J.Kill & Mr. Mule - Kuoleman Verho

Tässä on tällainen lauantain kuva. Koska kaikki laulut kirjoitettu, opeteltu ja soitettu tänään, oli joissain kohdissa pientä jauhamista ja miksaaminen välillä hieman vaikeaa, kun soitin ja lauloin samalle raidalle. Mutta en jaksanut stressata sitä liikaa, koska pidin siitä mitä kirjoitin ja tahdoin saada tämän tänään valmiiksi. Kuoleman Verho on luultavasti laulu, joka jää pyörimään käsiin pitemmäksi aikaa, sekä ehkä Avain. Saa nähdä. Tässä on tällainen stillikuva yhdestä lauantaipäivästä. Musiikki on kaunis ja ihmeellinen asia, etenkin kun se virtaa ulos spontaanisti ja voimalla.

Hallusinaatioita ja juttuja.

Viime yönä, tai oikeastaan aamulla koin jotain, mistä en ole vieläkään ihan varma. Se oli hypnopompinen hallusinaatio, tai jonkinlainen muu unenpöpperössä höperöity köpsähdys. Kuulin kovaa nakerrusta ja narskutusta sängyn alta. Tietysti ajattelin, että koira on varastanut jotain vaarallista ja nakertaa itseään hengiltä. Näin päässäni jo lattialle unohtuneen migreenilääkerasian, jonka koira oli tuhonnut (vaikka tiesin laittaneeni lääkkeet hyllyyn heti apteekkireissun jälkeen). Nakerrus loppui kun heräsin ja liikahdin. Ajattelin ehkä kuvitelleeni sen. Sitten, hetken kuluttua, se alkoi taas. Nousin ja otin puhelimen pöydältä. Kello oli 6.10. Olin niin sekaisin, että luulin sen olevan päivämäärä hetken aikaa. Sohin sängyn alle taskulampulla, hieman kuumottaen sitä, että jos tämä on valveuni, niin sängyn alta voi myös löytyä aivan mitä tahansa. Mutta siellä oli vain tyhjää, ja hämmentyneenä minua tuijottava, seinään nojaava pikkukoira. Ei mitään merkkiä siitä, että eläin olisi syönyt tai nakertanut mitään, yksi keppi oli pureskelemattomana aivan sängyn toisessa päädyssä, eikä koira ollut liikkunut tällä välillä. Menin takaisin sänkyyn, enkä enää kuullut ääntä. Vaihtoehtoja on siis kolme: hypnopompinen hallusinaatio, se, että koira narskuttelee hampaita nukkuessaan, tai se, että minä teen niin, mutta aivoni eivät tajunneet ääntä itseni tuottamaksi. Hammaslääkäri sanoi, että saatan narskutella unissani, mitä en uskonut, mutta saattaahan tuo näemmä pitää paikkansakin. Lääkkeeksi hän ehdotti kuulema "vähemmän stressiä". Good luck trying vaan.

Parit viimepäivät ovat muuten kuluneet sairastelun merkeissä. Nukkuminen on hankalaa, mutta herääminen on vielä hankalampaa, kun henki ei meinaa kulkea oikein suuntaan eikä toiseen, eikä kurkusta saa inahdustakaan. Finnrexin saa pelastaa minut tältä. Onneksi se on kai kuitenkin vähenemään päin. Tänään voisin ehkä tehdä joitain lauluja, olisi vähän sellainen olo, että olisi kiva soittaa akustista kitaraa vaihteeksi. Maailma tuntuu hämmentävän vieraalta nyt, kun se on riisuttu lehdistä ja väreistä. Aivan kuin katselisi jotain todellisuuden rautalankamallia, jossa lentävät lintuparvetkin muistuttavat liikeratojensa ja symmetriansa puolesta jotain tarkasti laskettua ja suunniteltua näytönsäästäjää. Syksy on selkeästi tullut sillä aikaa, kun olin pois. Tulihan se kaikkialle muuallekin, mutta ei sitä vain tajunnut huomata ihan samalla tavalla, kun istui autossa katsomassa ikkunasta ulos 5000 kilometriä.

Päädyin My hero tehtävässä ylimääräistä sössötystä välttääkseni tekemään tehtävän pelkästään Michael Girasta, koska toisin kuin Beckett ja Bukowski, hän on tehnyt myös musiikkia. Se on siis jotenkin luonnollisesti näistä ilmentymistä lähimpänä itseä, koska DIY-tekemisessä yhdistyy paitsi vahva ja voimakas visuaalisuus, myös se proosallinen elementti, joka on kaikessa Giran tekemisessä aivan mykistävän voimakas. Tästä syystä tein tällaisen tribuutin. Skannaaminen oli lähes mahdotonta, koska kuva oli liian iso, siitä lievä suttuisuus.

J. Kill & Mr. Mule - I Was Never Anywhere

Tässäpä on musiikkia, jonkinlainen välitilinpäätös autossa istutuista tunneista, melusta ja huutamisesta. Sain kokeilla suoraan koneelle nauhoittamista, mikä mahdollisti joitakin juttuja, mutta lisäsi huomattavan paljon ahdistusta ja turhautumista koneiden kanssa. On käsittämätöntä, miten nämä laitteet, jotka on ohjelmoitu toimimaan tietyllä tavalla, voivat yllättää ja toimia ihan eri tavalla. Nimittäin huonosti. Mutta kuitenkin sitä oppii tekemään asiat jotenkin kiertoteitä pitkin silloin, kun ei muuten meinaa natsata.

Musiikkia on tulossa vielä lisääkin, mutta tuosta pääsin nyt ensimmäisenä eroon, se oli ensimmäisenä valmiina. Vielä on selkeästi ainakin kaksi eri juttua kesken, mutta saa nähdä miten kerkeän niiden kanssa sohlailemaan. Kohta pitäisi alkaa tehdä biisejä Cut To Fitillekin, jotta saadaan splittejä duunailtua, muutamia mielenkiintoisia hommia työn alla, mutta katsellaan niitä nyt ihan rauhassa ajan kanssa, ja keskitytään tämän aikaa tähän. I was never anywhere, because I never left.

Nostalgiatrippi, paskin trippi.

Tänään porauduimme koulussa osaltaan sellaiseen asiaan, jota olen ihmetellyt jo vuositolkulla. Tutkimme lempifilosofini Pekka Himasen suhteellisen pätevää kaaviota, jossa pohjalla pönötti luottamus, sen päällä kannustava tai tukeva yhteisö, ja sen päällä luovuus, rohkeus ja unelmat. Sinänsä aivan validi ajattelutapa, aluksi vähän hankasin yhteisöä vastaan yhteiskunnan käsittävänä konseptina, mutta kun se rajattiin omaan viiteryhmään, eli vaikka bändiin tai saman henkisiin ihmisiin, yms. meni sekin alas jo mukisematta. On tärkeää, että ympärillä on myös luovuutta tukevia ja siihen rohkaisevia yksilöitä, olkoonkin, ettei yhteiskunta ja yleinen ilmapiiri kannustaisi tekemään mitään muita, kuin sosialistisia kuvia Timo Soinista ruispeltojen keskellä auringonlaskussa kesäiltana.

Se mikä oli mielestäni tärkein ja olennaisin asia, oli puhe unelmista. Opettaja sanoi, että siinä vaiheessa, kun muistot ohittavat unelmat tärkeysjärjestyksessä, peli on pelattu. Amen. Tämä on sellainen asia, jota olen ihmetellyt niin suuremmissa, kulttuurisissa, kuin yksilöllisissäkin mittakaavoissa tolkuttoman paljon. Kun me ihmiset nyt kuitenkin kynnämme tätä todellisuutta läpi päivästä päivään tässä arkitietoisuudessamme, voi menneisyyteen jämähtäminen ja sinne tuijottelu romuttaa kaiken pohjan tulevaisuudelle. Kuka haikailee mennyttä terveyttä ja elinvoimaansa, kuka jotain superfisiaalia, kuten vaikkapa bändihommissa usein tulee vastaan jotain kulahtaneita, pallomahaisia menneisyyden haamuja, jotka ratsastavat vanhoilla hommillaan saamatta aikaan mitään relevanttia tässä hetkessä. Toki mennyttä on hyvä tarkastella retrospektiivissä ja ymmärtää, millaisia asioita kävi läpi sitä asiaa tehdessään, mutta en koskaan ole onnistunut ymmärtämään, miten mennyt voisi olla parempi, kuin tuleva. Se tulee illuusiosta jostakin kultaisesta nuoruudesta, jota ei ollut, sinä vain keskityit ympärilläsi oleviin asioihin vähemmän ja olit enemmän sekaisin. En kaipaa yhtäkään mennyttä hetkeä elämässäni, olipa se kuinka hieno tahansa. Maailma on parhaimmillaan juuri nyt, juuri tässä vaiheessa, keskeneräisten töiden ja päälle painavien rahallisten ongelmien ja tulevien juttujen ristipaineessa, jossa ei varsinaisesti tapahdu yhtään mitään.

Mikä minua eniten on hirvittänyt, on katsoa, miten nuoret, joiden pitäisi potkia perseitä ja luoda jotain täysin uutta ja omaperäistä ja hienoa sortuvat helposti siihen Iron Maidenien ja Metallicoiden luukuttamiseen ja uudelleenlämmittelyyn. Mikään ei muutu, jos ei kukaan sotke mitään uutta yhteen. Nyt on vielä meneillään jokin tavattoman voimakas retroaalto, jonka ajatuksena on tehdä jonkin tietyn vaiheen musiikkia mahdollisimman tyylipuhtaasti promokuvia ja irvistelyä myöten. Tällaiselle löytyy toki järjettömän suuri kysyntä niiden keskuudesta, jotka tahtovat pitää kiinni konventioista ja lujittaa tätä oman nuoruutensa voiman tornia, joka todellisuudessa on vain kasa hiiltyneitä raunioita enää tässä vaiheessa. Toki jokainen saa tehdä mitä tahtoo, ja jos laitetaan minun ja heidän levymyyntinsä viivalle, niin kateelliset suomalaisethan täällä taas huutelee. Todellisuudessa olen tällä hetkellä järjettömän onnellinen ja tyytyväinen tähän asemaani. Saan puhua noin sadalle ihmiselle, soittaa musiikkia hieman useammalle, saan kokemuksen siitä, että viesti todellakin menee perille. Tämä on minulle tärkeämpi asia, kuin edes 100 levyn myyminen. Myyn mieluummin kymmenen niille, jotka niitä kuuntelevat. Sitä paitsi maailman muuttamiseen ei tarvita lopultakaan, kuin kourallinen ihmisiä, jos ne sattuvat pönöttämään oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

En jaksa uskoa, että alkaisin koskaan tuijotella menneeseen. En ole sen sortin ihminen. Koska olen ahdistunut elämästä ylipäänsä, tahdon keskittyä siihen sen aikaa, kun saan sitä kokea. Tehdä edes jotain kunnolla. En usko, että soitan grindcorea ollessani 50. Cut To Fit voi yhä olla olemassa, mutta ei silloin kyllä mitään Karman Lakia enää yritetä. Huudan niin kauan, kuin on syitä huutaa. Musiikkia tulen tekemään aina, koska se on ainoa asia, joka on antanut minulle mahdollisuuden kokea olevani osa jotain jatkumoa, jotain olemassaolon ketjua, jotain sellaista, mikä on isompaa kuin minun olemassaoloni. Ja se suuri tuntematon on aina edessäpäin, ei koskaan menneisyydessä.

Dokkaripäivä.

Katsottiin tänään dokumentti Jodorwsky's Dune. En aluksi uskonut korviani, että kyseessä oli  ALEJANDRO JODOROWSKY, ja että katsottaisiin dokumentti tuon yhden mielenkiintoisimman elokuvan velhon tekeleestä, joka ei koskaan tullut valmiiksi. No, katsottiinpa, ja se olikin melko mielenkiintoinen pätkä. Jodorowskyn tekeleistä etenkin Holy Mountain oli niin vaikuttava, että lähes koko sen keston ajan pällistelin monttu auki kaikkea sitä symboliikkaa, jolla jokainen kuva oli ladattu. Silti siihenkin mahtuu tyhjäkäyntiä keskivaiheille, kun ymmärrät, että kaikki planeetat on esiteltävä, kun nyt on alettu esitelläkin, mutta loppu ja etenkin kuolevaisuuden kohtaaminen ovat vaikuttavaa kamaa. Heti dokumentin alussa Jodo sanoi, että Dunen tarkoitus oli olla suuri visuaalinen LSD-trippi. Ja kun työporukkaan mahtui muiden muassa Dalí ja Giger, niin melko vahva epäilys on, että lopputulos olisi ollut aika lähelläkin sitä, mikäli se olisi saatu saattaa loppuun asti. Kannattaa katsoa, jos jostain löytyy, en tajunnut katsoa mistä palvelusta sitä katsottiin. Hienoa oli nähdä miten tarina, jonka lopussa päähenkilö tapetaan, mutta hänen tietoisuutensa on yhtä kaiken elävän tietoisuuden kanssa, päätyi toteuttamaan itsensä. Vaikka elokuvaa ei tehty, sen koko työryhmä ohjaajaansa lukuunottamatta otettiin vääntämään Alieneja ja muita elokuvia, minkä lisäksi monet tuon elokuvan kohtaukset on ryöstöviljelty sellaisenaan muihin elokuviin. Dokumentti oli samankaltainen, kuin Terry Gilliamin moneen kertaan kaatuneesta Don Quijotesta kertova elokuva. Suosittelenkin katsomaan molemmat vaikka putkeen, jos ei ole tullut nähtyä.

Nyt katselen pari viikkoa vanhaa Docventuresin esittämää dokumenttia skientologiasta, kun en reissultani sitä nähnyt. Minulle tuli yllätyksenä lähinnä se, ettei tieto Xenusta ja intergalaktisesta sielujen uudelleenkoulutuksesta ja roolista ihmisten neuroosien aiheuttajana ei olekaan yleistä tietoa, vaan vasta level kolmosen hommia. Ehkä monet eivät jaksaisi vääntää tietään sinne astikaan, mikäli tietäisi, että siellä odottaa kasa höyryävää paskaa. Siinä vaiheessa, kun on maksanut jo itsensä kipeäksi, on jo paljon vaikeampi myöntää itselleen, että on tullut huijatuksi. Ja siinä vaiheessa ihmispsyyke alkaa tehdä omia, hämmästyttäviä akrobaattisia temppujaan. Ihminen on mestari itsensä huijaamisessa, etenkin tiedostamattomassa sellaisessa.

Uskonnot ovat taas erinomaisen tehokkaita käyttämään näitä taipuvaisia akrobaattisia mieliä hyväkseen. Kaikki uskonnot tai kaikki seurakunnat eivät ole systemaattisen pahantahtoisia, mutta uskon, että mitä syrjemmässä ja mitä enemmän eristyksissä johtajat ovat, sitä pienempi riski on jäädä kiinni, sitä enemmän yhteisön luomaa ryhmäpainetta ja laumatautisuutta voidaan käyttää hyväksi. Tällöin todennäköisyys korruptiolle ja kaikenlaiselle henkiselle sairastumiselle kasvaa huomattavasti. Erityisen vaarallista se on juuri skientologian kaltaisissa avoimesti salaisissa yhteisöissä, jotka houkuttavat eksklusiivisuudellaan järjettömän paljon eksyneitä tai epätoivoisia ja toisaalta myös rikkaita ihmisiä puoleensa. Mitä eristyneempi porukka, sitä vaarallisempia rakenteita siellä kehittyy. Mitä enemmän ihmisiä, sitä totaalisemmaksi valta muodostuu, koska ensinnäkin ison ihmismäärän hallitseminen vaatii selkeitä sääntöjä ja rajoja, ja toisaalta myös ihmiset itse alkavat vahtia toisiaan ja luovat yleisen vainoharhaisen ilmapiirin. Toki tällaiset onnistuvat tekemään kaikista uskonnoista pelkkää syöpää suurelle osalle ihmisiä, mutta en usko niiden olevan ihan niinkään pahoja, vaikka saavatkin pahaa aikaan. Silti sekin valta on aina ihmisten käsissä, ihmisten jotka päättävät tietoisesti käyttää uskontoa aseena ja vipuvartena mielen hallitsemiseen. Ja siinä on iso ero oletettuun uskonnon perusajatuksissa kytevään pahuuteen, jota ei sellaisenaan ole olemassa. Lähinnä siis siksi, etten usko minkäänlaiseen absoluuttiseen pahuuteen.

Toimettoman mielen tuotokset.

Päivät toistuivat samanlaisina. Pitkinä, sateisina, viileinä. Tie näytti joka päivä samoja asioita, moottoritien varsia, huoltoasemia, rekkoja, kaupunkeja, jotka tulivat tänään eteen ja jäivät huomenna taakse. Kielet vaihtuivat, maat vaihtuivat ja silti kaikki pysyi samana. Murtaen englantia puhuvat ihmiset, wi-fi-verkkojen metsästys, huoltoasemakahvit, roudaaminen, soittaminen, takaisin autoon roudaaminen, yöpaikan etsiminen, joka ilta samaa erilaista.

---

Hän katsahti väsyneenä ympärilleen hieraisten pitkäksi päässyttä parran sänkeään. Radio soitti tsekkiläistä käännösiskelmää. Huoltoasemalla ei ollut ketään muita. Hän oli niin väsynyt, ettei voinut olla varma siitä, oliko hän itsekään siellä. Hän tuijotti juomahyllyä pysähtyneenä lamauttavan valintojen määrän äärelle. Myyjä, keski-ikää lähestyvä nainen naputteli kärsimättömänä kassaa. Moneskohan vastaava haamu hän tänä yönä oli? Viides? Viidestoista? Lopulta hän valitsi hyllystä veden, maksoi sen ja astui ulos kylmään yöhön.

----
Katsoin käsiäni. Ne olivat toimettomat, makasivat kynä kädessä. Vailla mitään halua kirjoittaa minulle lausettakaan. Turhauduin niiden toimettomuuteen. Kaikki on tehtävä aina itse. Niin muusan silittäminen, kuin sen kuristaminenkin.

-----

Hän seisoi pellon laidassa lapioimassa kahta syvää kuoppaa. Ilta-aurinko laski kuusiharjan taa ja värjäsi tienoot vuotavalla punaisella sävyllä. Hän hikoili vähän, vaikkei enää ollutkaan yhtä kuuma kuin päivällä. Hän yritti saada kuopat tehtyä yhtä syviksi, mikä oli silmämääräisesti melko haastavaa. Kaivaminen oli muutenkin raskasta, eikä häntä niin kauheasti huvittanut jatkaa sitä. Kun aurinko oli jo hävinnyt yön pimeyteen, hän oli tyytyväinen monttuihinsa. Hän pyöräytti vanhempansa kuoppiin, kummankin omaansa. Hän peitti kuopat ja heitti lapion metsään.

---

Istuin yksin sisällä, sälekaihtimet kiinni, aivan hiljaa. Jos kukaan ei tiedä minun olevan täällä, jos kukaan ei näe, ei kuule, ei aisti, häviän varmasti tyhjään, liukenen olemattomiin, lakkaan olemasta. Eikä nyt ole jäljellä ketään, ei ketään paitsi minä, minä joka näkee, joka kuulee, ei, ei sittenkään. Ei minua, koska minä en ole todellinen, minä olen vain tekstiä, kuva jonka sinä luot mieleesi. Ei minua, vain sinä, sinä pidät minut olemassa, joten lopet, pyydän sinua, LOPETA.

Gira, Bukowski ja Beckett

Sain viimeinkin soittamani keikan itselleni, mielenkiintoista hämyilyä kuunneltavaksi, vaikkei pöytä-äänitettä saakaan soimaan yhtä isosti. Oli silti jännittävääkin kuunnella sitä läpi, koska siitä ei ollut mitään selkeää tai ehjää muistikuvaa olemassa. Olisi kiva järjestää keikkoja enemmänkin, mutten oikein tiedä minne tuota tyrkyttäisi ja keiden kanssa sitä muka soittaisi, mikä musiikki olisi henkisesti edes auttavasti lähellä tuota, ettei yleisölle tulisi jonkun bileräppikeikan jälkeen putkeen heti tuollaista hämyilyä. Pitää nyt katsella mitä tuon kanssa tekee, jos siitä saisi kätevästi puolisen tuntia tiivistettyä, niin siitäkin voisi koittaa duunata vaikka kasetin. Norman Bates Blues Bandin kasettejakin taisi rundin jälkeen jäädä itselle kolme kappaletta, että niitäkään ei ole enää kauheasti, loput Saatanat taisivat mennä Lepakkomiehen keikalla.

Tämän päivää oli vapaata, joten olen lähinnä tehnyt musiikkia. Eli siis ison osan päivästä tappelin kaatuvien tietokoneiden ja muiden tavallisten musiikin tekemiseen liittyvien ongelmien kanssa, enkä saanut aikaan, kuin kolme tai neljä biisiä. Mutta ihan hyvin tällaiselle vapaapäivälle. Tälle vuodelle olen näemmä tehnyt noita omiakin hommia jo 26 levyä, että eipä tässä nyt enää varsinaisesti kellokortti kaulassa huhkita, eikä kyllä ole koskaan huhkittukaan. Musiikin tekeminen on vain tarpeellista ja välttämätöntä, sekä äärimmäisen mukavaa ja tyhjentävää hommaa. Toisin kuin kaatuvat tietokoneet ja muut hankaluudet. Mutta onneksi ne ongelmat voi aina jotenkin väistellä.

Seuraavana voisin kirjoitella joitain rundilla kirjoitettuja hommia ylös, kun kello ei vieläkään ole tuon enempää, eikä suoranaisesti ole kiirettä yhtään mihinkään. Kouluhommana pitäisi vielä tehdä jonkinlainen kuva omasta sankarista. En aio ruveta valitsemaan yhtä, mutta löydän kolme itseeni vaikuttanutta ja inspiroivaa ihmistä melko helposti. Vaikka Neurosis on bändinä ollut itselleni merkittävä osa elämää Swansia huomattavan paljon kauemmin, on Michael Gira asenteensa ja omaehtoisuutensa puolesta helppo nimetä yhdeksi vaikuttavimmista muusikoista ja kirjoittajista, joihin olen koskaan törmännyt. Toinen vastaava hahmo on Bukowski, joka kaiken rehentelyn, ryyppäämisen ja ravien pelaamisen ohella osoitti myös sen, miten likaiset ja rosoiset timantit ovat joskus paljon puhtaita ja hiottuja kiviä kauniimpia. Kolmantena on Samuel Beckett, joka ymmärsi kuoleman ja sanojen harhaanjohtavat ominaisuudet ehkä paremmin kuin kukaan. Näissä kolmessa, näennäisesti maskuliinisissa valkoisissa vanhoissa ukoissa oli hienoa myös ennen kaikkea se, että he kaikki tiedostivat ja tiedostavat oman kokonaisuutensa, luovuuden ja feminiinisyyden osana sitä aivan samaa ihmistä, joka huutaa riivattuna mikrofoniin tai tappelee baareissa, tai saa parittajan puukosta.

Kaikki nämä ihmiset ovat minulle saman voiman, saman idean eri kasvoja. Se tarjoaa myös samastumispinnan, koska koen sen olevan myös omien kasvojeni takana oleva voima, se tehtävä joka minulla olemassaollessani on. Luova työ, oman ja ihmiskunnan kokonaisuuden hahmottaminen ja sen tutkiminen, sekä näiden prosessien ja itseilmaisun voiman sanoiksi laittaminen niiden ihmisten puolesta, jotka eivät siihen jostakin syystä pysty. Sitä kaikki taide lopultakin on, oli sen formaatti ja kohdeyleisö mikä tahansa. Vahvasti ekspressiivinen taide tavoittaa tavallisesti pienemmän joukon, kuin klassinen taide, mutta sen vaikutus omaan yleisöönsä on suurempi, koska yhteys taiteen ja kokijan välillä on henkilökohtaisempi ja voimakkaampi. Klassisen taiteen tekijät ja kannattajat sanovat painivansa ikuisuuksien äärellä, mutta ovat niin oman pyhän tehtävänsä ja intonsa sokaisemia, että erehtyvät luulemaan näkemäänsä objektiiviseksi, äärimmäiseksi totuudeksi.

Meistä kenelläkään ei ole avainta objektiiviseen totuuteen, vaan olemme aina ilmaisemassa jotain subjektiivista, koska emme voi sisällyttää siihen todellisuuteemme mitenkään kaikkia mahdollisia näkökulmia ja voimia, vaan jätämme jotain pois. Tämä rajaus nimenomaan tekee objektiivisimmastakin näkökulmasta aina subjektiivisen, eikä se muutu objektiiviseksi vain siksi, että sitä sanotaan sellaiseksi. Meidän todellisuutemme on aina vain meidän tajuntamme ja aistiemme varassa, josta syystä äärimmäisen puhtaita ja todellisia ideoita voidaan yhtä hyvin lähestyä äärimmäisen vaikutelman kautta. Siinä missä länsimaalainen taide on aina pyrkinyt kuvaamaan sitä mitä silmä näkee, aasialainen taide on keskittynyt pääasiallisesti siihen, mitä mieli näkee, mikä vaikutelma siitä syntyy kokijalle.

Toki joku pitää tällaisia "fiiliksiä" epämääräisinä ja epäluotettavina, mutta siinä on kysymys vain tekijän harjaantuneisuudesta omien tuntemusten ja aistikokemustensa ymmärtämisessä ja havainnoinnissa. On helpompaa nähdä silmien edessä oleva kukka, kuin ymmärtää vaikkapa järisyttävän voimakasta henkistä kokemusta jollakin tavoin maltillisesti ja itsensä ja uskomuksensa kokemuksesta ulkoistaen. Suurin taide on omasta subjektiivisestä vinkkelistä nähdäkseni juuri sitä, jossa tekijä saa naulattua jonkin suuren ja äärimmäisen kokemuksen niin voimakkaana ja alkukantaisena kankaalle tai levylle, ettei sen ymmärtämiseen tarvita pitkällistä selostusta tai koulutusta. Ja juuri sellaisen ilmapiirin ja kokemuksellisen, välittömän ymmärtämisen luomisessa nämä kolme hahmoa ovat mielestäni onnistuneet parhaimmillaan äärimmäisen hienosti.

Sellanen reissu.

Feastem, Cut To Fit ja Bende

Kahden ja puolen viikon rundista on vaikea kirjoittaa mitään. Ensinnäkin siksi, että kokemus on niin psykedeelinen ja pitkä, ettei siitä oikein osaa sanoa mitään sellaisille, jotka eivät ymmärrä mitä se on, eikä ole tarvetta sanoa juuri mitään niille, jotka ymmärtävät mitä se on. Kun ei ole yhtään välipäivää, aika menettää merkityksensä. Päivien sisältö on aina sama. Heräät, syöt, autoon, load in, soundcheck, keikka, load out, nukkumaan. Samat naamat ympärillä, sama auto, ihmiset vaihtuu, kaupungit vaihtuu, maat vaihtuu päivissä. Jopa Vili, joka on ollut kahden ja puolen kuukaudenkin rundilla sanoi tämän olevan intensiivisyydessään ihan eri tason hommia. Nyt, kun kaikki on pysähtynyt, tuntuu siltä ettei osaa sanoa oikein mitään mistään. Ihmettelee vain, kun joku ei kannakaan ruokaa nenän eteen tai kerro paikkaa, josta sapuskaa saa, ei tarvitse kantaa romuja eikä miettiä keikkaa ja univajettaan.

Koulussa olo oli aluksi hieman eksynyt. Mietin, että näinköhän tästä tulee mitään. Fiilistä ei parantanut se, että opettaja, jonka tunneilla en ennen ole ollut, veti verhot alas, kaivoi diaprojektorin, piirtoheittimen ja videokaseteille nauhoitetut dokumentit esiin heti kättelyssä. Luulin, että tästä tulisi raskasta ja puisevaa, mutta olin väärässä. Yllättäen huomasin, että ilman tietokoneiden hurinaa ja tökkiviä digidigihommia pystyin keskittymään melko hyvin olennaiseen. Piirtäminenkin sujui. Huomasin myös, että tänä aikana "renessanssi-ihmisen" titteliin ei kyllä tarvita juuri mitään, riittää, että on lukenut pari kirjaa joskus ja osaa päätellä, mitä jotkut suoraan englannista ja latinasta käännetyt termit oikein tarkoittavat. Kaikki taiteeseen, itsen ja tunteiden ja kokemuksen ekspressioon liittyvät asiat vain ovat minusta äärimmäisen mielenkiintoisia. Keskustelen niistä mielelläni pitkästikin kenen kanssa tahansa. On myös hieman hämmentävää olla välillä sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat päättäneet, ettei heissä ole taiteellista luovuutta, vaikka he olisivatkin sitä täynnä. Tai etteivät ole opiskelemassa taidetta. Itse en ole koskaan nähnyt minkäänlaista eroa taiteen ja kokemuksen välillä. Minun tarkoitukseni ainakin tällä koululla on soveltaa nimenomaan viestinnän keinoja ja teorioita taiteen tekemisessä, eikä pelkästään tehdä kivan näköisiä julisteita tai jotain muuta vastaavaa. Kaiken uuden oppiminen kiinnostaa, ja koska taidekin on vain ihmisten välistä viestintää, pullopostia tajunnasta toiseen, on viestintä myös mitä suuremmissa määrin taidetta. Siitä syystä sen oppiminenkin on tärkeää. Nyt olen kuitenkin taas puikoissa, ja alan jäsennellä ajatuksiani vähän kerrallaan.

Unet, 6.10.2015

Viimeyön röhiminen aiheutti sen, että oli lähestulkoon pakko nukkua selällään. En muista mistä luin tai kuka huomautti siitä, että selällään nukkuessa näkee painajaisia herkemmin, mutta jotenkin arkkuun valmis, suora asento saa minut ainakin ahdistumaan hieman herkemmin iltaisin. Joten ehkä se valuu sitten uniinkin. Näin unta, jossa oltiin Terhin kanssa Jalkalassa, sukuni ison talon yläkerran perimmäisessä huoneessa. Maailma oli täynnä zombeja. Niitä oli siinä talossakin, ne kykenivät keskustelemaan ja toimimaan älyllisesti. Sain neuvoteltua parin zombin kanssa sellaisen välirauhan, että meitä ei purra, mutta tiesin ettei se kestäisi mitenkään kauhean kauaa. Yksi zombi koitti koko ajan suostutella minua siihen, että jos nyt ihan vähän purtaisiin, ja sitten kuolevaisuuden vaiva olisi ohi, kun käy läpi sellaisen..."muutoksen". Sanoin, että kun en ihan kauheasti haluaisi. Ehdotin, että voitaisiin pitää siellä nurkkahuoneessa zombeille jotain rave-paikkaa, jos vaan olisi yleinen sopimus, ettei meitä purra. Zombi koitti siltikin ehdottaa, että jos nyt vain purisi. Että ei se ole helppoa niillekään, koska kuolleet hampaat ja kynnet kuluvat aika paljon herkemmin, niinkuin vaikka raapiessa. Zombi alkoi raapia itseään ja kynnet ja kuollut iho alkoivat vain hilseillä pois. Hän ei voinut lopettaa raapimista ja tuijotti vaan itseään ja huusi raapiessaan. Juoksimme heti ulos talosta ja pihalle, siinä vaiheessa herätin itseni ja laitoin unen muistiin.

Toinen uni koski jotain projektia, jossa kuvasimme jonkun kartanon portailla jotain siperian huskya ja yritimme saada sen näyttämään sudelta. En tiedä mihin se liittyi, mutta ilmeisesti olin samassa paikassa soittanut Cut To Fit-keikan ennen sitä, koska minulle tultiin sanomaan, että levyjä on myyty kaksi ja rahat ovat eräällä jätkällä, joka joskus yhdeksän vuotta sitten soitteli bändeissä. Lisäksi kaksi lukioaikaista kaveriani istui jossain puutarhapöydän ääressä ja taputti käsiään ja sanoi, etteivät olisi uskoneet meikän olevan noinkaan hyvä siinä mitä teen. Levyrahat omaava tyyppi tuli tuomaan ne minulle, ja sujautti seassa pienen lapun, jossa luki "kai meikä kuuluu niihin 10 hyvään jätkään maailmassa?" Herätyskello soi, ja olin onnellinen, ettei minun tarvinnut vastata hänelle.

Keskiviikkona lähtee

Ja tässä on havainnollistava kartta retkikuntamme suunnitellusta reitistä ja pysähdyspisteistä. Tulevaisuus näyttää epävarmalta ja uhatulta, mutta niinhän se on näyttänyt läpi historian. Tehtävän tarkoitus on pelastaa Itä-Euroopan villit kansat paskalta musiikilta pysyvästi. Ensimmäinen pysähdyspaikka on keskiviikon Lepakkomies, jossa meidät auttaa lentoon monien tuttujen hippien kasassa pitämä Morkret (sellaisella hassulla, nollan näköisellä o:lla kirjoitettuna). Siitä eteenpäin se onkin sitten vapaapudotusta ja sekoamista. Lepakkomiehen keikalta voi myös ostaa pois nuo viimeiset kappaleet tuosta J. Kill & Mr. Mule -Saatana Saa Aina Omansa kasetista, sekä tuota Norman Bates Blues Bandin Hi-Roshi-Ma. 5 euroa kappale. En ole varma, keretäänkö saada paitoja vielä tuohon, vai ei. Kannattaa tulla katsomaan, niin näkee onko niitä vaiko eikö.

Marraskuu lähenee taas.

En tiedä toimiiko Youtuben listatoiminto bloggerin kautta, mutta jos ei, menkääpä tuupin puolelle luukuttamaan koko levy. Etsiessäni referenssiä hyvälle rumpusoundille eksyin kuuntelemaan taas koko levyn ja se toi välittömästi mieleen niin paljon muistoja ja tuntemuksia ja kokemuksia, että iho kananlihallahan sen sai pitkästä aikaa kuunnella. Sen voima ei tunnu hiipuvan koskaan, mikä on mielestäni hieno osoitus siitä, miten vahvoja musiikin jättämät muistijäljet ovat, ja miten tehokkaasti ne voivat aktivoida koko kokemusmaailman uudestaan. Kuuntelin tätä levyä paljon, kun mummo kuoli, minkä suurin osa harvoista lukijoista varmasti muistaa. Nyt, kun kaikkeen on saanut perspektiiviä, oman voimattomuuden kokemukset ovat entistä selkeämpiä ja terävämpiä.

A Season In The Sky tulee kai ikuisesti olemaan minulle sellainen kappale, jossa tiivistyy paitsi menettäminen, myös oma rajallisuuteni. Olen koko elämäni toiminut muiden ihmisten elämässä, rakentaen, auttaen, korjaten sen minkä voin, pyrkien jonkinlaiseen utilitaristisesti tasapainoisimpaan mahdolliseen tilanteeseen, jossa mahdollisimman monella ihmisellä on mahdollisimman hyvä olla. Kaikkien elämästä ei tule täydellistä, enkä minä voi kaikkien ongelmia ratkaista, mutta voin kuunnella ja tarjota erilaisia näkökulmia, tavallisimmin ulkopuolisia tai jollakin tavalla tolkullisia jatkokysymyksiä tai näkemyksiä. Mutta kuoleman vuorta minäkään en voi siirtää. Ja sen kohtaaminen oli raivostuttavaa, turhauttavaa, raskasta ja ahdistavaa. Miten voin auttaa ketään, jos en voi tehdä mitään sille syvällä piilevälle traumalle, joka ihmisten ongelmat todellisuudessa aiheuttaa, tiedostavatpa he sitä tai eivät?  Minun sanoistani ei ole mitään hyötyä. Epävarmuus puhuu lävitseni taas ja näyttää minulle, etten voi parantaa tai auttaa ketään. Siitä tuossa tunteessa on itselleni kysymys. Siitä, etten voi auttaa, ja ympärilläni olevat ihmiset joutuvat kärsimään.

Ensimmäisen kerran omaksuin tietoisesti tämän roolin kuuden vanhana. Perheemme oli juuri hajonnut, minkä jälkeen myös äitini parhaalle ystävälle tuli avioero. Hän itki äitini makuuhuoneessa ja menin lohduttamaan jotenkin, vaikka jännittikin. En muista sanomisistani muuta, kuin että vaikka se sattuu nyt, niin se helpottaa kyllä. En tosin ole täysin varma siitä, onko tämäkin muisto narratiivisen mielen kehittämä tarina, joka ei välttämättä ole todenmukainen. Mutta jos sitä vasten heijastelee kaikkia tekemisiään liikaa, en ole varma siitä onko eilinenkään todenmukainen. Perjantaista puhumattakaan. Mitä kauemmas menee, sitä epävarmemmaksi käy minkään todellisuus, ja siksi en tahdo koskaan jämähtää paistattelemaan mihinkään menneeseen. Koska se mennyt ei koskaan mennyt niinkuin muistat. Olisi surullista elää kaivaten valhetta, jota ei ole olemassa. Niinkuin niin monet ihmiset aina tekevät. Mitään parempaa aikaa ei koskaan ollut. Parempi aika on aina edessä, vaikka sinne mentäisiinkin huonompien aikojen läpi. Eikä huonompia aikoja voi koskaan kelata ohi. Ne täytyy vain elää läpi.


A Season In The Sky

I had a vision last night, my god was glowing
There was another bridge on fire
And the last wrecks were counted

The sky opened and the blood flowed
A distant cancerous season was upon me
I had a hook in my back and a light to guide me
My words were useless again
The leftovers were playing with my memories of love
I screamed at my god and he let me go
I drifted silently to the desert and began to pray
I came to a pile of ashes and sifted through it looking for teeth
A snake spoke through me again
But I could not heal their wounds
I'm searching for the old spirit of war
With my rough hands and a sharp knife
I need something to cut into so that my god can see me again
To be right again
To see my shadow alone
To get back to the hook a let the light burn in my soul
All I've seen walking through the fire
The figures in my dreams
Run back on me in a psychic scar
As I ride to the dawn

Ilimat mätkyrällä.

Tämä päivä on levittäytynyt eteeni laajana, tylsänä ja tapahtumaköyhänä, mutta silti ihan mielekkäänä. Vili toi eilen pleikkarin ja pelaili Metal Gearia, tänään kävin ostamassa itselleni Red Dead Redemptionin, kun ei maksanut kahtakymppiä enempää. Saanpa ainakin ratsastella pitkin aavikoita ja kuunnella koneelle kasattua aavikkosoittolistaa, joka on täynnä Queens of The Stone Agea ja Mark Lanegania. Ihan mukavaa, paremman touhun ja tekemisen puutteessa. Koira onneksi pitää seuraa, vaikka tunkeekin nyt naamallekin hieman häiritsevästi. Toisaalta voisin maalata yhden taulun, mutta tuo pohja, joka minulla on tyhjänä on vähän ikävä tarkkojen juttujen maalaukseen. Ja nyt tekisi mieli tehdä vähän tarkempaa jälkeä.

On myös ollut melko sosiaalinen olo, mutta silti olen istunut itsekseni kotona. Vili tulee kohta jatkamaan Metal Gearin mättöä, ja se onkin päivän kohokohta. Toinen oli kylmäsavulohipatonki. Jostain syystä se maistui tosi hyvälle. Eli vähissäpä kuitenkin ovat. Yhden biisin tein kuitenkin, sellaisen jota ajattelin jopa ehkä Harhakuville, mutta pitää katsella onko se sopiva. Saa nähdä. Kohtahan se onkin jo kiertuehommien aika. En jotenkin nyt kerkeä oikein sisäistää sitä, olen vain koittanut päästä flunssasta eroon, yllättävän hyvällä menestyksellä. Nenä ei vuoda enää yhtään niin paljon kuin eilen, kurkku ei ole kipeä, mutta räkää irtoaa. Tee ja hunaja ovat ainoat lääkkeet, joita olen tähän ottanut, joten ainakin ne toimivat.

Maailma on tänään ihan hieno paikka ja kaikki on juuri niinkuin pitää. Elämä on kaunis asia, ihmiset ovat mukavia, vaikka ovatkin kaikki lauantaina jossain ihan muualla kuin meikän kämpillä. Ei se mitään. Olkaa, ja pitäkää hauskaa. Meikä hymyilee yksinään täällä nurkassa sen aikaa.

Todellisuus.

Todellisuus on se kokemuksellinen käyttöliittymä tai alusta, jossa me ihmiset toimimme. Vaikka näennäisesti elämme vain yhdessä todellisuudessa, on se eroteltavissa ainakin neljään erilliseen todellisuuteen, ehkä useampaankin, mikäli tekee jaosta karkeamman. Ensinnäkin elämme absoluuttisessa todellisuudessa. Kaikki me olemme paremman todistuksen puutteessa olemassa "jossain", mutta tähän todellisuuteen meillä ei varsinaisesti ole mitään selvää ja varmaa keinoa päästä käsiksi. Tästä syystä elämme pääasiallisesti aistitodellisuudessa, havaintojen ja aistikokemusten maailmassa. Monet erehtyvät pitämään tätä samana asiana, kuin absoluuttinen todellisuus, mutta jokainen joka ymmärtää aistiensa vajavaisuuden tai miten helposti niitä voi huijata, on valmis myöntämään näiden kahden olevan melkolailla eri asia. Absoluuttinen todellisuus, ainakin uusimman kvanttifysiikan teorian ja tiedon mukaan, on pääasiallisesti värähtelyä, ja meidän aivomme ovat se väline, joka rakentaa tästä värähtelystä havaittavan ja eheän todellisuuden.

Aivomme käsittelevät myös niitä päämme sisäisiä abstraktioita, jotka luovat sen subjektiivisen todellisuuden, jossa elämme. Se on meidän omamme, täysin kokemuksemme varainen kaikissa tulkinnoissaan ja havaintoja ohjaavassa mielenkiinnossaan. Siinä me elämme yksityisesti, ja tämä on jo kolmas laskettavissa oleva ulottuvuus. Neljäs on sosiaalinen ulottuvuus, se, jossa me jaamme näitä kokemuksellisia tajuntojamme, luoden niistä yhtenäisen kulttuurin ja sitä myötä myös historian. Tämä kulttuuri toimii meidän välittäjäaineenamme, valmiina kontekstina, jota pitkin välitämme viestit eteenpäin toisillemme.

Kuten Aldous Huxleykin sanoi, ihminen on "amfibiaani" (miksei sammakkoeläintä ole yleisesti käännetty näin?), joka elää useissa todellisuuksissa samanaikaisesti. Nämä todellisuudet eivät missään nimessä ole toisistaan irrallisia, eivätkä mitenkään erillisiä, vaan niillä on paljon yhteisiä rajapintoja. Olemme välillä enemmän, välillä vähemmän kosketuksissa kaikkiin niistä. Esimerkiksi unet ovat tajunnan tila, jossa olemme konkreettisesti erossa monista näistä todellisuuksista, mutta subjektiivinen abstraktioidemme maailma luo niistä mallinnuksia, jotka ovat monesti hämmästyttävän todellisia. Osa minusta haluaisikin nimetä unien todellisuuden erilliseksi todellisuudeksi, mutta katson sen olevan suurimmaksi osaksi kolmatta laatua, joka simuloi muita todellisuuksia aivoille, jotka eivät sillä hetkellä niitä aisti.

Todellisuuden itsensä määritelmänä en ole löytänyt mitään käyttöliittymää kuvaavampaa analogiaa, koska sellaista ei mielestäni olekaan. Todellisuus on jokin sellainen sovellutus, johon me kaikki voimme ottaa osaa yksilöllisen portin kautta, mutta joka on olemassa meistä riippumattomana. Kvanttifysiikan uranuurtaja John Wheeler oli vahvasti sitä mieltä, että tietoisuus on universumin kannalta välttämätöntä. Myös kosmologi Carl Sagan ja filosofi Alan Watts ovat tiivistäneet runollisesti asian niin, että me olemme universumi ihmettelemässä itseään.

Unettomuuksia. Ja unia. Ja juttuja.

Olen viimeöinä nähnyt paljon unia, joista muistan vain vähän. Silti huomaan, että paikat niissä unissa ovat Pertunmaalla, eivät vaikkapa Lahdessa. Se on paikkana niin lähellä arkkityyppistä tuppukylää kuin voi, minkä lisäksi elämäni vaikeimmat vuodet vietin talossa, jonka näen yhä unissani. Kaikki symboliset ja merkittävät unet tapahtuvat tuossa samassa talossa, joka on lähes suoraan psyykeeni symboli. En esimerkiksi koskaan ole unessani käynyt sen talon vintillä. Sillekin on varmasti syynsä. Vuosien aikana talo on korjaantunut ja eheytynyt, joskus joitakin vuosia sitten yläkerran lattia oli vain kasa hataria lautoja. Nyt se näyttää suunnilleen samalta, kuin asuessani siellä. Toissayönä olin Pertunmaan K-kaupassa järjettömän karkkikasan kanssa, ostamassa sitä, mutten koskaan päässyt syöntipuuhiin asti. Yleensä uneni eivät jää kesken tuolla tavalla, ellei kello vain satu soimaan ja keskeyttämään niitä, kuten taisi olla tässäkin tapauksessa.

Viimeyönä en saanut mitenkään älyttömästi unta, kun suurin osa yöstä meni yskiessä tai tukehtuessa. Tässä on nyt vajaa viikko aikaa saada tämä sairaus läpi, jotta pystyy huutamaan 17 päivää putkeen. Vähän jänskättää, kuinka käy, mutta kaipa sitä jotain saa ulos, vaikka kipeänä olisikin. Jos ei muuta, otan delayn mukaan ja vedän vaan järjettömäksi noiseksi koko vitun touhun. Luen sanoja biisien päälle. Tai jotain. Ärsyttävintä kurkkuröhässä ja kaikessa on se, miten paljon tämä vaikuttaa korviin ja kuulemiseen. Äänet kuulostavat kompressoiduilta ja teräviltä, etenkin kun koira innostuu haukkumaan vaikkapa punaiselle autolle tuosta ikkunalaudalta. Kompura on, mutta limitteriä ei, ja koko ajan peakkaa. Pää täynnä räkää ja aivot täynnä paskaa.

Olen lueskellut lisää Oliver Sacksin Hallucinationsia pienen tauon jälkeen. Ohimolohkoepilepsia on kyllä kaikista kohtaamistani neurologisista taudeista mielenkiintoisin, ja se saattaa olla todella monen historiallisen myytin takana, ehkä jopa koko Raamatun kirjoittamisen ja olemassaolon takana, koska se voi tuottaa potilaalle hyvin vahvan ja varman pyhän kokemuksen, ja kuten sivuhuomautuksenakin oli, se on monille laumasieluisemmille ihmisille ihan riittävä syy seurata jotakuta vaikka kuinka pitkälle. Esimerkkinä oli Amerikkalainen nainen, jolle oli jossain kohtauksessa jumala sanonut, että hänen pitää pyrkiä mukaan politiikkaan, vaikkei hänellä ollut mitään kokemusta tai ymmärrystä asiasta. Silti tuhannet ihmiset äänestivät häntä, ja hän hävisi alueellaan vain niukasti. Toisaalta tämä saattaa vain kertoa amerikkalaisten republikaanien.... henkisistä ominaisuuksista.

Pari päivää sitten Vili laittoi minulle linkkinä tämän, pohjustuksella "jäbä." olin otettu.