tiistai 27. lokakuuta 2015

Gira, Bukowski ja Beckett

Sain viimeinkin soittamani keikan itselleni, mielenkiintoista hämyilyä kuunneltavaksi, vaikkei pöytä-äänitettä saakaan soimaan yhtä isosti. Oli silti jännittävääkin kuunnella sitä läpi, koska siitä ei ollut mitään selkeää tai ehjää muistikuvaa olemassa. Olisi kiva järjestää keikkoja enemmänkin, mutten oikein tiedä minne tuota tyrkyttäisi ja keiden kanssa sitä muka soittaisi, mikä musiikki olisi henkisesti edes auttavasti lähellä tuota, ettei yleisölle tulisi jonkun bileräppikeikan jälkeen putkeen heti tuollaista hämyilyä. Pitää nyt katsella mitä tuon kanssa tekee, jos siitä saisi kätevästi puolisen tuntia tiivistettyä, niin siitäkin voisi koittaa duunata vaikka kasetin. Norman Bates Blues Bandin kasettejakin taisi rundin jälkeen jäädä itselle kolme kappaletta, että niitäkään ei ole enää kauheasti, loput Saatanat taisivat mennä Lepakkomiehen keikalla.

Tämän päivää oli vapaata, joten olen lähinnä tehnyt musiikkia. Eli siis ison osan päivästä tappelin kaatuvien tietokoneiden ja muiden tavallisten musiikin tekemiseen liittyvien ongelmien kanssa, enkä saanut aikaan, kuin kolme tai neljä biisiä. Mutta ihan hyvin tällaiselle vapaapäivälle. Tälle vuodelle olen näemmä tehnyt noita omiakin hommia jo 26 levyä, että eipä tässä nyt enää varsinaisesti kellokortti kaulassa huhkita, eikä kyllä ole koskaan huhkittukaan. Musiikin tekeminen on vain tarpeellista ja välttämätöntä, sekä äärimmäisen mukavaa ja tyhjentävää hommaa. Toisin kuin kaatuvat tietokoneet ja muut hankaluudet. Mutta onneksi ne ongelmat voi aina jotenkin väistellä.

Seuraavana voisin kirjoitella joitain rundilla kirjoitettuja hommia ylös, kun kello ei vieläkään ole tuon enempää, eikä suoranaisesti ole kiirettä yhtään mihinkään. Kouluhommana pitäisi vielä tehdä jonkinlainen kuva omasta sankarista. En aio ruveta valitsemaan yhtä, mutta löydän kolme itseeni vaikuttanutta ja inspiroivaa ihmistä melko helposti. Vaikka Neurosis on bändinä ollut itselleni merkittävä osa elämää Swansia huomattavan paljon kauemmin, on Michael Gira asenteensa ja omaehtoisuutensa puolesta helppo nimetä yhdeksi vaikuttavimmista muusikoista ja kirjoittajista, joihin olen koskaan törmännyt. Toinen vastaava hahmo on Bukowski, joka kaiken rehentelyn, ryyppäämisen ja ravien pelaamisen ohella osoitti myös sen, miten likaiset ja rosoiset timantit ovat joskus paljon puhtaita ja hiottuja kiviä kauniimpia. Kolmantena on Samuel Beckett, joka ymmärsi kuoleman ja sanojen harhaanjohtavat ominaisuudet ehkä paremmin kuin kukaan. Näissä kolmessa, näennäisesti maskuliinisissa valkoisissa vanhoissa ukoissa oli hienoa myös ennen kaikkea se, että he kaikki tiedostivat ja tiedostavat oman kokonaisuutensa, luovuuden ja feminiinisyyden osana sitä aivan samaa ihmistä, joka huutaa riivattuna mikrofoniin tai tappelee baareissa, tai saa parittajan puukosta.

Kaikki nämä ihmiset ovat minulle saman voiman, saman idean eri kasvoja. Se tarjoaa myös samastumispinnan, koska koen sen olevan myös omien kasvojeni takana oleva voima, se tehtävä joka minulla olemassaollessani on. Luova työ, oman ja ihmiskunnan kokonaisuuden hahmottaminen ja sen tutkiminen, sekä näiden prosessien ja itseilmaisun voiman sanoiksi laittaminen niiden ihmisten puolesta, jotka eivät siihen jostakin syystä pysty. Sitä kaikki taide lopultakin on, oli sen formaatti ja kohdeyleisö mikä tahansa. Vahvasti ekspressiivinen taide tavoittaa tavallisesti pienemmän joukon, kuin klassinen taide, mutta sen vaikutus omaan yleisöönsä on suurempi, koska yhteys taiteen ja kokijan välillä on henkilökohtaisempi ja voimakkaampi. Klassisen taiteen tekijät ja kannattajat sanovat painivansa ikuisuuksien äärellä, mutta ovat niin oman pyhän tehtävänsä ja intonsa sokaisemia, että erehtyvät luulemaan näkemäänsä objektiiviseksi, äärimmäiseksi totuudeksi.

Meistä kenelläkään ei ole avainta objektiiviseen totuuteen, vaan olemme aina ilmaisemassa jotain subjektiivista, koska emme voi sisällyttää siihen todellisuuteemme mitenkään kaikkia mahdollisia näkökulmia ja voimia, vaan jätämme jotain pois. Tämä rajaus nimenomaan tekee objektiivisimmastakin näkökulmasta aina subjektiivisen, eikä se muutu objektiiviseksi vain siksi, että sitä sanotaan sellaiseksi. Meidän todellisuutemme on aina vain meidän tajuntamme ja aistiemme varassa, josta syystä äärimmäisen puhtaita ja todellisia ideoita voidaan yhtä hyvin lähestyä äärimmäisen vaikutelman kautta. Siinä missä länsimaalainen taide on aina pyrkinyt kuvaamaan sitä mitä silmä näkee, aasialainen taide on keskittynyt pääasiallisesti siihen, mitä mieli näkee, mikä vaikutelma siitä syntyy kokijalle.

Toki joku pitää tällaisia "fiiliksiä" epämääräisinä ja epäluotettavina, mutta siinä on kysymys vain tekijän harjaantuneisuudesta omien tuntemusten ja aistikokemustensa ymmärtämisessä ja havainnoinnissa. On helpompaa nähdä silmien edessä oleva kukka, kuin ymmärtää vaikkapa järisyttävän voimakasta henkistä kokemusta jollakin tavoin maltillisesti ja itsensä ja uskomuksensa kokemuksesta ulkoistaen. Suurin taide on omasta subjektiivisestä vinkkelistä nähdäkseni juuri sitä, jossa tekijä saa naulattua jonkin suuren ja äärimmäisen kokemuksen niin voimakkaana ja alkukantaisena kankaalle tai levylle, ettei sen ymmärtämiseen tarvita pitkällistä selostusta tai koulutusta. Ja juuri sellaisen ilmapiirin ja kokemuksellisen, välittömän ymmärtämisen luomisessa nämä kolme hahmoa ovat mielestäni onnistuneet parhaimmillaan äärimmäisen hienosti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti