua Himalayalla, mutta voi valaistua New Yorkissa", tai jotain sinne päin. Jotenkin minun oli helppo nähdä ja allekirjoittaa myös se, miten Harrison kertasi käyntiään ja pettymystään psykedelian keskuksessa. Odotti näkevänsä taiteilijoita ja luovia ihmisiä, löysikin pummeja ja nistejä, henkisesti laiskoja ja kaikilta ambitioiltaan kuolleita ihmisiä. Sen olen löytänyt itsekin niin monet kerrat, kaikista niistä paikoista, joista olen odottanut löytäväni syvällisiä, älykkäitä ja luovia ihmisiä. Mutta silti kymmentä nistiä ja pummia vastaan löytyy aina joka piiristä se yksi jätkä tai mimmi, joka istuu hiljaa, lievästi ahdistuneena omasta seurastaan ja odottaen itsensä kaltaisia ihmisiä. Ja juuri ne ihmiset kiehtovat minua. Ja juuri sellainen George Harrisonkin oli. Vaikken pidä hänen musiikkiaan vieläkään maailman hienoimpana tai järisyttävimpänä asiana, osaan arvostaa sitä luovuutta ja ammattitaitoa ja ennen kaikkea rakkautta, jolla hän on sen kaiken tehnyt. Joku krishna tuossa dokumentissä sanoi, että laulun hengellisyyden märittää vain sen tekijä. George Harrison voi koittaa kirjoittaa pelkän rakkauslaulun, mutta hänen persoonansa on niin sisäsyntyisesti hengellisten kiinnostusten läpitunkema, että se tulee silti läpi.

Yksi tärkeimmistä kohdista oli, ehkä arvattavastikin Harrisonin suhtautuminen kuolemaan. Siinä missä olen itse puhunut rajauksesta, siitä että tajuaa milloin elämä on valmis ja milloin kuoleman ja elämän kontrasti ovat täydellisimmässä mahdollisessa tasapainossa, hänkin ajatteli kuoleman olevan oma taiteenlajinsa. Tärkeää on oppia kuolemaan hyvin, jotta sielu voi lähteä ruumiista oikealla tavalla. Mietin tätä paljonkin. Kaikki tämä työ, mitä minä teen, kaikki elämä, se on pelkästään täydellistä kuolemaa varten. Siksi olen ehkä aina tietyllä tapaa halveksinut death metalia genrenä. Suolista ja verestä ja zombeista laulamisella ei sinänsä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on pelkkää materiaa, pelkkää biologiaa, kliseetä ja mielikuvituksetonta fantasianörtteilyä, siinä missä peikkometsistä laulaminen. Siitä syystä oma musiikkinikaan ei varsinaisesti ole "poliittista" musiikkia siinä määrin, kuin se on henkilökohtaista kuoleman palvontaa, tajunnan ja tietoisuuden näkökulmasta. Se on toisella laidalla ahdistuksen muuttamista voimaksi, toisella taas rajallisuuden muuttamista jonkinasteiseksi kauneudeksi (ainakin toivottavasti), ja näiden elementtien ristikkäisyys ja erilaiset asetelmat ovat mielestäni äärimmäisen kiinnostavia. Sellainen zeniläinen raskas keveys, tai vähien ja näennäisen ilmavien elementtien valtava paino on todella kiinnostavaa. Sillä ei ole mitään tekemistä minkäänlaisen mystisismin tai okkultismin kanssa, pelkästään havaintojen, tunteiden, aistien, harhojen ja todellisuuden kanssa. Se on kaikki samaa kuolevaisen mielen valmistautumista, kuoleman kuvan rakentamista elämän palasista. Se on olennaisin ydin kaikessa mitä teen, ja se on olennaisin syy siihen, miksen voi olla tekemättä. Olen tyytyväinen elämääni juuri sellaisena, kuin se on. En kaipaa mitään lisää, koska tämä kaikkikin on jo enemmän, kuin koskaan mukelona toivoin elämäni olevan. Kiitos, että olette mukana ja osana sitä, tekemässä siitä sen mikä se on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti