torstai 29. lokakuuta 2015

Nostalgiatrippi, paskin trippi.

Tänään porauduimme koulussa osaltaan sellaiseen asiaan, jota olen ihmetellyt jo vuositolkulla. Tutkimme lempifilosofini Pekka Himasen suhteellisen pätevää kaaviota, jossa pohjalla pönötti luottamus, sen päällä kannustava tai tukeva yhteisö, ja sen päällä luovuus, rohkeus ja unelmat. Sinänsä aivan validi ajattelutapa, aluksi vähän hankasin yhteisöä vastaan yhteiskunnan käsittävänä konseptina, mutta kun se rajattiin omaan viiteryhmään, eli vaikka bändiin tai saman henkisiin ihmisiin, yms. meni sekin alas jo mukisematta. On tärkeää, että ympärillä on myös luovuutta tukevia ja siihen rohkaisevia yksilöitä, olkoonkin, ettei yhteiskunta ja yleinen ilmapiiri kannustaisi tekemään mitään muita, kuin sosialistisia kuvia Timo Soinista ruispeltojen keskellä auringonlaskussa kesäiltana.

Se mikä oli mielestäni tärkein ja olennaisin asia, oli puhe unelmista. Opettaja sanoi, että siinä vaiheessa, kun muistot ohittavat unelmat tärkeysjärjestyksessä, peli on pelattu. Amen. Tämä on sellainen asia, jota olen ihmetellyt niin suuremmissa, kulttuurisissa, kuin yksilöllisissäkin mittakaavoissa tolkuttoman paljon. Kun me ihmiset nyt kuitenkin kynnämme tätä todellisuutta läpi päivästä päivään tässä arkitietoisuudessamme, voi menneisyyteen jämähtäminen ja sinne tuijottelu romuttaa kaiken pohjan tulevaisuudelle. Kuka haikailee mennyttä terveyttä ja elinvoimaansa, kuka jotain superfisiaalia, kuten vaikkapa bändihommissa usein tulee vastaan jotain kulahtaneita, pallomahaisia menneisyyden haamuja, jotka ratsastavat vanhoilla hommillaan saamatta aikaan mitään relevanttia tässä hetkessä. Toki mennyttä on hyvä tarkastella retrospektiivissä ja ymmärtää, millaisia asioita kävi läpi sitä asiaa tehdessään, mutta en koskaan ole onnistunut ymmärtämään, miten mennyt voisi olla parempi, kuin tuleva. Se tulee illuusiosta jostakin kultaisesta nuoruudesta, jota ei ollut, sinä vain keskityit ympärilläsi oleviin asioihin vähemmän ja olit enemmän sekaisin. En kaipaa yhtäkään mennyttä hetkeä elämässäni, olipa se kuinka hieno tahansa. Maailma on parhaimmillaan juuri nyt, juuri tässä vaiheessa, keskeneräisten töiden ja päälle painavien rahallisten ongelmien ja tulevien juttujen ristipaineessa, jossa ei varsinaisesti tapahdu yhtään mitään.

Mikä minua eniten on hirvittänyt, on katsoa, miten nuoret, joiden pitäisi potkia perseitä ja luoda jotain täysin uutta ja omaperäistä ja hienoa sortuvat helposti siihen Iron Maidenien ja Metallicoiden luukuttamiseen ja uudelleenlämmittelyyn. Mikään ei muutu, jos ei kukaan sotke mitään uutta yhteen. Nyt on vielä meneillään jokin tavattoman voimakas retroaalto, jonka ajatuksena on tehdä jonkin tietyn vaiheen musiikkia mahdollisimman tyylipuhtaasti promokuvia ja irvistelyä myöten. Tällaiselle löytyy toki järjettömän suuri kysyntä niiden keskuudesta, jotka tahtovat pitää kiinni konventioista ja lujittaa tätä oman nuoruutensa voiman tornia, joka todellisuudessa on vain kasa hiiltyneitä raunioita enää tässä vaiheessa. Toki jokainen saa tehdä mitä tahtoo, ja jos laitetaan minun ja heidän levymyyntinsä viivalle, niin kateelliset suomalaisethan täällä taas huutelee. Todellisuudessa olen tällä hetkellä järjettömän onnellinen ja tyytyväinen tähän asemaani. Saan puhua noin sadalle ihmiselle, soittaa musiikkia hieman useammalle, saan kokemuksen siitä, että viesti todellakin menee perille. Tämä on minulle tärkeämpi asia, kuin edes 100 levyn myyminen. Myyn mieluummin kymmenen niille, jotka niitä kuuntelevat. Sitä paitsi maailman muuttamiseen ei tarvita lopultakaan, kuin kourallinen ihmisiä, jos ne sattuvat pönöttämään oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

En jaksa uskoa, että alkaisin koskaan tuijotella menneeseen. En ole sen sortin ihminen. Koska olen ahdistunut elämästä ylipäänsä, tahdon keskittyä siihen sen aikaa, kun saan sitä kokea. Tehdä edes jotain kunnolla. En usko, että soitan grindcorea ollessani 50. Cut To Fit voi yhä olla olemassa, mutta ei silloin kyllä mitään Karman Lakia enää yritetä. Huudan niin kauan, kuin on syitä huutaa. Musiikkia tulen tekemään aina, koska se on ainoa asia, joka on antanut minulle mahdollisuuden kokea olevani osa jotain jatkumoa, jotain olemassaolon ketjua, jotain sellaista, mikä on isompaa kuin minun olemassaoloni. Ja se suuri tuntematon on aina edessäpäin, ei koskaan menneisyydessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti