keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Every Atom In Its Right Place


Viime yönä tein tämän videon, omaksi ilokseni ja yhteiseksi hyödyksi. On mukava nähdä miten paljon ja nopeasti tässä kehittyy ja miten tietyt asiat alkavat tulla jo jonkunlaisesta selkärangasta. Koko ajan oppii lisää ja pikkuhiljaa alkaa saada aikaan sellaistakin kamaa, mitä voisin käyttää keikoilla taustavideoina. Ainakin siellä, missä videotykki on jo valmiiksi olemassa tai jollain mukana. Vaikka eihän tällä kahden soolokeikan tahdilla vielä nyt kauheasti tuollaista tarvitse miettiä. Mutta vastaisuuden varalle. Tähän videoon valitsin biisin, joka oli yksi mukavimmista tehdä, Olisin ehkä halunnut siitä vähän pitemmänkin, mutta tuon pituinen siitä luonnostaan tuli, eikä sen pitkittäminen olisi palvellut juuri mitään tarkoitusta. Mielenkiintoista, että kaikkein onnistuneimpina ja parhaimpina yksittäisinä biiseinäni pidän lähestulkoon aina näitä dronemman puoleisia, pitkiä juttuja.

Joulukin alkaa painaa päälle, mikä ei tässä vaiheessa tunnu oikein muussa, kuin rappukäytävässä nenään kantautuvasta, epämääräisesti ruisleipää muistuttavasta tuoksusta. Hetken aikaa meni muistaa, että kinkkuhan se haisee. Huomenna haen tarpeet seitan-kinkkua varten ja kokeilen saada aikaan toisen sellaisen elämässäni. Saa nähdä mitä siitä seuraa, edellisellä kerralla oli kokeneempi kaveri puikoissa ja itse keskityin lähinnä katselemaan ikkunasta ulos pimeyteen, kun olisi pitänyt keskittyä seuraamaan sitä mitä tapahtuu. Joulun jälkeen taas menen Tampereelle, jossa tapahtuu musiikkia, ja sitten yritän keretä jotenkin ajoissa takaisin organisoimaan noita sekavan musiikin jameja. Jospa tässä odotellessa vielä videon tai pari saisi väännettyä.

Tänä päivänä kävin levykaupassa ostamassa Dr. Johnin Gumbon ja Jimi Hendrixin Are You Esperiencedin, kun elämässä tuntui olevan liian vähän bluesia ja liian paljon löysää rahaa. Bluesia taas ei voi elämässä olla oikeastaan koskaan liikaa. Ainakaan tässä elämässä. Eilen mietin, voisinkohan saada jostain vielä melankolian diagnoosin, kun en ole masentunut, vaan jo lähtökohtaisesti sielussani ja olemassaolossani alakuloinen ihminen. Toisaalta tosin uskon useimpien ihmisten olevan, monilla vain on joku pakonomainen tarve kierrellä sitä tai väistää se täysin, olla hyväksymättä mitään sitä "negatiivista", jota itsessä on. Mutta siinä eletään vajavaisella ihmiskuvalla, jos minulta kysytään. Jos et tunne ja ymmärrä itseäsi täysin ja kokonaisuutena, et välttämättä osaa arvostaa kaikkea sitä hienoakaan, jota saat kokea. Tai näin koen asian itse, omasta alakuloisen melankolisesta perspektiivistäni. Kauneuden ja ilon syvyys tuntuu järisyttävän suurelta juuri sitä tyhjyyttä ja katoavaisuutta vasten, joka sen takana ammottaa, ja juuri siitä syystä kaikki tuntuu niin merkitykselliseltä, etten tahdo antaa minkään mennä ohi. Hieno juttu tämä elämä, vaikka sen loppu niin kovasti ahdistaakin. Silti joku puoli minusta ajattelee, että kaikessa tässä hiukkasten hyörinässä ja pyörinässä ne tulevat aina väistämättä asettumaan juuri niinkuin niiden pitää. Oli se meidän perspektiivistämme sitten hyvä, tai huono homma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti