Fraktaalihommia

Tänään käsiteltiin taas kultaista leikkausta ja fraktaaleita vähän enemmän. Tai no fraktaaleita vähän vähemmän ja leikkausta vähän enemmän, mutta tullessani kotiin laajensin taas tajuntaani katsomalla dokumentin aiheesta. Mitä enemmän pohdin tätä, sitä selkeämmin olen sitä mieltä, että fraktaalien käsite on ihmisille sisäsyntyinen ja vanhempi kuin Mandelbrotin työ. Miksi luulen niin? Koska olen lukenut kirjan, joka esitteli fraktaalien käsitteen universumin rakennetta koskevana käsitteenä jo 1700-luvulla. Ja niin ovat varmasti monet muutkin. Kuka? Mikä? Voltaire. Mikromegas. Kirja, jossa järjettömän suuret hahmot kohtaavat järjettömän pieniä hahmoja ja kaikki todellisuudet ja sen ulottuvuudet elävät valmiiksi sisäkkäin, ilman että niiden asukkat ovat tietoisia toisistaan, vaikka he kirjassa tulevatkin tietoisiksi toisistaan. Tämä on suoraan fraktaalin perusajatus siitä, että kuvio on samanlainen aivan missä tahansa mittakaavassa, ja samalla tavoin olen jotenkin luonnostaan ajatellut oikeastaan kaiken menevän. Juuri nyt katson paneelikeskustelua hyperavaruudesta, eli ulottuvuuksien välisistä pienemmistä ulottuvuuksista (eli "tilan fraktaaleista"), joita ei vielä minun lapsuudessani yleisesti uskottu olevan olemassakaan. Todellisuus oli kolmiulotteinen, aika oli neljäs. Nyt ymmärrämme ajalla mahdollisesti olevan samat kolme ulottuvuutta ja sen jälkeen ulottuvuuksia on järkevää laskea ainakin yhteentoista asti, mutta todennäköistä on, että mikäli meillä olisi vielä enemmän skaalaa ja mittareita, voisimme jatkaa laskemista helposti kumpaakin suuntaan. Mutta aivan kuten silmien, korvien ja kaiken muun havainnon kanssa, meillä on käytössämme vain tietynlainen taajuusvaste, jonka aluetta pystymme tutkimaan, jolloinka sen ulkopuolelle jäävien asioiden tutkiminen on lähinnä spekulaatiota, koska emme kykenisi havaitsemaan tuloksiamme, vaikka kykenisimmekin tutkimaan asiaa.

Suuri osa käyttämistäni termistöistä ajattelua koskien on sanan "uskoa" eri muunnoksia. Käytän sitä siitä syystä, että kyseessä ovat uskomukset, eli oletukset sen perusteella, mitä me tiedämme tai olemme tulkinneet havaintojemme pohjalta. Toki sanalla usko (belief) on tänä aikana hieman eri sävy, spirituaalisen uskon (faith) kautta, eikä suomen kielessä ole totuttu käsittelemään näitä asioita luultavasti kovinkaan pitkällä historialla erillisinä asioina, tai ainakaan niiden käytössä ei ole joutunut vastaaviin debatteihin, kuin tänä päivänä. Mutta käytän sanaa selventääkseni sitä, etten väitä tietäväni todellisuuden koostuvan fraktaaleista ja tietoisuuteni olevan fraktaalisesti haarautuvien neuronieni rakentama spiraali joka kasvaa jokaisen konseptin muodostamaan pisteen kautta laajemmaksi ja kauniimmaksi asiaksi, vaan uskon, että kun tutkimme tätä asiaa riittävän kauan ja riittävän monelta kantilta, saatamme löytää sen pohjalta jonkinlaisen pitävän yhteyden.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja elämästäni erilaisten tajunnantilojen (lähinnä väsymyksen, kofeiinin, nälän, kylmyyden, univajeen, uupumuksen ja muiden "raskaiden tilojen", mutta myös meditaation kautta täydellisen tavallisen arkisen tajunnantilan) kokemuksen aistimiseen, hahmottamiseen ja käsittelyyn. Joissain väsymyksen tiloissa todellisuus tuntuu rakentuvan äärettömän pienistä ja itsenäisistä palasista. "Selvinpäin" näen näkökentässäni jatkuvaa rakeisuutta ja kohinaa, jonka nimeksi tiedän nyt "visual snow"n ja jota koskien minulla on torstaina neurologin aika. Ennen kuin minulla oli sille nimi, ajattelin ehkä vähän hölmösti näkeväni atomien liikkeet tai epätarkat molekyylit, jotka eivät löydä omaa paikkaansa näköhavaintoni muodostavan todellisuuden myllerryksessä. Ymmärrätte varmaan pointin, eli sen, että "hassusti näkeminen" on aloittanut mielenkiintoiset ajatusleikit ja pohdinnat siitä, miksi näin on. Nyt ymmärrän sen toki olevan mitä luultavimmin aivosähkötoiminnan häiriö, jonkinlainen verkkovirran taustakohina tai rutina, jota kitaravahvistimestakin saa, kun putket eivät ole ihan kunnossa ja verkkovirtaan on kytketty liian monta asiaa. Se selviää lääkärissä luultavasti paremmin. Silti olen ollut aina toisinaan hämmentynyt kokemuksistani väsyneenä, kun todellisuus näyttää suttuiselta läjältä pieniä kolmioita ja neliöitä, joiden joka laidalla on kolmioita ja neliöitä, jotka muodostava omat rakenteensa, jotka sopivat saumattomasti yhteen ja muodostavat sen todellisuuden, jonka näet edessäsi. Se voi kuulostaa psykedeeliseltä, mutta on kolmen päivän valvomisen jälkeen täysin selkeää ja järkeenkäypää. Unen jälkeen kaikki on taas normaalia, ja miettii itsekseen, onko todellisuudentajusi palautunut, vai väsyvätkö aistisi väsyneenä tuottamaan yhtenäistä kuvaa ja päästävät todellisuuden rakoilua läpi sellaisena, kuin se on. Luultavasti kyse on vain subjektiivisen todellisuuden kokemisesta ja väsymyksestä, mutta kaikki nämä ovat ainakin taidehommien suhertajalle mielenkiintoisia ja inspiroivia ajatusrakennelmia. Migreenikin tarjoaa toisinaan nähtäväksi psykedeelisiä fraktaalikuvioita, "sahalaitoja" ja muuta vastaavaa. Nyt tiedän niiden kuvioiden olevan sen sähköaallon muoto, joka näköaivokuoren yli pyyhkäisee (Oliver Sacksin Hallucinations valaisi itseäni tässä asiassa). Eli sen lisäksi, että se on osaltaan subjektiivista, sillä on myös jonkinlainen vastaava konkretia objektiivisesti mitattavassa todellisuudessa. Jo pelkästään se tekee fraktaaleista käsitteenä erittäin mielenkiintoisen, koska sellaisia löytyy lähestulkoon joka puolelta luonnosta ulkopuolelta, mutta myös yhtälailla sisältäsi. Se tuntuu luonnon tavalta rakentua ja kehittyä mahdollisimman energiatehokkaasti, oli mittakaava mikä hyvänsä.

Koulussa näin esityksen, jossa eräs ihminen vietti kaksi viikkoa yksin metsässä maalla, ja halusin välittömästi muuttaa takaisin maalle, olla jonkun aikaa metsän keskellä ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan, mutta toistaiseksi olen nyt kai ainakin seuraavat neljä vuotta jumissa kaupungissa. Se on vain kärsittävä. Tässä on myös Mustalle Ristille väsäilemäni video. Suurin osa stock-kuvaa, mutta on sinne väliin saatu hienoja innovaatioita, kuten kahvipannun läpi kuvaaminen.

Russell Brand: End the Drugs War

Taisin jokunen kuukausi sitten jakaa dokumentin, jossa Russell Brand kertoi omasta huumetaustastaan ja jututti käyttäjiä. Tässä, epäilemättä suuremman suosion myötä hän pääsee väläyttelemään rekkamiehen hymyä hienompiin saleihin ja kaikenlaisten lainsäätäjien ja asiantuntijoiden työhuoneisiin. Se, mikä tässä on huomionarvoista on juuri Portugalin toimivan mallin esittely ja huumeiden käyttäjien suhde siihen väestön osaan, joka ei käytä huumeita.

Portugalin huumeiden laillistamisprosessin myötä ainoa "negatiivinen puoli" koko asiassa on se, että yksittäisten huumausaineiden käyttö on ollut lievässä nousussa, siinä osassa väestöä, josta ei ennen tätä oltu raportoitu huumeiden käyttöä. Tämä herätti itsessäni ajatuksen, onko se todella lisännyt käyttöä, vai vaan sallinut huumeiden käyttäjien ulostulon. Koska ainakin Suomessa meillä on hyvin hienovaraisesti rakentunut järjestelmä, jossa huumeiden käyttö pysyy pääasiallisesti, ongelmakäyttäjiä lukuunottamatta, pinnan alla. Monilla työpaikoilla, monissa julkisissa piireissä, monissa valtion viroissakin on ihmisiä, joilla on salaisuus ja kaksoiselämä, jota ei mielestäni tarvitsisi olla olemassa. Salailu ja piilottelu lisäävät stressiä ja aiheuttavat ahdistusta ja lievää vainoharhaisuutta kiinnijäämisestä, vaikkei riski tai rikos olisikaan merkittävä. Se on aina ylimääräistä kuormitusta ihmismielelle joka tapauksessa. Täysin turhaa ja tarpeetonta ahdistusta. Pitempään jatkuessa se nostaa stressitasoa väistämättä ja laskee valtiollekin niin rakasta ja tärkeää työtehoa ja tuottavuutta.

Huumeiden rikollisuus on käytännössä köyhyyden ja huono-osaisuuden rikollistamista. Koska tässäkään asiassa laki ei ole kaikille sama. Jos olet hyvätuloinen ja kykenet rahoittamaan aivan itse huumeiden käyttösi, sinulle ei muodostu siitä minkäänlaista sosiaalista ongelmaa. Ja ilman sosiaalista ongelmaa kiinnijäämisen riski on jotakuinkin olematon. Poliisit käyvät harvemmin ratsaamassa satunnaisesti kämppiä jossain yhteisöllisiä perheidyllejä synnyttävissä puutalolähiöissä, kuin kaikissa niissä Suomen Liipoloissa, joita täällä riittää. Sosiaaliset ongelmat taas johtuvat ennen kaikkea köyhyydestä ja olosuhteista, siitä, että on pakko tehdä JOTAIN saadakseen rahaa. Yksi dokumentissa esiin nostettu argumentti oli se, että kun valtaosa kansalaisista ei käytä huumeita, miksi tätä systeemiä pitäisi muuttaa vain pienen porukan takia? Mielestäni tämä on jotenkin absurdia, kun vastaus sisältyy juuri tuohon samaan lauseeseen: jos valtaosalla väestöstä ei ole mitään ongelmaa huumeiden kanssa, heitä ei pitäisi haitata lainkaan, jos muutetaan lakia niin, että se pieni osa väestöäkin saa apua ja voi ehkä tulevaisuudessa myös liittyä siihen isompaan osaan väestöä, sen sijaan että heidät suljetaan ja työnnetään ulos väkisin. Koska monilla ei olekaan välttämättä mitään halua palata takaisin, ja oma viiteryhmä löytyy sitten sieltä yhteiskunnan kannalta "väärältä" puolelta.

Ideaalitilanne olisi yhä ja edelleen se, jossa kukaan ei käyttäisi mitään päihteitä tai huumeita, vaan osaisi nauttia elämästä ja olemassaolostaan selvinpäin. Eikä siitä tarvitse aina edes nauttia. Joskus se on ihan vain kärsimistä ja helvettiäkin. Mutta se on osa elämää, ja jokaisella kärsimyksen tunnilla on jotain opetettavaa, jos vain pitää silloin silmänsä ja korvansa auki, eikä ole jossain muualla, poissa tajunnastaan silloin kun se yrittää kertoa sinulle jotain helvetin tärkeää. Mutta tätä on elämä, emmekä siihen ihannetilanteeseen ainakaan vielä hetkeen pääse, joten tärkeintä olisi minimoida haitat ja auttaa ihmisiä pääsemään muiden ihmisten pariin. Yksin ja ulos suljettuna kukaan ei pääse kuiville. Ainut lääke riippuvuuteen, oli kyse mistä tahansa riippuvuudesta, on inhimmillinen kontakti ja yhteys, muiden arvostus ja molemminpuolinen kunnioitus. Se ei ole mitään löysää hippipaskaa, vaan tilastoitua, tutkittua tietoa ja validia informaatiota, eikä sitä vastaan voi taistella enää tässä maailman ajassa oikein millään. Kun ihmisen elämä on vakaalla pohjalla ja sosiaalinen maailma on ehjä ja kokonainen, huumeet ovat vain huumeita, eivätkä ne muodosta samanlaista riippuvuutta.

Poikkeuksina ovat lähinnä heroiini, alkoholi ja kokaiini. Heroiinin käyttäjiä ei ole juurikaan oman elämäni varrelle sattunut, subutexin käyttäjiä kylläkin, mutta niistäkin kokemukset ovat suhteessa vähäisempiä. Alkoholi nyt on tässä maassa kaikille surullisen tuttu tarina, mutta silti aivan samalla tavalla pätevä kuin muidenkin huumeiden kanssa: yksinäisyys ja syrjäytyminen pahentavat ongelmia ja riippuvuutta. Viimeisimmän kohdalla olen alkanut miettiä, onko suurin osa sen riippuvuutta aiheuttavista ominisuuksista kuitenkin täysin psyykkisiä ja yksilön statukseen viittaavia: se on helvetin kallista, populaarikulttuurissa se yhdistyy pelkästään menestykseen ja jonkunlaiseen king pin-ajatukseen. Tästä voisi helposti ajatella, että kun eletään jonkunlaista nousukautta, se voi yhdistyä kokaiinin käyttöön, ja nousukauden mentyä koitetaan epätoivoisesti pitkittää ja elättää sitä ruokkimalla kehittynyttä kokaiiniaddiktiota ja pakenemalla totuutta. Mutta kuten olen sanonut ennenkin, syksy tulee kaikille joskus, ja laskut on aina maksettava. Tässä kohtaa huumeiden käyttöön asennoituminen vaatisi monille käyttäjille jonkinlaisen tapakasvatuksen, ymmärryksen siitä, että (ihannemaailmassa, jossa huumeet olisivat laillisia) sinulla on aikuisena ihmisenä vapaus käyttää huumausaineita oman harkintasi mukaan, mutta sinun täytyy myös kantaa vastuu omasta käytöksestäsi ja pitää huoli siitä, etteivät muut ihmiset joudu kärsimään sinun tavoistasi päihtyä. Tätä saa aivan vapaasti soveltaa omassa käytöksessään koskien mitä tahansa, se on ollut oma ohjenuorani koko elämäni ja tulee aina olemaankin. Jonkinlainen itsekuri, itsetuntemus ja muiden kunnioitus ei koskaan ole pahasta kenellekään.

Electric Hobo - Self-Destruction As an Art Form

Koska minulla ei näemmä selkeästi ole vielä riittävästi yhden miehen bändejä, aikaa on liikaa, eikä ihmisillä tunnu olevan sopivasti aikaa, perustin taas vaihteeksi tällaisen yhden ihmisen powerviolencegrindcoresludgeiluprojektin. Sain vihdoin ja viimein käyttää nimen Electric Hobo, jonka olen tahtonut jo pari vuotta tunkea johonkin väliin. Nyt se tuntui sopivan aivan helvetin hyvin. Siellä on täyspitkä levy (kesto noin 8 minuuttia) ja tuleva splitti (kesto noin 7 minuuttia), jonka toinen osapuoli on toivottavasti Fuck-Ushiman bassoa murjova sähköhobo, jos kerkeää käydä vääntämässä jonkun oman soologrindijutun tuolle kaveriksi. Kasetti on aivan hyvä formaatti tällaiselle sekoilulle. Tai 7" vinyyli, jos niitä saisi alle sadan painoksissa. Ei ole mitään suuruudenhullua kuvitelmaa siitä, että saisin muka jonkun 500 levyä tuollaista kamaa menemään yhtään minnekään.

Tuollainen murjominen on aivan helvetin terapeuttista ja hauskaa touhua, Sen tekemisestä tulee hyvä mieli ja siinä kuluttaa itsensä väistämättä niin helvetin loppuun, ettei jaksa kiukutellakaan enää yhtään mistään. Hyvä jos jaksaa kävellä kotiinsa. Tämän koko levyn duunasin käytännössä tänään, miksausta ja kansia myöten. Nyt voi sentään myllyttää tasan niin monta levyä vuodessa kuin tahtoo, eikä tarvitse häiritä jätkiä silloin kun niitä ei kiinnosta. Siksi tämä tuntuu taas omanlaiseltaan työvoitolta ja onnistumiselta. Musiikki on aina vain yhtä hieno ja nöyräksi tekevä asia. Tuota splittiä duunatessani aiemmin viikolla huomasin, että olen oppinut soittamaan auttavasti blastiakin ihan vain sillä, etten ole koskenut oikeisiin rumpuihin noin puoleen vuoteen. Se onkin melko mielenkiintoista, en ole oikeastaan koskaan opiskellut mitää soittimia. Olen hinkannut hienomotoriikkaa niin, että se jää jotenkin lihasmuistiin, ja sitten annan asian olla. Kun seuraavan kerran yritän, se tuntuu taas jotenkin vaan sujuvan.

Siinä sitä myllytystä nyt kumminkin on. Nyt syvennyn ihmettelemään elokuvaa John Dies in the End, joka ehkä vähän paljastaa jo mitä elokuvan lopussa tulee käymään, mutta on onnistunut osoittamaan jo alkumetreillä olevansa hyvä elokuva kerronnallisten elementtiensä puolesta.

Tuhertelu on parasta mitä voi tehdä perjantai-iltana itsekseen. Musiikin lisäksi.

Piirtäminen on minulle omaksumista ja oppimista. Pidän luentojen, dokumenttien, äänikirjojen tai minkä tahansa informatiivisen kuuntelusta samalla, kun piirrän. Käsien tekeminen pitää turhuuksiin keskittyvän tajunnan ja automotoriset pakkoliikkeet kiireisinä ja antaa minulle tilaa keskittyä ja kuunnella sitä mitä sanotaan. Toisaalta kykenen samaan myös lukiessa, mikä on monista hämmentävää. Perhekodissakin ihmettelivät, kun lukemiseni ohella kuulin, että kissa oli toisessa huoneessa jumissa oven takana. Mikä tahansa tajunnan hiljentävä herkentää aisteja niin, että pystyn havainnoimaan ympäristöäni ihan eri tavalla, kuin katsomalla tai yrittäen keskittyä johonkin. Se on ehkä ominaisuus, joka on kehittynyt piirtämällä ja meditaation kautta. Ne ruokkivat toisiaan ja piirtäminen ja tuhertelu tehostaa oppimistani huomattavasti.

Sillä ei suoranaisesti ole väliä mitä piirrän, mutta se helpottaa kaikkea keskittymistä jokatapauksessa huomattavasti. Siitä tulee jo itsessään miellyttävä olotila, vaikka aina ärsyttääkin aloittaa ensimmäiset viivat, kun pitää lähteä liikeelle jostain, että voi jatkaa siitä eteenpäin. Sitten sitä lähtee tavallisesti piirtämään samoja asioita kuin aina ennenkin, vaikka koittaakin viedä niitä uusille urille jollain tavalla. Eilen piirsin saatanan, tänään jumalan. Ihan vain huvikseni ja vailla mitään suurempaa syytä. Tältä ne näyttää, jos sitä joku mietti.

Nyt jumituin tässä kuuntelemaan jotain meksikolaista musiikkidokkaria, on hauskaa, kun ei ymmärrä kovinkaan montaa sanaa katsomatta, mutta musiikki on niin helvetin hyvää, ettei oikeastaan tee mieli edes lopettaa tuon kuuntelua. Espanja on miellyttävä kieli, joka taipuu järjettömän hyvin kaikkeen. Hecho en Mexico, kannattaa todellakin katsoa, jos Netflix aukeaa, tai mikäli löytää tuon jostain muualta internetistä. Paljon sellaisia siistejä väkivaltaisia bassolinjoja ja haitareita ja epämääräisiä huumeurkusoundeja ja nopeita räppäreitä. Kaikenlaista musiikkia. Väliin myös asiaa Yhdysvaltojen ja Meksikon välisistä suhteista, mistä tosin monet biisitkin kertovat. Suosittelen. Musiikkihommista tuli myös mieleen, että Peter Dolving, jonka tekemisten vaikutus omiini on ollut kiistaton jostain 12-vuotiaasta asti, suostui jonkinlaiseen haastatteluun, koskien lähinnä BringTheWarHomen järjettömän täydellistä Rejoice!-levyä. Olen aika innoissani, ihmeissäni ja yllättynyt tästä, mutta odottelen jatkoyhteyttä melko kiinnostuneena. Mietin, että jonkinlaisia haastatteluja voisi tehdä ehkä enemmänkin, mikäli tällaiset vastaavat ihmiset vaan suostuvat vastailemaan, eivätkä koe sitä täysin ajan hukaksi.

Tässäpä vielä tämän illan dokkarinpällistelytuhertelut.

Naisten alistamisesta ja "rock'n'rollin maailmasta".

Tämä on mielestäni tärkeä ja jakamisen arvoinen blogikirjoitus, koska tällainen käytös on häirinnyt ja hävettänyt minua ihan pennusta asti. Minua ei kiinnosta yhtään, jos se jossain kapeasti ajattelevassa ihmismielessä laatikoi minut lapsellisella ja lyhytnäköisellä tavalla, joka jättää huomiotta kaikki luonteeni ja persoonallisuuteni muut osat ja käyttää määrittävänä tekijänä vain yhtä mielipidettä, joka ei ole edes murto-osa niistä ajatuksista joita tämän asian tiimoilta tulee mieleeni. Miesten naista halventava käytös on ollut sellainen asia, joka on saanut minut aina vieroksumaan "jätkäporukoita" ja niissä hengailua. Tottakai kaikki juontaa juurensa varhaislapsuuteen, jossa iso osa asenteista omaksutaan. En pitänyt siitä, että isäni halvensi tai haukkui äitiäni, joka käytännössä teki kaiken duunin meidän kasvattamisessa, enkä pidä siitä, että isäpuoleni halventaa äitiäni, joka käytännössä teki kaiken duunin meidän kasvattamisessa. Siitä on jäänyt helvetin vahvat vastareaktiot tällaiselle tyhmyydelle ja uuvatille käytökselle, joka tuppaa aina yleistymään, kun miehet jätetään keskenään johonkin paikkaan. Sen verran tulen vastaan, että ymmärrän miten paljon koti-ikävä ja kaksi viikkoa pienessä pakettiautossa  suljetussa porukassa tekevät ihmismielelle, mutta jos ei sinulla ole takanasi tätä tai vastaavaa lieventävää asianhaaraa, ei voi mitään. Ja silloinkaan se ei oikeuta mitään toista ihmistä loukkaavaa käytöstä yhtään sen enempää.

On aivan luonnollista vilkuilla ja olla kiinnostunut niistä asioista, jotka jollain tavalla kiinnittävät huomiosi tai herättävät sinussa jonkinasteisia väristyksiä. Siinä ei ole mitään suoranaisen väärää tai loukkaavaa, kunhan vain ymmärrät pitää huomiosi ja kiinnostuksesi itselläsi. Minua ei vaivaa tai suoranaisesti kiinnosta, vaikka puolisoni vilkuilisi jokaikistä vastaan kävelevää partasuuta, en koe sen uhkaavan itseäni miehenä tai olevan minulta juuri mitenkään pois. Se on luonnollista inhimmillistä ja eläimellistä käytöstä. Huutelu, viheltely, kouriminen ja muu ahdistelu ei minun päässäni mahdu mitenkään luontaiseen ja soveliaaseen käytösmaailmaan. Ja silti saan kuulla sellaisista välikohtauksista lähestulkoon koko ajan naispuolisilta ihmisiltä. Onneksi en miespuolisilta kavereilta, koska siinä kohtaa ei pinna kestäisi. Eikä tällä ole niinkään paljon edes tekemistä feminismin, kuin introverttiyden kanssa. En pidä ihmisten koskettamisesta, en pidä siitä, että ihmiset tulevat pyytämättä lähemmäs, kuin metrin tai puolen päähän. Jokaisella on oma henkilökohtainen rajansa ja tilansa, ja sitä tulee kunnioittaa sukupuolesta mitenkään riippumatta. Syy siihen, miksi miehet nyt tuntuvat olevan helvetin hädissään raiskauksista tuntuu olevan ennen kaikkea se, että joku muu on tullut heidän vallan käyttönsä reviirille ja he kokevat maskuliinisuutensa jotenkin uhatuksi. Minkäänlainen objektiivinen suhtautuminen yhtään mihinkään ei ole enää mahdollista, kun musta mies tulee raiskaamaan ne naiset, jotka meidän piti ahdistella ja alistaa hulluuden partaalle.

Tämä on myös se puoli, jota halveksin "rock'n'rollissa" kaikkein eniten. Monet pitävät jonain default-asetuksena sitä, että musiikkitouhuihin liittyy joku naisten alistaminen, bändärikulttuuri, yltiöseksuaalinen ristiin nussiminen ja ennen kaikkea ajatus siitä, että ainoa motiivi soittaa musiikkia on saada pillua. Se on yhteistä kummallekin sukupuolelle, se on jotain vanhan ja olemassaolemattoman myytin hengissäpitämistä ja esittämistä, yhtä suurta näytelmää, jonka seuraaminen on ihan helvetin raskasta. Minulle se näyttäytyy vain esittämisenä, rokkitähtilarppina ja bändärilarppina, ennalta määrättyjen ja kuvitteelisten, kirjoista opittujen roolien elättämisenä minkäänlaisen itseilmaisun sijaan. Ja tästä syystä me, joille musiikki on ensisijaisesti oman sisäavaruuden tutkimista ja itseilmaisua tarkoittava, monille lähes pyhä kanava, koemme tuollaisen paskan helvetin halventavana musiikkia ja sen voimaa kohtaan. Näiden ihmisten ei kuuluisi olla tekemisissä musiikin kanssa, koska pillua he saavat baarista, jos ovat sitä niin kovasti vailla. Tosin luultavasti monet näistä ovat niitä samoja kourija/huutelija/uuvatteja.  On vain helpompi oikeuttaa ääliömäisyyttään, kun voi sanoa, että "meikä on bändis, oon rokkitähti, anna pildee". Etenkin tällaisista syistä pidän tätä nyt vallalla olevaa retrotukkahevibuumia erityisen kuvottavana. Sen lisäksi, että se on aivan paskaa, mielikuvituksetonta ja pystyyn kuollutta musiikkia.

Baarit ovatkin melko mielenkiintoinen sosioantropologinen ympäristö. Siis muut kuin soittoruokalat. Ne, joissa en ole koskaan käynyt ulko-ovea pitemmällä, kun portsari sanoo, ettei meikän kaltaisella ja näköisellä jätkällä ole näihin paikkoihin mitään asiaa, mistä olen monesti yhtä mieltä. En ole koskaan sisäistänyt "hauskanpitoa", jossa sisäänpääsy maksaa sinulle kymmenen euroa, eikä kukaan soita nuottiakaan. Joten en ole oikea ihminen kommentoimaan sitä, mitä siellä sisällä tapahtuu, mutta voin uskoa sen olevan samaa pään nollaamista ja tyhjentämistä, jota olen saanut nähdä laivoilla aina, kun olen joutunut niitä käyttämään. Ymmärrän toki sen sosiaalisen yhdessäolon, hauskanpidon ja muun tärkeyden, sekä sen, että muiden ihmisten käsitys hauskasta ei välttämättä vastaa viiden tunnin dokumenttimaratonia, piirtelyä ja rumpujen hakkaamista kolmelta aamuyöllä univajeessa ja nälkäisenä. Mutta se maailma ja siihen vaadittava ajatusmaailma on itselleni hyvin vieras, enkä siksi voi oikein käsittää, miten ja miksi ihmiset menevät paikkaan, jossa mitä todennäköisimmin ainakin osan väen pääasiallinen tarkoitus on päästä harjoittelemaan lisääntymistä. Ihmiset tekevät tulkintoja muiden ihmisten motiiveista omien motiiviensa ja oman persoonallisuutensa pohjalta, joten toki kaikki nämä ihmiset olettavat kaikkien muidenkin olevan samoissa paikoissa juuri samasta syystä, kuin hekin.

Suuri osa elämäni aikana kokemastani yksinäisyydestä on ollut vieraantumista kummastakin sukupuolesta. En ole tuntunut kuuluvani minnekään, mutta paremmin olen aina tullut toimeen ja viihtynyt naisten seurassa. Monesti siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän kanssaan on jo nuorella iällä voinut keskustella isommista konsepteista, kuten kuolemasta, jumalasta, masennuksesta, luonnosta, kirjoista ja musiikista. Myöhemmin olen löytänyt samanhenkisiä yksilöitä yhtälailla miehistä, mutta sitä ennen minun piti kärsiä käytännössä 16 vuotta lähestulkoon täydellistä eristystä omasta sukupuolestani, koska yleisin reaktio kaikkiin keskusteluihin oli "menee liian diipiks" ja "mitä sä tollasia kelaat".  Ei se varsinaisesti ollut traumatisoivaa, koska opin olemaan yksin ja ajattelemaan asiani ja ajatukseni ihan itse. Neurosis antoi ihan riittävän vertaistukiryhmän ja ymmärryksen siitä, että samalla tavalla ajattelevia miehiä on toki muuallakin. Ilman sitä ymmärrystä olisin ehkä saattanutkin niitata itseni jo teini-iässä. Nyt minulla on aivan yhtälailla kumpaakin sukupuolta olevia ystäviä, joiden kanssa voin keskustella aivan mistä haluan. Olen ymmärtänyt, ettei sukupuolella ole ollut yhtään mitään väliä tai merkitystä siihen, millaisia keskusteluja olen saanut käydä. Siinä suhteessa kaikki ihmiset ovat yksittäistapauksia, eikä minulla ole asiaa kuin ehkä viidelle prosentille maapallon väestöstä. Se on siltikin nopealla matikalla 350 000 ihmistä tällä pallolla, ja se on itsessään jo mykistävän hieno ja lohdullinen ajatus. Vielä on paljon hienoja ihmisiä, joista en tiedä mitään, joten eipä tarvitse pelätä yksinäisyyttä yhden ihmisiän aikana.

Faktaa ja fiktiota, osa 2

Tänään sukelleltiin koulussa erilaisten tosi-tv-formaattien ja konseptien maailmaan. Se mikä oli minusta melko mielenkiintoista oli se, miten pitkälle taaksepäin tuollaistenkin ohjelmien historia juontaa, osa tietysti tirkistelyluonteensa vuoksi jo jonnekin ihmisluonteen perusominaisuuksiin vetoavana on ollut olemassa muodossa tai toisessa, mutta osa, kuten esim. piilokamera, alkoi jo ennen televisiota radio-ohjelmana. Se on voinut olla hämmentävää, koska ainakin äkkiseltään kuvittelisi piilokameraformaatin vähittäisvaatimukseksi kameran olemassaolon, ennen kuin sitä voi varsinaisesti edes keksiä. Mutta ilmeisesti silloinkin on ollut toimittajia ja ohjelmantekijöitä, joilla on ollut hieman liikaa aikaa ja muutama ylimääräinen mikrofoni. Toinen mielenkiintoinen asia oli tapa, jolla 90-luvulla alettiin ensimmäistä kertaa kiinnostua televisio-ohjelmien katsojista kuluttajina isommin, ja aktiivisesti suunnata näille sisältöä. Kuten joskus The Century of Selfistä kirjoittaessanikin laitoin merkille, oli tämä sama tapahtunut mainonnassa jo 60-70-luvuilla. Toki televisio pyöri mainoksilla siihenkin asti, mutta tästä eteenpäin alettiin myös ohjelmat suunnata selkeämmin tietyille yleisöille ja tuottaa sellaista TV-ohjelmaa, joka vastaa katsojien elämäntyyliä ja maailmankuvaa.

Tosi tv on tietysti melko laaja-alainen ja monimuotoinen ilmiö, mutta silti se on osaltaan ollut jatkamassa ja kehittämässä tuota faktan ja fiktion rajapinnan häivyttämistä, josta keuhkosin eilenkin. Muistan, kun joitain vuosia sitten oli jonkinlainen ihmetyksen aihe, kun ihmiset eivät enää uskoneet hienon tai jotenkin linssikikkailuilla paikan päällä otetun kuvan olevan photoshoppaamaton. Tässä kohtaa mietin jo, että mitä enemmän ihmisille näytetään todellisiin asetelmiin ja todelliseen maailmaan uitettuja fiktiivisiä ja näyteltyjä, tehtyjä sisältöjä, sitä pahemmin raja aidon ja tehdyn välillä häviää. Mutta samalla myös näytteleminen ui sinne faktan puolelle. Dramatisoinnit elävöittävät suurta osaa katsomistani dokumenteista, mikä on tietysti hieman ärsyttävää, etenkin kun katsot jonkun harrastelijanäyttelijän tulkintaa Kurt Cobainista, mutta laajemmin myös harhaanjohtavaa. Monessakaan dramatisoinnissa ei enää vilku ruudussa tekstiä "dramatisointi", ääniraita saattaa olla alkuperäinen ja kuva elävöittää sitä. Toki jokainen nyt tajuaa, että kyseessä on näytelty osio, eikä kukaan laittanut kameroita hankaliin paikkoihin, mutta entä muutamien vuosien päästä? Jos mediakasvatus ja kognitiivisten taitojen ja keskittymiskyvyn opetus on tällä tasolla, niin ihmiset eivät varmasti kyllä opi tekemään jotain tällaista jaottelua itsekseen, jos ei ole olemassa mitään viitekehystä sellaisen erotuksen olemassaololle. Me olemme kovia olettamaan, että nuoret osaavat kaiken. He hallitsevat kyllä kaikki välineet, mutta monen pariakin vuotta nuoremman, koko ikänsä koneella istuneen kanssa olen saanut huomata, ettei heillä todellisuudessa ole mitään hajua siitä, mitä he ovat niillä taidoillaan tekemässä.

Hain tuohon kouluun sanoen, että sen jälkeen saatan alkaa pyörittää jonkinlaista mediakasvatustyöpajaa nuorille tai pitkäaikaistyöttömille. Vaikkei kohderyhmä tai muoto ole vielä ehkä selkiintynyt, alan olla melko varma siitä, että jollain muotoa tuo sosiaalinen näkökulma tulee olemaan kuitenkin olennainen osa sitä työtä, jota mahdollisesti tulen tekemään. On vain ehkä työllistettävä joku muukin siinä ohella, koska on tuossa jo yksinään sellaisia kokonaisuuksia pyöriteltäväksi, että se söisi enemmän aikaa, kuin mitä kykenisin sille musiikkitouhuilta ja kaikelta muulta vain tarjoamaan. Pitänee kehitellä ideoita päässään nyt vain vielä. Kaipa ne johonkin muotoon asettuvat, kun riittävän monta iltaa käy koiraa kusettamassa metsän hiljaisuudessa.

Paskaan hukkumisen alkeet, aka kuinka vajoamme disinformaation suohon.

Tässä ajassa on jotain hyvin vinksahtanutta ja ääliömäistä. Se ei ole edes kaiken kanssakäymisen pinnallistuminen ja rajautuminen selfie- ja hymiötulvaksi, se ei ole Helsingin sanomien sota hipstereitä vastaan samalla, kun NYT on Suomen hipster-coolein ja isoin "alan lehti", se ei ole edes se, ettei puhelimen akku kestä työpäivän loppuun asti, jolloin yleensä tarvitsee soitella, josko kaupasta tarvittaisiin jotain. Vinksahtaneinta on ihmisten suhde informaatioon. Olen välttänyt Mitä Vittua? lehden mainitsemista ja huomioimista, koska se ei mielestäni ole minkään huomion arvoinen, mutta tämä on hyppinyt nyt silmille muuallakin. Eilen katsoin kaksituntisen "dokumentin" Kurt Cobainin "murhasta". Sain valita loputtomasta virrasta dokumentteja, joissa väitettiin ufojen rakentaneen kaikki ihmisten rakennelmat, Hitlerin muuttaneen kuuhun ja Charles Mansonin tappaneen kymmenittäin omia seuraajiaan, jotka eivät noudattaneet tämän lihaksi tulleen saatanan käskyjä. Tätä perus JIM D-paskakamaa, joka spekuloi, kerää kaikki hörhöt ja ääliöt yhteen, haastattelee heitä puhuviksi päiksi dokumenttiin, ja lemppaa sitten pois.

Ongelma on yksinkertainen: kun ihmiset ovat vuosikausia lukeneet uutisia ja katsoneet dokumentteja, he ovat oppineet luottamaan siihen, että tarjottu informaatio on FAKTAA. Se on tietoa, koska ohjelman konteksti ei oletettavasti ole viihtellinen, vaan opettava. Ja tästä syystä ihmiset kaikkialla maailmassa ammentavat ja kauhovat päivittäin sisäänsä absurdit määrät sellaista informaatiota, jolla ei ole mitään tekemistä FAKTAN kanssa. Kukaan ei vain kertonut heille, että jossain vaiheessa tapahtui merkittävä paradigman muutos tässä faktan ja fiktion suhteessa. Mainittavimpana esimerkkinä kotimaassa tämän paskan levittämisessä on toki tämä edellämainittu lehti, jonka Teuvo Hakkarainen, joka on ilmeisesti päättämässä myös Yleisradion tulevista linjauksista, nostaa luotettavimmaksi uutislähteeksi Suomessa. Siinä vaiheessa, kun tuollaisessa asemassa olevilla ihmisillä ei ole kykyä ja pätevyyttä erottaa uutista mutupohjalta kirjoitetusta youtubevideon linkistä, joka on irrotettu omasta asiayhteydestään, olisi aika viheltää peli poikki. Mutta kansa saa sellaisen hallituksen, kun kansa ansaitsee. Enemmistö suomalaisista on tämän takana. Siksi onkin täysin järjenvastaista, miten niin iso osa internetin kommentoijista jaksaa vieläkin pitää itseään jonkinlaisina altavastaajina, jota suvakkimedia koittaa sumuttaa silmään. Ehei. Te voititte. Tämä on nyt teidän maailmanne, sellainen, jonka teidän uuvattinne luovat. Elä sen kanssa.

Ainut asia, joka minua tässä systeemissä häiritsee on se, miten tällaisen lamaannuttavan disinformaation määrän myötä vallankäytön rakenteet vääristyvät entisestään. Kuka tahansa, joka kykenee kirjoittamaan kahden lauseen artikkelin tuohon edellämainittuun lehteen on  auktoriteetti laumalle vielä tyhmempiä. Nostan hattua Saku Timosen kaltaiselle ihmiselle, joka jaksaa uhrata omaa aikaansa ja energiaansa näiden asioiden oikomiseen ja selventämiseen. Se on todella iso työ, johon oma aikani, tai välttämättä edes kapasiteettini ei riittäisi. Ihmiset on nykyään äärimmäisen helppo lietsoa suunnattoman someraivon valtaan. Niin suuren, että maanantainen raiskauskin alkaa näyttää varmasti näin kahden päivän päästä jo turvapaikanhakijoiden tulvien tekemiltä joukkoraiskausten sarjoilta, vaikka POLIISIN TIEDOTTEEN mukaan toisella pojista ei ollut asian kanssa minkään valtakunnan tekemistä, eikä teon satunnaisuuskaan ollut aivan niin kuin alunperin oli kerrottu. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että suurin osa raiskaajista on uhrille ennestään tuttuja. Se ei tee raiskauksesta mitenkään helpompaa tai kepeämpää aihetta, mutta kyllä romuttaa kuvaa puskassa ketä tahansa sopivaa uhria odottavasta psykopaatista huomattavasti. Kun ihmiset vain malttaisivat pitää tunteensa itsellään ja odottaa informaatiota, niin aivan helvetin monet asiat paljastuisivat melko erilailisiksi, kuin miltä ne ensin näyttävät. Kaikki tapahtuu nykyään vain niin järjettömän nopeasti, että suorastaan ihmettelen sitä ettei tässä ole puututtu oikeasti isommin tällaisten disinformatiivisten kanavien olemassaoloon, kun paljon pienempiin hommiin saadaan kyllä säädöksiä ja rajoituksia. Sananvapaus on toki kaikilla koskematon, mutta mielestäni siinä voisi edellyttää sitä, että sinulla on jotain sanottavaa ja ymmärrät oman äidinkielesi kieliopin auttavat perusteet.

Pohdintoja.

Tänään tein taas retken Helsinkiin, erilaisiin kokeisiin ja testeihin siittiöiden luovutusta varten. Tämäkin on siitä mielenkiintoinen prosessi, että se tarjoaa vaikka minkälaista eettista ja moraalista pohdittavaa. Minulle on ihan sama, mikäli geneettinen jälkeläiseni ei koskaan tahdo olla missään tekemisissä kanssani tai tietää minusta mitään. En ole siinä tapaukessa menettänyt muuta, kuin yhden siittiön, josta en välttämättä edes tiedä. Jos taas jälkeläinen päättää selvittää kuka olen ja missä, niin eiköhän siinä aukea todella mielenkiintoinen mahdollisuus kurkistaa, mitä sinun geeneistäsi ja perimästäsi saa aikaan ehkä täysin erilaisessa sosiaalisessa ympäristössä. Yksi isoimmista syistä siihen, miksi en ainakaan nyt tahdo omia lapsia on ymmärrys siitä, etten vielä pitkään aikaan tule olemaan taloudellisesti sellaisessa tilanteessa, että voisin elättää yhtään ketään. Vaivoin selviän itsestänikään. Muiden auttaminen tällä tavoin taas astuu kaikkiin periaatteisiini paremmin, kuin siittiö munasoluun.

Siitä syystä olisikin mielenkiintoista nähdä, mitkä ominaisuudet todella ovat geneettisiä ja mitkä ovat ympäristön muovaamia. En usko, että geneettisiä asioita on juurikaan fyysisten ominaisuuksien (sormien pituuden, ruumiin rakenteen ja värin) ulkopuolella. Rikkaat, menestyvät ja taiteelliset ihmiset ovat toki aina kovia puolustelemaan näkemystä siitä, että absoluuttinen sävelkorva tai menestyminen on verissä, mutta ei se todellakaan selviä sillä, että katsotaan äitiä ja tytärtä tai isää ja poikaa ja sanotaan, että kyllä, kumpikin johtaa pankkia ja soittaa viulua ja puhuu kahdeksaa kieltä sujuvasti. Se on kaikki ympäristön vaikutusta. Etenkin joku absoluuttinen sävelkorva. Aivan varmasti on suuri ero sillä, jos äiti soittaa ja harjoittelee musiikkia raskausaikana, ja lapsi kuulee sitä jo tiedostamattaan ennen syntymäänsä ja on mukana siinä. Veikkaan sillä olevan musiikillisten lahjojen kanssa paljon enemmän tekemistä, kuin sillä missä kohdussa lapsi kasvaa. Altistus ja ymmärrys, jonkunasteinen hahmotuskykyhän siinä on keskeisessä osassa.

Toki vaikkapa temperamentiltaan samankaltaiset ihmiset voivat kiinnostua samoista asioista, mutta kun ei varsinaisesti voida määrittää mitenkään tarkasti sitä, millainen ominaisuus temperamenttikaan lopulta on. Sekin kehittyy luultavimmin äidin ja lapsen kiintymyssuhteesta, kuin geeneistä. Minä olen ensimmäisenä kieltämässä geenien vaikutuksen lähestulkoon mihinkään, koska olen itse opetellut kaiken mitä olen osannut, väkisin ja vaikeamman kautta, vailla mitään "luontaista lahjakkuutta". Jos nyt uuden soittimen omaksumiseen ei mene älyttömän pitkä aika, se johtuu siitä synteesinomaisesta ajatustavasta, joka rakentuu luonnostaan eri soitinten kattamien rytmillisten ulottuvuuksien ja soinnillisten ominaisuuksien välille. Ei se ole mitenkään vahingossa tullut, vaan se on pakotettu tajuntaan nuotti kerrallaan. Vaikka pappani soittikin musiikkia, en koe sen tehneen omasta urakastani yhtään helpompaa. Alussa nauroin, että minulla on absoluuttisen väärä sävelkorva, nyt ymmärrän ihan vain tykkääväni vinksahtaneista äänistä enemmän. Eksyin aiheesta.

Kaikesta huolimatta olisi mukava nähdä sellainen tyyppi, joka on itsestä lähtöisin. Ei mitään pakollista ja välttämätöntä, mutta jonkinlainen bonus-kenttä tässä elämän suuressa kuralätäkössä se silti ehkä olisi. Lisäksi voin olla hieman levollisemmin mielin sen suhteen, että olen ehkä tehnyt osani geenien eteenpäin siirtämisen hyväksi, vaikken itse tahdokaan olla välttämättä pilaamassa kenenkään varhaislapsuutta omilla ongelmillani. Samalla tämä blogi sai myös uuden merkityksen ja tason. Vaikken ehkä uskokaan, että internet on olemassa tässä muodossa enää 20 vuoden päästä, on silti ihan hauska ajatus, että vaikka minä olisinkin kuollut jonkun pelkurimaisen ninja-lauman yllättäessä minut illan hämärässä kauppareissulla, ja kun urhean ja pitkän kamppailun jälkeen väsyn taistelemaan ja pitämään yksin omilla, loistavilla ja huippusalaisilla kung fu-taidoillani niitä kaikkia poissa, on edes hypoteettisesti mahdollista, että joku tällainen jälkeläinen googlettaa saamansa nimen ja löytää koko tämän absurdin tajunnan talletettuna jollekin googlen servereille. Se antaa jonku. Jos ennen kirjoitin tätä jossain määrin hypoteettisille lapsenlapsilleni, niin nyt kirjoitan tätä myös hypoteettisille lapsilleni.

Kaikenlaisia hommia taas tässä lyhyessä tekstissä.

Eilen kävin tykittelemässä itsekseni Cut To Fitin demoja treeniksellä, lievästi vitutuspäissäni, mutta sen jälkeen olo oli huomattavan paljon parempi. Tuli opittua ja opiskeltua rumpujen soittoa taas melko paljon lisää ja muutenkin tuntui, että otin harppauksia eteenpäin. Huono puoli oli se, että laitoin snareen aivan paskan mikin, ja nyt sitä on tosi ikävä koittaa kaivaa tuolta kaiken mössön seasta. Mutta siitä huolimatta ihan reipasta kohkausta tuli nauhoitettua.  Nyt olisi vain hirveä hinku jakaa tämä jonkun kanssa!

Nyt voisi sitten nauhoitella sampleja ja tehdä koulutehtävän, jonka pointtina on harjoitella kultaisen leikkauksen käyttöä. Ei vain ole oikean kokoista pohjaa olemassa valmiina, mikä hankaloittaa hommaa vähän. Pakko vissiin askarrella paskarrella sellainen ensin.  Kunhan tässä nyt kerkeää. Mukavan oloinen puuhastelupäivä tiedossa siis. Huomenna sitten alkaa evoluutioprojektini seuraava osa. Eli pääsen vihdoin ja viimein lapsettomuusklinikan psykan ja lääkärin vastaanotolle, minkä jälkeen voin alkaa mahdollisesti luovuttaa spermaa, mikäli tulehdusarvot eivät ole koholla tai missään muussakaan ole mitään häikkää. Odotan innolla, koska se on mielestäni arvokasta ja tärkeää touhua. Jotain sellaista konkreettista, mitä voi tehdä vaikkapa homoparien tai muuten lapsettomien hyväksi. Jotain paljon konkreettisempaa, kuin jonkun Facebook-profiilikuvan vaihtaminen.

Koitan lukea Dan Fantea, mutta vähän tuollainen kalifornialainen tapa kirjoittaa häiritsee. Vähän Bukowskia, mutta vielä korostetuilla teiden, risteysten ja liittymien namedroppailulla. Kaikki kalifornialaiset tekevät sitä, jostain syystä he rakastavat teitään ihan järjettömän paljon.  Ihan turhankin paljon. Se tekee tekstistä vähän vieraannuttavaa kaikille niille, jotka eivät ole olleet jumissa niissä ruuhkissa. No, ehkä kuitenkin kärsin tuon loppuun ja siirryn Dostojevskiin sitten. Lainasin Kirjoituksia Kellarista uudestaan, kun en viimeksi ehkä ollut kapasiteetiltani riittävä sen ymmärtämiseen. Tai ehkä papan kuoleman sulattelu haittasi keskittymistä huomattavasti. Nyt on sitten uuden yrityksen vuoro.

Sunnuntain huntu laskeutuu taas.

Oxbown Narcotic Story tuntuu sellaiselta levyltä, joka minun olisi pitänyt löytää jo kymmenen vuotta sitten. Muistan Neurosis-ukkojen hehkuttaneen Eugene Robinsonia ja koko bändiä siinä dokumentissä, jossa seurattiin DIY-levy-yhtiöiden hommia (voisikin katsella sen uudestaan, koska oli muistaakseni hyvä), mutta sotkin sen ehkä muistaakseni YOBiin tai johonkin muuhun bändiin, kun myöhemmin yritin sitä etsiä. Eiliseen olotilaani tämä levy tuntui vain niin kertakaikkisen hienolta löydöltä. Tuntui siltä, kun Eugene olisi ollut maailmankaikkeuden suurin olento, joka silittelee päätä ja kuiskii hiljaa korvaan. Hölmö mielikuva, mutta eiliseen sopivan hassu ja lohdullinen. Jostain syystä tällä levyllä on mielestäni samaa fiilistä, kuin Cynicin Carbon Based Anatomylla, vaikka soiton ja musiikin kannalta liikutaankin eri ulottuvuuksissa. Fiilis ja ne musiikin takana seisovat tunteet ovat kuitenkin ainakin itselleni aina se tärkeämpi asia, kuin se mihin muotoon tämä asia on puettu, ja uskon sen olevan tämän blogin lukijoille melko yhteinen piirre.

Erityisen hienoa on se, miten tällä levyllä kuljetaan ja liuetaan biisistä toiseen todella sulavasti ja kauniisti. Se virtaa juuri oikealla tavalla. Siinä on järjettömän isoja tunteita, joihin kuljetaan erilaista introjen ja outrojen kautta, se on rakenteeltaan helvetin hieno levy. Täytyy joku ilta piirrellä tämän kanssa, kun vain on aikaa siihen. Tänään itseltäni jää virkistysmatka Helsinkiin väliin, joten voisin mennä vaikka treenikselle demottelemaan Cut To Fitiä, tai jotain muuta grindcorea liippaavaa ainakin. En sitten tiedä, mitä niillä teen, mikäli eivät kelpaa, mutta kunhan nyt pääsen opettelemaan taas sinkkupedaalin blastia ja fillejä kaaoksen sekaan. Ihan vain huvikseen.

Eilen käytiin pitkästä aikaa Tirrassa. Onhan siinä paikassa yhä se oma ahdistavan keski-ikäisten juottola-luonteensa, joka siinä on aina ollutkin, mutta on se nyt vähän siedettävämpi. Osa kantiksista on liuennut paikalta, kun valot on laitettu päälle. Siellä soittaminen on ihan kivaa, kun sinne saa sopivast sellaista alapääjytkettä. Eilen sain kuulla, että Cut To Fit-Usko illalla on lapasessaan valitusennätys Tirrasta. Kai se on joku meriitti sekin, vaikkei tieten tahtoen tahdo asukkaita häiritäkään, mutta ainakin on tullut juuri niin lujaa, kuin tuollaisen musiikin pitää. Eilen joku karstafari tuli sössöttämään ensin siitä, miten "tällaista tukkaa ei saa käyttää hyväksi" ja one love ja sössönsöö, ei teillä olis pilveä?

Aina saa hätistellä tällaisia tyyppejä pois. En ensinnäkään ole käynyt teetättämässä rastojani, niin kuin suurin osa noista tyypeistä, kuten tuokin kuulema oli. Minulla vain oli aina parempaa tekemistä, kuin hiusten harjaaminen. Niin se tukka sitten menee takkuun, kun vaan sekoilee ympäri Suomea ja nukkuu toisten lattioilla ja huutaa toisten baareissa. Tuossa porukassa ahdistaa se rakkaudesta ja solidaarisuudesta ja muusta jauhaminen, Jahin huutelu ja itsensä rastaksi identifioiminen, joka loppuu aina sitten vaan budilokkeiluun ja egoismiin, oman puhtauden ja hienouden korostamiseen keskustelussa. Minun tapauksessani se nyt on pieni haitta ja turhaa ruikutusta muutenkin, kun ei sitä pilveä ole vaikka tuntitolkulla siinä vinkuisit.  Tämä on lähes yksinomaan miesten ongelma. Naishenkilöille on ehkä tavallisempaa kaikenlainen new age-homma, mutta se on sentään ihan vain ensimmäisen maailman valkoisten keksimää paskaa, eikä jotain omaan viitekehykseen varastettua. Sanoo zen-buddhismin katsomuksekseen mieltävä sekasyöjähippiäinen. Jokainen saa olla mitä on, mutta saa sen myös pitää itsellään. Uskonasioistakin voi keskustella objektiivisesti, helpostikin, kun ei tunge omaa egoaan ja omia muniaan joka pöytään aina heti ensimmäisenä. Etenkään tuntemattomille ja pyytämättä.

Nyt voisin syödä jotain, ennen kuin kiukuttaa liikaa.

Eilinen olikin melko hyperaktiivinen päivä. Kerkesin kirjoittaa muutaman sivun jo lähestulkoon hautautunutta kirjaprojektia eteenpäin, tein muutaman Pahoinvoinnin Spiraalissa-sarjiksen lisää ja operoin itseni keikalle Tampereelle. Lähtöasetelma oli taas vähän se, että soitetaan viimeisenä, eli tiedossa on koko ilta istumista ja lopultakin väsynyt ja laiska vasemmalla kädellä sutaistu keikka. Ahdisti siis keikan paskuus jo lähtiessä. Onneksi sai sentään istua koko illan Fuckujen kanssa, jos jotain positiivista piti etsiä. Soundcheckille meillä ei nykyisellään ole juurikaan tarvetta, ellei opetella jotain biisejä siinä, kaikki laitetaan kuitenkin vaan lujalle, eikä pyöriviä palikoita ole koskaan kolmea enempää, joten aivan se ja sama. Yksi laulu, yksi kitara ja kaksi vahvistinta, yhdet rummut. Ei sitä voi ryssiä, jos saa laulut kuulumaan vaan jostain. Otettiin siis melko iisisti, vaikka ensimmäinen keikka vähään aikaan jännittikin. Etenkin, kun se oli Vastavirralla, joka meillä on yleensä tarkoittanut melkein tyhjää salia, vaikka oltaisiin oltu siellä Magrudergrindinkin kanssa.

Fuck-Ushimakin kuulosti parin kuukauden tauon jälkeen livenä aivan helvetin hyvältä. Setti oli tehty hitaammista biiseistä, mikä kyllä toimi minulle, vaikka osa keskittymisestä menikin kesken keikan tapahtuneen vahvistinvaihdon kuumotteluun. Vastavirran nupista taisi mennä putket, ja haettiin meidän nuppi sen tilalle antamatta juuri minkäänlaista tutoriaalia siihen, missä päin sitä värkkiä on volume olemassa. Tuossa bändissä on kuitenkin jotain sellaista, joka osuu meikäläistä joka ikinen kerta suoraan sieluun, siinä on se resonanssi ja se pelkkä voima, joka niissä biiseissä on. Ne ei tarvitse mitään muuta. Edelleen vahvasti sitä mieltä, että tuo bändi on parasta maailmasta, minkä lisäksi tämä henkinen yhteys ja primitiivinen rakkaus bändien välillä tuntuu koko ajan vain syvenevän ja saavuttavan uusia sfäärejä joka reissulla. No homo, ja mitä sitten jos olisikin. Aivan sama. Joidenkin ihmisten kanssa kaikki vaan natsaa aina ja kaikkialla. Kun on ollut monta vuotta maailmassa helvetin yksin, niistä tietyistä ihmisistä osaa pitää kiinni ja ymmärtää niiden arvon niissä hetkissä, kun ne tapahtuvat, eikä vasta harmitellen joskus jälkeenpäin. On muuten sellaiset splittisuunnitelmat tulevaisuuden varalle, että huh!

Tuhoon Tuomitut oli livenä helvetin hyvä myös. Siinä oli sopivalla tavalla äkäistä kohkausta, josta tuli hyvä mieli ja tunne siitä, että maailmassa on jotain hyvääkin. En osaa selittää sitä yhtään tarkemmin, mutta hyvä bändi, jonka voisi tuoda joskus Lahteenkin soittamaan. Mustelmia meni vähän omaan keikkaan valmistautuessa ja jännittäessä, joten en kerennyt keskittyä siihen kauheasti. Mukavia ihmisiä vaikuttivat kuitenkin olevan, ja olen oppinut jo kauan sitten, että mukavat ihmiset tekevät myös hyvää musiikkia. Toki aina on pari mulkkua, jotka tekevät niin hyvää musaa, että saavat olla juuri niin perseenreikiä kuin ovat, ja saavat sen silti musiikillaan anteeksi. Mutta niitä ei ole montaa.

Oma keikka oli helvetin hyvä. Kaikin puolin. Sen jälkeen oli taas tyhjä ja euforinen olo. Ei vituttanut yhtään mikään. Porukkaakin oli paremmin, kuin ehkä koskaan meidän Vastavirran keikalla. Roudailtiin, käytiin vielä istuskelemassa ja fiilistelemässä fuckujen kanssa ja lähdettiin sitten kohti kotia. Tämän päivää olen ollut fyysisesti paskana ja kuunnellut vain tätä Oxbown loistavaa levyä. Se on ollut tähän päivään aivan täydellinen uusi tuttavuus, ja se tuntuu juuri nyt maailman parhaalta levyltä. Hienoa musiikkia! Kohta menen ehkä katsomaan Slaavilaista Duoa, joka on myös todella hyvä. Hieno ilta on tämä, vaikka herääminen venyikin lähemmäs kolmea.

Parempi päivä.

Eilisen kaltainen turhautumisen sanoiksi purkaminen tuntuu aina auttavan. Tai sitten tehtävänsä teki tänään lähes täysi vapaapäivä, jonka aikana sain duunailtua jo hieman musiikkijuttujakin ja piirrettyä vähän. Kävin myös kirjastossa pitkästä aikaa pyörimässä, palautin Sacksin hallusinaatiot ja otin Dan Fanten ja Dostojevskin sekoiluja tilalle. Toivottavasti maltan rauhoittua lukemaankin tässä jossain välissä. Mutta on ainakin mukava tietää, että on jotain luettavaa. Sain myös nauhoiteltua vähän jatsihenkisiä hommia ja mietin, josko tekisin vielä vähän lisääkin niitä. Tai siis ei ne nyt mitenkään kauhean jatsia ole, ainakaan kenenkään sellaisen mielestä, joka tajuaa jatsista yhtään mitään.  Mutta minulle se sävy niissä on sellainen Gran Greenin sininen. Mikä on hassua, kun Greenin nimi viittaisi eri väriin. Mutta Irvine Welshkin on skotti, että ei tässä maailmassa nimiin tai sanoihin kannata luottaa liiaksi muutenkaan.

Kerkesin myös käydä levykauppa Äxästä noutamassa Paavoharjun loistavan Joko Sinä Tulet Tänne Alas Tai Minä Nousen Sinne-levyn, joka on niin järjettömän hyvä, että olen vähän vihainen itselleni siitä, että sivuutin sen ilmestyessään vain siksi, että kaikki hehkuttivat sitä. Ei siinä ole mitään hipsteröintiä, sitä vain hehkutettiin aika samaan aikaan kuin Evil Stöötä ja Tuuttimörköäkin, ja oletin sen olevan lisää samaa kamaa, eikä se niin ollen sitten kiinnostanut sen enempää. Mutta nytpä tuo toimii, päälle painavan syksyn painavana soundtrackina ja kauniin suomalaisina äänikuvina. Niin, sekin voi olla positiivinen asia, kun sille löytää oikean kontekstin. Suomalaiset ovat hyviä tekemään omasta kontekstistaan ruman, mutta kun sitä katselee ulkoa päin ja vailla kaikkea oman historiansa, ikävänsä ja ahdistuksensa painolastia, näkee sen oman historiansa, ikävänsä ja ahdistuksensa kauneuden. Ymmärtää olevansa aika default-suomalainen juuri niiden yksinäisyyden ja eristyksen tuntemustensa vuoksi. Senkin hahmottaa paremmin, kun asiasta keskustelee ulkomaalaisten kanssa enemmän.

Tässä on vielä tämä piirtämäni kuva, kunnon suolinkainen.

Turhautumisiakohan tässäkin litteroidaan.

Tässä päivässä ahdistus on ollut päällimmäisin tunne. Turhautuminen siitä, etten osaa mitään, en kykene mihinkään, enkä osaa keskittyä tekemään yhtään mitään. Aina kun aloitan jotain, ryssin vähän jossain pikkuasiassa ja menetän hermoni totaalisesti. Siksi kiinnostus yrittää mitään putoaa jonnekin nollan hujakoille. Mieli tekisi tehdä vaikka mitä, musiikkia, kuvia, tekstiä, mutta mikään ei suju. Tällaiset päivät ovat aina yhtä äärimmäisen raivostuttavia, vaikka edellispäivänä et osaisi taas kuvitella niitä olevan olemassakaan, eikä niitä välttämättä seuraavanakaan enää muista. Siitä huolimatta yrität. Ja epäonnistut. Ja yrität uudestaan. Miksi? Koska et osaa lopettaa. Olen istunut rasittavan paljon tietokoneella viime päivinä, etsien lähinnä jotain luettavaa. Jotain kiinnostavaa, mikä saisi minut marssimaan kirjastoon. Stephen Fryn The Liar on alkumetreillä, muttei ole vielä temmannut sen kovemmin mukaansa.

Toki olen tänäänkin saanut tehtyä 25 minuuttia videota mahdolliseksi keikkavisuaaliksi, mutten tiedä missä sitä muka voisi käyttää ja miten saan sen mahtumaan minnekään fiksusti. Taitaa olla taas yksi projekti, joka ei johda mihinkään konkreettiseen kuitenkaan. Kavereiden bändeille tehdyt videot toki ovat jotenkin läjässä, mikä rauhoittaa mieltä edes vähän. Mitä nyt pitää toinen niistä rakentaa kokonaan uudestaan, mutta ei se ole kauhean iso homma, kun vaikka viikonlopun saa sitä varten rauhoitettua. Siltikin tuntuu siltä, että on aivan paska kaikessa siinä, mitä yrittää tehdä. Joten voi kai sitten skannata vanhempia kuvia, ja leijua menneisyyden minän kontribuutiolla tähän olemassaolon turhuuteen ja epämääräisessä välitilassa lillumiseen.

Kuuntelin tänään myös Marilyn Mansonin Holy Woodin ja se oli huomattavan paljon parempi levy kun muistin sen olevan. Tajusin myös samalla näidenkin jätkien tekemisten vaikutuksen omiin tekemisiini ja ehkä vähän melodiatajuunikin. Mutta se mistä pidän ehkä eniten on levyn rakenne, sekä se tapa jolla Mansonia ei häiritse yhtään, vaikka viiden minuutin biisissä olisi vain pari lausetta toisteltavana. Se tuo musiikkiin vaan lisää looppaavaa, jumittavaa ahdistusta. Lisäksi tästä tulee niin vahvat assosiaatiot Void Cruiserissakin ölisevän Santerin omiin biiseihin ajalta ennen tätä nykyistä super rap-star-uraa. Siinä on muuten sellainen musiikintekijä, jolle meikäläisen hattu nousee koska tahansa. Vaikka sen kanssa soittaminen onkin täysin mahdotonta, kun se menee välittömästi siihen, että se huutaa täysillä omia biisejään kerrostalokaksion keittiössä aamuneljältä. Siitä huolimatta, niin kova laulaja, soittaja ja etenkin sanoittaja, että sellaisenkin antaa helposti anteeksi.

Pitkän päivän iltapuhteet

Tämän iltaa olen tehnyt lähinnä kahta asiaa: järjestellyt kansioita tietokoneella ja duunaillut jotain sellaista visuaalin tapaista, mitä voitaisiin käyttää Cut To Fitin kanssa. Sainkin aikaiseksi pari sellaista hommaa, joita voidaan käyttää ehkä ihan hyvin. On myös hienoa, miten levyn kansitaiteet saa elämään aivan uudella tavalla, tai siis juuri sillä tavalla millä toivoin niiden olevan olemassa levylläkin, mutta liikkuvan kuvan tunkeminen kansivihkoon on vielä toistaiseksi hankalaa ja kallista. Halvemmaksi olisi ehkä tullut ujuttaa pari grammaa sieniä joka levyn matkaan jotta kuvat saa liikkumaan, mutta se taas on laitonta, ja sinänsä hankala toteuttaa myöskin.

Nyt on sitten tuijotettu täysi päivä tietokoneen näyttöä ja silmien verisuonten kestokyky alkaa olla aika äärirajoilla. Eli kohta on jo mietittävä nukkumistakin välillä. Kävin tänään aamulla myös magneettikuvassa. Vaikken olekaan neulakammoinen, niin vähän säpsähdin, kun sanottiin, että tällä kertaa laitetaan varjoaine. Lähinnä siksi, että jokin alitajuinen puoli oli varma sille, että olen tietysti allerginen sille, ja saan tuntea kuinka vereni kiehuu magneettiputkessa ja kuolen hitaasti ja kivuliaasti. Mutta reipas lähihoitajatäti tökkäsi neulan käteen niin nopeasti, etten kerennyt edes tajuta mitä tapahtuu. Pakko sanoa, että melko ammattimaisella otteella se sinne meni, kun ei jäänyt mitään ylimääräistä mustelmaa tai jälkeä. Toisaalta on se kai laskimolla helpompi kuin valtimolla, kun se ei työnnä verta ulos. Silti, varttia vaille kymmenen olin jo koulussa. Jos ajattelee, että yhdeksältä oli aika kuvauksiin, niin aika haipakkaa siinä kyllä kuvattiin aivotkin. Saa nähdä mitä on tämä neurologi mieltä. Itse olen ennemmin sillä kannalla, että migreenipohjaisena tässä luultavasti on enemmän jotain aivosähköhäikkää, jolloin kannattaisi katsella niitä käyriä, mutta miten herra tai rouva tai neiti kyrsänsä tahtoo. Joulukuussa saan tietää lisää.

Kansioiden järjestelystä oli ainakin se hyöty, että kuunneltava levy löytyy nopeammin. Vaikka kansiojakoni onkin epäkonventionaalinen (grindisludget, meditatiiviset jumitukset, blues, hevit, aavikkorockit yms, poppikset ja räppikset), löydän nyt heti jo lähtöfiiliksen mukaan sen astian, minne milloinkin on asiaa. Lisäksi opin ehkä toivottavasti pitämään vähän paremmin nuo videoprojektien tiedostot ja kansiot oikeissa paikoissa, vaikka aloitinkin nyt heti vahvasti tekemällä kaiken taas C-aseman Kuvat kansioon. Mutta sentään on kansiot olemassa. Se on jo alku, ei voi olettaa liikaa yhdeltä istumalta. Tekee mieli taas lueskella jotain Samuel Beckettin kaltaista. Ei kuitenkaan Joycea, se ei jostain syystä kiinnosta minua yhtään. Se on käsitykseni ja ymmärrykseni mukaan kuitenkin vähän valoisampi kaveri, kuin Beckett, ja nyt ei ole tarvetta valolle, kun ei sitä ole pihallakaan. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Kultainen leikkaus ja draaman kaari.

Tänään katsottiin melko esoteerinen ja kasariudessaan psykedeelinen dokumentti kultaisesta leikkauksesta ja Fibonaccin lukusarjasta. Vaikka kaikki se oli sinänsä asiaa ja validia infoa, olivat sen esitystavat melko hämmentäviä. Hirveällä vauhdilla mentiin eteenpäin, yhtäkkiä ruutuun pätkähti järjettömiä määriä numeroita ja kaikki oli muka "todella yksinkertaisia laskutoimituksia". Kultainen leikkaus on itsessään toki mielenkiintoinen ja siisti asia, joka tulee suurimmalle osalle ihmisiä ja taiteilijoita niin luonnostaan, ettei sitä edes tajua miettiä: tekee vain sen, mikä visuaalisesti miellyttää silmää. Esimerkiksi erästä bändihommiin käytettyä kuvaa tein ensin luonnoksena paperille, ja sitten lopullisena versiona eri paperille. Vaikka tein kuvan samalla tavalla, ymmärsin paperikoon olevan eri: luonnoksessa kaktus oli juuri kultaisessa leikkauksessa, valmiissa työssä ei, koska en tehnyt sitä sinällään tarkoituksenmukaisesti, enkä tajunnut "transponoida" kuvamateriaalini paperikoon vaihtumisen mukaan.

Silti olen helvetin tarkka siitä, että asioiden pitää olla kokonaisuuksia. Rakennettiin sitten kuvaa, ääntä tai tekstiä, sillä kaikella on oma dramaturgiansa. Se voi noudattaa tiettyä oppia, se voi olla Aristoteleen klassisen draaman oppi, kultainen leikkaus tai ihan vain itse kehittämäsi oppi siitä, miten asiat kuuluu rakentaa, mutta sillä pitää olla jokin selkeä runko. Cut To Fitin kaksi viimeistä levyä menee melko samalla muotilla. Vaikkei The Doors of Deception olekaan soundiltaan edes niin kova, kuin sitä edeltäneet treenit, on se rakenteellisesti ja dramaturgisesti mielestäni hyvä levy. Black Mouth noudattaa samaa kaavaa, ja itseasiassa nämä molemmat levyt noudattavat kultaista leikkaustakin: vajaa kolmasosa kummankin kestosta on jotain aivan muuta, kuin edeltävät kaksi kolmasosaa ovat olleet. Pari viimeistä biisiä kestävät melkein kolmasosan koko levyn mitasta, muuttuvat yleisilmeeltään hitaammiksi ja raskaammiksi. Black Mouthilla leikkaukseenkin sattuu levyn ainoa kitarasoolo. Itse biisin sisällä mennään taas vielä pienempään leikkaukseen, itse jossa biisi muuttuu täydelliseksi mölyksi tuon saman nimenomaisen pisteen jälkeen. Jos tämäkin möly jaetaan vielä osiin, alkavat aasit huutaa suunnilleen sen leikkauspisteessä. Melko hyvin intuition pohjalta.

Enemmän tekemistä kuitenkin sanelee sisäinen käsitykseni asioista: kaikella täytyy olla alku ja loppu. Harva asia töksähtää itselleni niin kovasti, kuin levy, jolla ei ole minkäänlaista introa, edes sanoituksellisesti tai teemallisesti johdantona toimivaa kappaletta, sekä outroa, joka saattaa levyn omaan luonnolliseen loppuunsa. Outro voi olla äärimmäinen kliimaksi, crescendo johon kaikki loppuu kuin seinään, tai se voi olla myös kliimaksin jälkeinen, viimeinen katse yli palaneen maan. Tämä kaikki tulee minulle vahvasti kirjoituksen kautta ja se myös säätelee musiikkiani. En ole koskaan ollut biisiorientoitunut, vaan levyorientoitunut musiikin kuuntelija. Siksi se korostuu myös tekijänä ja siitä syystä minua turhauttaa katsella bandcampin tilastossa biisien skippailua. Jos et tiedä, mihin edellinen kappale loppui, et tiedä missä tunnelmissa seuraavaan kappaleeseen tullaan. Paskakin biisi voi täydellisesti sopia juuri omalle paikalleen hyvällä levyllä. Sen ei tarvitse olla täyte, se voi olla kontrasti, dramaturginen astinkivi tai ponnahduslauta johonkin toiseen juttuun.

Kaiken rakentamisessa tärkeintä on sisältö, tarina, muoto, hahmo, symbolismi, kontekstin taju sekä näiden sovittaminen sellaiseen muotoon, jossa kykenet sanomaan kaiken olevan kohdallaan. Silläkin tavalla koen tämän hyperaktiivisen musiikin tuottamiseni olevan eräänlaista filosofista ja psykologista leikkiä ja kokeilua, yritys löytää erilaisia muotoja ja tarinoita, purkaa joitakin tarinoita palasiin ja vaihtaa osia keskenään, mitä tahansa. Se on kaikki yhtä suurta mielenkiintoista leikkiä. Mikään ei ole täysin sattumanvaraista, vaikka kaikki onkin intuitiivista ja suurimmaksi osaksi improvisoitua. Kaikelle on oma paikkansa ja merkityksensä, ja se kaikki tulee jostakin täältä aivojen sopukoista ja suoliston kiemuroista, ja tätä kaikkea on vain mykistävän hienoa seurata samalla kun se tapahtuu. Kuuntelin myös Toolin Lateralusta siinä Fibonacci-järjestyksessä, ja olen melko varma siitä, että siinä on fanipojat poltelleet pikkuisen liikaa blöjäriä ja Toolin jätkät ovat heitelleet vettä myllyyn itselleen luontaiseen tapaansa. Levyllä on kuitenkin jo se sama kultainen leikkaus, nimibiisi, jolla on oma painonsa levyn kokonaisuudessa, aloittaa viimeisen kolmanneksen ja noudattaa omassa sisäisessä tahtilaji-maailmassaan Fibonaccin sarjaa. Siinäkin on jo ihan riittävästi siistiä huttua.

Videomateriaalia lukuisista epäonnistumisistani

Kasailin nämä videot, joita olen tässä duunaillut kaikenlaisiin erinäisiin juttuihin tälle yhdelle ja samalle kanavalle, jotta se olisi olemassa jatkoa ajatellen muihinkin hommiin. Tässä on nyt ainakin parille bändille ja muutamaan omaan juttuun jotain vastaavia videoita tiedossa. Pitää hommata vain vähän välineistöä, niin kykenen kuvailemaan tässä himassa kaikkea pientä efektihommaa ja muuta. Animaatioitakin olisi tarkoitus tehdä vähän lisää, kun vain jossain helvetin välissä olisi aikaa ja luonnonvaloa riittävästi niiden tekemiseen. Tässä näitä nyt on olemassa kuitenkin. Vähän kaiken näköistä, Tuki-laulunkin laitoin, vaikkei siinä videota erityisemmin olekaan. Ylimpänä Harhakuvien Toteemi, materiaalit itse kuvailtua, ei kummoista kikkailua, mutta sopii fiiliksiin.

Youtubesta pöllittyä, aikakikkailua ja omalle rajaukselle vittuilua.  Vähän ehkä glitch-video-ideologiaa, vaikkei niin selkeänä. Sellaista suttuisuutta on kuitenkin hauska soveltaa. Biisi päätyi vähän muunneltuna ja leikattuna Cut To Fitin Black Mouthin introksi.

Videot kuvailtu Lanun puistossa ja Lahden satamassa joskus viime kesänä, mukavana ja lämpimänä kesäpäivänä. Puhelimen kasimillikamerasovellus on osoittautunut moninkertaisesti hintansa veroiseksi.

Cut To Fitin keikkareissulta muistaakseni Tampereelle ja takaisin kuvattu video, ja ihan pelkästään sitä varten tehty biisikin. Kivat Bad Seeds-fiilikset tulee itselle tuosta.

Peyote. Kankaiden kuvailua, kerrostamista, värittämistä ja looppailua himassa. Ei kauhean vaativa homma, mutta taas nojaa ennemminkin vain jonkun rauhallisen visuaalisen kuvituksen antamiseen.

dEBt. - Ticks. Itse kuvattuja matskuja, minimalismia ja looppailua.

Eräänlainen työvoitto animaatiohommissa.

No, tämän tein tänään, että sikäli....

Tyhmyys ja fundamentalismi.

Kerkesin ennen nukkumaanmenoa huomata Pariisin terrori-iskun, ja tiesin Facebookin olevan aamulla aika tukossa. Niin monet ihmiset ovat valmiita syyttämään tästäkin uskontoja ja naulaamaan sen kaikkien uskontojen syyksi, leimaamaan uskonnot tyhmyydeksi ja heikkoudeksi ja nostamaan oman maailmankuvansa jalustalle muihin nähden, ehkä huomaamatta sen olevan aivan sama asia, mitä tuollaisissa sulkeutuneissa uskonnollisissa järjestöissä tehdään. Kaikenlainen henkinen rajojen kiinni lyöminen ja rajaviivojen piirtely meidän ja niiden väliin on juuri sitä, mitä tuollaisilla teoilla ajetaan takaa. Koska viha oikeuttaa taas uuden koston, ja siitä päästään helvetilliseen kierteeseen, josta on vaikeampi kömpiä ulos.

Katson isommaksi ongelmaksi tämän kaiken takana tyhmyyden. Kaikki uskovaiset ihmiset eivät ole tyhmiä, tunnen paljonkin erilaisiin, mielestäni järjettömiinkin asioihin uskovia ihmisiä, jotka ovat silti älyllisesti paljonkin itseni yläpuolella, eikä minulla ole mitään ongelmaa myöntää tätä. Eilen törmäsin tähän uutiseen, jossa rasismin ja tyhmyyden välille oli löydetty korrelaatio, mutta mielestäni tämän voi huoletta ulottaa kaikkeen fundamentalismiin ja mustavalkoisuuteen ajattelussa. Kyse on kuitenkin siitä, että sulkeudutaan omaan porukkaan, haetaan monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaiset vastaukset ja pidetään niistä kiinni ymmärtämättä sitä, ettei maailma ole mitenkään yksinkertainen paikka ja että vastauksetkin vaihtuvat tilanteen mukaan. Niin kauan, kuin meillä on olemassa kouluttamattomuutta ja tyhmyyttä, meillä on olemassa myös fundamentalismin ja sitä kautta terrorin uhka. Suurin osa terroritekoihin ryhtyvistä on vihaisia, voimattomiksi itsensä tuntevia turhautuneita nuoria miehiä, jotka näkevät ainoan tavan vaikuttaa maailman menoon olevan se väkivalta, joka tarjoutuu ISISin ja muiden vastaavien järjestöjen kautta. Jos nämä nuoret miehet saataisiin kiinni yhteiskunnan rakenteisiin, tai edes omaksi, yhteistä hyvinvointia edistäväksi ryhmäkseen, joka voisi vaikuttaa oman yhteisönsä asioihin, väkivaltaisuudelle ei olisi samalla tapaa syytä. Toki jonkun ISISin kaltaisen järjestön muodostuminen on pitkällinen prosessi, joka on alkanut jo yli kymmenen vuotta sitten, ja joka on lujittanut oman valtansa ja asemansa sellaiseksi, että nyt on vähän myöhäistä koittaa alkaa kouluttaa ihmisiä. Mutta tulevaisuus ei ole menetetty mitenkään päin. Mitä enemmän kirjoja, sitä enemmän samastumista, mitä enemmän vertaiskokemuksia ihmisyydestä, sitä vähemmän halua tappaa muita ihmisiä.

Maailma on hieno paikka tästäkin huolimatta. Alamme olla sen verran runsaslukuinen ja monimuotoinen laji, että meidän alkaa olla välttämätöntä siirtyä henkisesti kypsempään aikaan. Sellaiseen, jossa jokainen ihminen ottaisi vastuun omasta ihmisyydestään, tutustuisi itseensä, tutkisi omaa psyykettään ja omia pelkojaan ja asenteitaan, pyrkisi ymmärtämään niitä, eikä vain lakaisemaan kaikkea maton alle ja projisoimaan niitä kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin. Suuri osa uskonnollisesta fundamentalismistakin johtuu mitä luultavimmin kuolemanpelosta. Jos tämä tai tuo asia uskonnostani muuttuu, miten käy kohta sen, mitä on luvattu kuoleman jälkeen?  Miksi olen tuhlannut ja uhrannut elämäni uskonnolle, jos kuoleman jälkeen ei olekaan luvassa paratiisia? Harva fundamentalisti ehkä yltää tällaiseen mentaaliakrobatiaan, joillekin sillä ei välttämättä ole edes väliä. Uskonto on viitekehys ryhmälle, johon voi tuntea kuuluvansa ja joka laittaa asioita tapahtumaan, eikä vain osoittele ongelmia ja sano, että tuolle pitäisi tehdä jotain tekemättä sille yhtään mitään.

Silti suurin osa mihinkään uskontoon kuuluvista ei tahdo pommittaa ketään tai käännyttää ketään. Heille uskonto on henkilökohtainen asia, ja sellaisena se on aivan kunnioitettava. Meidän tulisi siirtää uskontojen fokus ideologisesta massakoneistosta täysin subjektiiviseksi asiaksi, jolloin jokainen voisi uskoa siihen, mikä hänelle tuntuu järkevimmältä ja jättää muut rauhaan. Toki iso osa uskontoa on myös juuri tämä yhteisöllisyys seurakunnissa, mikä on monen yksinäisen vanhuksen pelastus.

Koska maailma on jo riittävän raskas ja synkkä paikka, tein sitä keventääkseni tällaisen uskonnollissävytteisen ja poliittisesti kantaaottavan laulun:

Tänään on myös kulunut neljä vuotta pappani, henkisen opettajani ja isähahmoni kuolemasta. Ikävä on yhä välillä suuri, kun ymmärtää miten pieni ja hukassa sitä on näiden isojen asioiden maailmassa.

Opinpolulla.

Tämä on ollut mielenkiintoinen päivä. Koulussa tutkittiin ja analysoitiin omia viestintätaitoja ja kehityksen kohteita. Tiedän, että vaikka koenkin olevani empaattinen ja melko rauhallinen, minun täytyy vielä opetella hillitsemään sitä tiettyä impulsiivisuutta, joka lyö vaihteen täysille siinä vaiheessa, kun aivoilleni tarjotaan jotain mielekästä puuhasteltavaa, jotain älyllisesti tai filosofisesti haastavaa. Tiedän, että saatan innostua myllyttämään melko nopeasti, ajatustyöni ja -syklini pyörivät melko nopealla tahdilla, ja rauhallisemmat ihmiset voivat jäädä siinä helposti jalkoihin. Se on selkeä puute omassa itseilmaisussani. Vaikka olenkin tehnyt työtä sen eteen, ei siinä taida olla koskaan valmis. Eli pitää oppia innostumaan vähemmän, tai ainakin pitää mölyt mahassa, että muutkin saavat puheenvuoron ja pitää ajatuksensa läjässä.

Koulun jälkeen olen sitten puuhastellut yhden musiikkivideoprojektin kanssa. Sain jopa jonkinlaisen rytmillisesti ja teemallisesti toimivan pohjan, johon olen ihan tyytyväinen. Tämän päälle on hyvä lähteä rakentamaan sitten kaikenlaista häiriötä ja efektiä. Kaikenlaisen stockikuvan eksessiivinen käyttö on vähän kaksijakoista hommaa. Eipä tässä nyt kuitenkaan ole mahdollista lavastaa toista maailmansotaa, että eikai sille minkään voi. Sitten pitää vielä yrittää välttää kliseisyyden sudenkuopat, ja toisaalta sukeltaa niihin naama edellä silloin, kun se on sopivaa. Saa nähdä, mitä tästä tulee, ensin tuntui siltä, ettei inspiraatio riittäisi ollenkaan, mutta se löytyi sittenkin, minkä jälkeen asiat alkoivat taas lipsahdella nopeasti kohdalleen. Sitä on aika kiitollinen fiilis, kun jotkut luottaa oman musiikkinsa kanssa meikäläisen näkemykseen sen verran, että antavat kokeilla ja leikkiä sen kanssa.

On ollut sikäli kaksijakoinen olo, että toisaalta on tehnyt mieli tehdä taas musiikkia, mutta ehkä on myös ihan tervettä tehdä välillä jotain muutakin. En vain oikein tiedä, että mitä?! Animaatioiden tekeminen olisi mukavaa, mutta se on myös työlästä ja aikaa vievää, siihen pitäisi keskittyäkin. Yksi juttu on sellaiset 60-luvun nestevaloshow jutut. Katselin yhtä piirtoheitintä sillä silmällä, että voisin ehkä ostaa sellaisen ja opetella tekemään niitä. Se sopisi videoprojekteihin, toimisi omana taiteenaan ja olisi hauskaa puuhastelua. Nopeampaa kuin animaatiot, helvetin hienoa kamaa, aina. Eikä se vaadi kauheasti välineitäkään. Siitäpä sitten aletaan Harhakuville kärrätä piirtoheitintä keikoille vaan.

Vastine Asta Tenhusen kommentille

Sosiaalinen media toi minun, kuten varmasti monen muunkin silmille tämän Asta Tenhusen Savon Sanomille kirjoittaman, täysin älyvapaan kommentin. Koska lehden kommenttipalsta ei minulle auennut, päätin kirjoittaa asiasta tässä, ja jopa hieman toivoa, että asianomainen googlaa omaa nimeään ja törmää tähän vastineeseen. Ensinnäkin, kun klikkailee uutisen alalaidassa olevia referenssilinkkejä, jotka kaikki ovat Asta Tenhusen kirjoittamia, selviää ihmisen maailmankuva melko nopeasti. Hänellä on agenda, se on kannabiksen ja sen laillistamisen vastainen. Ei siinä mitään, jokaisella saa olla oma mielipiteensä ja näkemyksensä. Eri asia on se, saako sitä viljellä journalistin tehtävissä selventämättä kyseessä olevan oman maailmankuvan tuotos, eikä niinkään mikään journalismia. Hän tykittelee väitteitä ilman mitään lähteitä tai pohjaa, yksinkertaistaa ja vääristää asioita ja värittää varmasti monien lukijoiden ajatuksia ilmaisuillaan. Heti alussa kirjoittaja toteaa Suomen huumelainsäädännön olevan ajan tasalla ja vastaavan tarkoitustaan hyvin. Väärin. YK on alkanut korjata kantojaan jo vuonna 2009, ja vaikka vielä onkin aikaista liputtaa täydellisen huumeiden dekriminalisaation ajamisen puolesta, on YK ottanut jo senkin asian käsittelyyn ja epävirallisesti näyttänyt vihreää valoa vaikkapa Portugalin mallille, jossa aivan kaikki huumeet on dekriminalisoitu suurella menestyksellä. Jo pelkästään tätä taustaa vasten suomalainen päihdepolitiikka näyttäytyy vanhan aikaisena, kaksinaamaisena ja syyllistävänä. Vertailu Yhdysvaltoihin on irrelevanttia, koska aivan kaikki muukin poliittisesta systeemistä, valtion rakenteesta ja väkiluvuista lähtien on aivan täydellisen erilailla. Jos jotakin vertailua tehdään, on se tehtävä jonkin Euroopan valtion kanssa.

Kirjoittajalla on mielenkiintoinen tapa leimata laillistamisen puoltajat "kannabisfriikeiksi". Itse olen puoltamisen kannalla, vaikka en todellakaan ymmärrä, mitä suurin osa polttelijoista kannabiksessa näkee. Olen vain nähnyt riittävän paljon vierestä sitä, että poliisikontrolli todellakin aiheuttaa isoimmat ongelmat kannabiksen käytön kohdalla. Kukaan koskaan kohtaamistani (voin jo puhua karkeasti arvioiden ainakin parista sadasta) kannabiksen käyttäjistä ei koskaan ole lopettanut kannabiksen käyttöä laittomuuden takia. Sen sijaan suuri osa pelkää kiinni jäämistä. Ne muutamat "kannabispsykoosit", joita olen vierestä nähnyt, ovat lähes poikkeuksetta liittyneet tarkkailuun ja vainoharhaisuuteen poliisien, agenttien ja tiesminkä vakoojien suhteen. Vaikka ne voivat vaikuttaa pelottavilta sellaisen ihmisen korvissa, joka ei ole ollut mielenterveysongelmaisten kanssa tekemisissä, eivät ne kylmän analyyttisesti tarkasteltuina ole psykoosiskaalan pahimmasta päästä: oireet helpottavat, kun käyttö lopetetaan joksikin aikaa (yksilöstä kiinni, onko tarvittava aika viikkoja vai kuukausia) ja annetaan pään vain selvitä rauhassa. Niistä ei ole ollut ihmiselle pysyvää haittaa, kun vain ylikiihtynyt mieli löytää taas jonkinlaisen tasapainon. Toki on täysin yksilöllistä, sopiiko kannabis ihmiselle lainkaan. Ei sitäkään pitäisi läheskään kaikkien käyttää, mutta mielestäni ihmisellä pitäisi olla vapaus ilman leimoja ja henkisiä stigmoja tutustua itseensä ja valita itse se tapa päihtyä tai olla päihtymättä, joka sopii hänelle parhaiten. Itse tiedän kokemuksesta, että huumeiden käyttöä vahvempi leima tulee vain päätöksestä olla käyttämättä mitään tässä maassa, joka kovin mielellään hukuttaisi viimeisenkin toimivan aivosolunsa viinaan.

Se mikä Suomessa onkin pahinta ei ole rikosoikeudellisen rangaistuksen, vaan stigman pelko. Näin pienen maan pienissä piireissä voi helposti sanoa, että laittomien aineiden käytöstä kiinni jääminen on ainakin pienemmällä paikkakunnalla sosiaalinen rituaali-itsemurha. Elämä muuttuu hyvin hankalaksi, eikä vain käyttäjälle, vaan kaikille hänen läheisilleen, jotka saavat käydä läpi tämän täysin turhan häpeän. Se varmasti kiristää myös perhesuhteita huomattavasti, aivan tarpeettomasti.  Tekstissä puolustellaan poliisin kotietsintöjä, mainiten, että VASTUULLISESTI KÄYTETTYNÄ niillä on kansalaisten tuki. Siinä onkin sellainen painotus, joka ansaitsisi huomattavan paljon enemmän huomiota. Kirjoittaja sanoo, että kotietsinnän yhteydessä voi paljastua myös muita rikoksia, omaisuusrikoksia, velanperintää, yms. Nämäkin ovat pelkästään huumausaineiden laittomuuden sivuoireita, eivät suoranaisesti huumeiden aiheuttamia rikoksia. Vai kertokaapa minulle, mitenkä huume-harrastusta tarvitsisi rahoittaa rikoksilla, jos niitä voisi ostaa kohtuullisella hinnalla jostakin ALKOn tai apteekin tapaisista pisteistä ihan samalla tavalla, kuin alkoholiakin? Nyt se on jo itsessään rikollista toimintaa, jolloin yksi uusi rikos vanhan päällä on paljon pienempi paha, kuin jos pitäisi ylipäätään avata uransa rikollisena saadakseen ostettua huumetta laillisesta kaupasta.

Laillinen kauppa takaisi myös sen, että aineet olisivat puhtaita, eikä kenenkään tarvitsisi pilveä ostaessaan eksyä epämääräisiin piriluukkuihin. Kannabiksen käyttäjät eivät useinkaan käytä muita päihteitä, joten heille ei välttämättä koskaan muodostuisi sellaista rikollisten ja kovien huumeiden käyttäjien tukiverkostoa ja tuttavapiiriä, mikäli aineet voisi hakea laillisista paikoista. Toki kovatkaan huumeet eivät aiheuta riippuvuutta, ellei ihmisellä ole niille jotakin tilausta, kuten tutkimukset ovat usein osoittaneet. Tapa, jolla kohtelemme riippuvaisia ihmisiä määrittää melko totaalisesti koko riippuvuuden itsensä sosiaalisena ongelmana. Jos työnnämme ihmisiä ulos ja leimaamme ja eristämme huumeiden käyttäjät omaksi porukakseen, sellainen heistä myös todellakin tulee. Kuten videossakin todetaan, riippuvuuden vastakohta ei todellakaan ole selväpäisyys tai pidättyväisyys, vaan inhimmillinen yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteys muihin ihmisiin. Ja juuri siksi tällaiset Asta Tenhusen asemaan nousseet ihmiset ovat vaarallisia. Heidän takiansa ihmiset työpaikoilla ja kouluissa kantavat sisällään salaisuuksia ja jotkut häpeääkin, koska tietävät, että niin kauan kuin asenneilmasto on tämä, he eivät voi olla vapaasti ja täysipainoisesti oma itsensä muiden ihmisten keskellä. Heille kehittyy oma yhteisönsä, omat arvonsa ja oma maailmankuvansa. Mikäli heidät suljetaan ulos, rakennetaan väistämättä vastakkainasettelua ja vastahankaa eri ryhmien välille. Eikä se palvele yhtään ketään millään tavalla.

Kommentissa sanotaan myös, että huumeiden käyttö on kääntynyt laskuun. Toki, laillistamisen ja asenteiden lientymisen myötä. Kun kielletyn hedelmän viehätys häviää, käyttö vähenee väistämättä. Ja juuri tästäkin syystä huumeiden tulisi olla laillisia. Se leikkaisi tietyn käyttäjäporukan kapinallismielistä käyttöä saman tien, minkä lisäksi se veisi bisneksen rikollisilta valtiolle, toisi verotuloja, joilla voitaisiin helposti rahoittaa ja korjata suurin osa huumeiden ja niiden käyttäjien mahdollisesti aiheuttamista haitoista. Luultavasti rahaa jäisi vielä muuhunkin. Hannu Lauerma, tolkun miehenä pitämäni ihminen sanoi taannoin (yllättäen Savon Sanomien) haastattelussa kannabiksen lisäävän väkivaltariskiä. Kysyessäni tästä hieman ihmeissäni sähköpostilla hän selvensi kantaansa sanomalla, että "useissa maissa todennettu yhteys käytön ja rikollisuuden välillä saattaa ehkä kokonaankin selittyä sillä, että laitonta ainetta käyttävissä on paljon muita kansalaisia enemmän väkivaltaan taipuvaisia tai asosiaalisissa alakulttuureissa eläviä ja syrjäytyneitä.Lisäongelman muodostaa se, kuinka tulkita väkivallantekijöillä yleistä sekakäyttöä, jossa kannabis on mukana. Juuri näitä näkee käytännössä paljon, mutta todisteet syysuhteesta kyllä puuttuvat." Jo tämä sai minut pitämään Savon Sanomia hieman arveluttavana tietolähteenä, mitä tähän aiheeseen tulee. Tenhunen sanoo laillistamisen olevan täystunarointia, hätiköintiä, joka lisäisi rikollisuutta ja terveydenhoitokuluja. Sanallakaan hän ei selvennä, mitä rikollisuutta rikollisen elementin poisottaminen päihdeaineesta lisäisi. Terveydenhoitokulut ovat sikäli ymmärrettäviä, ettei yksinäisiä ja rikkinäisiä ihmisiä enää työnnettäisi vankilaan vaan hoitoon, mutten usko tämänkään piikin olevan niin korkea, että se ylittäisi kannabiksen laillisesta myynnistä saatavat verotulot. Yhden hän sentään osaa eritellä: valvonnan mahdottomuus. Siis... hä!? Kuinka vaikea on valvoa sitä, onko kauppakassissa kaupasta ostettua viinaa, vai kotipolttoista pontikkaa? Kuinka vaikea on katsoa, että poltettu tupakka on kaupasta ostettua, eikä itse kasvatettua? Koko ongelma on absurdi.

Jos ei kannabiksen käyttö olisi rikollista, porukassa ei välttämättä koskaan tulisi olemaan "sitä yhtä", joka tietää missä on ekstaasia tarjolla. Jos MDMA, tuo terapiakäytössä tuotapikaa oleva lääke, olisi valistuksen ja ymmärryksen piirissä, tajuttaisiin, etteivät kaikki huumekokemukset aina esiinny negatiivisissä konteksteissa. Niillä kun voi olla käyttäjälleen MYÖS terapeuttinen, parantava ja eheyttävä vaikutus, joka on tehokkaampi, kuin vuosia terapiaa ja väärin perustein ja kokeilemalla määrättyjä mielialalääkkeitä,  joiden toiminta perustuu melko pitkälle siihen, uskotko niiden toimivan. Olen sillä kannalla, että nämä aineet pitäisi ottaa neutraalisti ja kiihkotta tutkimuksen alle uudelleen, jolloin niiden terapeuttiset ja muut lääkinnälliset arvot voitaisiin tutkia ja todeta kliinisesti.

Kannabis, tai huumeet ylipäätään, eivät kuuluisi nuorten elämään muutenkaan. Ei alkoholinkaan pitäisi kuulua, ja silti suuri osa saa ensimmäiset humalakokemuksensa kotona, vanhempien avustuksella. Se on sosiaali- ja nuorisotyötä tehneenä suoraansanottuna raivostuttavaa. Koska esimerkki on nuorelle kaiken A ja O. Nuoret opettelevat olemaan aikuisia, jolloin he harjoittelevat sitä, etsivät omaa itseään ja omia rajojaan. Mitä hanakammin aikuiset niitä asettavat, sitä kovempaa ne kolisevat. Etenkin laittomuudet, tätä kautta myös huumeet kiinnostavat. Jos niistä viedään se kapinan hohto pois, ja pyritään kasvattamaan ihmisistä vastuuntuntoisia, älykkäitä ja itsenäisiä, nuoret tajuavat kyllä pääasiallisesti olla sössimättä omaa tulevaisuuttaan jo lähtöruudussa. Tästä kertoo mm. nuorten piirissä yleistynyt täysraittius. Monet ovat sanoneet, ettei päihtyminen kiinnosta heitä lainkaan, tai ainakin odottavat täysi-ikäisyyteen, ennen kuin kokeilevat mitään. Tällaisessa asenneilmastossa, älykkäiden ihmisten maailmassa, laillistamisella voisi jopa olla toivoa.

Ymmärrän toki, että kirjoittaja saattaa tässä pelätä myös omaa selkärangattomuuttaan, ihmiset usein pelkäävät juuri sitä. Mitä jos minä en kaikesta saarnaamisestani huolimatta osaakaan olla koskematta niihin, mikäli ne tuodaan nenän eteen? Ajatelkaa itse läheisiänne. En minä jaksa uskoa, että äitini juoksisi ostamaan heroiinia vain siksi, että se olisi laillista. Ajatuskin siitä, että huumeongelma räjähtäisi käsiin kaikkien lähtiessä kännissä ostamaan kaikkea on ääliömäistä ihmisten aliarviointia. Tai sitten voin olla täysin väärässä, ja siitä seuraisikin totaalinen zombiapokalypsi. Mutta jotenkaan en jaksa uskoa sellaiseen skenarioon, koska uskon ihmisten kyvykkyyteen ajatella itsenäisesti, tutustua itseensä ja ajatuksiinsa ja ajatusmaailmoihinsa riittävän hyvin, jotta kykenevät tekemään vastuullisia ratkaisuja omassa elämässään ja seisomaan niiden takana. Kun huumausaineet olisivat kaikki samalla viivalla, niistä saatu tieto olisi rehellistä, oikeaa ja kiihkotonta, monet varmasti osaisivat jo suoralta kädeltä sanoa, ettei tämä ole minun juttuni, tai että tuo voisi sopia minun tavalleni nauttia elämästä. Eikä mitään ole edelleenkään pakko vetää. Ei siihen kukaan pakota. Pyrkimyksenä on vain poistaa ongelmia niiltä, jotka niin päättävät tehdä, vähentää riippuvuuksia ja auttaa ihmisiä tulemaan toimeen keskenään. Kaikki me olemme täällä kuitenkin samassa veneessä, niin kauhistelevat "kukkahattutädit", kuin pohjalla pyristelevät "subunistitkin". Me olemme kaikki ihmisiä, omissa elämäntilanteissamme, omissa maailmankuvissamme, ja tärkeintä on lopultakin opetella tulemaan toimeen keskenämme. Ja tässä samastumisen ja yhteenkuuluvuuden tunne auttavat paljon, rakentuivat ne kokemukset sitten mitä kautta tahansa.

Omakuvia

Kaivelin arkistojani tänään tehdäkseni jonkinlaisen retrospektiivin omakuvista, ja löysin mm. pari vuotta sitten nauhoittamani kasetillisen runoja ja tekstejä, jotka nauhoitin kasetille, ja sitten siltä samalta suhisevalta kasetilta koneelle (latauslinkki on kai yhä elossa, jos ketään kiinnostaa. Onpahan sellaista superkvlt kamaa, josta olisi ehkä mukava tehdä muutama kopio niille ihmisille, jotka sitä osaisivat ehkä arvostaakin.) sekä aivan eri paikasta siihen tekemäni kannet alkuperäisessä muodossaan. Se oli mukava ja odottamaton yllätys, kun en muistanut koko homman olemassaoloa ylipäätään. Mutta sitten siihen asiaan, eli taiteellisia omakuvia, elikkäs nykykielellä "selfieitä" vuodesta 2010 eiliseen päivään.

2010

Olin piirtänyt tuona vuonna jonkin verran sarjakuvia, joissa menetin hermoni itsepäisyyttäni ja impulsiivisuuttani jonkun helpon asian kanssa. Päädyin valitsemaan tämän kuvan kertomaan tästä vuodesta, koska se oli jotenkin olennaisin niistä kaikista. Mielenrauha tuosta touhusta löytyi kyllä huomattavan paljon myöhemmin.

2011-2012

Aloin piirtää tätä vuoden 2011 lopussa, mutta väritin sen vasta myöhemmin. Ahdistus oli melko kova ja tunsin vanhenneeni melko paljon melko lyhyessä ajassa. En kasvaneeni, ainoastaan vanhentuneeni.

2012

Piirrustelin tätä Cardiffissa, luukutin Swansia ja koin kaiken olevan hienosti. Tämä on monella tapaa täydellisin kuva, jonka minusta voi koskaan piirtää. Samaan aikaan tutkin myös melko paljon psykedeelejä, Aldous Huxleyn, Alan Wattsin ja monien muiden kirjoituksia ja ajatuksia asioista. Mitä enemmän olin ihmisten kanssa, sitä vahvemmin koin, että ainoa homma joka minulla täällä oikeastaan on, on olla jonkunlaisena shamaanina auttamassa muita ihmisiä ja piirrustelemassa näitä hassuja kuvia ihmiskunnan kollektiivisen kyberluolan seinille. Joten....

Minä 65-vuotiaana

2013

Kananluita ja kasvomaaleja. Mukava vuosi. Vaikka olikin täynnä kaikenlaista ristiriitaa ja hankaluutta.

Syksy 2013

Työkkäri ei antanut mennä töihin ja piti pyöritellä peukaloita ja koittaa ehkäistä erakoitumista jollain tavalla. Siinähän tuo meni, reflektoidessa.

2014

Huutaminen ja monet pienet yksittäiset asiat olivat keskiössä viimevuoden, erilaiset roolit, joita täytyi pitää yllä, Hervantaan kuristumisen tunne, kaikki jotenkin omana kokonaisuutenaan, joka on tiivistetty tähän monellakin tapaa.

2015

Minimalistisempi, levollisempi, toteavampi. En oikein osaa sanoa siitä muuta.

Soul Distortion Blues

Nyt sain duunailtua sen levyn, jota olen panttaillut jo kuukauden päivät ainakin. Soul Distortion Blues on jotain epämääräistä kolistelua, elektronisia kokeiluja ja hauskoja ääniä. Koitin vähän varioida edellisestä, mutta kyllä näillä ihan selkeä funktio on. Dreadlock Junkie Funk ja tämä muodostavat aika selkeästi oman kokonaisuutensa, joka aivan varmasti vie meikän klubimaailman huipulle keikkailemaan kaikki maan Amarillot ja tykittelemään tota itsemurhaEDMää ympäri pikkukyliä. Yeah, right. Tuollaisten tekeminen on vaan omalla tavalla niin hienoa ja palkitsevaa, kaikki maailmassa tuntuu kuulostavan aina paremmalta särön läpi ja elämä urbaanissa yhteiskunnassa ihmisten keskellä sujuu paremmin, kun saa purkaa tällaiset antisosiaaliset taipumuksensa musiikin kautta ulos.

Seuraavana teen luultavasti jotain akustista, kun tuo on nyt saatu pois systeemistä. Tai voisin pitää ehkä hetkellisen hengähdystauonkin, mutta yleensä kun ajattelenkaan jotain sen suuntaista, huomaan tekeväni kahta tai kolmea levyä samaan aikaan. Hengähdystauot eivät vain oikein sovi minulle. Mutta kun nyt vielä ollaan siinä iässä, että sydänkohtaus on toistaiseksi epätodennäköinen, niin painetaan nyt sitten niin kauan, kuin keho kestää. Sitten voidaan pitää burnouttia ja lomaa jollain kriittisellä hetkellä, ja katsoa kuinka elämän suurin tilaisuus, joka tekisi jonkun käänteen kaikkeen tähän, lipuu ohi. No, ei se ehkä ihan niinkään mene. En jaksa uskoa, että näillä omilla hommilla voisin itseäni polttaa loppuun, ennemmin kyse on siitä, mitä ajattelen muiden odottavan. Mutta toisaalta kaikki nekin kokemukset ovat vain hyvää polttoainetta grindcorelle, eli tässä tilanteessa voi vain voittaa. Silti se jonkinlainen hiljaisuuden ja musiikin ja melun tasapaino etsii vielä itseään. Tämä on ikään kuin lokikirjaa sen etsimisestä, henkilökohtaisia merkintöjä matkalta kohti vuoden huippua. Saa nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

Sain Torveenkin uuden illan, joten saa nähdä mitäpä kaikkea sohlailtavaa sinne oikein keksii. Olisi hienoa saada kunnon jumitusavaruuspsykedelia ilta ja jotain visuaalistakin katseltavaa sinne. Piirtoheitin ja litkuja. Jotain sen suuntaista. Sekavan Musiikin Klubeja on kuitenkin mukava järjestää, kun saa ottaa aivan mitä vain itse tahtoo. Mitä enemmän ja mitä sekavampaa, sen parempi.

Hiljaisuuksia.

Sateiset päivät ja märät lahkeet. Sellaisia päiviä, että tekisi mieli lukea, mutta kun tietokoneella odottaa koko ajan jotain pientä näpertämistä, jota soittohommat edellyttävät myös itse soittamisen ohella, on keskittyminen vähän turhan kortilla. Onneksi voi tehdä musiikkia koneella samalla kun näpertää kaikkea sitä ylimääräistä, mutta on se silti vähän ärsyttävää. Vaan kylläpä sillekin sitten tilansa ja aikansa löytyy, ja sitten voi nauttia lukemisesta. Asiat pitää tehdä silloin, kun on niille oikea flow, ja nyt menee näin. Sen ymmärtäminen sen tapahtuessa on aina välillä vain hieman hankalaa, kun on niin helvetin keskittymishäiriöinen (muka) olemassaan. Todellisuudessa olen kuitenkin rauhallinen ja kärsivällinenkin, jos keskityn johonkin. Sen keskittymisen suuntaaminen välillä vain on vaikeampi temppu kaiken intuition ristitulessa.

Tänään käytiin koulussa lävitse Jussi Heikkilän käsitetaideteoksia, ja se oli mielestäni mielenkiintoista. Pidän teoksista, jotka laittavat ajatukset liikkeelle, vaikkeivät ne jollain syvällisemmällä tasolla täysin puhuttelisikaan. Se mistä erityisesti pidin hänen teoksissaan oli paikoittainen zenin vaikutus, kevyen raskaus ja kovan ja raskaan keveys täydellisessä tasapainossa, se suuri hiljaisuus joka tällaisista kompositioista muodostuu. Toivon kykeneväni joskus luomaan jotain samanlaista, mikäli tämä myrsky sisällä joskus tyyntyy, tai mikäli opin sen tyynnyttämään. Mutta tähän nuoruuteen kai kuuluu kaikki tämä impulsiivisuus, intuitiivinen kokeminen intuitiivisen tietämisen ja ymmärryksen sijaan. Pitää kerätä kokemusta, jotta voi kehittyä tietoa yhtään minkään suhteen. Nämä teokset olivat kuitenkin miellyttäviä, oikealla tavalla kutkuttelevia tekeleitä. Etenkin Opetukset, en tiedä löytyykö niistä kuvia, mutta kai niistä saa tietoa jotenkin kerättyä. Se on jotain, mikä ei ole selitettävissä, se on vain ymmärrettävissä.

Olen tänään kuunnellut Godspeed! You Black Emperoria, jonka maailma minun on pitänyt omaksua jo kauan. Sen lisäksi olen luukuttanut yhä Steve Von Tilliä sekä jokin aika sitten löytämääni Kikagaku Moyoa. Tuo on yksi parhaita yhtyeitä, joihin olen kompuroinut todella pitkään aikaan, ja olen kiitollinen siitä sattumasta, joka sen elämääni heitti. Nyt tehdään todella paljon järjettömän hyvää musiikkia, niin paljon, etten ainakaan minä kaipaa yhtäkään uutta Iron Maiden tai Metallica lättyä enää koskaan. Swans sen sijaan saa uudistaa itseään ja koko musiikin maailmaa ja kehittyä mihin suuntaan tahtoo. Mutta kuten ehkä ymmärrätte, kyse on eri asiasta, kun tehdään uutta, eikä vain ryöpätä vähiäkin myrkkyjä ulos vanhoista jutuista.

Näyttäisi myös siltä, että Harhakuvia pääsee pian kuuntelemaan ja ihmettelemään myös Helsingissä, kun vain saadaan päivämäärät säädettyä kohdilleen. Se onkin hyvä, aika nopeasti ollaan muotoutumassa taas Torven housebandiksi, jos ei muitakin keikkoja tule väliin. Seuraavaan Cut To Fit-keikkaankin on enää viikko, ja kaikki alkaa näyttää taas jaksamisen ja nupin kannalta ihan hyvältä.