Tänään olen kuunnellut lähinnä Townes Van Zandtia ja uinut syvissä vesissä käsipohjaa. Välillä meinaa happi loppua, mutta kyllä sitä sitten taas oppii nostamaan päänsä pinnalle, kun meinaa olla liian tiukkaa. Siperia opettaa. Elämä on sellainen hieno asia, joka tuo ja vie eteen asioita, joista pitää osata päästää irti ilman sen suurempaa märehtimistä. Surra saa, kaivatakin saa, mutta takertua ei. Koska kaikesta pitää kuitenkin laskea irti, niin olisi ikävä kasata itselleen hirveää määrää surua ja katkeruutta pelkästään siitä, ettei ole itse osannut päästää irti. Silloin se on vain omaa tyhmyyttä. Ja niitä ihmisiä on tuolla kaduilla paljon, jotka ovat kiinni kaikissa menneissä ja vanhoissa jutuissa. Se tuntuu olevan joku ihmisen perusluonne, jäädä aina jumiin vanhoihin hyviin aikoihin, joita ei koskaan ollut olemassa, ne vain näyttävät juuri tämänhetkisen ahdistuksen vallassa paremmilta, kuin nykyiset ajat, vaikka kohta onkin taas hyvä olla, eikä paljoa menneitä ajattele. Mutta heti kun yksi sadepilvi lipuu taivaalle, niin tottakai ennen oli sentään lumiset talvet ja ihmisen hyvä olla.
Tässä on vähän parempi kuva tuosta Kärpäsenhalkaisijasta, sekä myös toinen kollaasi, jonka tein koulujuttua varten, ja jota vähän vielä parantelin toissailtana.
 |
| Kärpäsenhalkaisija |
 |
| Ahneus |
Ahneuden kolmiulotteisuus ei ehkä sillä tavalla hahmotu, mutta siinä on kahta eri paksuista pahvia teipattuna paperille, joka tekee siitä kivan monitasoisen teoksen. Mukava väkertää tuollaisia hommia, ja tulen tekemään niitä varmasti lisää, etenkin kun nyt on vähän aikaa ja ideoita ja inspistä tehdä asioita. Samalla teen myös levyä, mutten pidä mitään kiirettä. On noita tälle vuodelle jo tehty ihan riittävästi, eikä minulla ole mitään stressiä yhtään mistään juuri nyt. Stressittömässä tilassa on vaikeampi tehdä levyjä, stressattuna on vaikea löytää aikaa niiden tekemiseen. Selaviii, vaan.
Nyt pitää alkaa suunnata koululle jonkinlaiseen yksilökeskusteluun, sen jälkeen varmaan väkertelen videoita ja kuvia ja kuuntelen vähän lisää Townes Van Zandtia ja muita pahoinvoinnin mestareita.
Jotain tuon suuntaisia ajatuksia mietin tänään itsekkin... Olen perusluonteeltani ehkä sellainen että pyrin liikkumaan eteenpäin, ja ehkä joitain asioita ei ole halunnutkaan ajatella ja siksi on järjestänyt itselleen niin paljon tekemistä... Tänään tuli kyllä vahvasti sellainen tunne, että tässä ollaan nyt nopean junan kyydissä, joka kiihdyttää kokoajan vauhtia ja kulkee kauemmas tästäkin hetkestä, näistäkin päivistä...
VastaaPoistaTuttua, sekä itseltä että monilta kavereilta. Tiedän sen, että joskus asiat on käsiteltävä kohdattava, mutta se helpottuu paljon, kun saa itse päättää sen hetken. Jos tietää milloin se hetki tulee olemaan, se on ihan tervettäkin touhua. Kun osaa rajata asioita ja tietää milloin ne loppuvat, kestää ihan mitä tahansa. Nyt on möyrimisen aika, ja sitten tehdään taas jotain muuta kun se helpottaa.
Poista