J. Kill & Mr. Mulea livehommina.

Päätin juhlistaa omaa uutta vuottani soittelemalla yksin kitaraa. Tämän aikaa koira vielä jaksoi hartain mielin ähertää kaninkorvien parissa (lähden puolivälissä hakemaan sille toista, kun edellinen meni rikki), mutta sen jälkeen alkoikin sitten haukkuminen, joka on jatkunut melko pitkälle tähän asti. Tämän tarkoituksena oli tehdä homma niin, että miten keikat olisi järkätty jos voisi itse päättää. No, toki volumea olisi aika paljon enemmän, ei sitä kerrostalokaksiossa nyt kuitenkaan luukuteta romuja täysillä. Mutta noin niinkuin periaatteessa, tuota samaa lamppua (jonka valo tosin välittyy melko huonosti tämän rakeisen puhelinvideon kautta) voisin raahata helposti mukana, eikä tarvitsisi juuri muuta. Tämän videon rakeisuus ja laatu on tosin tarkoituksellistakin. Jos sitä tahtoo ihmetellä flacina tai wavina ja full HDna, niin voi tulla ihan itse livenä katsomaan. Internet on internet, todellisuus on todellisuus.

Noissa soolokeikoissa on ollut jotenkin se, että tuntuu, että juuri oikeat ihmiset ovat nauttineet niistä. En tiedä mitään palkitsevampaa, kuin nähdä pari UG-skenessäkin ihan tunnettua "pahoinvointiräppäriä" eturivissä, silmät kiinni ja naamat pöytään päin, siinä missä monet muut tuijottavat lavalle. Ei siellä tapahdu mitään. Valo pysyy samana ja meikäläinen haahuilee pedaaleitten ja värkkien äärellä. Se, missä tätä musiikkia katsotaan on oman pään sisällä. Se on hienoa, tuntuu että kummallakin keikalla yleisö on tajunnut sen homman ihan suoraan, ja siitä olen ollut aika kiitollinen. Ei ole kuulunut juurikaan ääntä, eikä vielä yhtään "mee himaas räpläilemään"-huutoa, ja se on kahdelta keikalta jo ihan hyvin. Noita olisi tosiaan kiva tehdä kaikenlaisissa epämääräisemmissä ja epäkonventionaalisemmissa paikoissa, taidenäyttelyissä ja -museoissa, jonkun visuaalisen esityksen taustalle tai jossain muussa vastaavassa yhteydessä.  Kunhan saa soittaa. Toisaalta en kuitenkaan lähde ihan mihin tahansa tuota työntämään, vaan johonkin sellaiseen paikkaan, jonne se sopii. Ei paljoa kiinnosta vedellä kahden krustibändin välissä. Niiden jälkeen voi toki käydä häätämässä ihmiset himaansa, tai sitten hoitaa homman alta pois ennen niitä. Toisaalta myös se, millaisten bändien kanssa soittaa vaikuttaa siihen, mitä itse soittaa. Ehkä sitä sillon tykittäisi vain loopperin täyteen grindiriffejä.

Nyt aion tehdä jotain zeniä. Soittamatta kenellekään (koska hukkasin numerot bootattuani puhelimen) lähden ajamaan Tampereelle, ja toivon, että ovi avataan. Jos ei avata, ajan kai takaisin Lahteen, ja on jotain kerrottavaa muiden lapsenlapsille sitten tästäkin uudesta vuodesta. Hyvät sellaiset. Pitäkää kivaa, älkääkä tappako toisianne.

Sekavan musan jamit

Tämä! Tämä ilta oli niin siisti, että aivan varmasti järjestän toisenkin.  Jos vain aina olisi mahdollisuus hallita olosuhteet näin hyvin, voisi järjestää vaikka jokaisen keikan tällä tavalla. Vaikka aikaa kuluikin vähemmän, kuin normi iltana, jolloin 20-30 minuutin setteihin saa helposti menemään kolmekin tuntia, tässä kolme eri systeemiä soitti kaksi ja puoli tuntia. Jo pelkästään omien hommien soittaminen ja rakentelu tuntui siistiltä. Opettelin siinä lavalla lennossa käyttämään kahta loopperia ja tekemään loopit niin, että pystyin feidaamaan toisen pois alta ja aloittamaan uuden päälle. Pelkäsin, että jossain vaiheessa aivot menevät aika pahasti solmuun, joten koitin pitää homman simppelinä. Muuten annoin musiikin vain viedä mennessään, ja se teki juuri sen. Hankalinta oli soittaa kahdestaan kahdella kitaralla, kun tuntui, että on helposti jumissa samoissa soinnuissa, eikä oikein meinaa päästä siitä ulos, mutta kuulema siitäkin tuli ihan toimivaa dronea, eli ei isompaa vauriota.

Harhakuvien kanssa soittaminen oli täydellistä. Rakastin joka ikistä sekuntia siitä. Se oli parasta huumetta. Normaalisti videot ja muut tuntuvat keikoilta vain harhauttavilta tai harhaanjohtavilta tekijöiltä, mutta tässä tapauksessa ne kaikki kiinnostavat, koska mitään biisejä ei ollut olemassa. On yksi juttu jo sinänsä ihmetellä, millaisia biisejä juttuja soitettiin ylipäätään. Valoilla on kyllä helvetin iso väli tuossa, pelkkä sininen vei kaikkea mukavasti hämyilybluesiin, eikä fuzzeja tarvinnut polkea lähes koko keikan aikana. Bluesin soittaminen on vain niin helvetin kivaa. Vaikka jonkun mielestä varmaan hinkkaankin ärsyttävästi samoja muutamia ääniä uudestaan ja uudestaan. Niin kyllä hinkkasi John Lee Hookerkin, eli kaipa se on vaan esikuvista kiinni. Vaihto meistä Kujanjuoksuunkin meni sulavasti, ja sen jälkeen olikin tarjolla pelkkää hunajaa. Siinä on kyllä sellainen tarkasti varjeltu salaisuus, josta kaikkien pitäisi olla perillä. Sama porukka on soittanut melko pitkälle kymmenen vuotta kimpassa, ja sen huomaa. Dynamiikka on aivan järjetön! Kun tuota bändiä katsoo livenä, tuntee vaan rehellistä riemua siitä, miten järjettömän hienoja ääniä nuokin jätkät osaa kaivella soittimista ja pedaaleista. Soittajina yksinäänkin aivan järjettömän kovia, ja omassa porukassaan vielä ihan käsittämättömiä. Einari lopetti illan yhden kitaran sooloon, ja mietin hetkellisesti pitäisikö touhua vielä jatkaa, mutta tuntui mielestäni sopivalta, että se mikä alkaa yhdellä kitaralla, loppuu yhdellä kitaralla.

Nyt kuitenkin tiedän, että tuo homma toimii! Seuraavalla kerralla viisi tuntisena, tai vieläkin pitempänä, kaikessa rauhassa kasvatellen ja kehitellen. Oikealla porukalla sitä voi saada aikaan mitä tahansa, pitää vain todellakin löytää ympärilleen ne oikeat ihmiset. Ja nämä todellakin ovat niitä oikeita ihmisiä ja näiden ihmisten kanssa on aivan äärettömän hienoa saada tehdä töitä. Olen kiitollinen, raukea ja väsynyt. Kohta menen suihkuun, minkä jälkeen voisin jopa harkita nukkumista.

Jännitys ryöpsähtelee lauseiden virtoina ulos uomistaan.

Monen asian parissa ähertäminen. Jotain mitä en osaa koskaan välttää, vaikka periaatteessa pitäisi keskittyä johonkin yhteen asiaan. Nyt pitäisi keskittyä kikkailemaan loopperin kanssa ja harjoittelemaan sitä, mutta soundcheckissä on sitten aikaa miettiä sitä. Nyt väkerrän photoshopin kanssa tehdessäni yhtä julistetta, kannoin veljeltäni vanhan, paremman ja ehdottomasti painavamman skannerin kotiin. Sain toki skannattua kuvan paremmin, mutta keskelle jää vielä hieman hankalasti hallittava läntti, jonka kanssa pitää vähän kikkailla. Sen jälkeen ajattelin heitellä runokirjat indesigniin ja koittaa vääntää ne sellaiseen muotoon, että voin laittaa ne jakoon internetiin, koska niiden julkaisu missään muussa muodossa vaikuttaa epätodennäköiseltä.  Ajattelin myös, että jonkun puoliksi musiikilla ja puoliksi spoken wordilla pelittävän kasetin voisi taas vääntää, mutta se vaatisi taas sen, että koko touhu kestää vähintään tunnin ja pystyn tekemään sitä ihan tavalliselle C-kasetille itsekseni. Niitä luultavasti tulee vain kymmenen kappaletta (korkeintaan, sekin tarkoittaa jo kymmenen tunnin istuskelua nauhoittamassa samoja juttuja, jolloinka pitää siis olla itsekseen, etteivät korvat punota liikaa. Mutta olin yllättynyt niistä muutamista kommenteista, jotka sain tuosta edellisestä kasetista (joka löytyy edelleen täältä). Oikeastaan enemmän kuin yllättynyt. Vaikka taisin saada tasan kolme viestiä aiheesta, ne kaikki saivat minut hiljaiseksi, joten se on todellakin sen arvoista.

Huominen jännittää hieman. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Ja olen melko varma siitä, että huominenkin menee omalla painollaan, vaikka tässä on ollut ongelmia enemmän, kuin minkään keikan kanssa pitkään aikaan. Julisteita en rahattomuuteni vuoksi ole saanut tulostettua mitenkään päin, mutta ilmainen sisäänpääsy varmaan houkuttaa joitain uteliaita paikalle, ennen kuin musiikki karkottaa ne sitten pois. Stressitaso laskee taas huomattavasti siinä vaiheessa, kun roudataan kamoja pois lavalta ja pakataan itsemme pois ja pääsen suihkuun. Seuraavana päivänä voi olla edessä lähtö Pispalaan uuden vuoden viettoon, en ole vielä aivan varma tästä masterplanista, mutta ainakin lähtökohtaisesti se kuulostaa hyvältä idealta verrattuna aivan samanlaiseen päivään, kuin mitä kaikki nämä päivät tässä nyt ovat olleet.

Kunhan saan kaiken äherryksen pois tieltä, aion myös taistella tieni läpi Celinen Niin kauas kuin yötä riittää ja Hessen Lasihelmipelin, joka on niitä harvoja kirjoja, jotka ovat jääneet kyseessä olevalta kirjailijalta lukematta. Monet ovat sanoneet sen olevan liian raskas ja vaikea, mikä onkin juuri se, mikä kyseisessä kirjassa vetää minua puoleensa. Celineä Bukowski taas on hehkuttanut läpi kirjojensa ja haastattelujensa, joten aion tarkastaa, mistä siinä kaikessa on kyse. Ensimmäiset sivut ovat olleet jotenkin tutun ranskalaisia, aivan kuin Sartre ja kirjoittaisia Bukowskia. Ja Sarte esimerkkinä vain siksi, että jostain syystä tuo tuntuu Inholta. On muuten hauska ylipäätään huomata kirjailijoissa tiettyjä kulttuurisia elementtejä, jonkinlainen raskas kuvailu, joka on kuitenkin ympäristöä introspektiivisempää on ollut yhdistävänä tekijänä niille ranskalaisille kirjailijoille, joita olen lukenut. Amerikkalaiset taas ovat melko suorapuheisia ja simppeleitä, paitsi nämä muutamat Los Angelesin ihmiset, jotka tuntuvat rakastavan teitään ja käyttävän jokaisen tekosyyn jokaisen liittymän ja risteyksen kuvailuun. Fantella tämä vitutti, Bukowski saa sen anteeksi, koska se on niin pienessä osassa. Suomalaiset ovat parhaimmillaan luontokuvauksessa, mutta monesti kaikki sen ympärillä on itselleni aivan helvetin mielenkiinnotonta. Mutta pitäisi lukea uudempiakin kirjailijoita. Olen kyllä yrittänyt, mutten yleensä pääse kovin pitkälle. Silti yritän. Se on kuin vuori, jota yritän aina käydä valloittamassa tasaisin väliajoin..Ja yritykset jatkuvat. Runoissa suomalaiset ovat mielestäni kyllä helvetin hyviä, mutta ikäväksi sitä puolta ei juuri arvosteta tai yritetä tyrkyttää mitenkään erityisesti. Nyt nämä lauseet eivät meinaa katketa millään ja alan horista. Joten veitsi laskeutuu kaiken ylle nyt.

Kuolemasta uniin.

Lemmykin kuoli, jos ei joku sitä muka vaikkapa Facebook-seinältään nähnyt. Vaikkei musiikkinsa ole koskaan merkinnyt minulle mitenkään älyttömän paljon, arvostin aina sitä, miten tolkun ukko siinä oli alkoholin latkimisesta ja oletettavasta piririippuvuudesta huolimatta. Juuri pällisteltiin dokumenttiakin ja kaikki siinä sössöttivät siitä, ettei Lemmy kuole koskaan. Vaikka tuollainen on täysin turhaa rock'n'roll-hapatusta, joka nyt romahtaa koko maailman niskaan juuri sellaisena kollektiivisena järkytyksenä, oli se täysin ymmärrettävää hyvin yksinkertaisesta syystä: Lemmy oli niin hyvä ihminen ja ihmiset pitivät hänestä niin paljon, ettei kukaan halunnut hänen kuolevan. Sitä ei voi sanoa välttämättä kovinkaan monesta ihmisestä tällä planeetalla, vaikka jokainen tietysti voisikin sanoa niin omista lähimmäisistään. Mutta kyllä niitäkin joku vihaa. Lemmyn vihaajia taitaa kuitenkin olla pallolla melko vähän, on se ollut niin sympaattinen ukko koko sen ajan, jonka minä olen täällä ilmaa hengittänyt.

Kuolemat tuntuvat olevan erottamaton osa talvea ja etenkin joulukuuta, minulta on mennyt yksi koira, neljä mummoa ja pappa, kaikki joulukuussa, suurin osa vielä perättäisinä vuosina. Tässä nyt oli muutaman vuoden väli, jonka aikana kerkesi sulatella edellisiä kuolemia jotenkin osaksi elämää ja itseään, ja nyt sai sitten lisää ajateltavaa. Eilen kävelin kirjastoon ja kuuntelin Michael Giran Songs For A Dogia, aivan järjettömän kaunis levy, joka tekisi myös mieli metsästää itselle, mutten uskalla katsoa missä hinnoissa se pyörii. Yleensä kaikki mikä on Young God Recordsilta loppu on kolminumeroisissa hinnoissa, vähintään. Kävelin tuon levyn kanssa, katselin puiden silhuetteja sinertävää iltataivasta vasten ja mietin miten hienoa elossa oleminen on juuri näiden pienten hetkien takia, näiden, jotka eivät tallennu minnekään muualle, kuin sinun mieleesi, ja joihin kukaan ei pääse käsiksi sinun kuoltuasi. Ne ovat siellä aina, omina yksityisinä kokemuksinasi, löydettyinä aarteina tai romuna, sinusta riippuen.

Päätin myös hakea taideakatemiaan, kun nyt kerta pääsin muotoiluinstituuttiinkin. Saa nähdä miten työkkäri mahdollisesti sitten suhtautuisi suunnitelmaan, mutta en kyllä usko edes pääseväni pääsykokeisiin. Se, miksi edes sain tämän ajatuksen on piirtäminen. Piirrän kuitenkin suhteellisen paljon, mutta jostain syystä se tuntuu enemmän välineeltä, kuin taiteelta tai tekemiseltä itseltään, siinä missä vaikka maalaus. Se ei ole riittävän fyysinen prosessi itsessään. Sitten ymmärsin, että pidän sen ylimpänä asteena jotenkin epämääräisesti taidegrafiikkaa. Se on piirtämistä, joka on fyysistä, jonka tekeminen on täynnä fyysisiä prosesseja, ja jossa yhdistyy myös vähän levyjen tai kirjojen painamiseenkin liittyvä vedos-ajattelu. Samasta teoksesta on fyysisesti olemassa eri vedoksia, jotka ovat tekeleitä itsessään. Levyt toimivat vähän samalla tavalla. Huomasin myös, että "uusia uusia" runojakin on taas 80 sivua, eli taas yhden oman kirjansa verran. Niitä on nyt siis kolme valmiinam vaikka tuohon uusimpaan vielä lisäänkin juttuja sitä mukaa, kun niitä tulee.

Unetkin käyvät taas oudommiksi. Alkaa mennä kaupassakäynnit, siittiöiden luovutukset ja vähän kaikki jo sekaisin, kun näin viimeyönä unta, että kävin Valintatalossa. Tahdoin osallistua johonkin ostokäyttäytymistä tarkkailevaan kuluttajatutkimukseen. Löysin käytävältä pari pahvilaatikkoa ja purin ne, olin viemässä niitä jonnekin takahuoneen puolelle. Siellä ihan nätti laboranttimimmi alkoi tehdä minulle jotain fyysisiä rasituskokeita ("heiluta käsiä kovaa ja hengitä samaan aikaan rauhallisesti", "kuvittele tahtovasi vakava infektio!") joiden yhteyttä tähän kuluttajatutkimukseen en oikein nähnyt. Sitten heräsin tuon pienen hallin haukkuhun ja urearetkelle lähdimme, minkä jälkehen tähän päädyimme. Huominen Sekavan Musan Jami jännittää jo paljon, meinasi kaksi päivää ennen kaikkea levitä käsiin koko paska, mutta nyt on sentään soittajat läjässä ja toivotaan parasta.

Ei joulukuuta ilman kuolemaa.

Sain juuri kuulla isomummoni kuolleen aamulla. Asia ei tunnu aivan niin raskaalta, kuin hänen elämänsä ajattelu on tuntunut. Niin kauan kuin minä olen ollut elävä ja tietoinen ja ajatteleva olento, hän on tahtonut kuolla ja ollut aina lähdössä seuraavana. Siitä huolimatta hän sai haudata kaikki lapsensa ensin ja nähdä vielä minunkin pappani kuolevan, vaikka ajatteli tämän laskevan itsensä hautaan. Vaikka miten koitan ajatella ja pyöritellä asiaa pienessä kuolevaisessa päässäni, en kykene alkuunkaan käsittämään sitä surun ja ahdistuksen määrää, jota tuollaiseen elämään on mahtunut, kaikesta muusta hankalasta huolimattakaan. Sitä vasten olen onnellinen siitä, että hän on nyt vapaa. Koska sitä hän vuosi toisensa jälkeen oikeasi tahtoi, se oli päällimmäinen asia, joka jäi mieleen joka kerrasta, kun häntä kävi tapaamassa.

Hän uskoi jumalaan, ja usko antoi hänelle jonkinlaista lohtua. Ehkä se teki ainakin kuoleman konseptin helpommaksi, ja jos minulta kysytään, se on uskonnon tärkein puoli. Koska jokaisen täytyy kuolla, täytyy jokaisen myös yrittää löytää jokin keino hyväksyä se. Vaikken olisikaan asiasta samaa mieltä, ei minulla ole koskaan ollut mitään tarvetta yrittää käännyttää uskovia ihmisiä pois uskomustensa ääreltä, olettaen ettei heidän päällimmäinen agendansa ole tehdä jotain pahaa muille ihmisille uskonsa nimissä. Usko tuo lohtua ja toivoa. Jokainen uskoo johonkin, oli sillä nimi tai ei. Usko itsessään ei ole mitenkään paha asia, vaan yleisinhimmillinen piirre. Sillä ei tarvitse tarkoittaa uskonnollista uskomista, mutta ihmisen on pakko uskoa johonkin sellaiseen, joka saa hänet kulkemaan eteenpäin elämän realiteettien edessä. Toki monet meistä vain hukkaavat aikaa odotellessaan kuolemaa. Ja monesti usko kuoleman jälkeiseen voi saada ihmiset myös tuhlaamaan aikaansa täällä, jotta se kuolemanjälkeinen tulisi nopeammin. Siinä vaiheessa tekisi mieleni sanoa jotain omista uskomuksistani, mutta ymmärrän myös, milloin se ei vain yksinkertaisesti ole minun tehtäväni.

Isovanhempieni kuoleman jälkeen isomummo jäi jonkinlaiseksi matriarkaksi kaiken ylle. Isäni piti hänestä huolta ja kunnosti hänen vanhan kotinsa. Ehkä minäkin vielä joskus asun ja höperöidyn siinä samassa talossa. Kuka tietää. On hienoa, että suvulla on olemassa paikkoja, joissa edellisten ihmisten henki säilyy, koska se on lähimpänä sielua, mitä voin kuvitella. Sielu on merkitys, sielu on ydin. Se ei elä meissä ihmisissä, vaan meidän sielumme elää kaikissa muissa ihmisissä. Muut ihmiset kantavat meidän sieluamme ja levittävät sitä eteenpäin, välittävät sen seuraavalle sukupolvelle, oppivat meiltä ja opettavat eteenpäin. Minun sieluni on kaikkia minua edeltäneiden sukupolvien sielu, eikä minun sieluni kuulu vain minulle, vaan kaikille niille ihmisille, joista minä välitän ja jotka välittävät minusta. Me olemme täällä kuolemassa yksin, mutta meidän kuolemamme on se poltinrauta, joka lopullisesti polttaa sielumme kaikkiin muihin ihmisiin. Isomummoni sielu elää minussa nyt vahvempana kuin koskaan, ja vaikka sekin arpeutuu, se on aina olemassa ja voin löytää sen koska tahansa. Kiitos siitä, että pidit minulle usein seuraa päiväkodista pääsyn tai karkaamisen jälkeen, kiitos liian suolaisista paistetuista kananmunista, kiitos siitä, että vaikka tunnuit välillä unohtavan monet muut, muistit minut aina kun kävin. Hyvää ikuisuutta.

Propagandaa ja muita taiteenmuotoja.

Netflixin tämänpäiväisenä suosituksena kaksi dokumenttia: Propaganda Game ja Beltracchi: Die Kunst Der Fälschung. Ensin mainittu on ehkä ensimmäinen objektiivinen Pohjois-Korea dokumentti, jonka olen nähnyt sitten Vicen dokumentin, ja niitäkin on kuitenkin tullut pällistletyä varmaan lähemmäs kymmenen. Objektiivinen miksi? Siksi, että se päästää molemmat osapuolet ääneen, sekä osoittaa vääräksi paljastuneet ja yleisesti uskotut legendat, joita yhä saatetaan elätellä. Vaikka tuossa valtiossa varmasti esitetään vierailijoille aikamoista teatteria ja pidetään yllä kaikenlaisia harhaanjohtavia kulisseja, epäilen silti vahvasti sitä, että koko maan jokaikinen kansalainen pidettäisiin pelkästään pelolla ja aseilla kurissa. Se vaatisi ensinnäkin valtavat resurssit, joita maalla ei ole, ja joka näkyisi väistämättä myös ulospäin, koska sitä säätelevien koneistojen täytyisi noin monen miljoonan kansalaisen maassa olla valtavat. Vaikka rangaistusleirejä, kidutusta ja muutakin sairasta varmasti on olemassa, epäilen silti, että suurin osa kansasta pysyy nuhteettomassa ja halutussa ruodussa systemaattisen, jo lapsuudessa alkavan aivopesun myötä. Piiskaa tarvitaan vähemmän, kun suurin osa ihmisistä tahtoo olla orjia. Niin se toimii täälläkin, vaikka koneisto onkin hieman erilainen, eivätkä ääripäät ole aivan niin räiskyviä. Normaaliuden käsite on silti aika selkeä, ja mikäli poikkeat siitä, olet automaattisesti ulkopuolinen ja outo. Sama siemen toimii kaikenlaisessa manipulaatiossa.

Vaikka Pohjois-Korea onkin toki ainakin meidän vinkkelistämme uhka muulle maailmalle, on syytä pitää realiteetit mielessä. Siihen ei kai tarvitse sanoa mitään muuta, kuin että köyhällä Pohjois-Korealla on Wikipediankin mukaan alle kymmenen laadultaan heikkoa ydinkärkeä, kun taas Yhdysvallat istuu 8000 kärjen päällä, joista aktiivisina on 2150, muista valtioista ja etenkään Venäjästä puhumattakaan. Jos kykenee minkäänlaiseen, edes pienimuotoiseen samastumiseen, voi ymmärtää miten uhkaavalta maailma voi näyttää nurkkaan ajetun ja pienen valtion silmin. Olkoonkin, että kyseessä on totalitaarinen diktatuuri. Siitä huolimatta sielläkin on PAKKO olla olemassa arki, joka pyörii jotenkin päin. Sielläkin on tavallisia ihmisiä, jotka elävät jonkinlaista tavallista elämää, tekevät omia asioitaan ovat osana jotain perhettä tai yhteisöä. Jos joku asia on mielestäni aina ahdistavaa, se on vastapuolen epäinhimmillistäminen, tapahtui se sitten naureskelemalla tai demonisoimalla. Sellaisen tarkoitus on yksinkertaistaa kaikki inhimmillinen kompleksisuus joksikin yksiulotteiseksi kuvaksi, joka on voitettava ja jota vastaan voidaan taistella. Lukiessani taannoin olosuhteiden pakosta suomalaista "klassikkoa" Kollaa Kestää koin aivan samaa kuvotusta. Kuolevat ihmiset olivat yksinkertaisesti "vihollisia". Tiedän, että se on tapa selviytyä ja säilyttää oma järkensä, mutta sodan järjettömyys jo itsessään pitäisi sisäistää ajatustasolla sen verran hyvin, että kieltäytyy siitä touhusta ja toisten ihmisten tappamisesta lähtökohtaisesti. Dokumentti oli mielenkiintoinen monella tapaa, ja vaikka se osaltaan ehkä vain lisäsi hämmennystä, se teki sen rehellisesti ja avoimesti, pelkkiin faktoihin ja subjektiivisia havaintoja tekevien ihmisten subjektiivisiin mielipiteisiin perustuen, ottamatta kenenkään puolta.

Toinen dokumentti taas kertoi taideväärentäjästä, joka onnistui 40 vuotta kusemaan taidemaailmaa silmään ja siirtyi kiinni jäätyään tekemään omia taideteoksiaan. Tämä oli lähinnä inspiroivaa katseltavaa, ja teki mieli alkaa maalata itsekin, muttei ole yhtään tyhjää pohjaa odottamassa, eikä ole suurta halua jyräillä noita vanhojakaan nyt. On tervettä, että tuossa sisäsiittoisessa taidemaailmassakin on yksilöitä, jotka kykenevät näyttämään miten hauraalla pohjalla asiantuntijoidenkin auktoriteetti lopulta on, ja kuinka paljon omistautumisella ja pitkäjänteisellä työllä kykenee saavuttamaan. Koska keskityin vähän turhan moneen asiaan samaan aikaan, minulle ei suoranaisesti auennut, miksi vaimo istui tuomiota, mikä sai miehen vaikuttamaan hieman mulkerolta siinä suhteessa, mutta kaipa sillekin olisi ollut olemassa selitys, jonka olisin napannut paremmalla saksan taidolla helpommin.

Tahdon myös jakaa hieman edeltävään aiheeseen liittyen tämän Imagen julkaiseman Janne Saarikiven uuden vuoden puheen, joka todellakin on lukemisen arvoinen.

tajunnanvirtaa näin viittä vaille yksi aamuyöllä.

Koira sylissä piirtäminen osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi ja kirjoittaminenkin on haastavaa, mutta luoja paratkoon, Johnson, aion sentään yrittää! Ja juuri tällä hetkellä koira siirtyi pois sylistä, jotta voin omaksua astetta mukavamman susikyyryn ja istua tähän tykittelemään taas tätä tajunnanvirtaista olemisen muotoa juuri sellaisena, kuin se sattuu ulos tulemaan. Katsoessani oikealle puolelle minua vastassa on ruskea silmäpari, joka tuntuu vaativan, että kohta pakataan romut ja lähdetään käymään ulkona, kuuntelemassa levyjä, nauttimassa pakkasesta, tuulesta ja hämmentävistä katuvaloista. Hämmentävän niistä tekee se efekti, kun katsot lamppua puun oksien läpi ja näyttää siltä, kuin koko puun kaikki oksat yrittäisivät kiertää valoa kehämäisesti. En tiedä mistä se johtuu, mutta se on aina ollut mielestäni todella kaunista.

Tällä hetkellä kuuntelen Seasick Steven ja Level Devilsin levyä Cheap. Tällaisenkin trion kanssa olisi hienoa soittaa musiikkia: rumpali joka osaa kulmikkaalla kompillaan pitää koneen käynnissä, basisti joka pitää biisin kasassa sillä aikaa, kun itse sekoilen ja mölisen omiani, kesti se sitten kaksi tai kaksikymmentä minuuttia. Eilen katsoin myös nukahtamiseen asti dokumenttia John Mayerista. Tai tänä aamuna puoli kuuden aikaan se taisi vielä olla, että ei se nyt sinällään taida eilistä olla, mutta kuitenkin. Vaikka sekin kaveri tuli tunnetuksi ähisevillä, kaksituhattaluvun alkuun sopivilla folkpoplauluilla, niin hienoa on se, että halu soittaa ja tehdä musiikkia rehellisesti veti kuitenkin bluestrion puoleen. Etenkin, kun se tuntui vielä osaavan soittaakin, niin mikäpä siinä. Tykitelkööt bluesia. Jokaisella ihmisellä tulisi olla jonkinlainen synnyinoikeus omaan bluestrioon. En tiedä, miten tämä systeemi toteutettaisiin, kuka sitä valvoisi tai pitäisi yllä, mutta onhan se nyt jokaisen kuolevaisen musiikkia ja näin ollen jokaisella pitäisi olla myös mahdollisuus toteuttaa itseään sitä kautta.

Bluesia sitä voisi kuunnella enemmänkin. Seasick Steven I started out with nothing... voisi löytää soittimeen, kun päästään takaisin sisään, mutta tällä hetkellä koiran ähinä alkaa olla kohta sitä luokkaa, että heilumme täällä molemmat neuroottisesti ympyrää, ellei jompikumpi nyt ota asiakseen viedä toista narun päässä ulos. Joten ei kai sille minkään mahda. Koira kuselle ja kahvi porisemaan, kun pääsee takaisin sisään. Yksinäiset yöt, ajatusten vuolas virta ja tyhjät tunnit tästä aamu viiteen = parhautta. Maailma on kaunis ja hieno paikka. Improvisaatiokeikkakin lähenee, ei ole ollut paperia jolle tulostaa julisteita, ei ole teippiä jolla levittää niitä, joten vähän viidakkorummun varassa mennään. Toivottavasti halukkaat löytävät paikalle.

George Harrison - Living In The Material World

Tuossa viimeyönä ja tänään herätessä pällistelin Netflixissä olevaa, muistaakseni joku aika sitten Areenankin kautta pyörähtänyttä George Harrison dokumenttia. (En tiedä toimiiko linkki, mutta kannatti ainakin yrittää). Lahden mainioin musakauppias suositteli, sanoi, että voin löytää kyseisestä hepusta yllättävänkin paljon yhteistä. Juuri joku aika sitten naureskeltiin Eetun kanssa sitä, miten Ringo Starrkin sentään kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta on se biidls-ukko, jonka sentään muistaa. Harrison on se varjojen mies, joka hengailee siellä laitamilla muiden tapellessa rahasta. Ja sitä kautta samastumispintaa löytyi paljonkin. En käsitä Beatlesin kuuluisuutta, koska musiikillisesti se on muutamia täysosumia lukuunottamatta ärsyttävän keskinkertaista kompromissia koko ajan. Sitä Obladiiobladaata.  John Lennonin, ja nyt pienen teholuukutuksen jälkeen myös George Harrisonin soolot ovat huomattavan paljon mielenkiintoisempaa, omaehtoisempaa ja toimivampaa musiikkia. Paul McCartneyta olen aina vihannut, minkä takia myös Beatlesit olivat boikotissa ihan viimevuosiin asti. En ole sitä sorttia, joka kyselee yleisöltä, onko niillä hyvä meininki, ja koen sellaisen keikalla kuin keikalla melkoisena fiiliksen tappajana. Paul McCartneyta nyt voi hyvällä omallatunnolla pitää sen kulttuurin aloittajana, jos ajatellaan nykymuotoisen rockin pohjaavan tuohon keskinkertaiseen ja rumaan poikabändiin, jolla tahkottiin nopeasti miljoonia ja jolla oli ilmeisen tehokas markkinakoneisto, ja joka kultivoitui ja piikkasi vasta happotrippiensä jälkeen. Sitä vasten sen suosio ennen niitä on yhä ja edelleen itselleni suuri mysteeri.

George Harrisonin pimeästä puolesta ja turhautumisesta puhuttiin paljon, mutta esimerkkejä olisi ollut mukava kuulla ehkä enemmänkin. Ehkä taipumus ajatella asioita vähän pintaa syvemmältä nähtiin synkkänä puolena. Vaikka hän naulasikin eräässä keskustelunpätkässä Intialaisen mystisismin kritisoijat mielestäni ihan hienolla tavalla sanoessaan, että mystisismi sanana on vain tietämättömän ihmisen ja vähemmällä kapasiteetilla varustetun mielen tapa leimata ja kohdata jotain sellaista, jonka tavanomaisuutta ei itse tietämättömyydessään kykene ymmärtämään, en silti ole täysin vakuuttunut kaikesta siitä gurujen perässä juoksemisesta. Kaipa hän käsitykseni mukaan itsekin vähensi sitä sitten myöhemmin, ymmärtäessään ja sisäistäessään sen, että "voi epäonnistua Himalayalla, mutta voi valaistua New Yorkissa", tai jotain sinne päin. Jotenkin minun oli helppo nähdä ja allekirjoittaa myös se, miten Harrison kertasi käyntiään ja pettymystään psykedelian keskuksessa. Odotti näkevänsä taiteilijoita ja luovia ihmisiä, löysikin pummeja ja nistejä, henkisesti laiskoja ja kaikilta ambitioiltaan kuolleita ihmisiä. Sen olen löytänyt itsekin niin monet kerrat, kaikista niistä paikoista, joista olen odottanut löytäväni syvällisiä, älykkäitä ja luovia ihmisiä. Mutta silti kymmentä nistiä ja pummia vastaan löytyy aina joka piiristä se yksi jätkä tai mimmi, joka istuu hiljaa, lievästi ahdistuneena omasta seurastaan ja odottaen itsensä kaltaisia ihmisiä. Ja juuri ne ihmiset kiehtovat minua. Ja juuri sellainen George Harrisonkin oli. Vaikken pidä hänen musiikkiaan vieläkään maailman hienoimpana tai järisyttävimpänä asiana, osaan arvostaa sitä luovuutta ja ammattitaitoa ja ennen kaikkea rakkautta, jolla hän on sen kaiken tehnyt. Joku krishna tuossa dokumentissä sanoi, että laulun hengellisyyden märittää vain sen tekijä. George Harrison voi koittaa kirjoittaa pelkän rakkauslaulun, mutta hänen persoonansa on niin sisäsyntyisesti hengellisten kiinnostusten läpitunkema, että se tulee silti läpi.

Yksi tärkeimmistä kohdista oli, ehkä arvattavastikin Harrisonin suhtautuminen kuolemaan. Siinä missä olen itse puhunut rajauksesta, siitä että tajuaa milloin elämä on valmis ja milloin kuoleman ja elämän kontrasti ovat täydellisimmässä mahdollisessa tasapainossa, hänkin ajatteli kuoleman olevan oma taiteenlajinsa. Tärkeää on oppia kuolemaan hyvin, jotta sielu voi lähteä ruumiista oikealla tavalla. Mietin tätä paljonkin. Kaikki tämä työ, mitä minä teen, kaikki elämä, se on pelkästään täydellistä kuolemaa varten. Siksi olen ehkä aina tietyllä tapaa halveksinut death metalia genrenä. Suolista ja verestä ja zombeista laulamisella ei sinänsä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on pelkkää materiaa, pelkkää biologiaa, kliseetä ja mielikuvituksetonta fantasianörtteilyä, siinä missä peikkometsistä laulaminen. Siitä syystä oma musiikkinikaan ei varsinaisesti ole "poliittista" musiikkia siinä määrin, kuin se on henkilökohtaista kuoleman palvontaa, tajunnan ja tietoisuuden näkökulmasta. Se on toisella laidalla ahdistuksen muuttamista voimaksi, toisella taas rajallisuuden muuttamista jonkinasteiseksi kauneudeksi (ainakin toivottavasti), ja näiden elementtien ristikkäisyys ja erilaiset asetelmat ovat mielestäni äärimmäisen kiinnostavia. Sellainen zeniläinen raskas keveys, tai vähien ja näennäisen ilmavien elementtien valtava paino on todella kiinnostavaa. Sillä ei ole mitään tekemistä minkäänlaisen mystisismin tai okkultismin kanssa, pelkästään havaintojen, tunteiden, aistien, harhojen ja todellisuuden kanssa. Se on kaikki samaa kuolevaisen mielen valmistautumista, kuoleman kuvan rakentamista elämän palasista. Se on olennaisin ydin kaikessa mitä teen, ja se on olennaisin syy siihen, miksen voi olla tekemättä. Olen tyytyväinen elämääni juuri sellaisena, kuin se on. En kaipaa mitään lisää, koska tämä kaikkikin on jo enemmän, kuin koskaan mukelona toivoin elämäni olevan. Kiitos, että olette mukana ja osana sitä, tekemässä siitä sen mikä se on.

Jouluja. Musiikkitouhujen kanssahan tämäkin menee.

Tämän vuorokauden aikana olen käynyt parikin keskustelua tekemisteni syvästä olemuksesta. Siis lähinnä musiikin, sen ylitsepursuavan ja turruttavan määrän ja tietyllä tapaa luotaan työntävän ulkomuodon suhteen. Olen lähes järjestään jättänyt kaikki ne junat, jotka ovat olleet matkalla vähänkään isompiin piireihin tai suurempien ihmismäärien tietoisuuteen (suurimpaan osaan minulla ei tietystikään ollut alunperinkään mitään asiaa) ja katsellut menestyvien bändien touhuja vierestä riittävästi nähdäkseni, että jos haluan säilyttää omaehtoisen tekemiseni, minun täytyy olla aivan helvetin huolellinen. Ei ole olemassa jotain sellaista polkua, jota voisin seurata tai kulkea, vaan minun on murjottava se itse askel kerrallaan seiniin, tehtävä sellainen paikka jossa on hyvä ja luotava itse ne olosuhteet, joissa musiikkiani on hyvä kuunnella. Ja olen saavuttanutkin enemmän, kuin koskaan ajattelin saavuttavani. Itseasiassa jo kaksi ekaa vuotta Cut To Fitin kanssa täyttivät heittämällä kaikki odotukseni soittohommia kohtaan. Ja vasta sen jälkeen aloin kai kirjoittaa tätäkin puolta aktiivisemmin. Tällä hetkellä haaveet ovat melko pieniä. Sitä tasoa, että saisipa tuon jamitteluillan onnistumaan omien odotusten mukaisesti, ja sitten on taas yhden levelin ylempänä soittotouhuissa. Se on aina miellyttävää, tuntea saavuttaneensa jotain sellaista, mikä ei joskus olisi ollut mitenkään mahdollista. Yksi sellainen asia oli myös samaan aikaan soittaminen ja laulaminen. Nyt sitä koittaa vaan leuhkiessaan Menneisyyden Minälle vetää kaikki biisit soittaen ja laulaen purkkiin, ja samalla kusee sitten Tulevaisuuden Minän miksausurakat, kun niitä lauluja ei saakaan oikein kaivettua sieltä kitaran alta erikseen esiin. Mutta siitäkin oppii taas lisää.

Puhuttiin myös siitä, miten Cut To Fit on täysin meidän käsissä. Niin kauan kuin olemme elossa, bändi on olemassa, tehtiin yhtään mitään tai ei. Yksi kaveri siinä sitten sanoi, että musiikissahan on hienointa se, että se voi elää vielä senkin jälkeen, kun ollaan kuolleita. Hetken tuumittiin ja todettiin kaikki, että eiköhän kirjoiteta sellainen testamentti, että kaikki Cut To Fitiin liittyvä on hävitettävä ja tuhottava viimeisen jäsenen mukana, mitään ei saa jättää. Se olisi täydellinen niitti tälle jutulle. Jos ei kiinnostanut, kun oltiin elossa, niin turha jälkeenpäin haikailla yhtään mitään. Se on pitkälti tämän bändin ideologian ja olemassaolon ytimessä: tässä ja nyt. Menneet jutut ei kiinnosta, tulevat eivät kiinnosta, olemassa on vain se, mitä on tässä ja nyt. Tietty kuluttajavihamielisyys ja yritys karistaa kuuntelija on aina läsnä. Naureskeltiin sitäkin, että pitää tässä järjestää kilpailu, jossa voi voittaa illan meidän kanssa. On voittajan oma homma selvitä paikalle ja kelata, mitä tahtoo juoda tai missä nukkuu, ei se ole meidän homma tehdä kuuntelijalle kaikkea valmiiksi. Ihmisiltä puuttuu omistautumista ja pitkäjänteisyyttä. Suurimmalta osalta. Ne, joilta sitä löytyy, ovat suoraan omissa kirjoissani jonkinlaisessa ihmiskunnan hall of famessa. Ja jos on jaksanut lukea tätä sössötystä yli vuoden ja vielä tajunnut siitä jotain ja pysynyt kärryillä, niin kyllä silloin voi jo aika pitkäjänteiseksi ihmiseksi itseään nimittää. Etenkin, jos on vielä jaksanut kuunnella levyn tai pari. Niistä saa jo jotain sateenkaaritarroja tai papukaijamerkkejä.

Huomenna mennään veljeni kanssa tykittelemään pientä sivuprojektia, jota on mietitty jo pitkään. Sen nimeksi tulee Filo So Fit. Pitää kirjoitella vielä parit biisit tässä, mutta ainakin yhden nimeksi tulee Solipsisti. Muutenkin ideana on tehdä eksistentialistista atomien halkaisumusiikkia. Huomenna nähdään, mitä siitä seuraa. Voi sen joulun näinkin viettää, perheen parissa. Hyvät joulut kaikille. Tässä on vielä paska valokuva piirtämästäni kuvasta, kun tuo nykyinen skanneri on täysin kelvoton kaikin puolin.Tein tänään myös seitania, joka tuntui onnistuvan yllättävän hyvin, mutta lisää raporttia siitä, kun saan sen oikeasti syötyäkin.

Every Atom In Its Right Place

Viime yönä tein tämän videon, omaksi ilokseni ja yhteiseksi hyödyksi. On mukava nähdä miten paljon ja nopeasti tässä kehittyy ja miten tietyt asiat alkavat tulla jo jonkunlaisesta selkärangasta. Koko ajan oppii lisää ja pikkuhiljaa alkaa saada aikaan sellaistakin kamaa, mitä voisin käyttää keikoilla taustavideoina. Ainakin siellä, missä videotykki on jo valmiiksi olemassa tai jollain mukana. Vaikka eihän tällä kahden soolokeikan tahdilla vielä nyt kauheasti tuollaista tarvitse miettiä. Mutta vastaisuuden varalle. Tähän videoon valitsin biisin, joka oli yksi mukavimmista tehdä, Olisin ehkä halunnut siitä vähän pitemmänkin, mutta tuon pituinen siitä luonnostaan tuli, eikä sen pitkittäminen olisi palvellut juuri mitään tarkoitusta. Mielenkiintoista, että kaikkein onnistuneimpina ja parhaimpina yksittäisinä biiseinäni pidän lähestulkoon aina näitä dronemman puoleisia, pitkiä juttuja.

Joulukin alkaa painaa päälle, mikä ei tässä vaiheessa tunnu oikein muussa, kuin rappukäytävässä nenään kantautuvasta, epämääräisesti ruisleipää muistuttavasta tuoksusta. Hetken aikaa meni muistaa, että kinkkuhan se haisee. Huomenna haen tarpeet seitan-kinkkua varten ja kokeilen saada aikaan toisen sellaisen elämässäni. Saa nähdä mitä siitä seuraa, edellisellä kerralla oli kokeneempi kaveri puikoissa ja itse keskityin lähinnä katselemaan ikkunasta ulos pimeyteen, kun olisi pitänyt keskittyä seuraamaan sitä mitä tapahtuu. Joulun jälkeen taas menen Tampereelle, jossa tapahtuu musiikkia, ja sitten yritän keretä jotenkin ajoissa takaisin organisoimaan noita sekavan musiikin jameja. Jospa tässä odotellessa vielä videon tai pari saisi väännettyä.

Tänä päivänä kävin levykaupassa ostamassa Dr. Johnin Gumbon ja Jimi Hendrixin Are You Esperiencedin, kun elämässä tuntui olevan liian vähän bluesia ja liian paljon löysää rahaa. Bluesia taas ei voi elämässä olla oikeastaan koskaan liikaa. Ainakaan tässä elämässä. Eilen mietin, voisinkohan saada jostain vielä melankolian diagnoosin, kun en ole masentunut, vaan jo lähtökohtaisesti sielussani ja olemassaolossani alakuloinen ihminen. Toisaalta tosin uskon useimpien ihmisten olevan, monilla vain on joku pakonomainen tarve kierrellä sitä tai väistää se täysin, olla hyväksymättä mitään sitä "negatiivista", jota itsessä on. Mutta siinä eletään vajavaisella ihmiskuvalla, jos minulta kysytään. Jos et tunne ja ymmärrä itseäsi täysin ja kokonaisuutena, et välttämättä osaa arvostaa kaikkea sitä hienoakaan, jota saat kokea. Tai näin koen asian itse, omasta alakuloisen melankolisesta perspektiivistäni. Kauneuden ja ilon syvyys tuntuu järisyttävän suurelta juuri sitä tyhjyyttä ja katoavaisuutta vasten, joka sen takana ammottaa, ja juuri siitä syystä kaikki tuntuu niin merkitykselliseltä, etten tahdo antaa minkään mennä ohi. Hieno juttu tämä elämä, vaikka sen loppu niin kovasti ahdistaakin. Silti joku puoli minusta ajattelee, että kaikessa tässä hiukkasten hyörinässä ja pyörinässä ne tulevat aina väistämättä asettumaan juuri niinkuin niiden pitää. Oli se meidän perspektiivistämme sitten hyvä, tai huono homma.

Musiikki on niin helvetin hieno juttu!

Tämä syksy on taas ollut näin loppusuoralla sitä, että itsessä, tekemisissä ja pään sisällä laitetaan taas kaikki paskaksi ja katsotaan, mitkä palat ovat niin pieniä ja olennaisia, ettei niitä enää voi murskata pienemmiksi. Onnekseni ne palat tuntuvat luutuvan ja jäävän joka kerta vain isommiksi, eikä kaikkea tarvitse aina aloittaa ihan tyhjästä. Tämäkin luultavasti lähinnä siksi, että harjoitan kaikenlaista itsensä palasiin silpomista niin paljon kaikessa tekemisessäni muutenkin. Ilman sitä omat mallit ja ajatukset jäisivät vieraammiksi ja tulisivat suurempina yllätyksinä tällaisten isojen luutien lakaisujen hetkillä. Nyt olen kuitenkin selvinnyt kai isoimmista sekoiluista, bändit ovat ehjiä, kaikki raajat ovat tallella ja elämä alkaa pikkuhiljaa taas maistua. Vanha nahka on luotu, ja vaikka vielä onkin hieman herkkä kaikelle, niin kyllä se siitä paksuuntuu, kun heitetään suoraan syvään päähän vaan. Niin tämä elämä on mennyt alusta asti, ja se koko ajan pikkasen omaa tasoa vaikeammassa liigassa pelaaminen tuntuu kotoisan haastavalta touhulta.

Huomasin sellaisen ongelman, ettei levykaupat enää juurikaan voi auttaa minua levyjen metsästämisessä, vaikka niin tahtoisinkin. Toki ostan yhä levyjä kaupasta, tänäänkin Vaihtarista tarttui yksi Clapton, mutta pettymyksekseni en löytänyt Townes Van Zandtia, vaikka toiveet olivat melko korkealla. Se nyt ei vielä ole harvinaisimmasta päästä. Ongelma on lähinnä positiivinen: paras musiikki juuri nyt tehdään ja julkaistaan artistien itsensä toimesta, eikä sitä jaella juuri missään muualla, kuin bändien omilla nettisivuilla, bandcampissa tai jossain vastaavissa paikoissa. Seuraava ostokseni, kun virtuaalirahatilanne sen vain sallii, tulee olemaan nimittäin tämä loistava levy, jonka kanssa trippailin viimeyön ja pitkälti tämän päivän:

Juuri tuollaista musiikkia maailma tarvitsee, kulkevaa ja kuljettavaa, läpi runnottua bluesia. Tahtoisin löytää myös Haikaraa, tuota Lahden suurta tuntematonta ylpeyttä hyllyyn asti, ja siinä ilmeisesti toinen suomalainen ylpeys Svart Records onkin tarjoamassa avun juuri helmikuuksi. Taidanpa itseasiassa laittaa levyn tilaukseen heti, kun on rahaa tilillä. Eli se kiilasi juuri ohitse seuraavaksi ostokseksi. Jos ette ole sitä kuulleet ikinä, niin tämä Suomen King Crimson kuulostaa about tältä, koko levykin löytyy youtubesta soittolistana:

Tässä lopuksi iloksi vielä kuva, jonka piirsin kahvi- ja All Them Witches-päissäni.

Turhautumisia taas ulospäin. Kirjoittaminen helpottaa.

Koen taas sunnuntain ahdistavan ja turhauttavan raskauden. Viimeyönä mietin taas pitkät pätkät kuolemaa, ja tulin siihen tulokseen, että Sielun Veljien (joista muuten löytyy hyvä dokumentti Yle Areenasta, katsoin sen jo kahdesti) sivuproggiksena duunaileman Gehennan Lasinen Elämä on ehkä hienoimpia suomalaisia iskelmälauluja, vaikkakin sitä on selkeästi kirjoitettu sellaisessa camp-huumorimielessä. En voi juuri syytellä, kun itsekin ajattelin tehdä lihansyöjähevareille biisin nimeltä hevimakkara, mutta on tuollainen silti aina vähän sitä, että väärintajuttu ja käytetty ironia ajaa tarkoituksensa ohi. Silti kertosäkeen "on mulla takana elämä rotan, edessä syli kuoleman, mut silti vielä jotain odotan.  Ja mä kuulen iltataivaan minua kutsuvan, mut silti palaan luokse vanhan kapakan..." on yksinkertaisuudessaan aivan järjettömän hieno.

Monet ajattelevat biisien tehon olevan aina kertosäkeissä. Itse kehotan katsomaan toista tai kolmatta säkeistöä. Ensimmäinen on se, missä teksti hakee muotonsa, kertosäekin saattaa olla vielä hakemista, mutta toinen tai viimeistään kolmas säkeistö on yleensä se, missä ollaan jo tuttuja muodon ja hahmon kanssa, ja voidaan tunkea suurin ajatus pienimpiin sanoihin. Tai niin se ainakin melko tavallisesti menee. Toki joillekin on helvetin tärkeää vain saada vahva kertsi tai hyvä aloitus, ja kaikki muu kirjoittaminen on tiellä. Mutta sillä tavalla tuleekin vain keskinkertaista paskaa, noin niinkuin tekstin näkökulmasta. Joskus ensimmäisen säkeistön etuna on se, että se on voinut pyöriä pitempään päässä, jolloin se täytyy vain laittaa lopulliseen muotoonsa. Mutta harvemmin niin. Itse en ole tainnut Tuki-laulua lukuunottamatta koskaan aloittaa laulua kertosäe edellä. En ainakaan muista niin. Se ei tietysti tarkoita, etteikö niin olisi käynyt. Voin myös valehdella. En tiedä.

Olemassaolo tuntuu juuri nyt raskaalta, raskaalta ennen kaikkea siksi, että sen on loputtava. Kun tietoisuuden voi siirtää koneelle, olen ensimmäisenä jonossa. Olettaen, että se on oikea tietoisuus, eikä vain jokin kokemusten ja muistojen pohjalta minun toimintatapojani simuloiva mallikappale. Se olisi ahdistavaa. No. Eipä se taida sellaisenaan onnistua, eli kuollaan nyt sitten, kun tänne asti on tultu sellainen kokemaan. Tekisihän se kaiken tekemiseni vähän tyhjäksi, että kuolema on ahdistanut minut puristamaan itsestäni ulos tänäkin vuonna 35 levyä ja kolmatta sataa tekstiä, sekä vielä kaikenlaista kuvapaskaa, ja sitten en edes kuolisi. Olisihan se vähän antikliimaksi. Mutta on turhauttavaa ajatella, että vertaistueksi, lohduksi ja omaksi epätoivoiseksi pullopostiksi tarkoitetut levyt ajautuvat takaisin rantaan saavuttamatta ketään. Etenkin, kun katsoo miten jotkut ympärillä rakentavat jotain hypeä yhden levyn ympärille. Sellaisen, jota on väännetty pari vuotta ja on ollut niin saatanan rankkaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut pystyvät istumaan asioiden tai vanhojen tekemistensä päällä, minua se ahdistaa. Heti kun joku asia on tehty, se on mennyttä. Nyt toki kuuntelen silloin tällöin jopa omia levyjäni välillä, koska en vain löydä mitään sellaista kuunneltavaa, joka vastaisi täysin niitä fiiliksiäni. Ennen pidin tuollaista jotenkin ylimielisenä ja turhana, minkä lisäksi jäin kuuntelemaan jotain yksittäisiä ärsyttäviä juttuja, mutta nyt osaan kuunnella asioita objektiivisemmin. Tai olen vain kehittynyt siinä mitä teen. En tiedä, mutta joihinkin asioihin tulee palattua.

En usko tekeväni mitään uutta tai maailmaa mullistavaa, mutta teen melko monet jutut eri tavalla, kuin monet muut. Olen kiitollinen siitä, että se tapa on kelvannut pariin bändiinkin osaksi, vaikka mitä luultavimmin olenkin välillä raivostuttavan nihilististä soittoseuraa, kun olen leikkaamassa kaikkea (omasta vinkkelistäni) ylimääräistä pois. Onneksi lähinnä omasta soitostani. Toivottavasti saan soitella muiden ihmisten kanssa vielä pitkään, se on tämän oman räpellyksen ohella palkitsevinta elämässäni. Nyt minulla ei oikeastaan enää muuta fokusta tässä elämässä olekaan. Soittaminen on se tie, jota aion kulkea sen loppuun asti. Kaikki muu on minulle aivan se ja sama. Kiitos, että olette siellä, vaikkette itseänne aina minulle näkyväksi teekään. Jos teette, niin ainakin ennen bloggerin päivityksiä oli mahdollista valita nimimerkki. Olisi mukava, jos tekisitte niin, ellet sitten ole yksi ja sama anonyymi, joka jossain dissosiatiivisessa tilassa tykittelee trollausta tänne kymmenellä eri persoonalla.

J. Kill & Mr. Mule - Solitude

Tein tällaisen pienen levyn yksinäisyydelle, yksin olemiselle, rauhalle ja hiljaisuudelle. Tämä päivä johti lopulta siihen, että aloin turhautua tekemättömyyteen ja katsella raituria läpi. Tässä lähiaikoina olin tehnyt joitain pohjia ja aika äkkiä selvisi, mitkä niistä sopivat yhteen. Pari aivan paskaa biisiäkin oli, mutta poistin ne saman tien. Tähän tuli mielestäni sellainen fiilis, joka on juuri tämän illan yksinäisyyteen täydellinen. En oikein tiedä mitä ajatella mistään. Elämä on niin vinksahtanutta touhua aina välillä, ettei sitä kannata ottaa mitenkään päin liian vakavasti.

Olen ymmärtänyt sen, etten sovellu perinteiseen länsimaiseen elämään, jossa pitää rakastaa yhtä ihmistä, rakastaa omia lapsiaan ja pitää huoli omista asioistaan. Minä rakastan kaikkia ihmisiä, pidän kaikkia lapsinani ja tahdon pitää huolen kaikista niistä ihmisistä, jotka tunnen ja joiden elämässä saan olla mukana. Jos yritän olla jonkun kanssa, alan liikaa esittää ja olla jotain, jotta tuolla yhdellä ihmisellä olisi mahdollisimman hyvä. Se taas sulkee väistämättä läjän muita ihmisiä ulos. Tästäkin syystä tämä on jotenkin tiivistelmä niistä ajatuksista, joita olen pyöritellyt viime aikoina, vaikka suurin osa siitä onkin sanattomassa muodossa.

Uskon ja toivon, että ne jotka ymmärtävät ajatuksiani muutenkin, ymmärtävät sen kyllä. Levyn lataus on ilmainen ja siinä tulee aikaisemmin linkkaamani Townes Van Zandt-coveri bonuksena. Nyt käytän koiraa pihalla vesisateessa, kuuntelen tuon ehkä itsekin vielä kerran läpi ja käyn nukkumaan. Hyvää yötä, ihmislapset. Olette hienoja olentoja olemassa.

Gonna be some good days.

Seuraava Cut To Fit-keikka ja tuleva improvisaatioilta polttelevat jo mielessä miellyttävinä jännittävinä hommina. Tykkään pyöriä mukavuusalueiden ulkopuolella, siellä missä en ole ennen käynyt, sillä tiellä joka on vähän pimeä ja kuumottava. Tulevan improillan rakenne pitää miettiä niin, että se kattaa muutaman tunnin elävää musiikkia ilman sen suurempaa taukoa. Se on jo itsessään mielenkiintoinen prosessi. Sen jälkeen pitää operoida joku "settilista" sille, missä järjestyksessä ihmisiä tulee ja menee lavalta pois. Monta vahvistinta siellä on. Miten peltien vaihto suoritetaan, vai suoritetaanko ollenkaan. Kaikki käytännön hommat. No entäpä se Cut To Fit-keikka? Vili menee soitteleman Mörbid Vomitin kanssa, joten mennään Eetun kanssa Jyväskylään kahdestaan. Soitan rumpuja ja ehkä huudan. Jos pystyn tekemään niitä samaan aikaan. Enää rumpujen soittaminen ei jännitä. Electric Hobojen tekemisessä päässä naksahti jotain. Päätin, että osaan soittaa rumpuja, ja sen jälkeen se ei ole ollut ongelma. Toki sitä ryssii ihan samaan tapaan, kuin ennenkin, mutta sitten sitä räpeltää fillinsä vaan nätisti loppuun sinne seuraavan tahdin alkuun ja nappaa taas sieltä kiinni. Toki kestävyys kehittyy vaan soittamalla, että ei varmaan tule tuolla keikalla blastia niin jämäkästi ja paljon, kuin meidän keikoilla yleensä. Se, mikä innosti myös, oli että Eetu ehdotti hatusta vetämistä. Jos Eetukin on sillä kantilla, niin ei se vituiksi mene. Kyllä me joku 20 minuuttia saadaan jotain mölyä läjään.

Äsken olin Torvessa myymässä lippuja Mustan Ristin ja kumppanien Jytämessuun. Vaikkei sellainen kireämmällä kahdeksankymmentäluvun otteella soitettu hevi olekaan lähellä sydäntä, kai nuo pari sellaista olivat sarjassaan ihan pätevää kamaa. Ensimmäisenä soittanut Deep taas oli itselleni mielekkäämpää Reverend Bizarren ja vastaavan doomin palvontaa, mukavan raskasta pörinää ja joitain aika eteerisiä kitaraleadeja, mikäli oikein muistan. Ihan hyvää ja sopivan raskasta kampetta heti alkuiltaan. Viimeisenä soitti Musta Risti. Tajusin näkeväni sen nyt ensimmäistä kertaa oman lähtöni jälkeen, eikä voi sanoa, kuin että onneksi näin. Siinä on bändi, jolla on livenä aivan oma soundinsa ja järjettömän kova meno. Hienosti rakennettuja ja piilotettuja tempon vaihtoja ja paljon mielenkiintoisia juttuja. Olin myös hyvilläni siitä, että Synnit ja Luut oli setissä, se on omia henkilökohtaisia suosikkilaulujani tältä soitto-orkesterilta. Pidän myös sen kappaleen sanoitusta jollain tavalla yhtänä parhaista sovituksista, joissa olen ollut mukana. Einari laulaa ne vaan paremmin ja skarpimmin, ilo korvalle ja sielulle.

Sunnuntai on siis sovittu kunnon supertreenipäiväksi, mutta huomenna lähden käymään maalla. En oikeasti edes muista, koska olen nähnyt äitini viimeksi. Kyllä siitä taitaa useampi kuukausi jo olla. Aika outo ajatus, vaikka puhelimessa puhutaankin melko usein. Mutta niin se vaan on tainnut olla joskus ennen Euroopan kiertuetta, ehkä kuukautta tai kahta ennen sitäkin. Huomiseen pitää siis varustautua. Pakata koira matkaan. Olla redi. Nosferatu tietää nää hommat.

hiljaisuudelle.

Oli hienoa kuunnella Earthin Angels of Darkness, Demons of Light ykköstä ja katsoa, miten lumi satoi hiljalleen alas. Earthissa ja lumisateessa on paljonkin samaa. Molemmissa on koko ajan ja jatkuvasti olemassa se raskaan ja hitaan, sekä äärimmäisen kevyen ja hiljaisen kompositio, se ristiriitaisuuksien yhtäaikainen olemassaolo, joka on silti lumisadetta katsoessa tai Earthia kuunnellessa niin ilmeisen luonnollinen, ettei osaa kuvitella niiden asioiden voivan olla mitenkään toisin. Lumisade on hienoimpia asioita, mitä Suomessa voi kokea. Sen vain unohtaa aina ajatellessaan talvea ja sitä, että se on 9 kuukautta loskaa ennen kesää. Tämä vuosi on tässä suhteessa tosin ollut melko hyvä. Lumisateella kaikki näyttää jotenkin selkeämmin kolmiulotteiselta, kun ilman tyhjä tilavuus on täytetty jollakin konkreettisella. Ymmärtää todella katsoa, että aa, taivas on täynnä tilaa vaikkapa lumisateelle. Vesisateella pitää tavallisimmin katseensa maassa, ettei sada silmiin, joten sitä ei tule luultavasti ajateltua yhtä paljon, kuin mahdollista kuumetta joka tästä seuraa.

On mukava lillua näissä yön hiljaisissa hetkissä, koira käy välillä ähisemässä, mutta menee sitten taas pöydän alle nukkumaan. Itsekseen on mukava olla, vaikka tekeminen olisikin vähissä. Tekisi mieli tutustua uusiin ihmisiin, mutten jaksa nähdä sitä vaivaa. En edes tiedä, mitä ihmiset tekevät nykyään. Pahatar-elokuvaa katsoessamme tuossa muutama viikko takaperin pystyin täydellisesti samastumaan alkupuolella elokuvaa lakonisesti heitettyyn lineen: "So....how's life with humans?" Nauroin, että juuri tuolta minusta tuntuu aina silloin, kun joku tulee käymään. Pitää keskustella erikseen siitä, mitä ihmiset tekevät, kun en välttämättömien toimitusteni ulkopuolella juurikaan ole niiden kanssa tekemisissä. Se on aina vähän kausiluontoista. Välillä on mukava olla muiden ihmisten kanssa. Joskus kokee aina jotain sellaista, että ymmärtää vähän konkreettisemmin kaikkien muiden arvon. Joskus taas tahtoo vain olla yksin, sulkea silmät ja kulkea siellä, oman mielensä aavikoilla tähtitaivaiden alla, ihmetellä kykyänsä kuvitella paikkoja, joita ei ole koskaan nähnytkään ja ajatella asioita, joita ei voinut kuvitella olevan olemassakaan.

Tällä hetkellä isoin ongelmani on, keittääkö vielä kahvia vai ei. Olen vähentänyt jostain itselleni tuntemattomasta syystä kahvinjuontiakin aika paljon. Saatan juoda kaksi kuppia aamulla, ja se on siinä. Enkä edes joka aamu, mutta silloin tällöin. Ennen sitä tuli keitettyä vähän joka välissä. Tosin miksatessa on vieläkin mukava keitellä kahvit, puuhastelua varten. Piirtäessä se on vähän liian läikkymis/jäähtymishasardia touhua. Nyt voisin kyllä vielä kupillisen keittää omaksi ilokseni. Ihan vain juhlistaakseni taas yhtä hiljaista, yksinäistä yötä. Ties vaikka saisin väännettyä pari videotakin tässä vielä. Tässä kuva edellisyöstä, toivottavasti lämmittää itse kunkin sielua ja olemusta.

Nocturnal Delights II -video.

Tänään vuosien yrityksen jälkeen vihdoin ja viimein kuuntelin Pink Floydin Dark Side of the Moonin läpi ilman yhtään vaivaavaa ajatusta. Aina ennen minua on häirinnyt se miten lapasessa se levy on niillä jätkillä koko ajan, kaikki ne ihmeelliset murretut jatsisoinnut ja muut ovat niin loppuun asti kirjoitettuja ja ilman virheitä soitettuja, että se on tuntunut joltain opinnäytetyöltä. Mutta nyt pääsin kaikesta siitä yli. Veikkaan, että silläkin oli vaikutusta, että katsoin tuon levyn Making of-dokumentin tuossa viime viikolla. Etenkin Roger Watersin jutut auttoivat ymmärtämään tuon levyn merkityksiä ja teemoja. Se aukesi omalla kauniilla tavallaan.

Ajattelin juhlistaa tätä ostamalla kyseisen levyn, mutta kun tarjolla oli vain 70 euron ylihintaista vinyyliboksia, tein astetta mielenkiintoisemman ratkaisun ja ostinkin Roger Watersin Amused To Deathin ja David Gilmourin Rattle That Lockin. Vähemmän yllättäen molemmat levyt kuulostavat ihan Pink Floydilta. Mutta juuri näissä on hienoa huomata se, mitä elementtejä kumpikin tuo pöytään. Gilmourilla on kaikki hanskassa, levyllä on muutama erilainen ja järjettömän hieno biisi, mutta pääosin se lipsuu sellaisen hieman turvallisen AORän vesiin hieman liian kauas itsestäni. Hienoimmillaan ollaan silloin, kun kokeillaan ja käydään lainaamassa Jools Hollandia jatsia soittamaan. Waters on ainakin tällä levyllä kokeilullisempi ja sikäli mielenkiintoisempi, mutta olisi ehkä pitänyt ostaa jokin uudempi levy, kun sellaiset hieman ikävät kasarin haamut tuntuvat vielä puhaltelevan hieman tuolla soundimaailmassa silloin tällöin. Toisinaan miettii, olisikohan pitänyt antaa jonkun muun laulaa, mutta minä nyt olen viimeinen muusikko sanomaan siitä yhtään mitään. Molemmat käyttävät taustalaulajaa vähän samaan tapaan, kuin Floiska Dark Side of the Moonilla, mikä on ihan mielenkiintoinen yksityiskohta, kun näilläkin levyillä kuitenkin on keskenään ikäeroa jonkin verran.

Kerkesin tuossa myös vääntää uuden videon sisäavaruuksien koluamiseen. Ajattelin kaivaa jonkin vähän pitemmän biisin, ja päädyin Nocturnal Delights IIn. Jos et kuuntele tätä nyt yöllä, älä edes yritä päivällä. Tämä musiikki on yömusiikkia. Se tarvitsee ympärilleen hiljaisuuden ja rauhan, pelkän tekemättömän joutilaisuuden, jossa aivot kuljettavat ajatuksiaan omia mystisiä reittejään.  Siinä pelataan pienillä ristiriitaisuuksilla, hiljaisuudella ja melulla, resonanssilla ja toistolla.Tässäpä tämä. Kiitos niille, jotka näitä jaksavat.

Laman lapsi avautuu.

Tällaisten lukeminen on aina raivostuttavaa. Sen lisäksi, että tuo on niin obvious no-brainer, siinä vituttaa ennen kaikkea se, että vaikka tämä on ollut täysin julkista ja yleisesti tiedostettua tietoa JO ENNEN VUODEN 2008 talousromahdusta, niin siitä ei opita mitään. Meidän välissä on se sukupolvi, joka tuli lastentekoikään 2000-luvulle, mutta minun sukupolveni ja tämä nykyinen käy läpi aivan samaa paskaa, joka valuu ylhäältä alaspäin ja jossa ihmiset saavat heti alusta käteen niin paskat kortit, etteivät monet edes jaksa yrittää yhtään mitään. Puhun tästä täydellä asiantuntemuksella, koska sen lisäksi, että olen tehnyt sosiaali- ja nuorisotyötä, olen ennen kaikkea itse juuri tuon saman laman lapsi, jonka perhe hajosi isän alkoholismiin ja firman konkurssiin, rahaa ei ollut koskaan mihinkään ja kaikenlainen eteisessä ja naapurissa tappelu oli osa lapsuuden arkipäivää ensimmäiset kuusi vuotta. Olen nähnyt heittämällä jo kolminumeroisen luvun ikäisiäni, jotka ovat pyristelleet ties minkälaisissa koukuissa ja loukuissa, löytämättä mitään tietä ulos tai mitään vaihtoehtoa pyristelylleen. Pahinta on tunne siitä, että ymmärrät olevasi ihan samassa tilanteessa, kuin isäsi. Voisit kulkea täysin samat askeleet, tehdä täysin samat asiat ja tuhota tulevia ihmisiä, ja sen estäminen olisi paljon vaikeampaa, kuin sen toteuttaminen. Siksi minun valintani on ollut säästää ne ihmiset köyhyydeltä, kurjuudelta ja ahdistukselta, ja antaa ne sellaiseen ympäristöön, jossa toivottavasti saavat oikean elämän ja paremman mahdollisuuden. En usko rikollisuuden tai musikaalisuuden tai minkään muunkaan perinnöllisyyteen. Kasvuun vaikuttavat asiat ovat niin monisyisiä, ettei niitä välttämättä tajua edes huomioida nature/nurture-debattia kasaillessaan. Uskon lapsen oppivan jopa temperamenttinsa tarkkaillessaan vanhempiaan. On kiintymyssuhteesta kiinni, yrittääkö lapsi samastua vai omaksua juuri päinvastaista temperamenttia.

On aivan järjettömän tyhmää syyttää huumeita mistään ongelmista. Huumeet eivät koskaan ole mikään ongelma, ne ovat seuraus, eikä niiden tarvitse olla seuraus ongelmaan. Niistä seuraa ongelmia vain siinä tapauksessa, kun niiden käyttö kiinnittyy tai liittyy johonkin organisaatioon, oli kyseessä sitten järjestäytynyt rikollisuus tai poliisi. Huumeet eivät syrjäytä ihmisiä. Monessa tapauksessa jopa täysin päinvastoin. Huumeet antavat syrjäytyneille oman porukkansa, oman viitekehyksen saman henkisistä ihmisistä, jotka yrittävät tukea toisiaan parhaan ymmärryksensä mukaan. Ikävä kyllä tuo ymmärrys on monesti lyhytnäköistä ja harjaantumatonta, jolloin lääke kaikkeen voi olla lisää huumeita, koska siitä tulee hetkellisesti hyvä olo. Ongelmien selvittäminen on vaikeampaa, kuin niiden siirtäminen. Tätä näkee aivan samalla tavalla niiden "kunnon ihmisten" parissa, jotka siirtävät ongelmiaan alkoholilla. Ja juuri tästä syystä kaikki huumeet pitäisi mielestäni laillistaa ja laittaa samalla viivalle. Jotta viihdekäyttäjät voisivat lopettaa kaksoiselämänsä ja elää sisäisessä rauhassa ilman jatkuvaa pelkoa ja ristiriitaa normaalin elämän ja laittomuuden välillä, ja jotta ongelmakäyttäjät saataisiin samalle viivalle ilman sitä, että on ihan ok jos tämä sama koukku ja syrjäytyminen kohdistuu alkoholiin, eikä vaikka subutexiin. Hallittu ja hyvin järjestetty myyntitoiminta toisi niitä verotulojakin yksinkertaisesti niin paljon, että se riittäisi kyllä kattamaan ihmisten hoitamisen. Lisäksi MDMA, LSD, psilosybiini ja ibogaine voitaisiin jo valjastaa mielenterveyden lääkityskäyttöön, koska niiden tutkitut ja todetut vaikutukset riippuvuuksien, masennusten, ahdistuksen ja post-traumaattisen stressireaktion  hoidossa ovat murskaavia kaikkiin nykyisin käytössä oleviin SSRI-lääkkeisiin ja muihinkin pitkäkestoisiin lääkitysmuotoihin nähden. Silti on tärkeintä muistaa, ettei huumeongelman tai riippuvuuden vastakohta ole selväpäisyys, vaan ihmiskontakti. Mitä enemmän empatiaa, mitä tärkeämmäksi ihminen itsensä yhteisössään ja muiden silmissä kokee, sitä epätodennäköisempää riippuvuuden tai sosiaalisten ongelmien kehittyminen on. Monella tapaa ongelmien aiheuttaminen on juurikin huomion hakemista ja empatian kaivamista jostain vaikka väkisin. Kun pääsee vankilaan tai hoitoon, edes joku pitää huolta, vaikkei se tietoisella tasolla ehkä päällimmäisenä pyrkimyksenä olekaan.

Mutta takaisin lamaan. Mielestäni on mielenkiintoista, että vaikka itse pidättäydyn huumeista, sekoilusta, rikoksista ja kaikesta muusta sähläyksestä, poliisilla on silti jonkinlainen intuitiivinen tarve pysäyttää minut aina toisinaan, penkoa taskut ja laukut tai vähintäänkin katsella papereita. On huvittavaa, kun kysytään, että "ootkos poliisin vanha tuttu?". Viimeksi sanoinkin, että luulisi sitä kai jo näillä pysäytyksillä olevan. Tuntuu siltä, että otsaan on poltettu joku Kainin merkki, josta näkevät, että tuo on niitä laman lapsia, jotka ei tietenkään voi olla kuin pahojaan tekemässä. Kyllä tämä nyt vielä toistaiseksi jaksaa naurattaa, kun kaivellaan taskuja tyhjäksi plektroista ja nenäliinoista, mutta kyllä siinä aina miettii, että aika rankkaa profilointia poliisin tasolta. Rastatko siihen riittävät? Luultavasti kannabisepäilyjen kanssa, mutta muuten uskon sen olevan kyllä syvemmälläkin. Rastat pehmentävät meikäläisen olemusta melko paljon. Jos minulla olisi ajeltu millin siili, näyttäisin vielä enemmän psykoottiselta kriminaalilta. Tämä lama on kirjoitettu sukupolveeni syvälle. Se näkyy silmissä, se näkyy olemuksessa. Opin tunnistamaan masentuneita ihmisiä hymystä joskus yläasteella. Se toimii yhä melko suurella prosentilla. Ei sen "oppimiseksi" kyllä tarvinnut tehdä muuta kuin hymyillä peilin edessä ja ymmärtää se väsymys, joka masentuneessa ihmisessä on ilonkin hetkillä pohjavireenä. Se on auttanut työjutuissakin paljon, kun ei tarvitse asettaa masentunutta siihen ärsyttävään ikävään asemaan jossa osoitellaan sormella ja kysytään, että "HEI OOKSÄ MASENTUNUT!?" vaan voi lähestyä asiaa hiljaisella ymmärryksellä. Ihmisten kanssa työskennellessä ensiarvoista on muutenkin ymmärtää kaksi asiaa. Se, että sinä tulkitset häntä omasta näkökulmastasi, omaa elämänkokemustasi ja persoonaasi vasten, ja se, että toinen ihminen tekee sinulle samaa. Jos kokemukset systeemistä ovat, että se on pelkkää paskaa, olet vain systeemin osa siihen asti, että lunastat oman koneesta erillisen inhimmillisyytesi. Tällaisten ihmisten kanssa ei siis voi lähteä työskentelemään auktoriteetti edellä, koska auktoriteetti ei merkitse heille mitään muuta, kuin lisää ongelmia.

Tahdon olla avoin, koska tahdon viedä tätä maailmaa ja yhteiskuntaa pois sulkeutuneesta kyräilystä, kohti avoimuutta ja aitoa vuorovaikutusta. Sellaista maailmaa, jossa ihmiset voivat myös "huumeongelmissaan" olla terapeuteille ja sosiaalityöntekijöilleen avoimia siitä, mitä käyttävät, kuinka usein, millaiset vaikutukset sillä on heidän persoonaansa ja reflektoida myös mahdollisia negatiivisia vaikutuksia omassa elämässä. Toki rikollinen toiminta, joka huumeiden ympärillä pyörii, olisi poliisin tehtävänä edelleen, mutta huumeiden itsensä ei pitäisi olla se suurin ongelma. Uskon, että poliisitkin olisivat tyytyväisiä, mikäli huumeiden käyttäjien kanssa vääntämisestä ja tappelusta päästäisiin ratkaisemaan oikeita rikoksia. Ei se varmasti ole poliisistakaan palkitsevaa tietää, että nyt otettiin tämä tyyppi kiinni, ja kohta se tulee tänne taas uudestaan, kun ei se käyttö mitä todennäköisemmin lopu siihen, että huumeet ovat laittomia. Hallussapito merkinnät ja muut rekisterit ovat kaikkein syrjäyttävimpiä toimenpiteitä, koska ne saattavat ehkäistä työllistymistä ja yhteiskuntaan kiinnittymistä, mutta alentavat kynnystä tehdä lisää rikoksia, kun se merkintä nyt on jo siellä joka tapauksessa. En voi käsittää, miten tällainen systeemi voidaan vielä tällä vuosituhannella nähdä toimivana, ja toivonkin, että siihen tehdään rankkoja muutoksia pian. Olen jopa myös optimistinen sen suhteen, koska yleinen ilmasto tässä Yhdysvaltojen huumeiden vastaisessa sodassa on kääntymässä. Kaikki ymmärtävät, ettei se ole toiminut missään. Yhdysvallat on kovin huumeiden käyttäjä niin monella mittarilla, että on aika tekopyhää sanoa sen jotenkin johtavan tätä sotaa kohti parempaa maailmaa. Suomen ei tarvitsisi odottaa, että kaikki muut tekevät jotain, etenkin juuri siksi, että tämä laman paino on meidän lastemme ja nuortemme yllä niin raskaana, vaan voitaisiin kerrankin mennä eteenpäin ja hypätä edelläkävijäksi. Sanoa seis tyhmyydelle ja alkaa rakentaa sitä parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa ihmisiä ja asioita katsotaan objektiivisesti, vailla menneiden vuosikymmenten valhekampanjoiden ja pelottelujen värittämiä laseja.

Rough day.

Tämäkin on ollut taas sellaista vouhotusta koko päivä, että nyt sitä rauhoittaa taas musiikin ja suklaan kanssa ihan mielellään. En ole kerennyt tehdä omia levyjä kuukauteen, mikäli Electric Hoboja ei lasketa, mutta tässä on ollut muutama keikka ja jopa jonkin verran treenejä ja muuta sellaista ohjelmaa, jossa on saanut olla tekemisissä muiden ihmisten musahommien kanssa. Päiväni alkupuolella kävin suuhygienistillä, joka oli saanut Tampereen epämääräiset ja epäselvät hoitosuunnitelmat ja paperit. Otettiin parit röntgenit hampaista ja rapsuteltiin ikeniä ultraäänivärkillä. Välistä teki huomattavan paljon kipeämpää, kuin silloin vuosi sitten, hetkellisesti meinasi jopa tuntua. Silti kipukynnys on itsessään aika jännä asia. Melkein aivan sama, kuinka vitusti sattuu, niin ajattelen aina, että no ei tämä nyt vielä mitään ylitsepääsemätöntä ole. Tietynlainen kipu rauhoittaa. Se antaa mahdollisuuden tarkkailla sitä kipua kylmän analyyttisesti ja todeta, että ei tämä nyt niin paha ole. Äkillinen yllättävä nipistys taas on ärsyttävintä kipua. Sellaista tökkimistä ja härkkimistä, millä saa nopeammin raivon nousemaan, kuin tasaisemmalla ja pitempään jatkuvalla kivulla.

Sieltä juoksin junaan ja Helsinkiin. Oli hauska jännätä, oliko pankki napsinut taas palvelumaksuja ilmoittamatta, ja minkä verran. Oli, mutta se ei tullut esteeksi vielä tässä vaiheessa, junalippu helposti kortilla haltuun ja sitten vaan vaunuun istumaan, kuuntelemaan SeliSeliä ja Mark Lanegania ja nollaamaan aivojaan. Menin klinikalle, luovutin sukusoluni ja lähdin takaisin kohti katedraalia ja treenejä. Ajattelin, että kerkeäisin EHKÄ syödä tässä välissä, mutta eihän se ihan niin taas mennyt kuitenkaan. Mentiin Temen kanssa kämpille soittamaan, hauskinta oli huomata, että olen oppinut soittamaan d-beattia juuri sillä tavalla läskisti, kuin olen aina halunnut sen soittaa. Taas yksi sulka johonkin olemattomaan hattuun. Yritettiin myös jamitella loopperin kanssa, mutta meikän rakentamissa jutuissa on vähän vahvana se kitaravetoisuus, se, että tempot pyörii, venyy ja paukkaa vähän liikaa bändisoittoon. Mutta ei se mitään, muutenkin oli hauska soitella. Tuli hyvä mieli, vaikkei ollutkaan treenejä ja kannoin kitaraa ja pedaaleita pikkukämppään, joka on täynnä kitaroita ja pedaaleita. No, tulipa tehtyä. Ja huomattua, että meikäkin tarvitsee bassowahin, ja jonkunlaisen ekspressiopedaalin, jolla hallita delayta. Pitää pitää silmät auki.

Takaisin tullessa kortin varat eivät riittäneetkään paluulippuun. Istuin romuineni ahtaassa sumpussa Mäntsälään asti. Akku loppui, nälkä painoi ja ilmassa oli urheilujuhlan runtua. Kävin syömässä ja tulin kotiini. Kuuntelin Steve Von Tilliä, mietin onko jotain jäänyt tajuamatta ja tekemättä. Sekavan musan jamien juliste. Sen voisin tehdä ehkä seuraavana. Huominen on ensimmäinen vapaapäivä hetkeen. Voisin siis vaikka täyttää sen sarjakuvalla viime viikonlopusta. Veikkaan, että yllätytte, tai sitten ette. Mutta tuleepahan tosi iso JYTKY.

Vuodatus. Tuntuu vaan hetkellisesti niin hyvälle.

Epätietoisuuden päättyminen helpottaa oloa huomattavasti. Tämä ilta oli jopa ihan mukava, ystävien kesken BAARISSA istuskelua ja sellaista yhdessäoloa, jota osasi arvostaakin. Niitä muutamia ihmisiä, joiden olemassaolo on aika tärkeä asia itselleni, ja joita ilman ei pärjäisi elämässä juuri mitenkään päin. On hienoa, että niitäkin on olemassa, kun aina muuten luulee ja kuvittelee olevansa niin introvertti ja itsenäinen, ettei ihmisten seura kiinnosta. Mutta kun yksinäisyys edes hetkellisesti on vastentahtoista, ymmärtää ihmisten tärkeyden. Ja ihmisten kanssa olemisen tärkeyden. Koskaan et tiedä, minä päivänä elämä alkaa repiä niitä ihmisiä pois elämästäsi. Ja joskus se on edessä. Väistämättä. Sen tiedostaminen tekee kaikesta arvokkaampaa, aivan samoin kuin oma kuolema tekee omasta elämästä arvokkaampaa.

Huomenna on taas astetta kiireisempi Helsinki-päivä, pitäisi kai nukkua, mutta aioin omistaa tässä vielä pienen hetken itselleni ja musiikille. Dr Johnin My Children, My Angelsille, joka tiivistää minulle melko ison ja merkittävän möhkäleen omasta itsestäni ja sielustani. Se omanlaisensa isällisyys, jolla olen aina lähestynyt kaikkia ihmisiä, jonkinlainen kaiken ylittävä ja itsessään tärkeä ja voimakas rakkaus, johon voi nojata vaikka niskassa olisi mitä paskaa. Tahdon kaikkien tuntemieni ihmisten tietävän, miten helvetin tärkeitä he ovat minulle. Miten kiitollinen olen siitä, että he ovat luottaneet minuun, että olen saanut olla tukena ja auttaa heitä kaikissa niissä koukeroissa, joita elämä tuntuu viskoneen eteen. Oli kyse sitten ystävistä tai duunien kautta tutuiksi tulleista ihmisistä, aivan kenestä tahansa, jonka elämässä olen aidosti ollut mukana. Minä rakastan teitä kaikkia. En niinkuin kuolaava teini, vaan kuten isä. Vaikka olisittekin vuosia (jotkut jopa kymmeniä vuosia) minua vanhempia. Sillä ei ole mitään väliä. Minä rakastan teitä, kuin niitä omia lapsiani, joita en luultavasti koskaan tee. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla ihme huru-ukkona tai shamaanina, kuunnella huolia ja peilata ratkaisuja, miettiä asioita ulkopuolisen näkökulmasta, oppia tuntemaan teidät kaikki ja ymmärtämään, miten teidän nuppinne toimii. Mikään ei ole minulle itsestäänselvää. Kenenkään ei ole ollut pakko jakaa mitään kanssani. Olen kiitollinen kaikesta luottamuksesta ja olemassaolosta. Sekä itseni, että teidän. Onhan ollut jännä elämä, jos ei muuta. Tästä syystä päätänkin vain tämän järjettömän hienon ja merkityksellisen biisin sanoihin:

Love y'all, ain't nothin' you can do about it

Ain't tryin' to make excuses, but then
Just wanna be there for y'all as a friend.
Your pa did a lotta work on hisself
Just know I love y'all more than anyone else

Tell me 'bout your desires right now
Don't trip on loose wires, I'll show you how
My babies, I wish I'd never made you blue
My children, my angels
I'm talkin' to you.

One is too many, billions ain't never enough.
Don't take the easy road, there's no shortcuts.
Spirit kingdom do what we can't do for ourselves
Don't put nothing down without lovin' everybody else

 Tell me 'bout your desires right now
Don't trip on loose wires, I'll show you how
My babies, I wish I'd never made you blue
My children, my angels
I'm talkin' to you.

Ahdistuspurskahdus.

On ollut ihmeen hankala viikko, täynnä asioita joita ei vielä edes käsitä, joista ei voi juuri puhuakaan ja joista en edes tiedä vielä yhtään mitään. Mutta mitä enemmän tässä kelailen asioita itsekseni omassa pienessä päässäni, yhä vakuuttuneempi olen siitä, että kaikki huumeiden tuhoisat vaikutukset, tai siis huumeiden piikkiin laitetut tuhoisat vaikutukset ovat pääasiassa laittomuudesta johtuvia. Kiinni jääminen syrjäyttää, kiinni jääminen jättää merkinnän ja kiristää välejä, kiinni jäämisen pelko luo vainoharhat ja sellaisen tyhjiön ajatuksiin, jota on pakko paetakin huumeisiin. Koska monelle huumeissa on kyse nimenomaan eskapismista. Vaikkei aluksi ole, siitä ajan kanssa luultavimmin tulee, kun oma elämä ajautuu pois omasta hallinnasta, eikä omiin valintoihin välttämättä voi olla tyytyväinen, mutta ainoa mitä osaa ja voi tehdä on käyttää jotain lisää, että tulee edes hetkellisesti hyvä olo. Se on monille ansa, oli kyse sitten alkoholista tai mistä tahansa muusta aineesta, jonka kokee sopivan itselleen. Vähitellen ainoasta lohdusta tulee monille vain rutiini ja tapa jossa roikutaan kiinni, koska se on ainoa turvallinen asia elämässä, ainut tuttu ja pysyvä. Ja sitä me sanomme riippuvuudeksi.

Eikä sen hoitona ole mielestäni kovinkaan tehokasta syrjäyttää ihmisiä omasta elämästään vankiloilla ja sakoilla. Sakot ovat vielä lievempi, koska se on vain rahaa, ja raha tästä maailmasta ei tule koskaan loppumaan. Sen kanssa ei tarvitse hätäillä. Tehokkaampi on se sosiaalinen stigma, jonka saa toisaalta yhteiskunnan silmissä siitä, että on huumausainemerkintä, ja toisaalta oman sosiaalisen kontekstinsa silmissä siitä, että on ollut poliisin kanssa tekemisissä. Molemmat paljon vahvempia ja tehokkaampia syrjäyttäjiä, kuin voisi äkkiseltään ajatella. Toki niiden vaikutus laantuu ajan kanssa, mutta jos ei elämän rakennuspalikat ole täysin läjässä muutenkaan, ne voivat tehdä parista vuodesta melko hankalia. Jotkut se ajaa tilanteisiin, jossa ei ole enää mitään hävittävää ja voi huoletta sotkea loputkin elämästään. Toiset se laittaa skarppaamaan edes hetkellisesti. Useimmat taitavat silti vain kärsiä hiljaa ja itsekseen. Vankila taas on aikalailla selväpeli. Jos käyt siellä, menet sinne hyvin suurella todennäköisyydellä uudestaankin. Se on tuhonnut monta elämää jo lähtöviivalle. Hoitoonohjauksen tehostaminen olisi todella olennaista, ihmiskontakti ja empatian osoittaminen silloin, kun sitä todella tarvitaan..

Nyt on taas vain vähän sellainen olo, että tässä elämässä nämä tuulet puhaltelevat vähän turhan kovaa ympäri tätä pään sisäistä erämaata. Väsyttää. Townes Van Zandt soi aikalailla koko ajan.

Nukkuminen helpottaa, kai.

En normaalisti juuri nauhoittele covereita, mutta eilen tein tämän Townes Van Zandtin Nothin'in. Enpä arvannut, että tänään se soi näin kipeästi. Paska viikko. Paska syksy. Toivottavasti se tästä...

Nothing is left to tell.

Tämäkin ilta on mennyt vahvasti Mark Laneganin otteessa. Kävin koiran kanssa pihalla pyörimässä ja totuttamassa sitä ihmisiin ja meluun. Ihmisiin se reagoi uteliaasti ja välistä vähän pelokkaasti, mutta toinen koira tuntui olevan liikaa, ja sain raahata räyhäävää elukkaa perässä pari korttelia. Mutta kaipa sekin mesoaminen helpottaa ajan kanssa. Olen sen verta erakko, ettei ole ihme jos eläimelle kehittyy vahva suojeluvaisto, kun se näkee ehkä kolmea, neljää ihmistä säännöllisesti. Olisi tervettä, jos koirakin näkisi enemmän ihmisiä. Meikä ei ole hyvää seuraa oikein kenellekään. Liian erakko kaikkeen. Liian erakko tähän maailmaan. Ilmeisesti. Onneksi Mark Lanegan tarjoaa vertaistukea vaikkapa tämän hykerryttävän hienon radiolivevedon muodossa.

Jos vielä tuon jälkeen jaksatte hidastelumusiikkia, niin tein Silence, At Last...levyltä löytyvään Nothing is Left to Tell-biisiin tällaisen psykedeelisen videon.

Aion valita myös muutamia muita biisejä eri levyiltä, jotka tarvitsevat vastaavanlaisia visuaaleja, ja tehdä niitä aina vähän kerrallaan kun aikaa jää. Siinä oppii ja se on mukavaa puuhastelua, minkä lisäksi on kaunista katsoa, kun satunnaiset kuviot, jotka on mietitty aivan erilleen äänestä toimivat yhteen juuri tiettyjen äänten kanssa. Se tuo jonkinlaisen ymmärryksen siitä, että joidenkin asioiden rytmi vain on todella luonnollinen jo valmiiksi. Tuosta biisistä tuli mieleen se, miten puhuin tänään Jussille taipumuksestani piilottaa parhaita asioita levyjen loppuun. Miksi? palkitakseni ne, jotka kuuntelevat levyt kokonaan, siinä järjestyksessä, jossa ne on tarkoitettu kuunneltavaksi, skippaamatta mitään. Välistä on ärsyttävääkin seurata tilastoja ja nähdä, miten joitain biisejä on skipattu ennen kymmenen prosentin rajapyykkiä. Saman huomasin Cut To Fitin Black Mouthin ennakkokuuntelussa. Jos ensimmäistä biisiä on kuunneltu 500 kertaa, viimeiseen asti on päässyt vain 100 kuulijaa. Se tarkoittaa sitä, että neljä viidestä levyä kuunnelleesta ei ole kuullut KOKO LEVYN TÄRKEINTÄ JUTTUA. Se on toisaalta itselleni vain mieluisa ajatus.

En tiedä, olenko oppinut sen Monty Pythonista vai mistä, mutta asioita ei anneta tarjottimella. Olennaisin asia on piilossa, eikä sitä alleviivata, vaan päinvastoin, ensin koitetaan hätistää kaikki pois, jotta ne muutavat kärsivälliset ihmiset löytävät sen helmen, joka sinne paskan alle on piilotettu. Siinä on mielestäni jo itsessään hienoa, vaikka se tarkoittaisikin, että suurin osa levyjäni kuunnelleista pitää niitä paskana sen perusteella, mitä on kuullut. En ole koskaan ollut biisi- vaan levyorientoitunut ihminen. Sen takia en laita yksittäisiä biisejä internetiin, vaan teen kokonaisuuksia, jotka saattavat saada alkunsa jostakin yhdestä biisistä. Tärkeää on se, miten kokonaisuus rakentuu ja muodostuu ja mitä tuo yksittäinen idea tai asia sen kaiken sisällä kertoo. Ne ovat asioita, jotka saattavat aueta hitaasti tai olla aukeamatta kokonaan. Minulle se on yksi lysti, koska en kuitenkaan tienaa sillä senttiäkään, tajusi kuulija pointin tai ei. Voin siis yhtä hyvin tehdä asiat juuri niinkuin tahdon, ja hymyillä hiljaa aina kun huomaan jonkun tajunneen mikä koko homman juju oikein oli. Kiitos kaikille niille, jotka ovat jaksaneet oikeasti kuunnella tätä musiikkia, kiitos niille, jotka tajuavat missä sen sielu on. Te muutamat olette tärkeitä ihmisiä ainakin yhdessä kokemuksellisessa maailmankaikkeudessa. Mikäli musiikkihommat tuntuvat menevän kaiken tämän sössönsöön lomassa ohi, tämä keskittyy enemmän vain musiikkipuoleen.

Kokemuksellinen todellisuus ja tässä ja nyt oleminen.

Ei ole ollut juurikaan uutta kerrottavaa. Kaikki lipuu samassa tilassa, samassa olomuodossa ja samassa hahmottomassa kokemuksessa eteenpäin. Kohta pitää lähteä nauhottamaan Jusaa, kun se paiskoo demorumpuja nauhalle, sen jälkeen treenataan Cut To Fitiä ja sitten ollaan taas loppuilta tätä samaa. Huomenna on keikka ja sunnuntai on taas tätä samaa. Maanantai on viimeinen päivä koulua tänä vuonna, ja sitten ollaan taas tätä samaa. Tekisi mieli lähteä käymään Oulussa, jos rahat riittäisi ja ihmisten jaksaminen meikäläisen kohdalla vaikka riittäisi pariin yöhön siellä. Saa nähdä.

Tänään sain jonkinlaisen palautuksen maan pinnalle, niin selkeän, etten voinut kuin hymyillä. Mietin eilen lukemaani tiedejuttua hesarista, käytännössä vain natiivia mainosta, koska se oli lyhennelty luku kirjasta. Tekee mieli etsiä se kirja käsiini mahdollisimman nopeasti.  Jäin pohtimaan lähinnä tuota loppua, biologiaan nojaavaa puhetta siitä, että todellisuuden kokemuksemme on muodostunut tällaiseksi, koska se on luonnon kannalta taloudellista ja tehokasta henkiinjäämisen ja olemassaolon kannalta, vaikkakin epäkäytännöllistä itsetietoiselle olennolle ajattelun ja reflektion kannalta. Mutta ihmisen tietoisuuden tila on ihan yhtä taipuisa ja manipuloitavissa, eikä siihen tarvita vuosimiljoonien evoluutiota. On merkillistä miten erilaiset kokemukselliset olemassaolon tilat laittavat sinut pohtimaan ja arvioimaan aistielimiäsi ja niihin asettamaasi painoa hieman uudella tavalla ja varovaisemmin. Tai siis se on kaikkea muuta kuin merkillistä, se on äärimmäisen luonnollista. Kun ymmärrät ympärilläsi olevan todellisuuden olevan vain suhteessa siihen, minkälaisella setupilla oikein hahmotat ja aistit sitä, ymmärrät olla luottamatta liikaa siihen, mitä luulet tietäväsi siitä sen perusteella, mitä näet ja kuulet. Ehkä ihmisen on mahdollista harjoittaa tajuntaansa tilaan, jossa aikaa pystyy hahmottamaan erilaisin keinoin myös ilman substansseja. Puhuimme joskus erään ystäväni kanssa siitä, miten muistot ovat itsessään jo hämmentävä asia, koska sillä hetkellä, kun muisto palautuu elävänä mieleen, todella elät sen läpi. Et tietenkään sellaisena, kuin se oikeasti oli, vaan sellaisena, kuin aivosi tahtovat sinun sen muistavan. Eli jonkinlaisena rankasti pakattuna jpeg-versiona siitä, mitä oikeasti näit ja koit. Jotkut taustalla olevat asiat häviävät mössöksi, josta voi vain päättelemällä rakentaa ihmishahmoja tai baaripöytiä, tai mitä siellä nyt muista kuvissa olevista elementeistä päätellen onkaan ollut.

Juuri kun mietin tätä ja todellisuuden kokemista, miten jokainen päivä tuntuu siltä, että vain se on olemassa, kävelin ohi sänkykaupan mainoskyltin, jossa välkkyi teksti "NYT! NYT! NYT!". En olisi voinut suorempaa ja zenimpää läimäytystä saada, ja palasin tähän hetkeen tyytyväisenä siihen, että saan olla olemassa ja pohdiskella kaikenlaisia höpelöitä samalla, kun kävelen joulukuisen syysauringon häilyvässä valossa ympäri Lahtea, ostamaan kitaraan kieliä. Niidenkin vaihto onnistui niin, että sain käsiini vain kolme haavaa. Se on ihan hyvin kahdesta vaihdetusta kitarasta. Nyt tekisi mieli vaihtaa Tokain SG, joko Squier Jaguaariin tai Jazzmasteriin. Väliä voin maksaa jonkin verran, kun SG on saanut turpaansa jo hieman. Mutta kaikki futaa ja hyvä kitara soittaa. Mailia saa laittaa, niin esittelen kaikki viat rehellisesti ja avoimesti.

Niin joo. Harhakuvia tulee Helsingin Lepakkomieheen keskiviikkona 13.1, soitetaan Void Cruiserin, I, Captainin ja 3rd Tripin kanssa. Ollaan ekana jo kello kahdeksan aikaan, kun on arkipäivä ja silleen. Kannattaa tulla paikalle, jos on koskaan mikään meikän duunaama kolahtanut yhtään, koska tuo on livenä vielä se kaikki potenssiin 5.

Musiikki on hieno asia.

Levykauppa tarjosi apua tämän päivän Townes Van Zandtin, Mark Laneganin demojen muodossa. Sieltä kolahti heti täysillä päin tajuntaa tällainen huumeinen aavikkoblues I'll Go Where You Send Me. Hienoin biisi, jonka olen hetkeen kuullut, eikä ole kai ainakaan Laneganin levyillä tullut vastaan vielä muuten. Kantta myöten järjettömän hieno levy, joka itselläni vertautuu ehkä parhaiten Field Songsiin. Tällaisella bändillä kiinnostaisi Lanegan nähdä livenäkin, vaikkei säksätyksissä ja koneissa mitään vikaa varsinaisesti ole. Se on vain niin intiimiä kamaa, että mitä pienempi bändi, sen parempi. Isompi tuotanto alkaa aina vähän vieroittaa kokemuksen yksityisyydestä, vaikka sillä voikin ilmaista isojakin tunteita jotenkin totuudenmukaisesti.  Joskus vähemmän on silti enemmän.

Videoprojekteissa harhauduin hetkeksi sivutielle, opiskelemaan kaleidoskooppisten kuvien tekoa. Kylläpä nekin käyttöön tulevat, mutta varsinainen duuni oli näin ollen pienellä hiatuksella tässä. Kohta voisi taas jatkaa sitäkin. Kävin myös ostamassa uudet tussit, kun alkaa aika äkkiä huomata noista halvemmista, että ovat vähän liian kuivia tarkkojen viivojen töhertelyyn. Se on itsessään raivostuttavinta, sekä se piirre itsessä, että niitä hukkaa ja sotkee vanhoihin tusseihin, eikä koska enään tiedä yhtään, mikä oli mistäkin setistä ja mitkä olivat roskiin menossa.  Välistä pieni systemaattisuus saattaisi olla hyväksi hommassa kuin hommassa. Vaikkei se olekaan vahvin lajini, opin sitä vähän kerrallaan, mikä on hyvä. The best of both worlds ja silleen.

Turhautumani tätä ympärillä kiertelyä kohtaan alkaa olla melko suuri, mutten voi mitään, kun en tiedä mitään ja ymmärrän vielä vähemmän. Olen kirjoittanut paljon, se auttaa aina hahmottamaan oman mielen liikkeitä ja tekemään jonkunlaista ristivetoa siitä, millainen fiilis minulla on. Senkään tajuaminen ei aina ole niin kovin helppoa. Mutta kaipa tämä taas tästä, vähän kerrallaan. Levyt auttavat, ja onneksi niitä on paljon.

1 + 1

Tänään olen kuunnellut lähinnä Townes Van Zandtia ja uinut syvissä vesissä käsipohjaa. Välillä meinaa happi loppua, mutta kyllä sitä sitten taas oppii nostamaan päänsä pinnalle, kun meinaa olla liian tiukkaa. Siperia opettaa. Elämä on sellainen hieno asia, joka tuo ja vie eteen asioita, joista pitää osata päästää irti ilman sen suurempaa märehtimistä. Surra saa, kaivatakin saa, mutta takertua ei. Koska kaikesta pitää kuitenkin laskea irti, niin olisi ikävä kasata itselleen hirveää määrää surua ja katkeruutta pelkästään siitä, ettei ole itse osannut päästää irti. Silloin se on vain omaa tyhmyyttä. Ja niitä ihmisiä on tuolla kaduilla paljon, jotka ovat kiinni kaikissa menneissä ja vanhoissa jutuissa. Se tuntuu olevan joku ihmisen perusluonne, jäädä aina jumiin vanhoihin hyviin aikoihin, joita ei koskaan ollut olemassa, ne vain näyttävät juuri tämänhetkisen ahdistuksen vallassa paremmilta, kuin nykyiset ajat, vaikka kohta onkin taas hyvä olla, eikä paljoa menneitä ajattele. Mutta heti kun yksi sadepilvi lipuu taivaalle, niin tottakai ennen oli sentään lumiset talvet ja ihmisen hyvä olla.

Tässä on vähän parempi kuva tuosta Kärpäsenhalkaisijasta, sekä myös toinen kollaasi, jonka tein koulujuttua varten, ja jota vähän vielä parantelin toissailtana.

Kärpäsenhalkaisija

Ahneus

Ahneuden kolmiulotteisuus ei ehkä sillä tavalla hahmotu, mutta siinä on kahta eri paksuista pahvia teipattuna paperille, joka tekee siitä kivan monitasoisen teoksen. Mukava väkertää tuollaisia hommia, ja tulen tekemään niitä varmasti lisää, etenkin kun nyt on vähän aikaa ja ideoita ja inspistä tehdä asioita. Samalla teen myös levyä, mutten pidä mitään kiirettä. On noita tälle vuodelle jo tehty ihan riittävästi, eikä minulla ole mitään stressiä yhtään mistään juuri nyt. Stressittömässä tilassa on vaikeampi tehdä levyjä, stressattuna on vaikea löytää aikaa niiden tekemiseen. Selaviii, vaan.

Nyt pitää alkaa suunnata koululle jonkinlaiseen yksilökeskusteluun, sen jälkeen varmaan väkertelen videoita ja kuvia ja kuuntelen vähän lisää Townes Van Zandtia ja muita pahoinvoinnin mestareita.

Kärpäsenhalkaisija

Kärpäsenhalkaisija

Tällaisen kollaasin väänsin tässä iltani kuluksi. Eihän tuosta kuvasta juurikaan saa selvää, eikä tuota saanut mahtumaan skanneriinkaan mitenkään fiksusti. Melko turhauttavaa, mutta ehkä joskus saan näitä esille jotenkin fiksummin, kuin vain jpegeinä internetissä. Edes kollaseja, tauluista parhaat on kai myyty tällä erää. Toisaalta olen huvittanut itseäni ajatuksella, että pitää näyttelyn Kelpaamattomista, eli niistä tauluista joita kukaan ei tahtonut ostaa. Olisi kiva saada joku näyttely pidettyäkin, mutta rahaa ei ole minkäänlaisen tilan vuokraamiseen tai ylläpitoon. Ehkä joskus. Ihan kuin muka jotenkin automaagisesti rikastuisin. Todennäköisyys on hyvin pieni. Kädestä suuhun tämä elämä on mennyt tähän asti, eikä näköpiirissä ole mitään sellaista köyttä, josta vetämällä asiat muuttuisivat. Eikä sille ole sinällään mitään tarvettakaan, näin tulen toimeen ja saan tehdä mitä tykkään.

Elämän perspektiiviin laittaminen jatkuu tässä koko ajan kai vähän kerrallaan. Huomisen jälkeen koulupäivät ovat tällä viikolla vähissä, joten pääsen takaisin seuraavan levyn ääreen, jonkinlainen grand opus olisi tarkoitus vääntää. Isompi levy, vähän laulettujakin lauluja, yhdistettynä jotenkin kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt tähän asti. Toivottavasti. Kuitenkin teen taas vain jotain Terminator 2-soundtrackia. Sinne mennään, minne musiikki vie, kyllä ne kädet ja mieli sen tekevät ja näyttävät minne se on menossa, silloin voi vain kulkea mukana. Se on vähän kuin koiran kanssa pimeässä metsässä pyöriminen. Auttaa paljon, jos koira on vaalea, sitten ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin pitää se näkökentän keskipisteessä ja luottaa vaistoon. Käppäinen analogia, mutta mennään sillä.

Vuorokausi on taas pyörähtänyt siihen kohtaan, jossa olisi tarkoitus nukkua. Se tuntuu juuri nyt ajatuksena hieman ahdistavalta, mutta ei kai siinä muukaan auta. Syksy tuntuu iskeneen tänään vasten kasvoja intensiivisemmin, kuin koko vuonna. Tämä on ollut merkillinen vuosi, ja viimeinen kolme kuukautta on olleet vielä oudompia ja vänkyräisempiä. Ensimmäistä kertaa on myös paljon asioita, joista tässä yhteydessä ei voi puhua, kun tämä nyt kai on julkisempi foorumi, kuin tahdon aina olettaa. On helppo lipsua ajattelemaan, ettei tätä lue kukaan koskaan kuitenkaan, ei tarvitse miettiä mitä kirjoittaa. Mutta aina välillä saa osoituksen siitä, että kyllä tätä kuitenkin JOKU lukee, ja sitten pitää alkaa miettiä myös muiden ihmisten yksityisyyttä. Se tasapainoilu on vapaan kirjoittamisen kannalta turhauttavaa, mutta sitten pitää vain keskittyä kertomaan jostain muusta. Niinkuin vaikka siitä, että käytiin tänään taidemuseossa katselemassa piirrustuksia ja teki heti mieli ostaa joku 000001 tussi ja piirtää aivan helvetin pientä ja terävää viivaa. Mutta pankkikorttia ei ole kuulunut vieläkään. Tässä vähän päälle viikon aikana siitä on ollut konkreettista haittaa vain kerran, mutta olisi se nyt jo kiva saada, niin voi ostostella hammastahnaa ja astianpesuainettakin pikkuhiljaa. Kai se on nyt raahauduttava nukkumaan. Ei tunnu ainakaan olevan enää mitään ihmeellisempää asiaa...

Muutoksen tuulet puhaltaa.

Viimepäivät olleet tärkeitä ja introspektiivisiä monella tapaa. Ei ehkä vähiten siksi, että olen ollut enemmän tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja kuullut monenlaista analyysiä ja mielipidettä omasta olemisestani. Eräs kaverini ajatteli minun suuttuvan sanoessaan, että minulla on jonkinlainen lievä tarve miellyttää ihmisiä. En minä siitä suutu. Tiedostan sen hyvin. Olen seurallinen erakko. Niin kauan, kuin olen tekemisissä ihmisten kanssa, oli yhteys mikä hyvänsä, pyrin pitämään huolen siitä, että kaikilla on hyvä olla, mahdollisimman paljon mahdollisimman monelle. Tästä syystä ihmisten kanssa oleminen on myös sinällään jo hieman väsyttävää. Etenkin silloin, kun se ei ole vapaaehtoista ja tekisi mieli pudottaa maila maahan kesken pelin ja lähteä vaan vetämään. Mutta selkäranka tai mikälie estää. Epämiellyttävämmätkin jutut on hoidettava, jos jotain on sovittu tai jos muiden ihmisten tekeminen ja oleminen sitä vaatii. Koska on pienempi paha minulle kärsiä jonkin aikaa epämukavuutta kuin muille on jäädä kuseen.

Kun saan olla yksin, viihdyn. Trippailen musiikissa ja kuvissa ja teksteissä ja konsepteissa, annan ajatusteni kulkea vapaana ja rajoittamatta ja näpertelen käsillä jotain pientä, nyt lähinnä kollaaseja. Veitsen kanssa silpomisessa on filosofisesti jotain helvetin hienoa, leikkelet kaiken epäoleellisen pois ja rakennat uusia kokonaisuuksia asioista, jotka eivät olleet sitä vielä hetki sitten. Se on hienoa. Lisäksi erilaisten elementtien yhdistely ja kokeilu on äärimmäisen mielenkiintoista, ihan niinkuin musiikissakin. Siinä vaiheessa tekisi mieli kusta hunajaa, kun joku vajaa tai askarruttava juttu loksahtaa jostain intuitiivisen sattuman oikusta paikalleen ja laukaisee välittömän hetkellisen tajuamisen.  Sain kuulla myös mielenkiintoisen tiivistelmän itsestäni, kun kohtasin lauantaina Tirrassa valoja tehdessäni jonkun sen näköisen tyypin, joka olisi minä mikäli olisin pärähtänyt täysillä blöjäreihin ja new age-hommiin 18-vuotiaana. Keskustelimme tästä jätkästä Liskon kanssa, ja hän kuvasi meitä saman kolikon kääntöpuolina, tuo toinen sellainen energiavärinärakastaja, ja minä tällainen "nihilistinen kärpäsenhalkaisija". Tiedänpä ainakin, mikä on seuraavan grindilevyn nimi.

Elämäni on tällä hetkellä monella muulla tapaa murrosvaiheessa, ei kriisissä, mutta muutoksen kourissa. Saa nähdä mitä tämän tulen jälkeen kävelee ulos, mutta nyt on tärkeintä istua paikallaan ja pysyä rauhallisena ja elossa. Elämällä on aina ollut tapana järjestää asiat jotenkin päin, ja kyllä se niin tekee nytkin, kun on kärsivällinen. Sen aikaa voi vaikka sitten puuhastella näitä juttuja. Saa nähdä mihin se lopulta vie. Terveisin, epätietoinen-89.

Musahommat best, fuck all rest.

Soittaminen on oikeasti paras, puhtain ja kaunein asia elämässä. Millään muulla tekemisellä ei ole mitään väliä. Pidän tässä aivan kaikesta muusta, paitsi humalaisten bändikaverien kanssa vääntämisestä. Sössötyksessä ja sekoilussa ei ole mitään pahaa, humalassa saa olla, kunhan se ei kuse soittoa. Koska soittaminen on ainut asia, jolla on minulle väliä, ja tuntuu epäkunnioittavalta musiikkia kohtaan, jos joku ryssii asiat siksi, ettei soittaminen kiinnosta häntä riittävästi, tai jos on löytynyt jotain kiinnostavampaa. Mutta hyvin se noin niinkuin pääasiassa meni eilenkin. Ei paras, mutta hyvä. Tuon musiikin soittaminen on äärimmäisen kivaa, koska se soljuu aina vapaasti ja rajoittamatta ja arvaamatta omiin suuntiinsa, kasvaa ja hengittää orgaanisesti, eikä se ole pelkkää sanahelinää samalla kun viritellään triggereitä ja haetaan kitarasampleja omppukoneen uumenista. Kun soitetaan hiljaa, soitetaan hiljaa, kun soitetaan kovaa, soitetaan kovaa. Dynamiikka tulee soittajista ja soitosta. Se on jo lähtökohtaisesti helvetin hienoa ja tekee kaikesta omalaatuista. Tällaisen jälkeen luotto tuohon tulevaan jamitteluiltaan on vahva. Hyvä tulee.

Oululainen SeliSeli oli myös ihan helvetin hyvä. En ole kyllä tainnut vielä koskaan elämässäni kohdata oululaisia, joiden kanssa en olisi tullut toimeen. Jo lähtökohtaisesti voin sanoa turvallisin mielin, että tulossa on hyvä ilta, jos saa soittaa oululaisten tai sitä pohjoisemmasta olevien kanssa. Haaveissa olisi vieläkin toinen Tornion keikka, kunhan vain olisi enemmän valinnanvaraa, kuin Umppari tai Jettari. Cult Cinema oli helvetin hieno ja mukava paikka. Ouluun olisi hauska mennä soittelemaan myös, koska oululaisella musiikilla on kaikissa muodoissaan varmasti ollut iso vaikutus myös omaan soittofiilikseen ja siihen melun estetiikkaan, joka siellä on jotenkin olennaisena osana kaikkea musiikkia jollain tasolla. Jumittavaa musiikkia tai kunnon murjomista. Puhumatta mistään "oulusoundista" tai muusta hölmöstä, aivan keskenään erilaisia bändejähän sieltä tulee, mutta kyllä se kylmä tuuli siellä jossain aina jotenkin tuntuu. Ainakin ulkopuolisen korviin.

Loppuillasta Korpifunkin mukavat jätkät soittelivat kaikenmaailman funkkis- ja discoilulevyjä, tuntui uppoavan väkeenkin hyvin ja oli hyvä fiilis kaikin puolin. Vieläkin hymyilyttää, kun oli niin mukavaa. Tässä vielä parit kuvat keikalta, kohta pitää lähteä hakemaan kamojaan himaan, että pääsee seuraavat järjestäjät roudailemaan valoja ja muita ihmetyksiään tämän päivän hommia varten. Oli myös mukava olla osa tuollaista tapahtumaa, joka tukee omaa arvomaailmaa ja oli kiva, ettei homma ollut järjestäjillekään pettymys. Mielellämme soitellaan uudelleenkin vastaavissa.

Greenpeace Lahti.

Tommi Johnsson

Tommi Johnsson