Erakoituminen

Koko illan väänsin koulutehtäviä, kasvatin leivästi ärsyttävästä päänsärystä ihan oikean migreenin ja kerkesin pällistellä taustalla toisella korvalla ja silmällä jo Watchmenin ja Docventuresin dokumentin uudelleen. Jotenkin Watchmen, vaikka olikin vähän turhan ankeautettua ja tietysti sarjakuvan hengessä tehtyä kamaa onnistui osumaan lähinnä Tohtori Manhattanin, korkeamman älykkyyden vieraantumisella muusta maailmasta. Olen aina ollut sitä mieltä, että korkeampi älykkyys ei koituisi meidän tuhoksemme, vaan se menettäisi kiinnostuksensa ihmiskuntaan, koska mitä enemmän on älykkyyttä, sitä vähemmän on mitään yhteistä meidän kanssamme, ja sitä välinpitämättömämmäksi meitä kohtaan tulee. Siitä ei seuraa aktiivinen viha tai aggressio, vaan pysyvä yhdentekevyyden ja apatian tila. Eikä siihen tarvitse edes olla älykkäämpi. Riittää, että luulee olevansa älykkäämpi. Muutamia vuosia sitten pidin itseäni kai kovinkin paljon keskivertojullia älykkäämpänä, jolloin en kokenut omaavani mitään yhteistä kenenkään kanssa. Sattumalta, mitä enemmän löydät yhteistä muiden ihmisten kanssa, sitä enemmän löydätkin älykkäämpiä ihmisiä ympäristöstäsi ja ymmärrät olevasi ihan hyvässä seurassa. Mutta korkeampi älykkyys on vetäytyvää, ei aggressiivista.

Tämä sopii myös yhteen tämän eilen lukemani, todella vaikuttavan ja hyvän jutun kanssa. Se kertoo Mainessa 27-vuotta metsässä ilman yhtään ihmiskontaktia asuneesta miehestä. Christopher Knight asui metsässä Tshernobilin ydinvoimalaonnettomuudesta asti, sai tarvitsemansa tavarat ja ruoan murtautumalla vähin äänin kesämökkeihin ja varastamalla silloin tällöin jotain henkensä pitimiksi. Kun ajattelee, että hän on ollut metsässä alkeellisella varustuksella 27 talvea, alkaa tajuta miten monta hattua tuota tekoa varten pitäisi nostaa. Se, mikä hänessä erityisesti minua kiehtoi oli kuitenkin ennen kaikkea kaikki se, mitä hänellä oli sanottavanaan ihmisille sen jälkeen, kun poliisit raahasivat hänet pois sieltä ja laittoivat vankilaan. Ei nimittäin yhtään mitään. Hän puhui toimittajalle, mutta vailla mitään varsinaista halua puhua kenellekään tai valistaa ketään. Suosittelen lukemaan koko tuon jutun, koska Christopherin maailmankuva tuntuu jotenkin äärimmäisen kiehtovalta siinä täydellisessä hiljaisuudessa ja minättömyydessä, joka sitä määrittää.

Se sai minut myös ajattelemaan sitä, miten paljon persoonallisuus muuttuu kaupungissa, ihmisten keskellä ollessa. Olen itsekin kymmenessä vuodessa muuttunut täysin sulkeutuneesta, lähes epäterveellä tavalla sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä sellaiseksi ihmiseksi, joka kykenee toimimaan tuntemattomienkin ihmisten kanssa ryhmätöissä ja pitämään yllä jotain sosiaalista verhoa sen aikaa, kun on tarve. En silti vieläkään erityisen paljon nauti ihmisten seurasta, muutamien äärimmäisen hienojen yksilöiden luomia poikkeuksia lukuunottamatta, ja olen paljon mieluummin kaukana ihmisistä, mikäli se on mahdollista. Juuri se on se voima, joka ajaa minua erämaahan, ja erämaa taas on se ajatus, jolla jaksan olla ihmisten keskellä. Kaikkea jaksaa, kun tietää sen loppuvan, ja ihmisiä jaksan, kun olen luvannut itselleni niiden olevan lähinnä ohimenevä ilmiö.

En silti tahdo vaikuttaa kiittämättömältä, koska ymmärrän, että kaikki minun ansioni tai saavutukseni, tai mitä nyt tahtookaan mitata, on syntynyt vain suhteessa muihin ihmisiin. Siksi, että joku ihminen on antanut minulle omastaan, on jättänyt virheeni rankaisematta, on antanut minulle tilaa tai rahoittanut tätä epämääräistä polkuani, kärsinyt jossain kaukana tai auttanut minua tekemään sen, mitä olen tehnyt. Tai ollut täysi mulkku, ja tarjonnut polttoainetta kaikelle tekemiselle. Mikään ei synny tyhjiössä. Mutta missään ei myöskään ole tyhjiötä. Kun on erossa ihmisistä, kääntää katseensa sisäänpäin, ja siellä sitä vasta vilske käykin. Sisältään voi löytää enemmän eri ihmisiä, kuin bussista keskivertoaamuruuhkassa. Kun on koko ajan vastailemassa muiden kysymyksiin, ei voi kuulla itseään, ja juuri siksi joku iso osa minusta tahtoo aina vain hävitä jonnekin, missä on rauhallista. Sieltä pääsee kuitenkin aina pois, jos ei nappaa.

The Forecaster

Huomisen Docventuresin The Forecaster oli näemmä jo Areenassa. Mielenkiintoinen, mutta myös ehkä hieman vaarallinen dokumentti, koska tietynlaiset ihmiset saavat aina muutettua peloilla ja ylitulkinnalla tuon kaltaiset aiheet jollakin tavalla salaliittofoliohattuiluksi ja liitettyä sekaan kahdeksannen ulottuvuuden matelijahallitsijat, tai jotain muuta vastaavaa. Onhan tarina pelkästä historiansa tuntevasta matemaatikosta ja valtion viraston pikkusieluisesta ajojahdista huomattavasti tylsempi, mutta luultavasti myös todellisempi, surullisempi ja raaempi. Ehkä tässä mielessä jonkinlainen asioiden ylilyönti toimii defenssinä inhimmillisiä tunteita ja turhautumista vastaan. Mutta siitäkin huolimatta tämän dokumentin tarina Armstrongista ja Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän käsityksistä vapaudesta ja oikeudesta. Ainakaan omaan käsitykseeni oikeudesta ei mahdu ajatus siitä, että ihmistä pyöritellään vankilassa ilman mitään selkeää tuomiota seitsemän vuoden ajan, mutta saatankin olla näissä asioissa jollain tavalla "vinksahtanut".

Ei ole vaikea todeta Armstrongin systeemin pitävän paikkansa. Olen nähnyt sen jo tämän oman lyhyen elämäni aikana todeksi. Olen nähnyt, miten ihmiset unohtavat keskimäärin kahdeksassa vuodessa kaikki edelliset virheensä ja ryssivät samat asiat uudestaan ja uudestaan. Eikä riitä, että Suomi, kaikkia muita maita pari vuotta jäljessä raahustavana valtiona on nähnyt muiden maiden tekevän virheensä, samaan suohon pitää hypätä, missä isoveljen käsi vielä vispaa epätoivoisena ilmaa. Helvetti miten Soinin sössötys on tehnyt Suomen kielelle kunniamurhaa, mitkään analogiat eivät kuulosta enää miltään lippalakkeja käyttävien hedelmien ja plokin neurouksien jälkeen. Se sivuhuomautuksena vain. Olen nähnyt kaksi syvää lamaa, toisen varhaislapsuudessani, ja toisen tässä iässä, jossa moni ikäisistäni tekee lapsensa. Ihmisen muisti tuntuu olevan lyhyt, kyky oppia virheistä huono, ja kyky sopeutua itse luotuihin muutoksiin vielä huonompi. Toisaalta valtaväestö on aina sopeutuvaista, me kykenemme sopeutumaan köyhyyteen ja kurjuuteen lähestulkoon miten päin tahansa, vaikka aluksi aina kuuluukin vastustaa.

Seuraava suuri romahdus seuraa Amrstrongin mukaan torstaina. Toki sen vaikutukset ovat hitaat, mutta ne tuhoavat kuulema euron, koska intressit ovat niin levällään ja euroalueen heikentyessä sijoittajat aivan luonnollisesti koittavat pelastaa oman nahkansa. Se on aivan todennäköistä, koska toisinkuin Yhdysvalloissa, jossa amerikkalaisuus yhdistää kansakunnat ja erilliset valtiot yhdeksi tiiviiksi alueeksi ja kulttuurien sulatusuuniksi, täällä on pienellä alueella aivan erilaisia kulttuureita, joiden välillä ei ole samanlaista luontaista sidettä, koska isoin osa historiasta on kulutettu sotien toisia vastaan. Siitä syystä piirileikki ei käy ihan yhtä sulavasti. Mutta euron olemassaolo on ainakin minusta ollut aivan hyvä asia, on mukavampi pyöriä Euroopassa, kun samat kolikot käyvät lähes jokapuolella, tosin on aivan eri asia mitä sillä samalla rahalla saa missäkin.

On helppo ajatella, että Armstrongiakin tuominnutta systeemiä ohjaa jonkinlainen salaliitto. Silti ehkä vaikuttavin vastaus kaikkeen tähän on tullut mielestäni Watchmenin luojalta Alan Moorelta, joka totesi ihmisten ripustautuvan epätoivoisesti salaliittoihin, koska tämä todellisuus, jossa kukaan ei oikeasti ole puikoissa on monille liian kaoottinen ja pelottava kohdattavaksi.

Tämä on postaus numero 2000

Äsken tuossa ajattelin katsella itseäni pimeästä vessan peilistä. Transformaatioiden havaitsemiseen pitäisi kulua noin kymmenisen minuuttia, mutta aivan välittömästi rajani alkoivat hämärtyä. Kasvojeni edessä seisoi jonkinlainen epämääräinen varjoihminen, joka nielaisi minut, kunnes vain silmäni tuijottivat pimeydessä. Sitten nekin lopulta hävisivät. Silmiä liikuttaessa näkymä palautui normaaliksi ja tämä hämärtyminen alkoi alusta. Se oli mielenkiintoista, keskeltä kasvoja kohti laitoja etenevää pimentymistä. En ole oikeastaan koskaan nähnyt mitään sellaista, ja tuijottelin tätä näkyä ihmeissäni ja innoissani ainakin kymmenen-viisitoista kertaa, vaikka se lievästi ahdistavalta tuntuikin. Se oli silti liian mielenkiintoista, jotta olisin osannut lopettaa.

Tuo pimeys tuntui osaltaan enemmän sellaiselta "ei-miltään", joka migreenissäkin ilmenee, kuin varsinaiselta pimeydeltä. Se ei ole mustalla väritettyä informaatiota, vaan informaation puutetta, sen täydellistä poissaoloa. Se on monesti migreenin hämmentävimpiä puolia, kun ymmärrät jotain olennaista puuttuvan, vaikka tietäisit sen olevan nenäsi edessä. Tämä oli vähän samanlaista. Tuijotin itseäni yrittäen selvittää, mihin minä häviän, mutta sille ei ollut mitään selitystä. Sitä vain häviää. Se siitä.

Havaitseminen ja sen harhauttaminen, eli eri muotoinen hallusinointi, on mielestäni tervettä ja tarpeellista ihmiselle. Vaikka se saattaakin aiheuttaa joissain ihmisissä ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta, se on nimenomaan sitä terveintä sorttia, mitä voi kokea. Se näyttää sinulle, etteivät aistisi ole mitenkään luotettavat, laittaa väistämättä pohtimaan sitä, kuinka paljon olet tässä maailmassa vain aistiesi varassa, ja kuinka väärässä oletkaan pitäessäsi sitä todellisuutena oikein mitenkään päin. Toki juuri se aiheuttaa monille ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta, kun ei voi luottaa mihinkään, mutta siinä se ydin onkin. Kun ei luota aisteihinsa ja etenkään muistoihinsa ehdottomana totuutena, pysyy nöyrempänä myös muiden näkemyksille todellisuudesta ja yrittää ymmärtää niitä suhteessa omiinsa, jolloinka se oikea todellisuus on jonkinlainen keskiarvo kaikkien subjektiivisista kokemuksista. Sitä tiedekin perimmiltään on, eri tutkimusten ja varmistettujen mittaustulosten yhteensovittamista. Yksi tyyppi ei voi todeta todellisuuden olevan jotain, mikäli muut laskevat saman laskun ja saavat eri tuloksen. Myös ihmisten väliset todellisuudet toimivat näin, mutta koska kyse on tunnereaktioista, subjektiiviset kokemukset nousevat suurempaan arvoon. Me kaikki tarvitsemme silti omasta maailmankuvastamme poikkeavia maailmankuvia, jotta kuvamme todellisuudesta ei olisi niin vajaa, kuin millaiseksi se itseen jumittumalla väistämättä jää. Rauhaa ja rakkautta koko maailmalle, lähden syömään.

sunnuntait menee aina turhan nopeasti turhan syvälle.

Sunnuntai on mennyt kovin tyypillisissä sunnuntaifiiliksissä, musiikkia kuunnellen ja dokumentteja katsellen. Suurimman osan aikaa olen vain saanut joitain epämääräisiä flashbackeja keikoilta ja tahtonut vain takaisin soittamaan ja ölisemään jonnekin. Mutta jos ei pääse, niin ei pääse. Maanantai ja arki tulevat aina joskus, ja sitten on vain keskityttävä leikkimään yhteiskuntaa ainakin sen aikaa, kun sitä on edessä. Olen ollut siinä aina ihan helvetin huono. Kaksi keikkaa putkeen, niin olen jo tuhoamassa työpaikkani tai kouluni ja katkaisemassa kaikki siteeni muihin ihmisiin, nyt mennään loppuelämä tällä. Rundit, ihan sama miten lyhyet, ovat siinä kaikkein pahimpia. Mitä enemmän saat viettää aikaa samanlaisten uuvattien seurassa, sitä vähemmän kiinnostaa palata aivan erilaisten uuvattien maailmaan, koska vietit niin monta vuotta elämästäsi etsien edes yhtä samanlaista uuvattia, ollen varma siitä ettei niitä ole olemassakaan. Mutta kaikista oppii löytämään puolensa, kun saa vain riittävästi aikaa pällistellä ihmisiä etäämmältä. Jokaiselle ihmiselle on oma tarkoituksensa, oma sovellutuksensa, oma aikansa. Myös sinulle. Joskus ihmiset eivät enää soitakaan tai tervehdi kaduilla, ja silloin on tärkeää vain tajuta, että sinun aikasi hänen elämässään meni. Hänellä ei ole sinulle enää käyttöä tai tarvetta. Silloin voi vain liikkua eteenpäin.

Katsoin myös Man on wiren, joka oli kyllä ehkä huonoin arvostettu dokumentti, jonka olen nähnyt. Ainoa syy sen palkinnoille ja arvostuksille on selkeästi se, että se on täynnä lähikuvia ja fiilistelyä WTCstä silloin, kun tornit pönöttivät vielä kahden epäilyttävän lähellä toisiaan olevan peniksen tavoin majesteettisina kohti taivaita. Suurin pettymys hetkeen. Katsoin myös dokumentin suomalaisista ufologeista, joka oli ihan sympaattinen kuvaus. Nyt katson James Brown dokumenttia, joka vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, mutta tuo puhuvien päiden armeijallaan mieleen lähinnä Keith Richards-dokkarin, jonka vahvuus oli se, että päähenkilö oli vielä hengissä. Se oli mukavaa katsottavaa, koska se meni nopeasti jonkinlaiseksi kitaraklinikan kaltaiseksi observoinniksi. Ei ole mikään ihme, että Richards on kaikkien huumeidensa jälkeen vielä elossa, kun katsoo vähänkin sen naamaa. Kaikki rypyt ovat tulleet hymystä. On ollut niin hauskaa, ettei ole kerennyt katkeroitua ja kuolla poiskaan. Siinä on ukko, jolla on oikea asenne elämään. Ja mitä nyt olen lukenut viimeaikaisia kommentteja siitä miten rock on ihan paskaa tänä päivänä, en voi olla yhtymättä, etenkin dokumentissa tulleen selvennöksen myötä. Hän nimittäin erotti selkeästi tämän populaarin "rock-musiikin", joka on vain yksi popin muoto, ja "rock'n'rollin", joka on käytännössä kaikki blues, joka rullaa ja futaa. Tätä vasten ymmärrän lausunnon täysin ja yhdyn siihen suurella ilolla.

Menen vielä pitemmälle sanomalla, että kaikki hevi on keski-ikäistynyt ja tylsistynyt pystyyn kuolleeksi rangaksi ja vanhojen retroilujen fiilistelyksi. Kukaan ei tahdo tehdä mitään uutta tai  hyökätä perinteitä vastaan, ja jos tahtoo, hänet koitetaan vaientaa tai jättää huomiotta mahdolisimman tehokkaasti. Musiikin undergroundissa tapahtuu koko ajan kaikkea äärimmäisen mielenkiintoista. Ihmiset ovat liian laiskoja etsimään kaikkea siistiä itse. Mielestäni nyt tehdään paljonkin musiikkia, joka on parempaa kuin koskaan, paljon musiikkia, jonka kaltaista ei vain ole edes ajateltu tehdä aikaisemmin. Muuten se olisi jo tehty. Mutta sitä ei ole ollut. Suomi tarjoaa näemmä tämän vitutuksen puolesta ihan sopivat ja hedelmälliset puitteet sille, että aggressioita ja turhautumia on vain pakko muuttaa ääniksi, ja siksi täällä onkin paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta myös todella paljon sellaista geneeristä huttua, jolle ei ole kauheasti käyttöä. Mutta kuten olen sanonut, jos nämä sludge-aallot ja muut trendit synnyttävät ne Demonic Death Judget ja muut hyvät bändit, niin voi niitä kohden muutama geneerisempi ja mielikuvituksettomampikin bändi lipsahtaa sitten kai olemassaoloon. Kyllä ne siitä häviävät ympäriltä, kun ajat kovenee. Ja parhaat jäävät kuvioihin, kuten aina.

The Blassics Tirrassa

Ajattelin pysyä kotona, kun nyt kuitenkin on tullut tuolla Loviisankadulla pörrättyä koko viime viikko, mutta Leo houkutteli Tirraan sanomalla, että nyt on niin hyvää musaa, että pää räjähtää. Mikäs siinä, tuollaisella myyntipuheella sitä voi lähteä mielellään käpsimään. Katsoin Siwan kohdalla kelloa, joka näytti viittä yli yksitoista, ja laitoin juoksuksi, vaikka ajattelinkin soittoaikataulujen luultavasti venyvän. Olin oikeassa, tulin sisään juuri kun puhallinsoittajat lämmittelivät ja astelivat lavalle.

The Blassics tykitteli sen verta kovalla ja tiukalla tatsilla funkkia, ettei oikeasti paremmasta väliä. Oli niin siistiä nähdä rumpali, jolla ei ole setissä mitään ylimääräistä, crash, ride ja kaksi tomia "peruspalikoiden" lisäksi, ja ennen kaikkea se miten vähän soittoon ylipäätään tarvittiin mitään muuta, kuin haikkaa, virppaa ja basaria. Kaikki muu oli isoimman osan aikaa olemassa vain mausteena. Kitaristin tyylitaju ja kahden äänen riffit ja yhden soinnun biisit olivat yhtälailla inspiroivaa pällisteltävää.

Koko bändistä tuli kaikkinensa mieleen nykypäivän Swans, jolla on helvetisti pajaria eikä yhtään ongelmaa. Rentoa ja löysää, mutta samalla tavalla looppaavaa ja jumittavaa soittoa, jossa kikkailu ei ole pääosassa, vaan se fiilis, jota monet hakevat, mutta harvat saavuttavat. Trumpetti nyt tietysti on itselleni jonkinlainen heikko kohta muutenkin, mutta oli se ilman mitään tasureitakin helvetin hienoa kuultavaa. Tuosta bändistä jäi todella hyvä fiilis, ja varmasti koitan keksiä niille jonkun välin soittaa Torvessakin jossain välissä. Hienoa musiikkia ja hieno ilta.

Oivallus.

Nyt, parin päivän päästä alan tajuta mikä minua tuossa keskiviikon keikassa niin kovasti hämmensi. Sininen valo ajoi minut jotenkin epämääräiseen tajunnantilaan, jossa kaikki hämärtyi omalla hienolla tavallaan. Myös se, mitä ajattelin itse olevani tekemässä. Kun tuo raja hämärtyi, se ei ollut enää varsinaisesti "J. Kill & Mr. Mule"-keikka, sen enempää kuin "Norman Bates Blues Band"-keikka, tai mikään muukaan keikka. Se oli vain musiikkia ja ääntä, ja minä olin se antenni siinä välissä, mutta se mikä siinä oli erityisen hienoa oli se, että se yhdisti nämä asiat, joita olen pitänyt muka jotenkin erillisinä. Se näytti minulle pääni sisäisen dualistisen jaon, ja näytti, että lopultakin ne asiat ovat yksi ja sama, ja minä vain katselen niitä milloin mistäkin vinkkelistä, laitan ne laatikoihin ja koitan antaa niille jotain sellaisia merkityksiä, jotka ovat vain minun asettamiani. Eli siis rajauksia. Mutta jos se tahtoo olla rajaton tai vapaa, se todellakin on, eikä minulla ole siihen enää mitään sanottavaa.

Tuo keikka oli omalla tavallaan pieni satori, valaistumiskokemus ja oivallus, joka ohjaa ehkä taas tekemistä hieman vapaammilla poluille, tai lähinnä metsään ja pois poluista. Tuollaisia keikkoja täytyy ehdottomasti soittaa lisää, koska ne elävät aivan omaa elämäänsä ja tekevät omia asioitaan. Nyt voin ja uskallan luottaa siihen, että musiikki tulee ulos, aina. Sitä minun ei tarvitse pelätä, se on siellä jossakin odottamassa jotain tietä ulos, mitä tahansa, oli se sitten kitara ja vahvistin, tai pelkkä rappukäytävän teräskaide, se on aina siellä jossain. Mutta myös tilanteella on helvetin iso merkitys. Jännitin lähinnä sitä, että joku tulisi siihen eteen seisomaan ja pällistelemään koko keikan ajaksi, kun seison siinä, eikä oikein mitään tapahdu. Tämän musiikin tarkoitus oli ja on ennenkaikkea hiljentää ihmiset, ja sen se tuntuu tekevän. Siitä olen kiitollinen. Se on se tunne, joka toi mieleen ajatuksen siitä, että ensimmäistä kertaa ihmiset tajusivat, mitä meikän nupissa tapahtui, koska he istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Ne ihmiset, jotka olivat paikalla, tunsivat ja kuulivat sen. Parempaa ensimmäistä keikkaa en oikeastaan olisi voinut toivoakaan.

Kuvan otti Raxi.

Seuraavana ohjelmassa on Hobo Tapesin kanssa duunailtu kymmenen kasetin painos Norman Bates Blues Bandin viimeisimmästä läjästä. Sitä saa meikältä tai Cut To Fitin keikoilta kymmenellä eurolla. Otan ne mukaan Eurooppaan, joten ne saattaa mennä yhtä hyvin sielläkin, kun köyhät puolalaiset kiroilee meidän korkeita levyjen hintoja. Huomenna saan kuulla kai tuon keskiviikon keikankin. Jos se on sellaista kamaa, että sitä pystyy käyttämään, duunailen siitä kasetin myös. Cut To Fitin Black Mouth tulee kanssa jossain vaiheessa kasettina. Ja vieläkin aion tehdä sen Lopun Ajan Kansan Lauluja myös. Tässä alkaa olla kohta back katalogia distroksi asti jo ihan omasta takaa.

Impotentti kansakunta

Meillä on nyt kansakunta täynnä impotenttia vihaa ja raivoa. Tyhmempänä kuin koskaan, valmiimpana käyttämään kaikkia mahdollisia vapauksia ja tunkemaan oma sormi mihin tahansa pyllyyn, joka sattuu olemaan vielä sormesta vapaa. En ole itsekään mitenkään parempi. Viimeöisten Lahti-uutisointien jälkeen kuljin tänään kaupungilla katsoen jokaista kaljupäätä aggressiivisesti silmiin. Jos tahdot tapella tai purkaa kiukkua, pura se minuun. Nyt on sellainen fiilis, että saatan purkaa sitä itsekin. Silti tiedän, ettei väkivalta ratkaise mitään. Tuo ikivanha klisee pitää lopulta kuitenkin paikkansa, koska väkivaltaisten käyttäytymismallien arkipäiväistyminen madaltaa kynnystä väkivallan käyttämiselle aina ja kaikkialla. Kun kävelet ympäriinsä vasara kädessä, kaikki ympärillä alkaa muistuttaa naulalta, kuten joskus jossain psykologian tutkimuksessa nerokkaasti todettiin.

Se lääke, mitä tähän tilanteeseen tarvitaan, on informaatio. Ihmisten väkisin kouluttaminen, medialukutaidon kehittäminen ja jonkinlainen kasvatustyö. Tiedän, ettei monikaan näe järkeä internetin keskustelupalstoilla ja kommenttiosioissa pyörimisellä, enkä usko koskaan voivani käännyttää ketään mitenkään päin, mutta eipä se ole juuri mistään pois, että käy kirjoittamassa näkyviin sen, ettei Mitä Vittua ole minkään sortin uutis-sivusto, vaan yhden rahanahneen paskiaisen pitämä avoin blogiportaali. Sen ainoa tarkoitus on tahkota omistajalleen rahaa. Uutisen tarkoitus on informoida. On erittäin ahdistavaa väitellä jonkun uutisen todenmukaisuudesta tai valheellisuudesta, kun toisella osapuolella ei ole edes ymmärrystä uutisen käsitteestä. Koska tämä näköjään on tuleva ammattinikin (ja osin nykyinenkin ammattini) muodossa tai toisessa, katson jonkinlaiseksi ammattieettiseksi velvollisuudekseni valistaa ihmisiä.

Uutinen on todenmukainen, todellinen tieto, joka on tarkistettu ja tarkistettavissa. Joko toimittaja tekee sen itse paikan päältä, tai jokin muu lehti jakaa tietoa uutistoimiston tai toisen lehden välityksellä. Tiedolla on kumminkin joku varmistettava lähde, ja se on tietoa, joka ei ole toimittajan omien mielipiteiden tai olettamusten värittämä. Kun joku hyökkää keskusteluun sanoen "tämä uutinen on ainakin 100 % faktaa." ja kyseinen uutinen itsessään kuuluu seuraavasti

"Varmasti saa tuon jälkeen paljon innokkaita ehdotuksia ja moni noista irakilaismiehistä voi jopa tarjoutua ottamaan naisen vaimoksensa. Onhan se nyt mukavaa kokea kerrankin olevansa haluttu."

 meinaa pää väistämättä räjähtää. Jos yleinen ymmärrys uutisen määritelmästä on tämä, niin ei ole mikään ihme, että joku Mitä Vittua on yleisessä jaossa. Se kertoo vain siitä, ettei meidän kansakunnallamme oikeasti ole riittävästi informaatiota ja kykyä tai ymmärrystä erotella oikeaa informaatiota siitä paskan tulvasta, joka on aina suurempi. Meidän täytyy kasvattaa ihmiset ymmärtämään ja kouluttaa heidät näemmä myös lukemaan, jotta pääsemme tästä päätä särkevästä tyhmyydestä ja ahdasmielisyydestä suuntaan tai toiseen. Nyt olemme jumissa, eikä sormien osoittelu tai mesoaminen muuta kenenkään mielipidettä suuntaan tai toiseen, vaikka vähän tekisikin mieli takoa jonkun päätä seinään. Aivan yhtä paljon jonkun muun tekee mieli takoa minun päätäni seinään. Ehkä meidän pitäisikin vain asettua lajina jonoksi jonkun ison tiiliseinän viereen, jokainen takoo takanaan olevan päätä seinään ja viimeinen tekee mitä tykkää. Tai sitten opiskella vähän. Ai ensimmäinen vaihtoehto on parempi? Jaha.

Keikat meni paremmin, kuin hyvin.

En oikein tajua mitä on tapahtumassa. Kusi nousee päähän, tai jotain vastaavaa. Viimeiset kaksi päivää on tuntunut siltä, että olen ollut näissä musiikkitouhuissa parempi, kuin kai edellisten vuosien aikana ylipäätään. Yksin livenä vetäminen pakottaa kyllä kehittämään itselleen jonkinasteista level upia siinä lavalla seistessäkin, koska ei ole muita ihmisiä, joihin nojata. Mutta kun ei ollut pelkän akustisen varassa, sai tehdä kaiken omilla ehdoillaan ja se oli äärimmäisen vapauttavaa. Ei muita, ei hyvässä, muttei pahassakaan. Eilen sain kuulla myös yhden kaverin "menneen siitä keikasta kai sekaisin", mutten tiedä mitä se pitää sisällään. Oli sitä kyllä itsekin eiliseen asti jossain epämääräisessä puolipsykoottisessa jälkitilassa, en oikein osaa selittää sitä. Tuntui siltä, kuin jotain olisi muljahtanut eri asentoon kuin ennen, eikä sitä voisi enää koskaan kääntää takaisin samoin päin.

Eilen kaikki oli helpompaa. Vaikka Viljamin kanssa vedetty Ei Huvita vähän jännittikin, kun sanoja vaihdeltiin vähän vielä päivälläkin, niin aika hyvin se ehkä kuitenkin meni. Tai siis olen ainakin laulanut paljon paskemminkin. Eikä se kynnys sanoa lauluhommien menneen edes siedettävästi ole itsellä mitenkään hirveän matala, koska se ei ole itselleni mitenkään helppoa, eikä minulla ole mitään tarvetta kusettaa itseäni ja väittää olevani hyvä laulamaan. Mutta kun asia on lähellä sydäntä, löytää sitä paljon enemmän syitä olla kusematta. Harhakuvien keikka taas oli silkkaa hauskuutta ekoista huiluäänistä viimeiseen ujellukseen. Siinäkin pääsee toteuttamaan itseään jotenkin uudella tavalla ja soittamaan hyvien tyyppien kanssa musiikkia, joka tuntuu aina vääntyvän omalaatuiseen ja oman kuuloiseen muotoon ilman mitään ongelmia. Lisäksi tuon kanssa soittaessa on sellainen fiilis, että ihmisillä on kivaa, mikä on....hassua, ja vähän uutta. Cut To Fit perustuu niin erilaisille asioille ja voimille, että tuohon tunteeseen tottumiseen minulla oikeastaan menikin kaksi edellistä keikkaa. Nyt osasin nauttia siitä, tanssia ja sekoilla ja heilua. Löysin oikean vaihteen tähänkin. Nyt tuntuu, että minulla on kolme täysin keskenään erilaista välinettä itseilmaisuun. Se on helvetin hieno fiilis. Tuntuu, että se joku, joka muljahti paikalleen on ihan hyvä juttu.

Ei voi kuin olla nöyränä ja hämmentyneen kiitollisena siitä, miten hienot ihmiset kelpuuttavat meikäläisen räpeltämään omiin juttuihinsa ja miten sitä saa tutustua hienoihin ihmisiin ja jakaa jotain musiikin kaltaista niiden ihmisten kanssa. Miten saa toimia jonain ukkosenjohdattimena jollekin sellaiselle, joka tuntuu tulevan täysin ajan ja avaruuden ulkopuolelta, jostain niin kaukaa, etten voi mitenkään käsittää niiden välimatkojen mittasuhteita. Silti kaikki toimii välittömästi ja mystisesti. Ja tietysti miten saa olla osa porukkaa, joka muuttaa voimaa ja raivoa ääneksi ja puhdistaa sielun kaikesta siitä paskasta, jota ihmiset sinne koittavat lapioida kaksin käsin. Nyt on hetkellisesti sellainen olo, että kyllä tästä vielä hyvä kakku tulee.

Oikein hyvä.

En jäätynyt. En kussut housuun. Mokailin, mutta nauroin omalle hölmöydelleni ja vähän liian nopealle liipasinjalalle, joka polkaisi pari kertaa loopperin pois päältä. Oli kaikin puolin hauskaa ja sain kikkailla niin paljon kuin jaksan. Totesin myös, että soittoergonomian puolesta slide on ihan perseestä verrattuna ruuvimeisseliin. Eilen ei ollut rukaria matkassa ja jouduin soittelemaan slide-putkella, nyt on ranne kipeänä. Keikan jälkeen sain kuulla ehkä suurimpia ja lämmittävimpiä juttuja, mitä oman keikan jälkeen on koskaan tultu sanomaan. Kun entiset ja nykyiset psykenautit tulevat sanomaan, etteivät koskaan ole päässeet pelkän musiikin kanssa noin pitkälle matkalle, ei siinä voi kuin hymyillä. Se on se ainut tehtävä, mikä sillä musiikilla on, ja se teki sen ilmeisen täydellisesti. Siitä tuli sellainen olo, että ei tämä nyt ihan säkääkään sentään aina ole, ja vaikka nämä äänet olisivat yhtä mahdollisia kenelle tahansa, kukaan muu ei jostain syystä käytä niitä, joten tietyllä tapaa on minun velvollisuutenikin käyttää niitä. Ihan vain siksi, että tulevat kuulluksi.

Aloin heti miettiä tulevia juttuja. Noita droppi Bb-kitaroita olisi mukava saada mukaan kanssa, mutta siinä pitäisi melkein olla kampi, jotta äänelle saa tehtyä riittävästi asioita. Tai ei se pakollinen ole, ei minulla ole kampea niin kauan ollut käytössä, että voisin sanoa sen olevan välttämättömyys, mutta kaikenlainen äänen luonnollinen taivuttelu on toki aina plussaa. Eetulta saadussa Paavo Pesusienessä  on kampi, mutta sen mikit tuuttaa kaiken niin täysillä ulos, ettei siitä meinaa saada paljon tolkkua jos soittelee asioita päälle.  Eli nyt suunnitellaan hetki romuja uusiksi, ja sitten voisi koittaa tehdä tuota jossain enemmänkin. Huomasin myös, että laulaminen on kaikkein helpointa silloin, kun se on vain jotain epämääräistä voiman kanavointia.

Fry ja Kammiokin toimivat yllättävän hyvin yhteen. Liskon ja Ugin vahvuus räppihommassa on siinä, että ne on molemmat ihan helvetin hyviä laulamaan. Se tekee tosta räppäämisestä paljon mielenkiintoisempaa, minkä lisäksi biiteistä tulee helvetin hyvällä tavalla mieleen Laineen Kasperi ja Kaucas. Kammiota kannattaa siis tsekkailla, jos ei ole tullut aiemmin vastaan. Pekka Ruoska alussa oli vähän ylläri, mutta ei paha, mukavan rento ja sisäänpäin kääntynyt ote. Fry taas leijaili ihan omissa sfääreissään. Oli puhe, että olisin voinut käydä jotain soittamassa niidenkin kanssa, mutta pakkasin jo romut pois ja lavalla oli ihan riittävästi porukkaa ilman meikääkin. Tuosta tulee luultavimmin jonkunlainen video tai tallenne, linkkailen sitä kun aika on. Oli oikein hyvä.

Syksy tulee.

Mukava syysilta. Kävelin koiran kanssa ja kuuntelin musiikkia. Keskeneräisiä juttuja. Niistä tuli hyvä mieli. Kaikki sopi. Musiikki, ilta, sää, katulamput, kaikki oli yhtä täydellistä, omalaatuista hiljaisuutta. Kaunista ihan vain oman itsensä vuoksi. Eikä siihen tarvinnut nähdä edes tähtiä, ennen kuin lopuksi alkoi pilvet ajelehtia matkoihinsa, ikään kuin muistaen, että niiden kuuluisi olla jossain muualla kuin täällä. Sataa jonnekin muualle. Vaikka huominen jännittää vatsanpohjalla epämääräisenä, suurenakin möykkynä, on tässä silti sellainen hinku päästä soittamaan, etten usko sen menevän välttämättä edes ihan totaalisen munilleen. Olenhan minä tuota hommaa tehnyt jo vaikka kuinka paljon. Ainoa ero on se, että nyt teen kaiken itse. Jos vaan muistan ottaa kaiken romun mukaan, ei ole mitään ongelmaa.

Sain myös sanat biisiin, joka vedetään torstaina. Opiskelin senkin pari kertaa läpi. Pitäähän sitä vähän hinkata, mutta pääpiirteittäin se on aika selkeä homma. Jos nämä kaksi juttua saa tässä jotenkin päin kunnialla läpi, on kaikki aikalailla voiton puolella, ja sitten saa vain soittaa Harhakuvien keikan rauhassa ja nauttia siitä. Tulen olemaan paljon viisaampi torstai-iltana. Saan ehkä huomisen keikan nauhallekin, ja jos se ei mene ihan penkin alle, niin voihan sen ehkä laittaa sitten nettiinkin. Maybe. En varmaan kauhean paljon tule noita kuitenkaan soittamaan. Ehkä noita drone-surinakeikkoja enemmänkin.

Syksyssä on jotain sellaista, mistä pidän valtavan paljon, mutta jota en koskaan muista ajatellessani syksyä. En ennenkuin on syksy. Kaikki triphop kuulostaa paremmalta syksyllä. Ja muutenkin musiikki tuntuu soivan aivan eri tavalla, tai sitten vain kuuntelen tarkemmin, kun kaikki kuolee ympäriltä. Either way...

Soittohommien ajoittainen vaikeus ja autuus.

Soittohommia jännittäessä ja miettiessä tässä on eilinen ja tämä päivä mennyt. Yleensä kun on hirveä mouhotus siitä, että treenit hoidetaan ajoissa, voit olla varma siitä ettei mikään oikeastaan tapahdu ajallaan ja smoothisti. Siksi en yllättynytkään, kun ei edellisillan räppikeikalla meuhkannutta laulajapoikasta oikein meinannut aamulla tavoittaa. En nähnyt niiden keikkaa, mutta Jonestown oli helvetin hyvä. Niiden touhuja katsellessa tulee sellainen hyvä fiilis siitä, että saavat touhuillensa niin paljon arvostusta (ei ole varmaan yhdelläkään grindikeikalla koskaan ole ollut puoliakaan tuosta määrästä porukkaa, joka noilla räppikeikoilla pyörii, mutta se nyt ei ihmetytä). Hyvä, että edes joku saa. Puhe oli vielä tuon keikan jälkeen kuitenkin aikaisesta lähdöstä ja kello 12 vaikutti hyvältä idealta. Lähdettiin joskus kahden korvilla. Siltikin tuntui siltä, että sai soitettua enemmän, kuin missään aiemmissa treeneissä, meni paremmin ja himassakin oli vielä aikaisemmin kuin koskaan. Eli aivan hyvinhän se meni.

Torstain keikka ei siis onneksi jänskätä kauheasti. Toki ennen keikkaa sitten on taas kaikenlaista sahanpurua mahanpohjat täynnä, mutta ei tarvitse miettiä sitä kauheasti etukäteen. On niin hyvä porukka, ettei voi sitä miettiessään juuri muuta kuin hymyillä. Skaalakin on musiikillisesti suht laaja, kaikki on tietysti soittaneet heviä teini-ikänsä, meikällä on nuo grindisohlaukset ja jumitukset, parilla räppitouhut, loput soittelee stoner-rockia. Kaikki on saaneet tehdä niin paljon kaiken näköistä, ettei ole hinkua sellaiselle "perusbändille", että päätettäisiin nyt genre ja tehtäisiin sitten sitä hautaan asti. Kyllä meikä tahtoo tehdä tällä porukalla yhden kunnon noisedronesysteeminkin, sekä triphoppia, kun sitä varten nyt on kerta ihan osaava jätkäkin keulilla. Kapasiteettiä on niin helvetisti, että miksei sitä käyttäisi. Kunhan nyt saa homman alkuun ja kaikki asiat asettuvat uomiinsa. Keikkoja olisi siisti soitella muuallakin kuin Torvessa, mutta eipä siinä ole mitään vikaa koskaan ollut.

Enemmän jännittää yhä omat sohlaukset. Viimeiseen biisiin saan sentään ihan skarpin jätkän auttelemaan kitarahommissa, joten siitä voi tulla oikeasti mielenkiintoista. Silti alan miettiä jo nyt, että jatkoa varten voisi kouluttaa ehkä pari apinaa taustahommiin, niin on varaa rakentaa asioita ja kehittää niitä eteenpäin. Pitää nyt ensin selvitä tuostakin.

Kommunikaatio ja kehitys.

Jossain muistaakseni Aalto-yliopiston lehdessä, jonka satuin selailemaan koulussa läpi, oli Esko Valtaojan haastattelu. Nyt eläkkeelle jäänyt maailmankaikkeuden huippu-ukko sai minutkin taas jotenkin muistamaan sen kaiken viimeaikaisen alleen hautaaman ajatuksen siitä, että kaikki on lopultakin hyvin. Vaikka ihmiskunta osaa maalata omasta ja ympäristönsä tilasta aina helvetin synkkää ja ahdistavaa maailmanlopun kuvaa, me olemme kehittyneet lajina ja ihmisinä viimeisten vuosikymmenten ja jopa ihan viimeisten vuosien aikana todella paljon parempaan suuntaan. Isolta osin siitä on kiittäminen internetiä, joka pitää huolen siitä, että silmien sulkeminen informaatiolta vaatii jo aika voimakasta ja aktiivista otetta. Miinuspuolena toki se, että informaatiota on paljon ja aivan kaikelle voi löytää vahvistavia mielipiteitä, josta syystä inhimmillisen kokemuksen kenttä pirstaloituu. Jokainen saa vahvistuksen omalle näkemykselleen, vakuuttuu sen varmasta oikeellisuudesta ja "genreytyy" omaan lokeroonsa. Se on siinä mielessä vaarallista, että se kehittää kuppikuntaista fundamentalismia, joka vähentää keskinäistä kommunikaatiota siinä vaiheessa, kun ei enää kaivata omalle näkemykselle mitään kyseenalaistusta.

Silti ihmisillä on enemmän kuin koskaan mahdollisuuksia kyseenalaistaa omia näkemyksiään ja käydä keskusteluja, ja se on hienointa. Ja hienointa on huomata se, että toisin kuin joskus ennen, osaan nauttia keskusteluista sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole kanssani juuri mitään yhteistä. Minulla ei ole tarvetta huutaa ja mesota, ellei jossain vaiheessa esitetä jotain räikeän ehdotonta ja varmaa, jolla ei ole oikeassa todellisuudessa mitään pohjaa (klassisin esimerkki: "jos ei äänestä, ei voi valittaa." Jos en kerro sinulle, äänestinkö vai en, miten palikat menee siinä vaiheessa? Entäpä jos en lopeta valittamista, vaikkei sille ei olisikaan sinun mandaattiasi, miten aiot estää kuuntelun, koska se on lähinnä sinun ja näkemyksesi ongelma selvittää, miten olla kuulematta valitustani, ei minun. Lisäksi koko näkemys on mielestäni nurinkurinen, koska äänestämällä olet antanut oikeutuksen tälle systeemille ja hyväksyt sen lopputuloksen, joka näissä demokraattisissa, kansan päättämissä systeemeissä valtaan tulee.). Pääasiassa kuitenkin jaksan pysyä rauhallisena ja ymmärrän muiden ihmisten näkemyksiä. Pohjimmiltaan tahdon ymmärtää, miten näkemykseen on päädytty ja miten ihminen sen itselleen perustelee, koska se auttaa minua ymmärtämään ihmisiä ja heidän henkisiä prosessejaan noin niinkuin ylipäätään.

Valtaoja sanoi myös, että ihmiskunta on jo ohittanut sen vaiheen, jossa kykenisi tuhoamaan itsensä täysin. Olen samaa mieltä siitä. Meitä on jo niin paljon, etteivät edes atomipommit voisi totaalisesti hävittää koko ihmiskuntaa, ellei niitä kaikkia ammuttaisi jotenkin hajautetusti juuri edellisen kantomatkan päähän. Mutta tämä, kuten täysimittainen ydinsota muutenkin, vaikuttaa onneksi melko epätodennäköiseltä skenariolta. Ainakin tässä vaiheessa historiaa. Tulevaisuudessahan asiat voivat toki kääntyä huonompaankin, mutta en jaksa uskoa ihmisten olevan isossakaan mittakaavassa enää niin tyhmiä. Seuraavat haasteet meillä on nähdäkseni ympäristön siivoamisessa ja korjaamisessa, mutta kaikki näyttää silläkin saralla mielestäni valoisammalta, kuin yleisesti annetaan uskoa. Meidän täytyy vain saada ne ihmiset, jotka päättävät uusista hankkeista tajuamaan, että vihreät ja kestävät vaihtoehdot eivät ole mitään hippien sössötystä, vaan ihmiskunnan kehityksen ainoa tulevaisuus. Jos siitä tahtoo takoa rahaa, kannattaa olla edelläkävijänä siinä vaiheessa, kun se on alan kasvun myötä mahdollista. Koska mitä enemmän jotain on, sitä pienempi sen arvo on, ja sitä helpompi sitä on massatuottaa. Sama tulee tapahtumaan uusiutuvan energian laitoksille ja voimaloille ja 3D printtaukselle ja aivan kaikelle muullekin. Ikäväksi sama on tapahtunut myös aseille ja sotateollisuudelle melko isoissa määrin. Mutta nyt tarvitaankin ihmiskunnan selkärankaa ja älykkyyttä ohjaamaan kehitystä pois niistä japanilaisista masturbaatiohanskoista, kohti avointa lähdekoodia ja kestävää kehitystä.

Päässä yksin, pihalla porukassa.

Vilkuilin tänään taas läpi Vicen Youtubestakin löytyvän Aokigahara-dokkarin, ja huomasin taas miten eri asiat on hyvä pällistellä uudestaan parin vuoden välein, koska sinun henkinen kasvusi ja elämäntilanteesi pitää huolen siitä, että keskityt aivan eri asioihin, kuin edellisellä kerralla. Siinä missä ensimmäisellä kerralla huomio kiinnittyi itse metsään ja sen synkkiin sovellutuksiin itsemurhakeskuksena, tuli tällä kertaa keskityttyä enemmän metsän vartijaan, joka oli löytänyt sieltä yli sata raatoa työnsä aikana. Sellaisella ihmisellä luulisikin olevan jotain sanottavaa kuolemasta ja etenkin itsemurhasta.

Ja onhan tuolla. Jotain melko hämmentävääkin sanottavaa, kun sitä ajattelee vähänkin enemmän. Hän sanoi, että vaikka me kuvittelemme kuolevamme yksin, se ei pidä paikkaansa, koska elämme aina kaiken keskellä, yhteydessä kaikkeen siihen mitä ympärillämme on. Emme elä yksin, emmekä kuole yksin, vaikka olisi kuinka syrjäytynyt ja ajattelisi etteivät ihmiset välitä. Tietyllä tapaa olen ajatellut, että me kaikki olemme yksin koko ajan, vankeina omissa pääkopissamme, eikä toisen päähän voi päästä oikeastaan mitään muuta tietä, kuin tekstin kaltaisen viestinnän kautta. Se on ainut tapa välittää ajatuksia ja tunteita konkreettisesti ja selkeästi ihmiseltä toiselle. Sitten tullaankin siihen ongelmaan, että sanat ovat itsessään melko rajaavia, koska meidän mielemme on antanut joka sanalle oman konkretiansa. Tämä on monesti turhauttavaa, mistä syystä yritänkin kehottaa ihmisiä lukemaan ja ymmärtämään myös jokaista väliä, pistettä ja sanomatonta lausetta, kun puhun. Jos sanon jotakin epäselvästi, teen sen yrittääkseni sulkea jonkun abstraktimman kokonaisuuden sanojen piiriin, vaikka tiedänkin sen melkolailla mahdottomaksi. Ja siksi on olemassa taide. Se välittää meille kaiken sen, mihin sanat eivät pysty, sen kokemuksellisen ja abstraktioiden todellisuuden, jota emme voi kuvata sanoin. Siksi yritän jatkuvasti sinkoilla tätä pullopostia joka puolelle, toivoen saavani vastauksia tai edes pieniä merkkitulia jostain kaukaa toisten sisäisten avaruuksien laidoilta.

Silti, vaikka olenkin tätä mieltä päänsisäisestä sulkeutuneisuudestamme, tiedän etten ole yksin. En tässä lähellä, enkä siellä kaukana. Olen äärimmäisen onnekas siitä, että olen löytänyt elämääni näinkin paljon saman henkisiä, hienoja ihmisiä (voitte uskoa pois, että tämä "Minun henkinen" ei ole sitä yleisintä sorttia, eikä näitä ihmisiä ole ollut helppo löytää). Olen siitä myös järjettömän kiitollinen ja pyrin pitämään huolen siitä, ettei yksikään ihminen ole minulle minkäänlainen itsestäänselvyys. Kun nyt lähestytään tasaisen varmasti kahdettatuhannetta (2000.) postausta, on kai aika sanoa jonkunlainen kiitos siitä, että olet roikkunut mukana, aivan sama minkä aikaa.

Pianon ihmeellisyys.

Eilisillan luukutin jostain syystä lähinnä Arvo Pärtiä ja Leif Segerstamia. En tiedä edes selkeämmin miksi, ehkä ne vähän sopivat tähän syksyn fiilikseen, vaikka syksynä tämä onkin niin lämmin, että vieläkin voin aamuseitsemän korvilla käydä shortseissa pihalla koiran kanssa ja todeta, että on niin lämmin ettei tarvitse nykiä pitkiä kalsareita korviin asti. Hyvä syksy tämä tämmöinen, ainakin vielä toistaiseksi. Katselin myös Segerstamin haastatteluja, ja se oli juuri niin psykedeelinen ja arvostettava ukko kun muistinkin. Häntä pidetään klassisen musiikin tuotteliaimpana säveltäjänä, vaikka periaatteessa hän on tehnyt aivan saman kuin minäkin: laskenut irti. Laskenut irti siitä harhasta, että musiikki olisi jotakin ylevää ja vaativaa, jotain sellaista jonka säveltäminen vaatii kapellimestaritutkinnon tai jotain muuta vastaavaa, nimenomaan päinvastoin. Segerstam sanoo, että lapsi osaa säveltää parhaiten, kun ymmärtää, että avaimen reijjästä oikealle päin tulee kiliseviä ääniä ja vasemmalle päin tulee murisevia ääniä. Siinähän se kaikessa ytimekkyydessään on.

Se samastumispinta, mikä itselläni tuohon pimahtaneen joulupukin muotoiseen sydämelliseen ukkeliin on on se, jolla on laskettu irti kaikista niistä rajoitteista, joita kutsutaan perinteiksi ja egoksi. Tai ennemmin itsetietoisuudeksi. Ajatus siitä, että en minä tällaista voi julkaista tai tehdä ei jotenkin vain kuulu tajuntaan. Välillä se toki saattaa hiipiä juttuihin salaa, mutta sitten pitää taas osata nauraa itselleen ja ymmärtää, ettei mikään ole niin vakavaa. Musiikki on hieno lahja, värähteleviä hiukkasia ilmassa, suuri ikuisuuden koodi, jonka meidän aivomme osaavat crackata ja muuntaa suoraksi yhteydeksi toisen ihmisen tajuntaan ja sieluun, sekä siihen aikaan ja paikkaan, jossa hän konkreettisesti on soittanut ja nauhoittanut kyseisen teoksen. Ja se on jo itsessään aika helvetin järisyttävä homma mietittäväksi.

Nyt kuuntelen sitten erään kaverin vinkistä Philip Glassia, joka on tullut vastaan aina silloin tällöin, muttei jättänyt suurempia jälkiä. Nyt Metamorphosis saa minut vain kiroilemaan itsekseni, että "oispa pieno." Onhan tuossa Wurlitzer ja huumeurkua, mutta piano on aivan eri soitin. Se on aivan eri maailma, aivan eri dynamiikka, aivan eri todellisuus! Aina kun pääsen pianon ääreen, meinaan jumahtaa siihen pitemmäksi aikaa. Pieni hetki menee ujoon tutustumiseen, mutta kun soitin intoutuu juttelemaan enemmän, sen soittaminen tuntuu tajuntaa laajentavimmalta asialta maailmassa. Eipä silti huvittaisi ainakaan itse tänne kuudenteen kerrokseen sellaista kantaa, joten taitaa oma piano jäädä lähinnä haaveeksi. Kerran joku oli sellaista minulle lahjoittamassa tämän blogin kautta, mutta kun anonyyminä jätetään kommentti ilman mitään tapaa saada ketään kiinni, niin eipä siinä kauheasti voi tehdä.

Loppukevennöksenä, tässä vielä toissailtainen pääministerin puhe niille, joilta se meni ohi:

Multimedian formaatit

Tänään keskusteltiin mielenkiintoisista asioista, eli tulevaisuudesta. Pohdittiin, miten media ja sen formaatit tulevat muuttumaan tulevaisuudessa. Itse uskon vahvasti siihen, että kaikenlaiset pilvipalvelut tulevat kehittymään paljon ja nopeasti, siihen pisteeseen ettei tarvita suoranaisesti rajoja palvelinten, päätteiden ja käyttäjien välille. Tämä on vahvasti sidoksissa myös meidän energian tuotantomme kehittymiseen. Se on onneksi väistämättä menossa kohti vihreämpää, ekologisempaa ja tehokkaampaa tuotantoa, jossa sähköä voidaan varata akkuihin ja sähköntuotantoa hajauttaa pinta-alallisesti pois yhden voimalan malleista, jotka nyt seisovat kehityksen tiellä. Jos on päässä jumiutuma siitä, että energia pitää tuottaa yhdellä pätevällä voimalalla, niin kyllä vesi-, aurinko- tai tuulivoima voi näyttää järjettömältä, mutta kun näitä eri tapoja tuottaa energiaa voidaan yhdistellä melko monella tavalla, tulisi lähinnä keskittyä keksimään, että miten se tehdään, eikä harata kehitystä vastaan. Kaikki on vielä aika lapsen kengissä, mikä nostaa kustannuksia, mutta kehitys on joka alueella niin nopeaa, että hinnatkin tulevat alas suhteellisen nopeasti.

Tämä tulee muuttamaan myös multimediaa, lankoja ja piuhoja ja yhteensopivuusongelmia tulee olemaan yhä vähemmän ja vähemmän, kun asiat tungetaan kokonaisuudessaan avoimen lähdekoodin pilveen, johon kaikilla olisi vapaa pääsy. Toki voi olla mahdotonta estää sen täyttymistä mainoksista ja pornosta, mutta kaipa nekin ovat olennainen osa inhimmillistä kulttuuria, kun niitä kerta olemme valinneet niin paljon katsella. Mainoksia voisi toki katsoa mielellään paljon vähemmänkin, koska ainakin internet on hitaasti liukumassa siihen hyppyikkunoiden kaaokseen, josta ahdistuin tulevaisuuden skenariona jo vuosia sitten. Jokainen istuu omassa filtterikuplassaan katsomassa kohdennettuja mainoksia, ja kaiken oman aktiivisuuden pääasiallinen tavoite on syöttää evästeitä, jotta mainokset voidaan kohdentaa vielä paremmin.

Puhuttiin myös robotiikan ja interaktiivisuuden kehityksestä, ja sivuttiin ihan vähän sitä, mitä negatiivista siinä voi olla. Ensiksikin, mikäli kaikkea kodin elektroniikkaa voisi ohjata jollain aivosirulla tai muulla foliohattujen kauhistuksella, tarkoittaisi tällainenkin liittymä luultavasti evästetietojen keräämistä ja muuta tietosuoja riskiä. Ja mitä lähemmäs digitalisaatio integroidaan ajatusten ja ajattelun toimintojen kanssa (pystytään jo liikuttelemaan robottikäsiä ajatuksen voimalla ja muuta vastaavaa, joten pitkällä ollaan), sitä vähemmän jää tilaa yksityisyydelle ja sitä korkeampi riski myös jonkinlaisesta aivoihin hakkeroitumisessa on. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa päivässä, kun mietin, että onneksi minkäänlainen telepatia ei ole mahdollista. Ihmisten ajatuksia pystytään tosin tunnistamaan jo hieman sen perusteella, missä päin aivoja syttyy lamppu, ja jos jonnekin NSAlle vaikka kulkisi jonkinlainen syöte datasta, ja hälytyskello soisi vaikka aina tiettyjen toimintojen aktivoituessa.......Niin siinäpä olisi pojilla ja tytöillä kiireinen iltapäivä toimistolla.

Ubique-tekniikasta oli myös puhetta. Siis siitä, että digitaalisuus olisi jo valmiiksi olemassa läsnä kaikkialla. Kaikissa laitteissa, kaikissa huonekaluissa ja kodin pinnoissa. Vaikka tästä tulee itselleni mieleen ensimmäisenä vain kauhuskenario, jossa pesukoneessa on miljoona valikkoa, muttei yhtään toimintoa, ei se kai voi olla vain negatiivinen asia. Ei kai sitä nyt ihan pelkäksi valvonta ja/tai facebook-päivityssovellukseksikaan ole kehitelty. Monet asiat voisi automatisoida täysin, vaikkakin likaisten vaatteiden lattialta kerääminen olisi kai silti tehtävä manuaalisesti. Jotkut asiat nyt on hyväkin tehdä itse. Tai muuten voidaan hypätä sellaiseen Wall-E tulevaisuuteen, jossa vaan pyöritään muodottomina möykkyinä jossain liitävissä sängyissä. No, asentona sekin kai parempi kuin istuminen, mutta jos nyt ei kuitenkaan.

Kirjoittaminen on vain niin kivaa, etten meinaa päästä irti.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun kerta pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa ja se tuntuu jopa palvelevan jotain tarkoitusta, niin menköön. Ehkä se tarvitsi vain jotain polttoainetta, jotain sellaista, mikä saa sen tuntumaan merkityksellisemmältä, kuin kertoa, että kaivoin nenää kahdeksan tuntia ja soittaminen jännittää. Tuo nuorten turhautuma ja aggressio oli sellainen aihe. Toinen, jaetulla kakkossijalla, ovat nyt Sipilän puhe ja Docventuresin sananvapaus jakso. Sipilästä nyt ei jäänyt ihan kauheasti sanottavaa, kun ei hänkään ihan kauheasti sanonut. Kovasti oli vertailua taas naapureihin ja insinöörien paratiisiin, Saksaan, mutta mielestäni olisi mielekkäämpää, jos meillä olisi kerrankin pääministeri, joka katselisi tämän maan asioihin, eikä vain haikaillen ja kaipaillen Eurooppaan. Jos Suomi tahtoo olla edistyksellinen maa, meidän täytyy lyödä Olkiluodot ja Talvivaarat kiinni saman tien, koska ne ovat molemmat viime vuosituhannen juttuja. Ydinenergia ei enää tällä vuosituhannella ole mitenkään edistyksellinen tai edes tehokas tapa tuottaa energiaa. Uusiutuvat luonnonvarat ja hajautettu energiantuotanto ovat, ja kaiken muun hyvän lisäksi niiden rakentaminen ja pyörittäminen luo työpaikkoja vähän tehokkaammin, kuin tämä halpatyövoiman ja betonimyllyn muualta kantaminen. Mutta se siitä. En aio koskaan ottaa lainaa, koska pääministeri sanoi telkkarissa, että tämän velaksi elämisen on loputtava.

Sananvapaus taas tuntui toimivan lähinnä niin, ettei kukaan yritä rajoittaa päällekäin huutamista. Dokumentin katson mitä luultavimmin vasta huomenna, kun en tänään kerennyt kelkkaan, mutta keskustelun kerkesin katsoa. Sananvapaus on sellainen aihe, johon menneisyyden minä suhtautui luultavasti paljon optimistisemmin, koska uskoin ihmisten kykenevän käyttämään järkeään ja sensuroimaan itse itseään. Sitten näin itsestäni, mitä Facebookin tyhjä tekstikenttä, liikaa aikaa ja turhautunut mieli tekee muka älykkäämmällekin ihmiselle. Vaikka sosiaalinen media ja sananvapaus ja kaiken välittömyys on uusi juttu ennen kaikkea vanhemmalle sukupolvelle, joka ei osaa luovia siinä virrassa oikein mitenkään päin, on meillä nuoremmillakin oma osamme siinä, miltä se paskamylly oikein näyttää. Sananvapautta en lähde rajoittamaan missään vaiheessa, mutta ehkä ihmisten pitäisi keksiä vähän kehittävämpiä harrastuksia, kuin istua tietokoneessa tykittelemässä kaikki ensimmäiset ajatuksensa kollektiivisen tajunnan pyörteisiin.

Tässä on oma osansa toki ihan luonnollisella aggressioiden purulla. Kun niille ei ole tarjolla mitään muuta kanavaa, teksti saa toimia välikappaleena. Sellaisena tämäkin blogi alkoi, ja sellainen se taitaa olla välillä vieläkin. En valehtele, että ajattelisin juurikaan sitä, että nämä ovat julkisia tekstejä, joita kuka tahansa voi lukea, ja jotka mahdollinen työnantajanikin näkee. Se ei ole asia, joka kiinnostaa minua kirjoittaessa. Se on asia, jota käsitellään akuutisti sitten, kun sen aika on. Ja on monessa yhteydessä käsiteltykin. Kaikkein kuumottavimmin se ilmenee tilanteissa, joissa keikan jälkeen joku sinulle tuntematon ihminen tulee keskustelemaan kanssasi, ja ymmärrät hänen tietävän sinusta aivan kaiken. Silti se ei saa minua supistamaan tätä tajunnanvirtaa oikeastaan millään tavalla. Koska se on rehellistä. Se on paljasta ja avointa. Se on haavoittuvaista. Se on inhimmillisen kokemuksen, pelkojen ja ahdistusten jakamista siinä missä ilon hetkien ja hyvien iltojenkin jakamista. Hyvät asiat ovat sellaisia, mitkä harvoin päätyvät vaikkapa kenenkään Facebook-virtaan. Tämä blogi taas antaa minulle hieman pitemmät tekstit ja paremmat välineet myös maailman kauneuden jakamiseen. Nyt menen nukkumaan, ja pitkästä aikaa se ei tunnu jo lähtökohtaisesti ahdistavalta ajatukselta. Kaikki on ihan hyvin. Elämä on kivasti. Koitetaan hymyillä ja välittää kanssakuolevaisistamme, vaikka syksy koittaakin muistutella maatuvaisista.

Soittohommia ja aggressioiden purkua.

Päässä on tapahtunut taas miljoona reaktiota sekunnissa, vaikkei käytännössä ole tehnyt paljoakaan. Päivän aikana kerkeää miettiä maailmankaikkeuden tuhoutumista, ahdistua siitä, iloita siitä, ymmärtää oman kuolemansa jatkuvan mahdollisuuden vaikkapa jonkun liikenteessä sekoilijan toimesta tai pullaan tukehtumis-onnettomuudessa, nähdä ohi kävellessä kukat psykedeelisen kirkkaasti loistavina harmaata katua tai paskaista tiiliseinää vasten, pohtia sitä miten siinä tapauksessa, että aivosi ovat vain jossakin kaukana täältä lasipurkissa havaitsemassa todellisuutta se on aivan järjettömän hyvin mallinnettu todellisuus, kun on tajuttu ottaa huomioon myös käytävältä satunnaisesti eteen singahtavat ihmiset, joiden väistäminen onnistuu vain vaivoin.....

Jep. On ollut täyttä päässä. Silti, yrittäessäni laittaa sitä tekstiksi,  tulee lähinnä tunne, että mitä vitun väliä. Pitäisi päästä huutamaan. Ei siihenkään onneksi mitenkään älyttömän kauaa ole, kolmen viikon päästä saa huutaa joka päivä 17 päivää putkeen. Se voi jo olla melkoinen overkill, mutta sittenhän sen näkee. Jos ei käy rajoilla, ei tiedä missä kohtaa ne menevät tuusannuuskaksi. Sitä ennen on mahdollisesti kolme keikkaa stressattavana. Kohta lähden treenailemaan Viljamin kanssa paria biisiä, jotka pitäisi vedellä sitten viikon päästä ennen Harhakuvien keikkaa. Ja sitä edellisenä päivänä on omakin keikka. Jostain aivan käsittämättömästä syystä tuntuu siltä, että sitä keikkaa varten treenaaminen olisi jotenkin huijaamista. Tai että jos tiedän, mitä aion soittaa, se olisi jotenkin kusetusta. Yritän sanoa aivoilleni, että mitä vittua, yleensä kun ihmiset lähtee keikalle, niillä on aika tarkka käsitys siitä, mitä siellä aiotaan soittaa, mutta jotenkin se ei vain istu tuonne omaan tajuntaan. Syytän Cut To Fitiä. Viimeiseen neljään vuoteen ei ole ollut settilistoja olemassakaan, ja vaikka alotus ja lopetuspalikat on samat, saa olla koko ajan säveltämässä suurimman osan setistä päästään. Välillä paremmin, välillä huonommin. Onneksi jätkät ovat niin helvetin skarppeja epäskarpeimmillaankin, ettei siinä paria "MIKÄ!?"-huutoa enempää tarvitse ihmetellä. Ja näin se homma toimii meille. Kun jauhettiin muutama keikka täysin samaa settiä, alkoi se nopeasti maistua puulta. En sillä tavalla aina ihan ymmärrä, miten jotkut jaksavat sitä. Toki sen kuulee soitossa, ja onhan se välillä mukavaa. Kun setti on hanskassa, se on aivan täydellistä murhaa, kenenkään ei tarvitse enää miettiä mitä tulee seuraavaksi, kun se tulee selkärangasta.

Sosiaalinen verkosto kuljetti silmiini tämän blogitekstin Poikien puhelimen pitäjiltä. Nuorten kanssa työskennellessä on saanut monesti törmätä etenkin poikien kohdalla siihen voimattomaan vihaan, joka vaan pyörii onttona, tylppänä möykkynä sisällä, valmiina murskaamaan mitä tahansa, mutta yleensä alistettuna ja kiellettynä niin, ettei siitä pääse eroon, muttei sitä saa oikein kohdatakaan. Tällaiset nuoret tarttuvat mihin tahansa luvalliseen keinoon ilmaista näitä aggressioitaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tehdään sitä mitä aikuisetkin tekevät. Jos aikuiset jakavat Mitä Vittua-artikkeleita ja huutavat ja mesoavat, nuoret miehen alut ovat ensimmäisenä käyttämässä asiaa, joka oikeasti saattaa olla heille yhden tekevä, oman aggressionsa keppihevosena. Olen monesti nähnyt miten monet nuorisotyöntekijät lähtevät tällaiseen äksyilykilpaan mukaan, jolloin saadaan nopeasti aikaan jonkinlainen konfliktin poikanen, jossa nuori pääsee taas polttamaan ylimääräistä öljyä vähän isommalla liekillä. Ainoa neuvoni on, että rauhallisuus ja oma esimerkki rauhoittavat nuorenkin. Toki kaikille löytyy omat kipupisteensä ja omat rajansa. Joidenkin ihmisten kanssa pinna on huomattavan paljon lyhyempi kuin toisten, eikä sille mahda mitään. Niin se vain on. Siksi mitään työtä ei mielestäni saisikaan tehdä yksin, koska kaikilla nuorilla tai muilla "asiakkailla" kuuluisi olla oikeus olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tulee toimeen. Eikä voida olettaa, että yksi ohjaaja/sosiaalityöntekijä/mikälie tulee toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Se ei vain ole mahdollista.

Vihaa ja aggressiota, tai niiden olemassaoloa ei tule kieltää. Niille pitää antaa joku tie ulos. Itsepuolustuslajit eivät ole siihen kauhean sopivia. Tai osa on, osa ei. Muay Thai sopii siihen paremmin, kuin judo, mutta voi olla aika kipeä harrastus, jos ei ole kauhean hyvä siinä. Näiden aggressioiden ja energian olemassaolo ovat myös suurin selitys sille, miksi nuoret ylipäätään harrastavat urheilua. Ei se siinä mielessä koske vain poikia, samanlaisia aggressioita voi yhtä hyvin olla tytöilläkin, monesti vielä pahemmin piilotettuna syyllisyyden tai jonkinlaisen projisoinnin alle. Ajatellaan, että joku täysin inhimmillinen olisi muka "epänaisellista" tai "epämiehekästä" ja sitten meillä onkin jo taas kasvamassa uusi, tehokkaasti sukupuolihäkkeihin ahdettu sukupolvi. Onnekseni olen huomannut kohtaamieni nuorten olevan pääasiassa skarppia porukkaa ja uskon, että asiat tulevat muuttumaan. Mutta meidän täytyy hyväksyä negatiivisten (sekin on perspektiivi kysymys, oikeasti kyseessä on läjä oikeinkin hyödyllisiä motivaattoreita, kun ne vain saadaan kohdennettua oikein) tunteiden olemassaolo ja tarjota niille joitakin luovia tapoja päästä ulos. Luovia siksi, että ne kehittävät monesti myös itsetuntemusta, mitä vaikkapa urheilu ei tee. Toki se on varmaan valmentajasta kiinni, mutta uskon hyvin, että monet valkut ovat tunkemassa kaiken itsetutkiskelun ja muun "nynnyn" tai "akkamaisen" jonnekin taka-alalle, kun nyt tehdään jotain MIEHEKÄSTÄ, eli potkitaan palloa tai lätkitään kiekkoa edes takaisin. Itse koen, että suurin arvo soittohommilla on ollut juuri siinä, että ne ovat pakottaneet minut ymmärtämään luovuuteni olemassaolon ja kohtelemaan itseäni kunnioituksella, käsittelemään omaa persoonallisuuttani ja pohtimaan sen eri puolia. Jotain sellaista, mikä ei olisi urheilun kautta tullut osaksi minua luultavasti ikinä.

Tiskaamisen terapeuttinen voima.

Tiskaaminen on sellainen aktiviteetti, jonka voimaa ei koskaan pitäisi aliarvioida, mutta jota siitä huolimatta lykätään viimeiseen asti. Parhaimmillaan se on tehokkaampaa, kuin iltalenkki tähtien alla. Kuten tuossa äsken. Ymmärsin olevani melko ahdistunut, ainakin tänään. Turhautunut on ehkä parempi sana, koska tuntuu siltä että pitäisi vain rikkoa paikkoja ja huutaa, mutta kun yrittää purkaa sitä johonkin musiikkiin tai muuhun, mitään ei vain tule ulos. Tämäkään teksti ei tule olemaan pitkä. Koulu on alkanut ja kaikki asia on kiinnostavaa ja inspiroivaa. On mennyt päiviä ilman, että edes muistan tämän blogin olemassaoloa. Silti sisuksissa on koko ajan jokin epämääräinen möykky, joka ei anna olla rauhassa. Jotain sellaista, joka liittyy tämän haavan olemassaoloon merkittävällä tavalla. Jos tämän antaa kasvaa umpeen, möykky jää sisään ja korvaa vähitellen kaiken, mitä sisällä on. Kun se vuotaa, se valuu yhdestä siististä haavasta ulos. Ymmärrättekö? Jos siellä enää edes on ketään. "Siellä" ollen se aika ja avaruus, jota juuri tällä hetkellä tuhlaat.

Tämän päivää olen kuunnellut lähinnä Tom Waitsia. Bone Machinea, Blue Valentinesia ja Mule Variationsia. Nyt laitoin vielä Bastardsin. Sitten voisi kuunnella Alicen. Näissä vesissä sitä on hyvä haahuilla, kunnes vähitellen unohtaa miten uidaan ja vajotaan syvemmälle. Kun ei mikään muukaan toimi. Eikä biisejä tule ulos. Tai kuvia. Tai tekstiä. Tai mitään. Tällaiset päivät antavat väläyksen siitä, mitä elämä olisi ilman noita asioita, ja se tuo aikalailla saman tien vanhan itsevihan ja aggressiivisen ylivireen takaisin. Kaipa tämä on vain se sunnuntai, jota en ennen tuntenut. Huomenna pääsee kuitenkin taas kouluun. Oppiminen on sentään aina yhtä mukavaa.

Slaavilainen Duo ja Pietarin Spektaakkeli

Eilen olin Torvessa pitkästä aikaa, ja olipa hyvä että meninkin. Slaavilainen Duo, jossa oli oikeasti joku 5-6 tyyppiä, oli täynnä sitä mystistä jotain, jota aina peräänkuulutetaan. Vaikka harvemmin lämpenen bändeille, jotka soittelevat jotain ikivihreitä ja vetävät sillä helpot fyrkat ja suuren yleisön suosion, tässä oli kaikissa sovituksissa ja improvisoinnissa niin paljon omaa, että muiden biisit toimivat vain jonkinlaisena epämääräisenä viitekehyksenä sille, missä puitteissa koko maalaus oikein maalataan. Ja sitä oli hieno seurata. Siinä oli voodoota ja suomalaista metsäläisyyttä, kulmia ja suota juuri oikeassa suhteessa. Biisit soljuivat sulavasti vaikka aina ei kaikilla meinannut olla hajua siitäkään, mitä lähdetään soittamaan, mutta siitäkin tuli vain hyvä mieli. Ei kaiken tarvitse aina olla niin kuolleeksi harjoiteltua ja valmista. Mikään ei ole tylsempää, kuin seurata jotain sellaista, joka on treenattu hengiltä jo treenikämpällä. Tai siis minusta, monet eivät varmasti kauhean mielellään katso puolivalmista sohellusta, mutta siinä on aina olemassa kaikki eväät siihen, että syntyy jotain täysin uutta, yllättävää ja hienoa. Ja siinä on jotain sympaattista ja samastuttavaa.

Pietarin spektaakkeli taas oli itselleni ehkä juuri näistä syistä väärä bändi tämän jälkeen. Liian vähän voodoota, liian paljon dänkädänkää. Suurempi yleisö näytti nauttivan ja reaktioista kykenin päättelemään, että siellä oli seassa pari jotain suositumpaakin biisiä, eli varmaan jotain musavideohittejä. Parhaiten homma toimi kaikenlaisten rap-crossovereiden kohdalla, silloin oltiin omaperäisiä ja liikuttiin mielenkiintoisella maaperällä, mutta tyylipuhdas rockabilly asiaan kuuluvine sanoineen, jossa tyttö tekee sitä ja tätä, tuntui hieman väkinäiseltä sen rinnalla. Ei sekään bändinä missään nimessä huono ollut, mutta Slaavilaisen Duon paikoin todella lattaritkin sovitukset ja muut soi vielä päässä sen verran kovaa, että olisin kaivannut jotain jatketta siihen suuntaan. Olihan noilla toki yksi reggae seassa.

Ilta oli kaikin puolin mukava, ihmisiä oli sopivasti ja kaikki tuntuivat nauttivan, eli mikäs siinä! Aina mukava nähdä kun kaikilla on kivaa, eikä kukaan ole sellaisessa superänkyröinti fight club-kännissä. Tuli vain hillitön fiilis päästä itsekin soittelemaan. Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa kuitenkaan. Se on edessä taas nopeammin kuin aavistaakaan.

läpäläpä

Tämä ilta oli melko mukava. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain leikkiä helvetin siisteillä pedaaleilla ja soittaa musiikkia ihmisten kanssa. Enempää en oikeastaan osaisi hyvältä illalta edes pyytää, koska musiikki ja sen soittaminen on vain hienointa ja kauneinta, mitä muiden ihmisten kanssa voi tehdä. Alkoi vähän hahmottua ehkä sekin, mitä aion soittaa Torvessa tuolla viikon päästä. Koska en tahdo suunnitella asioita koskaan liikaa, ja koska pidän siitä kaikesta jännityksestä ja pienestä stressistä, jonka tuo tyhjän päällä seisominen aiheuttaa, en aio harjoitella jotain tiettyä juttua tai rakentaa edes mitään biisejä, joilla mennä eteenpäin. Settilistan kuitenkin tiedän, ja se näyttää tältä:
1. ???
2. ???
3. ???
4. ???
5. Saatana Saa Aina Omansa.

Kokemuksesta tiedän, että loopperibiisien kesto on keskimäärin jotain kuuden ja kahdeksan minuutin välillä, ne vain kasvavat luonnostaan jonnekkin sinne asti, ja suunnilleen siellä kohtaa kaikki alkaa tuntua valmiilta ja voi siirtyä eteenpäin. Tarvitsisin vain loopperille jonkinlaisen erillisen volume/expression/minkälie-pedaalin, jolla voisi feidata loopit luonnollisella tavalla. Myös jonkunlaisia polkimella toimivia, ääntä moduloivia pedaaleita olisi kiva kokeilla. Raha tietysti rajoittaa kaikkea vähän, mutta onneksi alkaa olla kaikenmaailman gadget maneja ympärillä, joilla riittää pää ja kyky kolvailla pedaaleita ja efektejä puoli-ilmaiseksi. Sellaisesta ammattitaidosta maksan silti ihan mielelläni, koska se on jotain sellaista, jota arvostan vaikken sitä täysin tajuakaan.

Nytkin tekisi mieli soittaa, mutta ei taida hiljaisuus antaa myöten vahvistimen kanssa soittamiseen. Huomenna voisin kierrellä vähän kirppareita, josko löytäisin jostakin sellaisen soittokuntoisen balalaikan. Tässä on tullut viimeaikoina tehtyä yllättävän paljon kaikenlaista slaavilaispoljentoista musiikkia, joka olisi kaivannut sitä ihan oikeasti, vakavalla naamalla ja tippa linssissä. Mikäli sellaisen löydän, voisin duunata vaikka levyllisen sen suuntaista kamaa. Tuntuu tulevan aika luonnostaan ulos, kaipa se karjalainen juuri työntää itseään ulos tuollaisten valituslaulujen kautta. Jos olet vielä hereillä, eikä sinulla ole mitään muuta tekemistä, kannattaa mennä ulos pällistelemään tähtiä. Ne on helvetin hienoja!

Sukka-Muukkosen seikkailujen loppu.

Löytyy tämän linkin takaa.

Kiireisen mielen tauko

Sain juuri valmiiksi seuraavat Pahoinvoinnin Spiraalit. Sukka-Muukkosen seikkailut saavat loppunsa. Skannaan ne tuossa vähän myöhemmin, kun en herätä ketään tuon värkin rohinoilla. Kirjoittaminen on ollut nyt vähemmällä, kun kouluhommien miettiminen on vienyt energiaa hieman enemmän. Päivät eivät ole vielä kauhean pitkiä, tehtävät eivät ole isoja, mutta asia on mielenkiintoista. Tuntuu, että koko opetussuunnitelma on täynnä kaikkea sellaista, jolle kyllä löytyy jokin paikka omassa päässä, kun vain vähän miettii.

Tänään kuitenkin päätin kirjoittaa. Miksi? Siksi, että oivalsin jotain. Ihmiset ovat paitsi sosiaalisiin naamioihinsa, myös aikaansa sidottuja ilmiöitä. Toki kaikki ihmiset muuttuvat, se on luonnollista ja väistämätöntä mikäli ottaa missään vaiheessa opikseen, mutta sinun tämän hetkinen tilasi ja kehityksesi ei tee menneisyyden versioistasi mitenkään epätodellisempia muiden ihmisten mielessä. Tajusin tämän ajatellessani sitä, miten aina biisejä tai henkilöitä kirjoittaessani tulen siihen kohtaan, jossa tarvitaan joku äärimmäinen mulkku. Minulle tulee mieleen aina sama naama, aina sama ihminen, jonka pohjalta kirjoittaa kaikki nämä tällaiset jutut. Vaikka tämä ihminen ei ole ollut kyseisenkaltainen ihminen enää melko pitkäänkään hetkeen, eikä minulla ole mitään kaunoja tai katkeruutta menneitäkään kohtaan, huomaan tämän version olevan aivan yhtä todellinen, kuin nykyinenkin. Se on tavallaan ihan hienoa ymmärtää. Koska siinä oppii ymmärtämään myös sen, ettei kukaan ole unohtanut millainen perseenreikä olet itse joskus muille ollut. Se antaa lisää perspektiiviä, eikä se ole koskaan pahasta.

Ajattelin valvoa jonnekin aamu kahdeksan korville, mutta nyt väsymys ja tylsyys ovat ehkä viemässä voittoa. Katsoin dokumentin Nina Simonesta. Sellaisia, hänen ja Michael Giran kaltaisia ihmisiä maailma tarvitsee. Taiteilijoita, jotka vaativat myös taiteen vastaanottajalta jotain: sen että tämä pitää päänsä kiinni eikä häiritse muiden kokemuksellista todellisuutta esityksen aikana. Nyt katson dokumenttia joukkorahoituksesta. Vaikka tavallaan kaikki projektini ovat saman henkisiä nykyäänkin, on se aika iso vääryys, ettei Kickstarteria voi käyttää Suomessa. globaalilla yhteisöllä niiden muutamien kiinnostuneiden ihmisten haaliminen olisi huomattavasti järkevämpää ja olennaisempaa, kuin jollain suomalaisella käppäalustalla pyöriminen. Mutta ei voi mitään. Täällä ollaan jumissa, joten kai sitä sitten leikitään näitä leikkejä. Vyöhön uusia reikiä ja kireämmälle vaan.

Nothing Was Ever Better And Never Will Be

Alive Inside

En muista juuri nyt, kirjoitinko mitään Alive Insiden alkupuoliskosta, jonka katsoin pari kuukautta sitten ja joka päättyi koneen äkilliseen ja pyytämättömään kaatumiseen. Eilen kuitenkin, kiitos Netflixin kohdantallennusominaisuuksien, katsoin sen loppuun. Hyvin harva dokumentti on tuntunut niin syvällä ja pitänyt aivan koko ajan tipan jossakin silmäkulman tuntuvilla, vaikkakin piilossa. Kyseinen dokumentti kertoo siis yrityksestä saada kuulokkeet, iPodit ja muut musiikkilaitteet osaksi vanhusten huoltoa vanhainkodeissa Yhdysvalloissa. Koska tämä aihe oli sivuttu myös Sacksin Musikofiliassa, katsoin sen olevan nyt omalta kantiltani ajankohtainen ja tärkeä. Tärkeä se on itselleni muutenkin. Toinen mummoni kuoli Alzheimeriin ja isän puolen isomummolla epäiltiin olevan jotain vastaavaa, koska hän näki ja kuuli hallusinaatioita. Nyt tosin tiedän mm. Charles Bonnetin Syndroomasta ja muista mahdollisista hallusinaatioiden aiheuttajista, joilla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä Alzheimerin kanssa. En jotenkin usko isomummollani olleen tätä, koska muistin kanssa ei ollut loppua kohtikaan mitään ihmeellisempiä ongelmia, ainoastaan hän valitti yöllä katolla hyppivistä nuorista ja musiikkia lujalla soittavista naapureista, vaikka koko rivitalon pätkä taisi olla täynnä vanhoja ihmisiä. Kyseessä olevat hallusinaatiot mitä luultavimmin olivat seurausta näön ja kuulon heikkenemisestä, aivoilla vain on tapana täyttää tyhjää tilaa ja tarjota virikkeitä siellä, missä niitä ei ole.

Kun Sacksin kollegat julkaisivat tutkimuksen, jossa Alzheimer potilaisiin viitattiin tyhjinä tauluina, hän vastusti tätä. Hän oli vakuuttunut siitä, että muisti on niin perustavanlaatuinen osa ihmisen toimintakykyä, että kaikkein pahimmissakin amnesia ja afasia tapauksissa ihmisen syvimmässä ytimessä on olemassa jotakin sellaista, joka voidaan herättää ja palauttaa. Musiikki on yksi tärkeimpiä välineitä näiden ihmisten toimintakyvyn herättämiseen, tehokkaampaa kuin lääkitys suurimmassa osassa tapauksia. Saman voi todeta dokumentista. Ihmiset ovat äärimmäisen kiitollisia saadessaan takaisin sellaisia paloja itsestään, joita ovat luulleet menetetyiksi, tai joita eivät vain yksinkertaisesti ole muistaneet olevan olemassakaan. Tämän katsominen on äärimmäisen liikuttavaa ja kaunista, koska luultavasti lähestulkoon jokainen meistä on nähnyt miten hankalaa sellaisen ihmisen elämä on, joka menettää itsensä vähän kerrallaan.

Tästä syystä tuntuukin myös järjettömältä, että kun näytöt tälle kaikelle ovat yleisesti tunnistettuja, kiistattomia ja tarvittavat investoinnit eivät ole kauhean kovia (jotain halpoja vanhoja mp3-soittimia saa kai jo vitosella tai kympillä) ja saatu hyöty olisi käytännössä katsoen valtava, mitään ei silti tapahdu. Systeemeihinsä ja kaavoihinsa kangistuneet, laitostuneet hoitajat ja henkilökunta ja hallintoihmiset päättävät, että ei näin voida tehdä. Se on varmasti turhauttavinta maailmassa. On helpompi työntää katatoniselle potilaalle pilleri naamaan ja pitää se siinä katatoniassaan, kuin kohdata eläviä ihmisiä, jotka olisivatkin tietoisia omasta itsestään ja tarpeistaan. Siinähän olisi paljon enemmän duunia. Eikä tätä käytännössä tapahdu pelkästään vanhainkodeissa, vaan aivan kaikessa yhteiskunnallisessa, tasapäistävässä toiminnassa päiväkodeista kouluihin ja duuneihin. Ihmisten on tarkoitus olla bulkkia, koska yksilöllisten ihmisten toimintatavat ovat vaikeampia käsitellä ja hallita, kuin samanlailla yhtenäistetyt systeemit. Toki valtaosa ihmisistä sopeutuu näihin systeemeihin ja elää siinä illuusiossa, että yksilöllisyys syntyy sitten muista asioista (lähinnä kuluttamisesta, siitä että sinulla on vapaus OSTAA vapautesi ja yksilöllisyytesi, monesti siltä firmalta jolla olet duunissa).

Dokumentti on voimakas myös kannassaan vanhusten asemaan meidän yhteisöissämme. Omassa suvussani on aina ollut vahvasti heimollinen fiilis. Tällä hetkellä oman sukuni pää on isän puolen toinen isomummo, joka on saanut haudata kaikki lapsensa ja kärsiä muutenkin ihan riittävästi. Ikävä kyllä hänkin on nyt laitoksessa, välillä paremmassa ja välillä huonommassa kunnossa. Toisinaan muisti ei pelaa muka ollenkaan, mutta ihmeekseni hän on kuitenkin muistanut minut joka kerta nähdessään. Viimeksi käydessäni hän sanoi, ettei ole enää mitään haaveita tai toiveita tulevaisuuden kannalta, parempi olisi vain jo kuolla. Hän on uskovainen, joten osoitan kunnioitukseni lähinnä sillä, etten sano yhtään mitään. Jos hän ajattelee pääsevänsä johonkin parempaan paikkaan kuollessaan, se on hänen asiansa ja oikeutensa, eikä minulla ole mitään tarvetta alkaa siitä vääntää. Ja ehkä hänen onkin jo aika kuolla kohta pois. En pysty suoranaisesti vielä tässä vaiheessa elämää käsittämään, millaista on olla vanha, vaikka pystyn hyvin ymmärtämään sen, miltä tuntuu kun kaikki tuntemasi ihmiset vanhnenevat ja kuolevat ympäriltä, tai sinä kuolet pois heiltä. Siitä huolimatta omat ajatukseni kääntyvät kuitenkin siihen, että aina tulee uusia ihmisiä. Saatan 20 vuoden päästä tutustua johonkin helvetin älykkääseen ja fiksuun nuoreen ihmiseen, joka ei ole edes syntynyt vielä! Juuri siitä syystä olen utelias tulevaisuuden ja myös vanhuuden kannalta.

Vanhuus on ikävaihe, joka pitäisi palauttaa takaisin yhteisömme keskiöön. Toki se ei itseisarvoisesti tee kenestäkään mitenkään viisaampaa, mutta elämänkokemus on silti aina tärkeä jakaa muiden ihmisten kanssa. Itse olen kokenut ehkä omasta perheestäni johtuen aina vanhemmat ihmiset jonkinlaisina shamanistisina hahmoina. Heiltä on voinut kysyä neuvoa ja he ovat aina osanneet vastata jotain. Vaikken erityisemmin ole odottanut kuolemaa, olen aina odottanut vanhuutta, jolloin voin vain kävellä kepin kanssa ja sanoa nuoremmille, että "ei noin, käytäppä nyt helvetti aivojas hetki". Todellisuus on luultavasti sitä, että jossain hoitokodissa paskannan housuun ja saan jotain flashbackeja grindcore-keikoista ja huudan kuola valuen pitkin käytäviä.

Tuossa joku aika sitten järjestelin levyhyllyäni vähän uudestaan. Lähinnä sen verran, että Swansit, Neurosikset ja Tom Waitsit ovat ylähyllyllä. Alzheimerin sattuessa, aloittakaa ylähyllyltä. Toisaalta en tiedä tuleeko kyseinen vaiva niin herkästi muusikoille, mikäli musiikin soittaminen ja näiden samojen hermoyhteyksien vahvistaminen jatkuu vanhuuteenkin. Ehkä tulee joku onnettomuus, joka katkaisee minun soittohommani ja olen myös vapaata riistaa aivojen rapistumiselle. Ei sitä koskaan tiedä. Ehkä tämä jatkuva koneella istuminen rapistaa kaikki niveleni sellaiseen kuntoon, etten kykene enää soittamaan. Kaikki on mahdollista, ja kaikki mahdollisuudet on ymmärrettävä. Siitäkin syystä elämästä on osattava ottaa kaikki irti tässä ja nyt.

Synestesia

Synestesialla tarkoitetaan aistien välistä risteämistä. Minä käytän sitä nyt tässä yhteydessä jutellakseni mukavia musiikin aiheuttamista voimakkaista näyistä. Lukiessani Oliver Sacksin Musikofilian synesteetikoista ajattelin, ettei minua oikeastaan voi määrittää sen katon alle, koska yksittäiset nuotit eivät ole minulle minkään "värisiä" tai eivät yhdisty viikonpäiviin tai numeroihin tai jotain muuta vastaavaa. Tästä syystä minulla ei myöskään ole absoluuttista sävelkorvaa, joka olisi yhdistynyt väreihin, ja jolla voisin helposti tunnistaa vaikkapa G#n sen kuullessani, koska se on turkoosi.

Sitten ymmärsin, että tämän linkityksen puuttuminen johtuu siitä, etten viettänyt lapsuuttani kuunnellen nuotteja. Sen sijaan kuvasin pienenä (ja vieläkin ihan samalla tavalla) telkän lentäessään päästämää ääntä siniseksi. Tämän tajutessani muistin saman tien aivan kaikki ne äänet ja näyt, jotka ovat yhdistyneet päässäni: miten metsät humisivat harmaina, miten aitan alle kiviin pirstoutuvat pullot soivat eri sävyisen vihreinä ja muovisen aurauskepin ääni oli läpinäkyvää pleksiä (vaikka kepit itse olivat oransseja). Yksittäiset nuotit eivät herätä itsessäni tätä värien ja näkyjen maailmaa, ainakaan niin suuressa määrin. Yksittäiset nuotit ovat yksittäisiä palikoita, osia jostakin kokonaisuudesta. Siihen kokonaisuuteen vaikuttaa lisäksi soittimet, rytmi, melodia, tunnelma. Vasta nämä asiat rakentavat jonkin selkeän kuvan. Tai ehkä olen asettanut näille asioille korkeamman kriteerin: ei riitä, että mieleen tulee jokin väri tai asia. Ajattelen, että se voi vielä olla vahinko ja satunnainen mieleenjohtuma, vasta kun näen jonkun asian aivan selkeästi, lasken sen olevan jotenkin "synesteettinen" havainto. 

Koska lapsuuteni oli täynnä muita ääniä, kuin musiikkia, näkyni liittyvät ehkä enemmän muihin ääniin. Etenkin metalliset kirskunat ja kumahdukset saavat minut näkemään voimakkaita, selkeitä asioita, joiden kuvailu on kuitenkin hankalaa. Ne eivät ole värejä, eivät varsinaisesti maisemiakaan, mutta jotain niiden laatuista niissä silti on. Ruosteisia, valtavia rautarakennelmia, joita ihminen raahaa perässään aavikolla, valtavia luolia, aavikoita, okran värisiä taivaita ja ruostunutta hiekkaa. Musiikissa tietyt elementit saavat minut maalaamaan esiin aavikoita, ja kuten ehkä jotkut teistä saattavat ymmärtääkin, minä pidän aavikoista. Siitä syystä myös musiikkini pyörii siellä. Rauhassa ja hiljaisuudessa, laajoissa, avarissa tiloissa, kylmissä öissä ja kuumissa päivissä. Tavallisimmin hämärissä ja yön pimeydessä. Minulle siis.

Siksi teinkin nyt tämän levyn. Tahtoisin rohkaista jokaista tämän lukevaa kuuntelemaan tämän levyn ja jakamaan mielleyhtymänsä, epämääräiset visionsa ja assosiaationsa kanssani. Se voi olla aivan mitä tahansa, muistoja omasta elämästä, värejä, näkyjä tai pieniä elokuvakohtauksia, mitä ne ikinä tuovatkaan mieleesi. Joko tähän alle, tai sitten vaikka sähköpostilla, mikäli ujostuttaa. En toki pakota, mutta olisi mukava välillä kuulla muistakin ihmisistä jotain.



Sacks oli tutkimuksissaan yllättynyt synestesian yleisyydestä. Se sai hänet pohtimaan, josko sitä olisi luonnostaan kaikilla ihmisillä. Koska se on lapsilla yleisempää, hän ajatteli aistien risteämisen olevan helpompaa vaiheessa, jossa aivot eivät vielä ole erikoistaneet kaikkia alueita omiin tehtäviinsä. Joillakin ihmisillä ominaisuus taas säilyy, kun vaikkapa musiikin soittamisen myötä visuaalinen hahmottaminen on aktiivisessa käytössä myöhemmälläkin iällä, jolloin tällainen erilaisten asiayhteyksien linkittäminen helpottaa niiden oppimista ja käyttöä.

Havaitseminen.

Viime aikoina olen taas mietiskellyt niin monenlaisia hommia, etten välttämättä edes tiedä mistä aloittaa. Joten aloitan siitä, mitä kerkesin pohdiskella pisimmälle (eli siis joka oikeasti tulee ensimmäisenä ulos kun alan kirjoittaa seuraavaa lausetta). Havaitseminen. Jokin aika sitten internetissä alkoi kiertää Googlen Deep Dream kuvat, joissa todellisuus on vääntynyt tietokoneen muista kuvista yhdistämiin kuviin ja hahmoihin, luoden joitakin painajaismaisia tai muuten epämääräisiä visioita tähän tapaan:

Nyt, kun taas olen lueskellut tässä huvikseni hieman näkemisen ja kuulemisen neurologiaa ja niiden mahdollisia oireita, ymmärrän kaiken havaitsemisen olevan ehkäpä pohjimmiltaan tällaista. Parhaiten se ilmenee tästä videosta:

Jos katsot aivan mitä tahansa asiaa, tiedät suunnilleen mikä se on. Mistä tiedät mikä se on? Aivosi kertovat sinulle mikä se on, end of discussion. Kuka kertoo aivoillesi mikä se on? Millä perusteella aivosi päättävät mikä se on? Ja toki voi myös kysyä, kukas helvetti sinä oikein olet, jos et aivosi, mutta siihen en mene tässä. Kaikki viestit tulevat aivoihin vain ja ainoastaan aistielintemme kautta. Niiden perusteella ne päättävät, mitä nähdään ja mitä kuullaan, haistetaan, tunnetaan tai maistetaan. Koska meidän kameroidemme ja mikrofoniemme taajuusvaste on rajallinen, me emme näe infrapunaa tai ultaviolettia, emmekä kuule vastaavia ääniä.

Nämä viestit, joita aivomme vastaanottavat, eivät tule aivoihimme näin siistinä ja selkeänä pakettina, jona me sen näemme ja koemme edessämme. Saamme koko ajan valtavat määrät enemmän informaatiota, josta alitajuntamme valitsee tietoiselle mielellemme koettavaksi hyvin pienen kaistaleen, jota me käytämme sitten päätösten tekemiseen ja elämiseen. Siitä huolimatta on tutkittu ja osoitettu, että vaikka et tiedä nähneesi tai kuulleesi jotakin, saatat nähdä tai kuulla sen siitä huolimatta. Esimerkiksi 17 (jostain löysin 18.98, jostain 17 lukemaksi tälle) hertsin ääni on sellainen, jota et tiedä kuulevasi, mutta joka siitä huolimatta vaikuttaa tajunnan tilaasi ja saattaa saada sinut hallusinoimaan tai tuntemaan aaveen tai jonkin muun vastaavan olennon epämukavan läsnäolon.

Kokemustemme rajoittuneisuudesta huolimatta havaitseminen on jatkuvaa onko-eikö-kyllä-ei-sovittamista, joka toimii samaan tapaan, kuin tuo tietokoneen yritys sovittaa koiria ihmisten kasvoihin ja rakennuksia tyhjiin tiloihin. Se, miksi tämä ei näy meille asti voi johtua monesta asiasta. Käytännönläheisyys on niistä todennäköisin. Meidän on helpompi toimia nopeasti ja reagoida kaikkeen, jos alitajuntamme on jo päättänyt, minkä kanssa olemme tekemisissä. Tästä syystä pimeässä käärmeestä kepiksi muuttuva objekti onkin niin äärimmäisen yllättävä, koska vielä aivan äsken olimme tekemisissä käärmeen kanssa ja reagoimassa siihen käärmeen vaatimalla varovaisuudella. Todellisuutemme ohjautuu pitkälti kiinnostuksemme ja menneisyytemme pohjalta. On nimittäin äärimmäisen vaikea nähdä asiat sellaisena kuin ne ovat, ilman että toteamme itsellemme tuijottavamme "seinää" tai "kaapin ovea" tai "asfalttia". Se on lähestulkoon mahdotonta. Silti uskon, että pitkäjänteisellä harjoituksella, olkoonkin meditaatiota tai mitä tahansa, voi olla mahdollista päästää irti näistä aivojen antamista nimistä ja antaa asioiden vain olla mitä ne ovat. Tänään minusta tuntui hetkellisesti, sekunnin murto-osan ajan siltä, kun kävelin sairaalalta kotiin ja tuijotin 7 kilometriä pelkkää asfalttia.

Aivot ovat kovia päättämään, mitä mikäkin oikein on ja tuppaavat pitämään siitä kiinni. Tästä on sekä hyötyä, että haittaa. Kun jokin asia on opittu tai päätetty, sen muuttaminen on vaikeampaa, kuin täysin uuden tiedon omaksuminen. Jokainen, joka on opetellut vaikkapa biisin väärin lihasmuistiin on kokenut tämän, vanha tapa soittaa puskee vaistomaisesti pintaan aina kun ei aktiivisesti keskity uuteen tapaan. Hyötyä siitä on tilanteissa, joissa ihminen vaikkapa menettää osan näöstään tai kuulostaan. Aivot alkavat mukautua tilanteeseen ja täydentää puuttuvaa kokemuksellista aistisyötettä muistista, jolloin se saattaa kyetä korjaamaan vaurioita, vaikka se ei täysin täydellistä näköä tai kuuloa voikaan korvata. Biologi Gerald Edelman sanoi jokaisen havainnon olevan jossain määrin luomisen tuote ja jokaisen muiston olevan jossain määrin mielikuvituksen tuote. Uskon tämän pitävän melko pitkälle paikkaansa. Me pidämme yllä todellisuuttamme ja aktiivisesti luomme sitä joka hetki. Muistoihin luottamisen olen oppinut jättämään jonnekin menneisyyteen, koska ne ovat monesti nykyhetken kannalta irrelevanttia, minun eeppiseksi seikkailukseni kirjoitettua valheellista paskaa. Niin ihmisen narratiivinen mieli vain toimii. Nykyhetkessä eläminen on paljon mielekkäämpää, ja juuri siitä syystä tämä luomisen tahtikin on mikä on. Koska mikään mennyt homma ei merkitse pohjimmiltaan yhtään mitään.

Migreeni, osa n.

Migreeni

Halusin lukea, mutten kerennyt näemmä vielä tähänkään mennessä, kun jonkunlainen visio migreenistä, ei tosin omasta vaan Terhin kohtauksesta, sai aikaan jotenkin hyvin vahvan näyn migreenin luonteesta, kaikkine rytmeineen, puutumisineen ja terävöitymisineen. Tuon sairauden vaikutus omaan elämääni on ollut paljon suurempi, kuin voisi uskoakaan. Uskon sen jossain määrin olevan näköhäiriöittenikin takana, ehkä jopa musiikillisten ja kuvallisten visioiden, niin selkeinä ja elävinä ne tuntuvat aina tulevan päähän, kun ovat tullakseen. Jos joku aurallinen migreeni saakin minut kuulemaan musiikkia päässä. Ainakin olen nyt Musikofiliasta oppinut sen olevan mahdollista epilepsian kanssa, ehkäpä migreeni on sairautena sen verran yleinen ja lievä, ettei sitä ole tajuttu tutkiakaan tällaisissa yhteyksissä. Toivon, että kun nyt torstain silmälääkärirumban jälkeen pääsisin neurologin kanssa keskustelemaan tästä epämärääisen psykedeelisen näkemisen tilasta.

Toki sitä on naureskellut, että ehkä tämä elämäni on ollut jatkuvaa rajatilapsykoosia, niin lähellä reunaa, että se aina välillä lipsahtaa päälle ja pois, vaikka useimmiten onkin pois. Jostain syystä tuntuu, että aaltoilut ovat voimakkaimmillaan joskus keväällä, sekä kliinisissä, vaaleissa ympäristöissä. Ehkä siitä syystä luonnostaan kotini valaistus on hieman hämärä. Kun katson nyt ympärilleni, ei mikään tunnu aaltoilevan minnekään. Makuuhuoneen katto aaltoilee aina. Tällä hetkellä seinälle heijastuu vain tietokoneen näytöstä puhki palanut vihreä ruutu. En muuten tiedä, onko nämä "varjokuvatkaan" kaikille ihan niin normaaleja, itselle ne ovat niin keskeinen osa näkemistä, etten niitä edes huomaa mainita. Siis tietysti kaikille nyt jää vaikkapa lampuista vastaavia haipumia, mutta omaan näkökenttääni tällainen voi jäädä lähes mistä tahansa, jos tuijotan sitä muutaman sekunnin ajan. No, torstaina on silmälääkäri. Siellä ehkä selviää jotain, tai sitten ei. Sen jälkeen menen päivystykseen repimään viisauden hampaat irti. Sekin ehkä vähentää migreeneitä.

Olen kirjoittanut useita kuvauksia lievemmistä kohtauksista. Vahvemmanlaisen kohtauksen sain Kuopion keikan jälkimainingeissa, ja siitä on lyhyt video, jossa yritän selittää mitä helvettiä minulle oikein tapahtuu. Kun ensimmäisen kerran sain vastaavan kohtauksen, minua ei naurattanut yhtään. Epätietoisena olin varma siitä, että kyseessä on jotain vakavaa, ja kuolen siihen. Kohtaus kesti muutamia tunteja ja sen jälkeen seurasi pääkipu, joka oli niin voimakas, että pystyin maantiedon tunnilla lähinnä makaamaan pulpetilla ja itkemään. Sittemmin olen niin tottunut pääkipuun, että se on saanut olla aika kovaa, ennen kuin kiinnostaa edes ottaa lääkettä. Kun söi epäterveellisesti, ei pitänyt itsestään yhtään mitään huolta ja nukkui - no, ei koskaan, minulla oli migreeniä melkolailla kuusi vuotta päivittäin. Nyt sitä on paljon vähemmän, mutta kohtaukset ovat voimakkaampia. Onneksi lääkkeet heittävät jonkunlaisen pöytäliinan kivun päälle. Ei se pois mene, mutta väistyy sivummalle, jotta voit keskittyä johonkin muuhun. Nyt voisin mennä lukemaan hämärässä, jotta varmasti saan migreenin vielä tällekin illalle.