Erakoituminen

Koko illan väänsin koulutehtäviä, kasvatin leivästi ärsyttävästä päänsärystä ihan oikean migreenin ja kerkesin pällistellä taustalla toisella korvalla ja silmällä jo Watchmenin ja Docventuresin dokumentin uudelleen. Jotenkin Watchmen, vaikka olikin vähän turhan ankeautettua ja tietysti sarjakuvan hengessä tehtyä kamaa onnistui osumaan lähinnä Tohtori Manhattanin, korkeamman älykkyyden vieraantumisella muusta maailmasta. Olen aina ollut sitä mieltä, että korkeampi älykkyys ei koituisi meidän tuhoksemme, vaan se menettäisi kiinnostuksensa ihmiskuntaan, koska mitä enemmän on älykkyyttä, sitä vähemmän on mitään yhteistä meidän kanssamme, ja sitä välinpitämättömämmäksi meitä kohtaan tulee. Siitä ei seuraa aktiivinen viha tai aggressio, vaan pysyvä yhdentekevyyden ja apatian tila. Eikä siihen tarvitse edes olla älykkäämpi. Riittää, että luulee olevansa älykkäämpi. Muutamia vuosia sitten pidin itseäni kai kovinkin paljon keskivertojullia älykkäämpänä, jolloin en kokenut omaavani mitään yhteistä kenenkään kanssa. Sattumalta, mitä enemmän löydät yhteistä muiden ihmisten kanssa, sitä enemmän löydätkin älykkäämpiä ihmisiä ympäristöstäsi ja ymmärrät olevasi ihan hyvässä seurassa. Mutta korkeampi älykkyys on vetäytyvää, ei aggressiivista.

Tämä sopii myös yhteen tämän eilen lukemani, todella vaikuttavan ja hyvän jutun kanssa. Se kertoo Mainessa 27-vuotta metsässä ilman yhtään ihmiskontaktia asuneesta miehestä. Christopher Knight asui metsässä Tshernobilin ydinvoimalaonnettomuudesta asti, sai tarvitsemansa tavarat ja ruoan murtautumalla vähin äänin kesämökkeihin ja varastamalla silloin tällöin jotain henkensä pitimiksi. Kun ajattelee, että hän on ollut metsässä alkeellisella varustuksella 27 talvea, alkaa tajuta miten monta hattua tuota tekoa varten pitäisi nostaa. Se, mikä hänessä erityisesti minua kiehtoi oli kuitenkin ennen kaikkea kaikki se, mitä hänellä oli sanottavanaan ihmisille sen jälkeen, kun poliisit raahasivat hänet pois sieltä ja laittoivat vankilaan. Ei nimittäin yhtään mitään. Hän puhui toimittajalle, mutta vailla mitään varsinaista halua puhua kenellekään tai valistaa ketään. Suosittelen lukemaan koko tuon jutun, koska Christopherin maailmankuva tuntuu jotenkin äärimmäisen kiehtovalta siinä täydellisessä hiljaisuudessa ja minättömyydessä, joka sitä määrittää.

Se sai minut myös ajattelemaan sitä, miten paljon persoonallisuus muuttuu kaupungissa, ihmisten keskellä ollessa. Olen itsekin kymmenessä vuodessa muuttunut täysin sulkeutuneesta, lähes epäterveellä tavalla sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä sellaiseksi ihmiseksi, joka kykenee toimimaan tuntemattomienkin ihmisten kanssa ryhmätöissä ja pitämään yllä jotain sosiaalista verhoa sen aikaa, kun on tarve. En silti vieläkään erityisen paljon nauti ihmisten seurasta, muutamien äärimmäisen hienojen yksilöiden luomia poikkeuksia lukuunottamatta, ja olen paljon mieluummin kaukana ihmisistä, mikäli se on mahdollista. Juuri se on se voima, joka ajaa minua erämaahan, ja erämaa taas on se ajatus, jolla jaksan olla ihmisten keskellä. Kaikkea jaksaa, kun tietää sen loppuvan, ja ihmisiä jaksan, kun olen luvannut itselleni niiden olevan lähinnä ohimenevä ilmiö.

En silti tahdo vaikuttaa kiittämättömältä, koska ymmärrän, että kaikki minun ansioni tai saavutukseni, tai mitä nyt tahtookaan mitata, on syntynyt vain suhteessa muihin ihmisiin. Siksi, että joku ihminen on antanut minulle omastaan, on jättänyt virheeni rankaisematta, on antanut minulle tilaa tai rahoittanut tätä epämääräistä polkuani, kärsinyt jossain kaukana tai auttanut minua tekemään sen, mitä olen tehnyt. Tai ollut täysi mulkku, ja tarjonnut polttoainetta kaikelle tekemiselle. Mikään ei synny tyhjiössä. Mutta missään ei myöskään ole tyhjiötä. Kun on erossa ihmisistä, kääntää katseensa sisäänpäin, ja siellä sitä vasta vilske käykin. Sisältään voi löytää enemmän eri ihmisiä, kuin bussista keskivertoaamuruuhkassa. Kun on koko ajan vastailemassa muiden kysymyksiin, ei voi kuulla itseään, ja juuri siksi joku iso osa minusta tahtoo aina vain hävitä jonnekin, missä on rauhallista. Sieltä pääsee kuitenkin aina pois, jos ei nappaa.