maanantai 28. joulukuuta 2015

Ei joulukuuta ilman kuolemaa.

Sain juuri kuulla isomummoni kuolleen aamulla. Asia ei tunnu aivan niin raskaalta, kuin hänen elämänsä ajattelu on tuntunut. Niin kauan kuin minä olen ollut elävä ja tietoinen ja ajatteleva olento, hän on tahtonut kuolla ja ollut aina lähdössä seuraavana. Siitä huolimatta hän sai haudata kaikki lapsensa ensin ja nähdä vielä minunkin pappani kuolevan, vaikka ajatteli tämän laskevan itsensä hautaan. Vaikka miten koitan ajatella ja pyöritellä asiaa pienessä kuolevaisessa päässäni, en kykene alkuunkaan käsittämään sitä surun ja ahdistuksen määrää, jota tuollaiseen elämään on mahtunut, kaikesta muusta hankalasta huolimattakaan. Sitä vasten olen onnellinen siitä, että hän on nyt vapaa. Koska sitä hän vuosi toisensa jälkeen oikeasi tahtoi, se oli päällimmäinen asia, joka jäi mieleen joka kerrasta, kun häntä kävi tapaamassa.

Hän uskoi jumalaan, ja usko antoi hänelle jonkinlaista lohtua. Ehkä se teki ainakin kuoleman konseptin helpommaksi, ja jos minulta kysytään, se on uskonnon tärkein puoli. Koska jokaisen täytyy kuolla, täytyy jokaisen myös yrittää löytää jokin keino hyväksyä se. Vaikken olisikaan asiasta samaa mieltä, ei minulla ole koskaan ollut mitään tarvetta yrittää käännyttää uskovia ihmisiä pois uskomustensa ääreltä, olettaen ettei heidän päällimmäinen agendansa ole tehdä jotain pahaa muille ihmisille uskonsa nimissä. Usko tuo lohtua ja toivoa. Jokainen uskoo johonkin, oli sillä nimi tai ei. Usko itsessään ei ole mitenkään paha asia, vaan yleisinhimmillinen piirre. Sillä ei tarvitse tarkoittaa uskonnollista uskomista, mutta ihmisen on pakko uskoa johonkin sellaiseen, joka saa hänet kulkemaan eteenpäin elämän realiteettien edessä. Toki monet meistä vain hukkaavat aikaa odotellessaan kuolemaa. Ja monesti usko kuoleman jälkeiseen voi saada ihmiset myös tuhlaamaan aikaansa täällä, jotta se kuolemanjälkeinen tulisi nopeammin. Siinä vaiheessa tekisi mieleni sanoa jotain omista uskomuksistani, mutta ymmärrän myös, milloin se ei vain yksinkertaisesti ole minun tehtäväni.

Isovanhempieni kuoleman jälkeen isomummo jäi jonkinlaiseksi matriarkaksi kaiken ylle. Isäni piti hänestä huolta ja kunnosti hänen vanhan kotinsa. Ehkä minäkin vielä joskus asun ja höperöidyn siinä samassa talossa. Kuka tietää. On hienoa, että suvulla on olemassa paikkoja, joissa edellisten ihmisten henki säilyy, koska se on lähimpänä sielua, mitä voin kuvitella. Sielu on merkitys, sielu on ydin. Se ei elä meissä ihmisissä, vaan meidän sielumme elää kaikissa muissa ihmisissä. Muut ihmiset kantavat meidän sieluamme ja levittävät sitä eteenpäin, välittävät sen seuraavalle sukupolvelle, oppivat meiltä ja opettavat eteenpäin. Minun sieluni on kaikkia minua edeltäneiden sukupolvien sielu, eikä minun sieluni kuulu vain minulle, vaan kaikille niille ihmisille, joista minä välitän ja jotka välittävät minusta. Me olemme täällä kuolemassa yksin, mutta meidän kuolemamme on se poltinrauta, joka lopullisesti polttaa sielumme kaikkiin muihin ihmisiin. Isomummoni sielu elää minussa nyt vahvempana kuin koskaan, ja vaikka sekin arpeutuu, se on aina olemassa ja voin löytää sen koska tahansa. Kiitos siitä, että pidit minulle usein seuraa päiväkodista pääsyn tai karkaamisen jälkeen, kiitos liian suolaisista paistetuista kananmunista, kiitos siitä, että vaikka tunnuit välillä unohtavan monet muut, muistit minut aina kun kävin. Hyvää ikuisuutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti