maanantai 31. elokuuta 2015

Rip Oliver Sacks

Vähän pitkää päivää kouluhommien kanssa. Sain äsken valmiiksi, ja nyt uploadaa youtubeen, mikä on tavallisestikin lähestulkoon pisin yksittäinen työprosessi. Aamulla luin Oliver Sacksin kuolemasta, mikä oli harmittava uutinen. Tuo ukko on kirjoittanut paitsi neurologisista häiriöitä, myös musiikista, migreeneistä ja hallusinaatioista, sekä näiden kaikkien risteyskohdista, ja ansaitsee kyllä elämäntyöllään kaikki mahdolliset hatut päästä. Paitsi, että kaikki teksti on ollut inspiroivaa ja sivistävää luettavaa, etenkin migreenin ja näköhäiriöiden saralla tehty tutkimus on ollut itselle läheistä aluetta, koska kun et tiedä siitä mitään, se voi olla hyvinkin pelottavaa. Kun kieli puutuu ja pitää koittaa hahmottaa sanoja ja puhetta, sitä on äkkiä aika hukassa ja tajuaa oman minuutensa haurauden ja haavoittuvaisuuden. Me olemme lopultakin melko hieno varaisia ja abstrakteja rakennelmia, täysin mielemme ja kielellisen ilmaisumme varassa, ja ilman niitä meidät on helppo vain puhaltaa kadoksiin. Nyt menin sitten tiedekirjastoon ja lainasin Musikofilian aluksi, kun en tähän hätään vielä löytänyt muutakaan. Ei sillä, etteikö musiikki ja sen vaikutus aivoihin muka kiinnostaisi, vaikkakin yksittäisiä esseitä olen Sacksilta tästäkin aiheesta toki lukenut.

Sacksin työ inspiroi myös epäsuoremmin ja suoremmin biisien kirjoitusta. Muutenkin tieteellä on ainakin minun taiteessani syrjäyttämätön asema, harvaa asiaa koen yhtä inspiroivana kuvien ja musiikin tekemiseen, kuin tiedettä. Vaikka olenkin ehkä liian tyhmä käsittämään ja hahmottamaan matemaattista puolta luonnontieteistä kovinkaan syvällisesti, ymmärrän sen kaiken musiikkina huomattavan paljon numeraalisia arvoja tehokkaammin. Kaikella on oma rytminsä ja se tietty taajuus, jossa ne saa resonoimaan. Jo pelkästään ajatus siitä, että oikealla taajuudella pystyy hajottamaan mitä tahansa kerrostalosta tähteen on kiehtova.

Puhumattakaan kaikista niistä koukeroisista hermoyhteyksistä, jotka oman pääsi sisällä tekevät asioita ja räjähtelevät toimintaan kun yrität epätoivoisesti reitittää Adobe Premierin toimintatapoja ja tarvitsemiasi toimenpiteitä siten, että vältät turhat liikkeet ja kiroilut mahdollisimman tehokkaasti. Samalla huomaat toistavasi samankaltaisia liikkeitä, joita se ihminen teki, jonka touhuja observoimalla opit käyttämään Premieriä alunperinkin. Peilineuronit aktivoituvat kuin huomaamatta luodakseen mahdollisimman eheän kuvan tilanteesta, jossa opit jotkut asiat. Tämän kaiken heijastelu samalla kun teet kaikkea sitä mitä oletkin tekemässä on jo itsessään sellainen määrä suoritettuja laskutoimituksia, ettei kapasiteettini riittäisi käsittämään niiden määrää, vaikka se riittääkin hahmottamaan niiden mittasuhteen. Nyt menen odottelemaan latauksen valmistautumista ja hahmottamaan Sacksin näkemyksiä musiikkitouhuista. Vielä kerran kuvitteellinen hattu konkreettisesta päästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti