Rip Oliver Sacks

Vähän pitkää päivää kouluhommien kanssa. Sain äsken valmiiksi, ja nyt uploadaa youtubeen, mikä on tavallisestikin lähestulkoon pisin yksittäinen työprosessi. Aamulla luin Oliver Sacksin kuolemasta, mikä oli harmittava uutinen. Tuo ukko on kirjoittanut paitsi neurologisista häiriöitä, myös musiikista, migreeneistä ja hallusinaatioista, sekä näiden kaikkien risteyskohdista, ja ansaitsee kyllä elämäntyöllään kaikki mahdolliset hatut päästä. Paitsi, että kaikki teksti on ollut inspiroivaa ja sivistävää luettavaa, etenkin migreenin ja näköhäiriöiden saralla tehty tutkimus on ollut itselle läheistä aluetta, koska kun et tiedä siitä mitään, se voi olla hyvinkin pelottavaa. Kun kieli puutuu ja pitää koittaa hahmottaa sanoja ja puhetta, sitä on äkkiä aika hukassa ja tajuaa oman minuutensa haurauden ja haavoittuvaisuuden. Me olemme lopultakin melko hieno varaisia ja abstrakteja rakennelmia, täysin mielemme ja kielellisen ilmaisumme varassa, ja ilman niitä meidät on helppo vain puhaltaa kadoksiin. Nyt menin sitten tiedekirjastoon ja lainasin Musikofilian aluksi, kun en tähän hätään vielä löytänyt muutakaan. Ei sillä, etteikö musiikki ja sen vaikutus aivoihin muka kiinnostaisi, vaikkakin yksittäisiä esseitä olen Sacksilta tästäkin aiheesta toki lukenut.

Sacksin työ inspiroi myös epäsuoremmin ja suoremmin biisien kirjoitusta. Muutenkin tieteellä on ainakin minun taiteessani syrjäyttämätön asema, harvaa asiaa koen yhtä inspiroivana kuvien ja musiikin tekemiseen, kuin tiedettä. Vaikka olenkin ehkä liian tyhmä käsittämään ja hahmottamaan matemaattista puolta luonnontieteistä kovinkaan syvällisesti, ymmärrän sen kaiken musiikkina huomattavan paljon numeraalisia arvoja tehokkaammin. Kaikella on oma rytminsä ja se tietty taajuus, jossa ne saa resonoimaan. Jo pelkästään ajatus siitä, että oikealla taajuudella pystyy hajottamaan mitä tahansa kerrostalosta tähteen on kiehtova.

Puhumattakaan kaikista niistä koukeroisista hermoyhteyksistä, jotka oman pääsi sisällä tekevät asioita ja räjähtelevät toimintaan kun yrität epätoivoisesti reitittää Adobe Premierin toimintatapoja ja tarvitsemiasi toimenpiteitä siten, että vältät turhat liikkeet ja kiroilut mahdollisimman tehokkaasti. Samalla huomaat toistavasi samankaltaisia liikkeitä, joita se ihminen teki, jonka touhuja observoimalla opit käyttämään Premieriä alunperinkin. Peilineuronit aktivoituvat kuin huomaamatta luodakseen mahdollisimman eheän kuvan tilanteesta, jossa opit jotkut asiat. Tämän kaiken heijastelu samalla kun teet kaikkea sitä mitä oletkin tekemässä on jo itsessään sellainen määrä suoritettuja laskutoimituksia, ettei kapasiteettini riittäisi käsittämään niiden määrää, vaikka se riittääkin hahmottamaan niiden mittasuhteen. Nyt menen odottelemaan latauksen valmistautumista ja hahmottamaan Sacksin näkemyksiä musiikkitouhuista. Vielä kerran kuvitteellinen hattu konkreettisesta päästä.

Gentle Sunday Blues

Tässä juuri soittelin tuollaisen livenä loopperin kanssa nauhalle, vähän testaillakseni juttuja. Nyt on siis niin, että 23.9 soitan keikan Torvessa. Seuraavana iltana on Harhakuvien keikka, niin saan kätevästi hoidettua roudauksetkin siinä edellispäivänä jo. Mukana on myös Fry, sekä osin samojen tyyppien toinen akustinen proggis, jonka nimeä en edes tiedä. Mutta melkolailla triphop ja aavikkofiiliksissä mennään. Olen innoissani ja hieman peloissanikin, mutta yksinäänkin soittaminen on niin kivaa, että se vie kyllä mennessään, kun vaan saa koneen käyntiin ja tietää mistä aloittaa. Yleensä joku pieni juttu biisissä jää päähän sillä tavalla, että siitä pystyy jatkamaan sitten toisenkin biisin, ja sitä mukaa se alkaa siitä sitten rakennella itseään. Ainut mikä ei ehkä onnistu ihan samalla tavalla lavalla kuin himassa on nuo meikän hienot, supersmoothit varpailla tehdyt fade outit.

Tuollaista fiilistelyä on kuitenkin tarjolla siellä. Saa nähdä soittelenko keikkoja sitten enemmänkin vai en, mutta tämä nyt ainakin kannattaa tulla ihmettelemään, jos tuo jumittelu uppoaa. Voisin ehkä käydä myös akustisessa illassa tulevalla viikolla soittamassa Saatanan ja pari muuta biisiä vaikka. Saa nähdä. Onpahan ainakin riittävästi soittotouhuja tähän koulujen alkukankeuden oheen. Ei pääse väsähtämään ennen kuin palaa totaalisen loppuun sitten joskus rundin jälkeen ehkäpä. Se on sitten sen ajan murhe. Samalla liekillä tässä nyt on polteltu kuitenkin aika monta vuotta, enkä usko että on mahdollista palaa loppuun, jos saa tehdä sitä, mistä pitää. Se on samalla sen verran virkistävää ja voimaannuttavaa, että sen ansiosta jaksaa niellä vähän muutakin paskaa.

On taas aika hyvän idean ja huonon idean.

Hyvä idea. Järjestä keikka Tampereelle ja treenit Helsinkiin. Huono idea. Sovi ne samalle päivälle. Heräsin eilen kello 10.45, kun Terhin puhelin soi. Akkuni oli loppunut taas mystisesti yön aikana, vaikka vielä kello kolmen aikaan nukkumaan mennessä sitä oli ollut melkein puolet jäljellä. Taikuri Lisko soitteli, että 20 minuutin päästä olisi hyvä olla "Rautsikalla". "I'm on it.", kamat selkään ja pihalle sen suuremmin ajattelematta, tarkoittiko hän rautatieasemaa, vai Rautatienkatua. Epäilin kuitenkin, että tarkoitus oli tavata sen kaverin porukoiden edessä, joka meitä lähti kuskaamaan, koska missään muussa ei ollut järkeä. Päästessäni paikalle siellä ei ollut ketään. Hämmennyin, ajattelin kaikkien jo lähteneen etsimään minua jostain, koska olin viisi minuuttia myöhässä. Kävin jo kurkkaamassa Tirrassa, josko siellä olisi joku, jolla olisi jonkun tutun numero, jotta saisin jonkun kiinni tai jotain. Eipä ollut, Tirra täynnä putkan sylkemiä ja tiskilläkin joku jota en tuntenut. Onneksi heti ovesta ulos astuessani näin ko. kaverin ajavan auton parkkiin porukoidensa eteen, ja ymmärsin, ettei kukaan muu vain ollut vielä saapunut paikalle. Päästiin siitä kuitenkin lähtemään ja selvittiin Helsinkiin. Kitaran soitto tuntui kulkevan, biisit muljahtelivat jotenkin omalla hienolla tavallaan, tuntuivat menevän paremmin kuin koskaan. Kun en pitänyt korvatulppia, kitarakaan ei kuulostanut yhtään niin paskalta, kuin edellisissä treeneissä. Stratocaster ja trankkunuppi on vain sellainen yhdistelmä, jossa on vähän enempi sitä yläpäätä, joka jää sitten pois niiden tulppien kanssa. Vessapaperi on optimaalisin ratkaisu, blokkaa vain vähän ylimääräisiä desibelejä, ja ihan ärsyttävintä ja korkeinta ylä-ääntä, mutta muuten kaikki tulee vielä mukavan lujaa ja täysipainoisesti.

Lähdettiin Helsingistä joskus puoli neljän korvilla takaisin Lahteen. Olin jo tässä vaiheessa päivää melko lopussa, nälkäinen ja hajalla. Kannoin nupin, kitaran ja omat romuni himaan ja kerkesin istua tässä kokonaisen kymmenen minuuttia, ennen kuin lähdin tuohon veljeni residenssiin parinsadan metrin päähän ja siitä saman tien Tampereelle. Oltiin jopa ajoissa, kerettiin pysähtyä Tuuloksella ja söin patongin ja twixin, koska olimme matkalla kohti Varjobaarin sapuskaa. Enkä muutenkaan tahtonut syödä liikaa ennen keikkaa. Selvisi, että soitamme viimeisenä, jotenka pitkä iltahan tästä taas tulisi. Matkalla keksittiin jotain aivan äärimmäisen siistiä. Tykiteltiin Mad Maxin soundtrackia (epic as fuck!) ja ajettiin pientä suomalaista maantietä (anti-climatic as fuck!). Tämä yhdistelmä sai kaiken vaikuttamaan siistiltä, ojasta tuulitakissa ryömivä mies ja puun takaa kurkkaava aurinko, jotka nyt vain sattuivat menemään timeen aika hyvin, saivat eeppisyydessään aivan uudet mittasuhteet. Tätä tehdään kyllä jatkossakin, koska noin muuten nämä suomalaiset maantiet on jo aika nähty.

Baariin päästessä alkoi taas tuttu streittailu ja sössötys niiden samojen, mahtavien naamojen kanssa, joita tässä on saanut katsella koko kesän. Eikä vieläkään vituta yhtään. Tekee mieli vaan soittaa enemmän keikkoja kimpassa, mitä enemmän, sen parempi. Fuck-Ushima oli siivoillut settiä ja soitteli vähemmän soitettuja biisejä. Eikä setti vieläkään ollut liian pitkä (tai edes riittävän, tuossakin on bändi joka voisi soitella tässä meikän olkkarissa. Vaikka kuulo olisikin varmaan mennyt ensimmäisen kolmen päivän päästä, olisi siinä silti sen verran paljon vahvistinta ja voimaa, että resonanssi tuntuisi vaikkei mitään kuulisikaan.) ainakaan omasta mielestä. Aina keikan jälkeen on sellainen olo, että me tarvitaan enemmän kiertäviä vahvistimia. Lurkin kama oli saanut aika paljon sävyjä edelliseen keikkaan nähden, onhan ne tosin tehneet tässä välissä levyäkin. Hyvin toimi uudempikin kama, vaikka aloin jo jänskättää omaa keikkaa sen verta paljon, että loppukeikka ja seuraava Cast To Wolves meni lähinnä venytellessä ja ääntä availlessa. Odotukset olivat edellisen keikan jäljiltä melkolailla miinuksen puolella, mutta ihan hyvin se meni siitäkin huolimatta. Vähän turhan tasainen, mutta onneksi "paskatkin" keikat on jo edes tuota tasoa. Lopussa voi onneksi pelastaa aina paljon ja päästää irti. Soitettiin pari biisiäkin vielä, kun se vaivaantunut läpyttäminen ei tuntunut loppuvan. Heitettiin Vili naisiin ja Fuckku-Matti himaan ja lähdettiin Eetun kanssa ajamaan Lahteen. Yksi pysähdys Aapiskukossa, läikytin kahvit housuilleni mikä ensin lämmitti melko äkillisesti, myöhemmin viilensi ikävästi. Roudaukset ja himassa olin sunnuntaiaamuna puoli viisi. Nyt alan pikkuhiljaa muistaa, mitä koulussa tai duunissa käynti meinaa. Se tarkoittaa vain sitä, että teen vaihtelevasti n. 18 tuntisia päiviä ja 6-7 päiväisiä viikkoja. Työttömänä taidetaan "duunin" määrässä pyöriä jossain 60 tunnin viikkotahdissa, mutta tahdin saa määrätä itse. Nyt sitten kumminkin saan tämän loppupäivän levätä ja aion ottaa siitä kaiken irti, eli en mitään.

Terms & Conditions

Tuossa tekemättömyyteen ja peukaloiden pyörittämiseen turhautuneena päätin tehdä edes JOTAIN Cut To Fitiin liittyvää, ja sain aikaan tämän. Sitä ennen nauhoittelin vähän satunnaisia soittimia muutamiin biiseihin, koitin duunailla tietokoneella musiikkia ja piirtelin vähän vanhojen juttujen päälle. Turhautuminen ja tuntuva ylivire (epäilemättä koulun alusta johtuvaa) sai aikaan vain sen, että teki mieli viskoa kaikki romut seinille ja hypätä tästä kuudennen kerroksen ikkunasta katuun. Tuntuu taas olevan niin paljon energiaa, että se saattaa kohta alkaa räiskyä yli, ellei sille löydä jotakin tervettä reikää, josta työntää sen kaiken ulos. Siihen on vielä kaksi päivää, ja se tapahtuu Varjobaarissa Tampereella. Se on yksi parhaista paikoista soittaa Tampereella, koska jostain ihmeen syystä meidän keikkoja Vastavirralle ei vaivaudu katsomaan lähes kukaan. Viimeksi oli eniten porukkaa tähän mennessä, kun oltiin ekaa kertaa Fuckujen kanssa siellä. Varjobaarissa on ollut enemmän kaikenmaailman Nekalan hurjia ja muita pällistelemässä. Pitkään aikaan ei soitettu Tampereella ollenkaan, kai en koittanut edes järkätä keikkoja sinne päin, kun parin tyhjän Vastavirran jälkeen päättelin, ettei meitä siellä kaivata. Sitten soitettiin Vapaassa Nekalassa, ja saatiin kuulla siitä, ettei olla käyty Tampereella aikoihin. Sen jälkeen Varjobaarissa on aina ollut ihan sopivasti porukkaa. Toki se on melko pieni paikka, eikä vaadi montaakaan ihmistä ollakseen täynnä. Juuri siksi se niin mukava onkin.

Lahtikin tarvitsisi ehkä vähän samaa kokoluokkaa olevan baarin. Roosteri on täydellinen kaiken muun puolesta, paitsi naapureiden ja desibelirajoitusten kannalta. Toisaalta täällä olisi tarve myös jollekin vallatulle tilalle, jolla voisi järkätä keikkoja aina kun sattuu tekemään mieli. Toisin kuin Tampereella, täällä kaikki puretaan maan tasalle ja viikon päästä siinä on jo kerrostalo tilalla. Olen katsellut sopivia paikkoja aina tietyin väliajoin, ja järjestän jotain, kun sellaisen löydän. Lauantaina pääsen kuitenkin räjähtämään taas ihmisten silmille ja tyhjentämään kaiken tämän energian. Kärsimättömyyteni johtuukin melko pitkälle siitä, että koko viikon olen ollut yhden päivän edellä ja nyt ymmärsin tähän olevan vielä kaksi päivää. Sitä ennen käydään lauantaina kai vetämässä Harhakuvien treenitkin ja saan nupin himaan, jolloin voin nauhoittaa taas rautalankakitaraa.

Tässä on jonkun verran tullut kuunneltua Mike Oldfieldiä ja mietin, että voisin koittaa tehdä muutaman hyvin tuotetun biisin. Tai, no siis, lähinnä metronomin kanssa nauhoitetun biisin. Metronomittomuudessa on toki se, että saa huojua ja taipua ja fiilistellä oman mielensä mukaan, mikä on itselleni mieleistä, mutta ymmärrän, että se on musiikkitouhuissani myös yksi monelle luotaantyöntävä elementti. Välillä on ihan hauska duunata jotain metronominkin kanssa, koska se tuntuu niin "helpolta", kun voi luottaa siihen tempoon. Yksin, oman pohjan päälle tehdessä pitää muistaa miten sössi missäkin kohtaa. Yleensä ei muista, mutta elämä ei ole niin kauhean vakavaa. Eikä musiikkikaan ole. Mikään ei ole.

Hyviä, informatiivisiä videoita huumeiden historiasta (Jenkkilän vinkkelistä)

Nyt seuraa pientä spämmiä, nimittäin helvetin hyviä, lyhyitä ja informatiivisia videoita huumeiden todellisesta historiasta Yhdysvalloissa. Nämä valottaa myös syitä siihen, miksi niistä on tehty huumeita päihteiden sijaan.

 MDMA, joka luultavasti parin vuoden sisällä jopa poistetaan huumeiden listalta, koska sen näytöt post-traumaattisen stressireaktion hoidossa ovat olleet sen verran kiistattomia. Ja jos amerikkalaiset jostain tykkää, niin sotajutuista, eikä ole mitään "sotajutumpaa", kuin traumat!

No, tämän kohdalla nyt on ollut kyse lähinnä konservatiivisesta rasismista ja vihasta, maahanmuuttajien, köyhien (ja muiden mustien) systemaattisesta leimaamisesta ja vainoamisesta. Tämän kanssa ollaan tultu jo melko pitkälle globaalisti, mutta eihän siitä täällä konservatiivien ja rasistien maassa voida vielä puhuakaan vakavalla naamalla.

 Opiumista johdetut huumeet ovat olleet kaikkein ongelmallisimpia, ja silti ne ovat käytännössä koko huumeiden vastaisen sodan ajan olleet ainoat aineet, jotka ovat olleet laillisia. Kyse on lähinnä annostuksesta ja myyntinimestä. Sitä on määrätty lääkkeeksi oikeastaan kaikkeen siihen, mitä pitäisi lääkitä kaikilla muilla aineilla, joiden haitat ovat huomattavan paljon vähäisempiä, yliannostusriski monien kohdalla olematon, eikä niihin syntyvä riippuvuus ole fyysistä sorttia. Toki riippuvuuden kehittyminen on yksilöstä kiinni, mutta voisin väittää, ettei ole kovinkaan montaa ihmistä kävellyt tällä pallolla, joka olisi kokeillut heroiiniä vain kerran.

Aine, josta olen kuullut kaikkein eniten pelottelua ja urbaania legendaa juuri niiltä tahoilta, joiden tehtävä olisi ollut valistaa. Olen keskustellut nopean ja summittaisen laskupääni (matikka ei toki ollut vahva, mutta tässä en mene monella kymmenellä vikaan) mukaan suunnilleen 50 ainakin varmasti LSDtä käyttäneen ihmisen kanssa, internet mukaan otettuna lukunousee luultavasti sadalla ihmisellä, eikä yksikään heistä ole koittanut kuoria itseään, lentää talon katolta tai paistanut lastaan uunissa. Huonoja trippejä on toki ollut, mutta niistä on kaikesta ahdistavuudesta huolimatta päästy yli, eivätkä ne ole vaurioittaneet psyykettä pysyvästi. Päin vastoin, suurin osa kuvaa kokemusta äärimmäisen terapeuttiseksi ja pitkävaikutteiseksi. Oma kiinnostukseni tätä ainetta kohtaan (ja siitä tämä "laaja-alainen tutkimus" kai lähti liikkeelle) alkoi melko pitkälti mahdollisuudesta käyttää sitä migreenin hoitoon, sekä niistä visuaalisista, kuulema melko paljon LSD:n vaikutusta vastaavista oireista, jotka ovat olleet elämääni oikeastaan aina.Eivät ne vaivaa, mutta olen koittanut kohta kymmenen vuotta selvitellä, mistä ne käytännön tasolla oikein johtuvat. Luultavasti hermostollinen "sähkövika" aivoissa, mutta neurologin sijaan minut ohjattiin tässäkin välissä taas silmiä tutkituttamaan. C'est la vie.

Sieg Heil Svensson

Elämä sattuu. Peter Dolvingin katkelmanomaisina päiväkirjamerkintöinä kirjoitettu Sieg Heil Svensson kuvaa elämäkerrallisesti yhtä hyvinkin kulmikasta ja hankalaa kasvutarinaa ja valottaa siinä sivussa ruotsalaista yhteiskuntaa ja mielenlaatua, joka näyttää aika tutulta myös näin suomalaisesta näkökulmasta. Peter Dolving blogeineen, biiseineen ja muine teksteineen oli yksi vahva alkuun työntävä voima myös oman kirjoittamisen kanssa. Ajattelin, että jos tuo ihminen on pystynyt kirjoittamaan noin suuren osan omasta pimeydestään valoksi, täytyy sen olla mahdollista myös minulle. En uskonutkaan sen olevan mitenkään nopea tai helppo tie, eikä se sitä ollutkaan. Se on omanlaisensa meditaatio, jossa asiat muuttuvat äärimmäisen hitaasti, useiden eri kertojen kautta, kun katselet omia ajatusprosessejasi ulkoa päin, alat hahmottaa omia vankiloitasi.

Joskus tämä johtaa siihen, että ymmärrät olevasi vankina omassa ajattelutavassasi. Tässä kirjassa Dolving käsittelee paljon vihaa, hyväksikäyttöä, raiskauksia, väkivaltaa, aseella uhatuksi tulemista, huumeiden käyttöä, kaikkia niitä kokemuksia ja tapahtumia, jotka ovat kasvattaneet hänen vihaansa vanhempiaan, lastensuojelulaitoksia, muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Kieli on terävää, älykästä, samanlaista rauhallista ja selkeästi artikuloitua kampetta, kuin tuolta ihmiseltä olen aina tottunut lukemaan. Siitä syystä sen kanssa tulikin ehkä melko kotoisa olo. Vaikka luin kirjan ruotsiksi, tunsin silti kirjoittajan mielenlaadun ja kielen niin hyvin, etten jäänyt jumiin oikeastaan missään kohtaa, vaikka jokin yksittäinen sana ei sanavarastooni olisi kuulunutkaan. Yleensä sen merkitys selvisi viimeistään jostakin toisesta lauseesta pari riviä myöhemmin. Olen ostanut kirjan jo vuonna 2011, mutta tiesin, että jossakin välissä sille on oikea aikansa ja paikkansa. Se oli nyt. Paitsi että tarvitsin sen tarjoamaa ruotsin preppausta, tarvitsin tätä juuri nyt ehkä myös henkisesti.

Loppua kohti Dolving kulkee pimeydestä valoon. Lopussa on ymmärrys siitä, että elämä on elämää. Se on kipeää hommaa, mutta lopultakin vain elämää. Hyvä elämä ei kaipaa välttämättä juuri muuta, kuin kylmän talviyön ja äärettömän tähtitaivaan, hiljaisuuden tuoman rauhan. Jokainen ihminen voi valita jonkinlaisen muutoksen elämässään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puoliso ilmoittaa ottavansa lapset ja lähtevänsä, mikäli muutosta ei tule. Muutos ilmeisesti tuli, niin tuli erokin, mutta elämä ei ole kaatunut siihenkään. Se vain tuo kaikenlaisia asioita, joiden merkityksellisyys on vain itsestä kiinni. Kuten Peter Dolving kirjassaan sanoo (ja kuten itsekin olen monesti tässä yhteydessä sanonut), koko elämä on melko pitkälle perspektiivikysymys.

Kaipa tämä tästä sitten.

Peter Dolvingin Sieg Heil Svensson on kyllä melko mielenkiintoista luettavaa. 50 sivun jälkeen voin sentään sanoa ymmärtäneeni suurimman osan, missä on kyllä auttanut melko paljon runokirjamainen, minimalistinen muotoilu ja ehkä omia mielenkiinnonkohteita hipova sanavarasto, mutta muuten ruotsi on ainakin internetin mallitehtävien mukaan suhteellisen hankalaa. Pääasiassa ymmärrän taivutukset ja pointit, mutta sanavaraston rajoittuneisuus hankaloittaa ymmärtämistä huomattavasti. Luetun ymmärtäminen vielä toimii, mutta kuullun ymmärtämisen kanssa olen hukassa, ellei puhuta selkeää kirjakieltä vaikkapa tähän tapaan. Olen kyllä sitä mieltä, että ruotsin kielen opetus pitäisi aloittaa kaikille helvetin tiukalla ruotsikrustilla, eikä jollain Tomas Ledinillä. Siinä on varmasti moni mielenkiinto kuollut Sommaren är kortin tahtiin, kuten omanikin aikanaan.

Kaipa se siitä omalla painollaan, jos puolet pitää saada oikein ja tehtävistä suunnilleen kaksi kolmasosaa on kuitenkin ollut oikein, niin luulisi sen menevän läpi, ellen ala miettiä liikaa. Se onkin isoin ongelma. Sanavarasto on niin täynnä saksaa ja se tulee niin automaattisesti kaikkiin niihin paikkoihin, joissa on aukkoja, ettei välillä edes huomaa tehneensä virhettä. Onneksi ruotsissa ei kauheasti ole sch- ja z-osastoa, jolloin hälytyskellot alkavat soida. Mutta melkein joka toinen och meinaa lipsahtaa undiksi ihan huomaamatta. Kunhan partikkelit saa selkärankaan niin sillä pärjää joka kielessä jo melko pitkälle, ne ovat kuitenkin aina ne pienet silput, joilla sidotaan ajatuksia yhteen ja saadaan vähän lisää siimaa.

Rundikaan ei muodostunut miksikään kauhean isoksi ongelmaksi, joten vielä tässä näillä näkymin ollaan kouluun jäämässä. Kunhan saisi vain nämä peukaloidenpyörittelypäivät pois tästä alta ja pääsisi jo stressaamaan ja tajuamaan olevansa ihan paska, niin se itse oppiminenkin voi alkaa.

Kokeilevaa psykedeliaa.

Master Of Disgust

Tein tuossa iltapuhteikseni musiikkivideon Cut To Fitille. Eilen katseltiin läpi kaikki osat Huume-Suomen historiaa, se oli ihan mielenkiintoista kamaa ihmiskohtaloiden puolesta, vaikkakin kaiken sen toiston olisi voinut jättää pois, jolloin asiaa olisi mahtunut vielä vähän enemmän. Poliisin näkemys asiasta nyt oli Elfgreniä lukuunottamatta yhtä puuduttavan yksipuolinen, kuin tavallisestikin. Elfgren sentään ymmärtää katsoa asioita sen verran isossa perspektiivissä, että tajuaa tämän nykyisen tavan olleen täysin hyödytön ja vahingollinen. Harmiksi vaan hänellä ei ole juuri tekoa tämän huumepoliisin kanssa. Tuntuu, että sen johtoon on nyt valittu Aarnio-keissien kiertämiseksi joku, joka pelkää huumeita kuin syöpää ja ruttoa. Ainakin kaikki esiintymiset ovat olleet suunnilleen samaa tasoa, kuin joskus ennen näkemäni YADin rivityöntekijöiden palopuheet ja pelottelut aiheesta. Ongelma vain on se, etteivät ihmiset ole enää tyhmiä, eivätkä niin helposti harhaanjohdettavissa. Jopa YAD on korjannut linjaansa aika selkeästi viime vuosina. Huumeiden historia Suomessa on ollut yhtä synkkä kuin alkoholinkin kanssa. On silti jotenkin hämmentävää, että tässä maassa on ongelmakäytetty lähinnä juuri kaikkia vääriä huumeita, eli heroiinia, alkoholia ja amfetamiinia, jotka ovat tutkimusten mukaan kaikki sieltä skaalan jyrkimmästä päästä, kun taas psykedeelisten aineiden terapeuttisetkin ominaisuudet alkavat olla pikku hiljaa jo luupäisimpienkin tohtorien tunnustamia.

Isolta osin pelottelu ja vainoaminen ja leimaaminen ovat tehneet sen, ettei kukaan kenenkään vanhemmista muista koskaan mitään huumeita nähneensäkään, vaikka niitä on ollut aivan samalla tavalla joka puolella, kuin nytkin. No, kannabista varmasti on ainakin enemmän kuin ennen ja se on laadultaankin aivan toista luokkaa, mutta etenkään suonensisäiset huumeet eivät ole mitenkään uusi juttu. Näissäkin asioissa lähtee aivan samanlaiset myytit kiertelemään, kuin muissakin jutuissa. Siksi tuossa dokumentissa oli mielestäni hienointa se, että vanhempi rouvas-henkilö, joka oli ollut julmasti koekaniinina LSD:n kanssa kertoi äärimmäisen kauniista kokemuksestaan kukan kanssa, ja myöhemmin luonnon kanssa (vaikka sanavalinta "pääsin vapaaksi LSDn kahleesta" onkin helppo ymmärtää varmasti väärin, jonakin pelottavana asiana. Uskon hänen tarkoittaneen sitä, että ulkoilma ja yhteys luontoon ja muuhun maailmaan auttoi pääsemään irti siitä loopista, jossa kukka oli kaikki mitä hänen tietoisuudessaan suoranaisesti oli. Niin toisinaan tapahtuu psykedeelien kanssa, ihmiset jäävät jumittamaan jotakin yhtä asiaa, koska se on kiinnostava tai kaunis. Toisaalta myös LSD tripin pitkä kesto saattaa itsessään muuntuneen aikakäsityksen kanssa aiheuttaa paniikkia ja pelkoa siitä, että tämä vallitseva tajunnan tila jäisi jotenkin pysyväksi. ). Ei mitään ihon kuorimisia tai talon katoilta lentämisiä, tavallisimpia kauhutarinoita, jotka eivät ole sattuneet yhdellekään niistä varmasti jo lähemmäs parista sadasta huumausaineiden käyttäjästä, joita olen elämäni aikana tästä aiheesta jututtanut.

Eilen opiskelin myös photoshopin käyttöä tulevaa koulun alkua ajatellen, ja se sai aikaan alla näkyvän hengen tuotoksen. Eniten ärsyttää ottaa uusia käyttöliittymiä haltuun juuri siksi, kun jollakin muulla systeemillä osaa operoida nopeasti ja helposti, ja jollakin menee aikaa jo pelkän pensselin löytämiseen. Se voimattomuus on turhauttavaa, etenkin kun väittää ettei muka ole aikaa pällistellä mitään helvetin tutoriaaleja, mutta kylläpä neljänkymmenen minuutin vasemmalla korvalla kuuntelu helpotti koko operaatiota huomattavan paljon ja teki perus toimintaperiaatteet tutuiksi. Olen oikeastaan ihmeissäni siitä, että pääsin kouluun niinkin hyvillä pisteillä. Alotin kaksi tehtävää photoshopilla, mutta siirryin sitten tekemään niitä käsin, koska koetilanteessa ei ollut juurikaan aikaa alkaa opetella jonkun ohjelman käyttöä, ja tiesin sen sujuvan nopeammin käsin. Nyt koitan vielä hahmottaa, mitenkä animaatioiden tekeminen sujuu. Ainakin layer-systeemin ansiosta huomattavasti kepeämmin kuin GIMPillä. Mutta saa nähdä. Aika nopeasti opin perushommat, mutta varmasti on ihan hyvä mennä kouluunkin sitä hinkkaamaan. Nyt ei sentään tarvitse aloittaa ihan tyhjästä. Odottelen yhteydenottoja mainostoimistoista, lähinnä korkeiden palkkatarjousten tulvaa.

"superawesome.jpg"

The Universe is Dead. Ja helvetin hyvää japanilaista psykedeliaa.

Tänään vaan jostakin hetken mielijohteesta otin 12-kielisen kitaran käteen ja aloin soittaa. Ensimmäisenä oli Puolassa hostellin sängynlaitaan naputtelemani rytmi, joten nauhoitin siihen päälle vain vähän kitaran koputtelua. Siitä eteenpäin aloinkin vain soittaa, biisi kerrallaan kaikki nauhalle. Jonkinlainen meditaatio se siis oli, kaikki vain läjään ja saman tien miksaukseen ja latasin tuohon. Nimeäkään ei tarvinnut kauaa miettiä. Viime viikolla luin uutisen siitä, miten universumi on alkanut jo tehdä hidasta, triljoonia vuosia kestävää kuolemaansa. Eli mikä on muuttunut? Universumi on kuitenkin tehnyt kuolemaa syntymästä asti, ihan kuin ihmisetkin, ihan kuin kaikki muukin elävä. Elävän määrittävä asia on lähestulkoon yksinomaan se, että se on kuoleva. Kuolleet eivät ole eläviä, eivätkä kivet ainakaan tällä tietoa ole eläviä. Mutta kaikki elävät tulevat olemaan kuolleita myös. Joten universumi on jo kuollut, niin kuin mekin, ja kaikki muukin elävä. No stress. Tässäpä tämä.



Lisäksi kompuroin epähuomiossa tällaiseen psykedeeliseen japsihelmeen, joka olisi ensi viikon perjantaina Helsingissä keikalla. Kiinnostaisi todella paljon, mutta kun kyseessä on festari, saattaa liput olla hieman nykyisen taloustilanteen kapasiteetin ulkopuolella. Lisäksi seuraavana päivänä soitetaan Varjobaarissa, niin on vähän turhaa säätämistä koittaa kikkailla itseään taas takaisin Lahteen välissä. Tuolta kannattaa kuunnella etenkin Mammatus Clouds, jonka olen itse kuunnellut tänään jo kahdesti, ensimmäinen puolituntinen Pond on juuri sitä, mihin tämä oma musiikin kuuntelutottumus alkaa näemmä mennä. Puolen tunnin jumituksia. Swansiltakin tulee pihalle lähtiessä yleensä kuunneltua joko The Seer tai Bring The Sun/Toussaint L'Ouverture. Koko ajan koitan tunkea sitä myös soittohommiin, yksinään sellaisen ylläpitäminen vaan on turhan hankalaa. Koska suurin osa teistä on kumminkin liian laiskoja klikkailemaan linkkejä, laitan tuon toisen levyn tähän alle:

Täällä taas.

"Eilinen oli taas niitä päiviä, kun istut neljä tuntia autossa ajatellen tämän olevan taas keikka, jolla ei ole yhtään ketään. Emme tunne Seinäjoelta ketään. Olemme soittaneet siellä yhden kerran, neljä vuotta sitten. Porukkaa oli ihan kohtalaisesti, mutta ajattelin kaikkien kyllä unohtaneen olemassaolomme jo ajat sitten. Onneksi oli paikallisiakin bändejä, ettei tarvinnut ihan omin avuin pyristellä. Neljän tunnin ajomatka tuntui kuitenkin vasaralta, joka on kohotettu pään ylle valmiiksi lyöntiä varten, jonkinlainen Damokleen leka, joka toikkui tajunnan laidalla. Selvisimme paikalle. Työväentalo herätti mieleeni lähinnä mielikuvat isosta puisesta talosta, jossa järjestetään jotkut kylän kinkerit kerran vuodessa. Paikka oli kuitenkin jonkinlainen pommisuojan tapainen, siihen nähden tosin helvetin hyväsoundinen mökki. Törmättiin Fuckuihin ja tuntui taas kuin välissä ei olisi ollut yhtään keikkaa ilman niitä. Yksi taisi olla. Noiden jätkien kanssa soittaa mielellään vaikka kaikki keikat mitä tulee. Henkisesti ollaan niin samalla astialla, vaikka työkalut vähän eroavatkin, ettei tarvitse tehdä mitään kompromissejä minkään suhteen. On hienoa tehdä juttuja sellaisella porukalla, jossa tietää kaiken vaan toimivan. Miksaaja osasi asiansa aivan helvetin hyvin. Fuck-Ushima kuulosti murskaavalta. Mikä nyt pitää paikkaansa vaikka miksaaja ryssisi mitä. Loath meni vähän ohi omaa keikkaa jännittäessä, mutta sopivan jyrkältä sekin kuulosti. Ehkä seuraavalla kerralla kerkeää kuunnella paremmin. Miksaaja oli myös sopeutuvainen meidän sohlauksen suhteen, ymmärsi touhun päälle hyvinkin. Yleensä siellä äänipäässä pyöritellään päätä hämmentyneenä, mutta tämä jätkä oli skarppina. Sitten alkoi tuttu usva, jonka jälkeen tulin tolkkuihini lattialla. Paras keikka aikoihin. Roudattiin melkolailla heti, katsottiin pari biisiä Ravage Ritualin intensiivistä (se on ainut oikea sana kuvaamaan tuota) myllytystä ja lähdettiin ajamaan kohti kotia. Hauskuutin seuralaisiani todella vahvalla migreenisössötyksellä, joka ikäväksi laskeutui todella kovaksi päänsäryksi. Päästiin hengissä kotiin ja menin saman tien nukkumaan. Nukuin neljä ja puoli tuntia, jonka jälkeen alettiin heti ähertää lähtöä. Nyt istun bussissa matkalla Turkuun, kohti lentokenttää. Jos vaikka kerkeäisi Roopen kanssa heittää yläfemmat ennen lähtöä."

"Roope teki oharit. Nyt istun lentokentän limbossa ja muistelen kaikkia niitä muita kertoja, kuin olen istunut tässä samassa limbossa. Vaikka paikka olisikin eri, limbo on aina sama. Aina "ei-ihan-vielä". Kyllästyttiin kuuntelemaan jonkun futis-faijan pätemistä, joka huipentui siihen, miten joku kaveri tiesi kertoa lennon siirtymisestä pari minuuttia ennen kuulutusta. Vieläkin mietin päässäni vain eilistä keikkaa, huutamista, HUUTAMISTA! ÄÄÄÄRR!"

"Berliini oli melko psykedeelinen elämys. Kun ei nuku ollenkaan, päivä tuntuu paljon pitemmältä. Saavuttiin kaupunkiin kuuden jälkeen. Yritettiin löytää paikka, josta ostaa bussilippu, mutta juna-asema tuntui olevan kokonaan kiinni. Ainakin luultiin sen olevan juna-asema. Pienemmän aseman automaatista saatiin ostettua päiväliput. Pyörittiin busseilla edes-takaisin ja odotettiin eläintarhan aukeamista. Yhtä kaksijakoinen kokemus kuin aina, eläimiä on kiva nähdä, mutta jotenkaan en vaikuttunut 36 asteisesta Berliinistä luolassaan kituvan jääkarhun "luontaisena elinympäristönä". Nälkä, jano ja univaje alkoivat vähän kiukuttaa. Lähdimme etsimään hostellia Itä-Berliinin puolelta. Se olikin aivan helvetin hieno paikka, jonka olemassaolo oli itselleni melko kiva yllätys. Krusteja pyöri joka puolella, kaikki paikat olivat graffiteilla ja tarroilla koristeltu, viinaa sai kioskeista eikä kukaan tapellut tai ollut vitun ärsyttävä. Kuin Suomi ilman Alkoa ja Valviraa. Välillä haisi vähän paska jossain, mutta jos se on oikeasti isoin ongelma, niin ei ole kauhean isot ongelmat. Budikauppiaita sain hätistää kuin feissareita Suomessa ja tajusin myös, että tästä rikollisen ulkonäöstä on vähän hyötyäkin. Ei tarvitse pelätä taskuvarkaita ihan niin paljoa, ja kaikki ihmiset ovat hyvin tarkkoja tavaroistaan, kun olen paikalla. Eläintarhassakin yksi tyttö vei mummonsa turvaan, katsoen minua kuin jotain itäblokin roskamaasta tullutta roskasakkia... Ja sitten tajusin, että hänen silmissään minä oikeasti olen itäblokin roskamaasta tullutta roskasakkia. Hostellin muut asukkaat varmasti arvostivat sitä, että herätyksemme oli jo kuudelta. Lähdimme ihmettelemään muurin graffiteja. En kyllä ihan vielä antaisi krediittejä muurin kaatamisesta, kun sitä on sen verran monta kilometriä vielä pystyssä. Mutta kyllä siinä sai muutamia juttuja pala kurkussa katsoa ja miettiä miten järjenvastainen tuokin valtioiden sopima jako on ollut. Tämä reissu oli kuitenkin avartavin ja paras kokemus itseltäni Saksasta, olen kuvitellut sen aiempien reissujen perusteella olevan samaa neuvostoinfralle rakennettua kivihiilikapitalismia, mutta nyt sille löytyi myös sielu. Ja pääsin lasten eläinpihalla silittämään aasia, eli 5/5 reissu."

"Palattiin Puolaan, Wroclawiin. Pieni ydinkeskusta on täynnä kaikenmaailman hippijuttuja, ja on syöty niin paljon sushia, että taidan salakuljettaa suolessa kaiken Puolan kalan ja riisin Suomeen. Tänään lähdetään Krakovaan. Alkaisi olla mukava löytää jotain matkalukemista pikkuhiljaa, englanninkieliset kirjat ovat kaupoissa vähissä."

"Vuoret oli hieno kokemus. Vaikka kiivettiinkin vain pienimmälle, eikä jalat tulleet edes kipeäksi, oli se silti sen arvoista. Shunryu Suzukin Not Always So tuntuu olevan kaikki se, mitä tahtoisin sanoa ihmisille grindcoresta, tosin zazenista kirjoitettuna. Ne ovat melkolailla päikseen vaihdettavia asioita. Nyt linja-auto on kotimme. Bukowski jatkaa siitä, mihin Roshit lopettavat. Elämä on hienoa.

Pari tuntia myöhemmin istutaan Gdanskin bussiasemalla. Suomessakaan ei ole näin hyviä wi-fi-verkkoja, eihän täällä tarvitse olla hetkeäkään ilman nettiä. Liian helppoa. Kahvia tekisi mieli. Ihan vaan Bukowskin kaveriksi. Mäkkäri olisi auki, muttei nyt oikein nappaa jonottaa kahvikupin takia. Muutama tunti vielä, niin useampikin paikka on auki..."

Tuossa oli se, mitä jaksoin kirjoittaa reissun aikana. Väliin mahtuu tietysti paljon kaiken näköistä, kuten esimerkiksi Krakova. Ensin se vaikutti lähinnä turistiansalta, mutta kun liikkui vähän hiljaisemmille kaduille, löytyi sieltäkin yksittäinen aarre, joka naulasi koko kaupungin saman tien yhdeksi hienoimmista paikoista maan päällä. Massolit-kirjakauppa/kahvila, jonka hyllyt jatkuivat kolmen huoneen ja yhden eteisen verran, jossa sai ihan vapaasti lukea kahvinsa kanssa vaikka kaikki kirjat ilman, että omistaja tuli tökkimään ostopäätöksen kanssa ja jossa sai vielä ihan oikeaa kahviakin. Krakovan hostellikin oli ihan mielenkiintoinen, välillä melutaso huiteli jossain 80 desibelissä, kun samaan aikaan soi poliisiauto, jarruttava raitiovaunu ja humalaiset ihmiset. Ikkunat oli pidettävä selällään, ettei olisi tullut liian kuuma. Silti ihan mukava paikka, eikä tuo häirinnyt itseäni paljoakaan. Nykytaiteen museo oli myös hieno kokemus. Voin sanoa kostuneeni noiden Auschwitzistä elossa selvinneiden kokemuksista huomattavan paljon enemmän, kuin mitä olisin kiinnostunut niiden lattialautojen ja kammioiden tuijottamisesta. Siellä oli myös iso näyttely sukupuolesta taiteessa, erilaisista perhekäsityksistä ja muusta.

Yksi mielenkiintoisimpia oli erään taiteilijan tekemä video, jossa hän haastatteli puolalaisia miehiä siitä, miten he kokevat vanhan sananparren miesihanteen (1. rakenna talo 2. istuta puu 3. siitä poika) pätevän tänä päivänä. Juuri kun odotin harmaan, hieman lihavan vanhan ukkelin antavan jonkun "kyllä mies on mies"-lausunnon, hän kertoikin kahdesta tyttärestään ja siitä miten he ovat opettaneet hänelle pehmeyttä ja miten toivoo vain, että he saavat elää elämänsä terveinä, eikä millään muulla ole väliä. Se oli koskettavaa etenkin siksi, että se löi omaa kyynisyyttäni vyön alle. Se oli hienoa, ja niin taide parhaimmillaan toimii. Se ylittää kaiken niinkin keinotekoisen, kuin feminiinisen ja maskuliinisen, koska se syntyy kontrasteista ja näidenkin puolien yhtäaikaisesta läsnäolosta ja voimasta. Toki voidaan tehdä taidetta, joka on pelkästään maskuliinista tai femininiistä, mutta sen on silloin parempi olla tarkoituksenmukaista tyylilajitekemistä, tai se jää yksipuoliseksi. Kaikkein suurin taide on olemassa siellä, missä valo ja pimeys, luominen ja tuhoaminen, ovat olemassa samassa hengitysten kierrossa, jokainen uloshengitys johtaa väistämättä tarpeeseen vetää happea uudestaan, ja jokainen henkäys on myös päästettävä ulos. Nämä ovat väistämättömiä tosiasioita, jotka pätevät myös taiteessa. Kun nämä kaksi puolta tekemisestä ylitetään, syntyy jotain niin luonnollista ja täydellistä, ettei sitä tai sen tekemistä tarvitse miettiä. Tekoprosessi itsessään on jopa olennaisempaa, kuin lopputulos. Ainakin omalla kohdalla. Kaikki mikä on tehty, on jo tehty.

Jos Krakova vaikutti turisti-ansalta, niin Zakopane oli jotain Levin tasoista, mutta ehkä tietysti aika moneen potenssiin korotettuna. Vuorta kiivetessä oli onneksi vähän hiljaisempaa, mutta kaupungin tanssiorkesteri kuului kyllä sinne asti. Jännä miten joka puolella soitetaan aina samoja kuluneita biisejä, Tuulen Suojaan ja mitä näitä nyt on. Vaikka ihmismäärät vähän ahdistivatkin välillä, oli silti myöhään ja aikaisin aamulla todella hiljaista ja kaunista. Siellä saatiin myös vastaus siihen, kun mietittiin onko keskiajalla ollut pitkähäntäisiä lampaita, kun kaikki taulut on niitä täynnä. En ole koskaan elämässäni sellaista nähnyt, vaikka isovanhemmilla oli paljonkin lampaita, joten kun lähdin aamulla kauppaan ja näin KAKSI pitkähäntäistä lammasta, putosi monttu oikeasti auki.

Eilen Suomeen palatessa paluuahdistus oli taas mittaluokassa "suuri", mutta kylläpä se siitä sitten asettui. Eniten vitutti se, ettei Turun lentokentälle ole osattu yhtä perkeleen Otto-maattia asentaa, ja sen takia piti tilata Turun busseihin seitsemän euron hintainen vuorokausilippu (x2), vaikka tilillä oli koko ajan nököttänyt se 20 euroa, jolla ajattelin meidän helposti sitten ostavan ne kolmen euron bussiliput. Eipä käynyt mielessä, ettei lentokentälle automaattia ole saatu. Vitutti vielä vähän lisää, kun kauppakeskuksen eteisessä istuessamme tuli vartija sanomaan, ettei täällä saa istuskella. Vaikka tekikin vain työnsä (edellinen ei uskaltanut sanoa mitään, joten nousin ihan suosiolla) niin kyllä siinä vähän mietitytti, että mitä helvetin väliä sillä on, istuuko vai seisooko siinä eteisessä. Sitä paitsi ei olisi edes riittänyt, että noustaan seisomaan, vaan tämä nimenomaan vahti, että meidän kaltaisemme ei-haluttu aines myös jättää kyseisen kauppakeskuksen tilat. Tänään olo on jo paljon...säyseämpi, käytiin koiran kanssa kävelyllä ja nyt koitan keksiä sille tekemistä, ettei täysin tylsisty. Neljän jälkeen pitää sitten lähteä taas Harhakuvien treeneihinkin, että saapa tässä taas jotain tekemistä turhautuville käsille.

Hi-Roshi-Ma & Sunroot

Tänään olikin näemmä melko tuottelias päivä. Ensinnäkin menin taas nukkumaan vasta joskus yhdeksän korvilla. Nukuin nelisen tuntia ja kävin kaupassa, minkä jälkeen pakkasin heti romut mukaan ja lähdin treenikselle nauhoittelemaan dronea. Ykkösellä koko paska purkkiin ja saman tien kohti kotia. Se on teemalevy Hiroshimasta, jonka jenkkiläisen mittakaavan käpäytyksestä tuli kuluneeksi 70 vuotta. Mietin eilen sitä melko paljonkin, miten paljon se määrittää koko japanilaista kulttuuria yhä, ja toisaalta miten osuvaa olikaan, että juuri japanilaiset, joiden kulttuuriin on lähtökohtaisesti kirjoitettu jonkinlainen epämääräinen eksistentialistinen surumielisyys jo kauan ennen tuota järjetöntä tuhoa. Mietin myös sitä, että olenko jotenkin tekopyhä, kun hoputan kaikkia kulkemaan talvisotatraumoista kohti tulevaisuutta, mutta ymmärrän täysin Hiroshiman ja Nagasakin muistelun. Päädyin pohdinnoissani siihen, että en, koska talvisodalla ei näytetty koko ihmiskunnalle sitä, miten se melko todennäköisesti tulee loppumaan. Ellei koko maailman kansat sitten vaeltele zombeina Suomen metsiin, josta omat Häyhämme voivat ne napsia. Tässä on kuitenkin meikäläisen teemanoisedronejyristelylevy Hi-Roshi-Ma.



Kotiin tultuani aloin heti kirjoitella ja nauhoitella puuttuvia lauluja noihin muutamiin biiseihin, jotka ovat odotelleet omaa aikaansa. Se tuli tänään. Paria poikkeusta ja korostusta lukuunottamatta pyrin melko minimalistiseen touhuun, parissa biisissä on kitara viritetty D-molliin, ja onhan se aivan helvetin hieno, täysin oma maailmansa. Tunnels of Mindissa ajattelin duunata krautrockia akustisella pohjalla, jonkunlaiseksi välisoitoksi. En toki ole kuunnellut elämäni aikana krautrockia nimeksikään, mutta itse pidin tätä lähinnä hyvänä juttuna. Sanoissa näiden biisien varsinainen paino on, ja pitkästä aikaa tuntui siltä, että oli myös mukava kirjoittaa englanniksi. Sillä saa kumminkin upotettua kieleen sellaisia epäloogisuuksia, jotka suomeksi tuntuvat liian epäloogisilta ja järjenvastaiselta, jolloinka se hiertää myös kirjoittajana vastaan.
 
Vieraan kielen hienous on juuri siinä, ettei ole niin tottunut sen sääntöihin. Suomen kieli tuntuu välillä häkiltä, jolla voi todellakin ilmaista uskottavasti lähinnä negatiivisa tunteita, joka suomalaiseen mollipohjaiseen muottiin ja melodiakäsitykseen yhdistettynä yltää uskomattoman korkeaan itsesääli-ahdistuskertoimeen, jossa ei ole olemassa mitään kontrastia. Siksi katsonkin Tuki-laulun ja Saatanan olevan parhaat laulut, mitä olen koskaan kirjoittanut, ensinnäkin ne toimivat rytmillisesti ihan kivasti ja toisekseen niissä on kontrasti. Mutta menneet on menneitä, nyt tehdään uusia. Tässäpä siis Sunroot myös.



Huomenna onkin sitten Cut To Fitin keikka Seinäjoella ja sunnuntaina lähdetään kymmeneksi päiväksi sekoilemaan Eurooppaan. Eli veikkaan jonkinlaisen loman olevan edessä. Tykitelkää noita sen aikaa ja koittakaa jaksaa.

Katse kohti tulevaisuutta.

Menin nukkumaan jossain seitsemän-kahdeksan välillä ja heräsin puoli kahdelta. Abusing your body like a pro. Nyt tässä tungen kehooni sitten aamukahvia ja Sepulturaa ja toivon tämän uuden päivän olevan melko pitkälle samanlainen, kuin eilisenkin. Kohta voisin tunkea tähän sieluni häkkiin myös eilen itsetehtyä kana-feta-aurajuusto-maissi-ananas-pizzaa, kun sitä vielä pari palaa on jäljellä. Tänään olisi myös Torven akustinen ilta, mutten kuitenkaan jaksa raahautua paikalle. Kolme biisiä on vähän hassu malli, vaikka toki ymmärrän esiintyjiä olevan paljon. Siinä ei kuitenkaan kerkeä juuri muuta, kuin ryssiä ne kaksi ekaa jännityspäissään läpi ja sitten onkin jo viimeinen biisi, juuri kun alat olla nahoissasi edes vähän kotonasi. Mutta 23. syyskuuta saatan soittaa J. Kill & Mr. Mule-keikan, mietin, ottaisinko keikalle huumeurut ja kitaran, loopperin ja vielä jotain muuta.

Tänään tuli jostain syystä sellainen fiilis, että tekisi mieli laittaa Alkun kanssa duunattu versio Lintusesta jonnekin. Ihan vain siksi, että kyllästyttää istua sen päälläkään. Saapa nähdä, jos saisin vaikka aikaiseksi. Ei kyllä ole mitään yhtä hyvin tuotettua, että levyksi asti saisi, mutta ehkä laitan sen Youtubeen. Se on hauska siksikin, että se on niin erilainen omiin versioihini nähden, ja Alkku sovitti sinne niin saatanan hienoja stemmoja, että tekee mieli jo ihan niiden takia tunkea se internettiin. Siinä on kyllä sellainen tuottajaukko, että hattu päästä. Helvetin mukava työkaveri, minkä lisäksi se näpäyttää heti sormille, kun menee päin helvettiä, mikä on hyvä asia. Ei tarvitse tällaisen sävelkuuron määkijänkään miettiä menikö se, kun se vedetään uudestaan niin kauan, että menee.

Kasettejakaan ei näköjään ole itsellä jäljellä kuin neljä, että jos sellaisen tahtoo, niin yhteyttä voi ottaa miten parhaaksi näkee. Levykauppa Xässä on näemmä vielä ne kuusi, mitkä sinne viimemmäksi vein. Yllättävän nopeasti menneet, ajattelin, että niitä riittäisi vielä. Noitakin tekisi mieli tehdä vähän lisää, mutta tiedän, että 50 on kuitenkin aika maksimi noille. Tuo on kyllä ollut ihme "arvostelumenestys", koska ajattelin kaikkien arvioiden sanovan "vittu mitä räpellystä, opettelis soittaa ennenkö kuvittelee olevansa joku muusikko". Seuraavana teen sitten Lopun Ajan Kansan Lauluja. Tekisi mieli tehdä jotain droneakin, ehkä Mental Machine Noise, koska sen saisi vaikkapa Psyykeen kanssa eri puolille samalle 20 minuutin kasetille. Olisipa vain parikin satasta ylimääräisenä. Ehkä tuossa sitten kun opinnot alkaa rullata ja rundi on soitettu. Toivottavasti. Koska vihaan valmiiden asioiden päällä istumista.

Aatteet on mun arkku.

Ruotsi alkoi aktivoitua päässä. Tarvitaan vain mielenkiintoista luettavaa. Ja tarvitsen isomman sanavaraston, se on se isoin ongelma tässä kohtaa. Ruotsista tulikin mieleeni katsomani YLE:n Silminnäkijä-dokumentti tästä Suomen Vastarintaliikkeesta. En jotenkin sisäistä sitä, miten logiikka ei tunnu kuuluvan ko. ryhmän ajattelun peruspalikoihin: ryhmän perustaja asuu tällä hetkellä maahanmuuttajana Ruotsissa. On vähän hassua mesota maahanmuutosta ja muuttaa sitten itse pois siitä omasta maastaan. Merkillistä nationalismi on noin muutenkin, etenkin suomalaisuuden kohdalla, kun koko maa on ollut olemassa hädin tuskin sataa vuotta, uskonto on tuotu miekan terällä väkisin ja kotikin on useimmissa tapauksissa pankin oma. Olette varmasti tietoisia nationalismin historiasta ja suhteellisesta lyhytikäisyydestä aatteena, tai voitte lukea siitä noin tuhannesta muusta blogista, joten en koe tarpeelliseksi sivistää älykkäitä ihmisiä pätemisen tarpeessa.  Se ei kuitenkaan ole sellainen aate, jonka puolesta kuoleminen olisi mielestäni mitenkään järkevää. Toisaalta mielestäni yhtään mikään aate ei ole kuoleman arvoinen.

En suostuisi tappamaan ihmisiä minkään aatteen puolesta. Utilitaristina voisin oikeuttaa yhden ihmisen tappamisen, mikäli se auttaisi tuhansia muita elämään parempaa elämää. Mutta aate ei saisi sanella sitäkään kuolemaa, enkä ole niinkään varma siitä, että käytännön hommat voisin muka hoidella jotenkin tosta vaan. Perhettäni voisin puolustaa, maatani en. Sellaisen kunnian saadakseen sen maan pitäisi olla sellainen, että koen sen puolustamisen arvoiseksi, että siinä maassa kohdellaan kaikkia ihmisiä oikeudenmukaisesti ja ihmisarvoisesti, että elämän perusedellytykset ja onnellisuus olisi turvattu kaikille yhteiskunnan jäsenille parhaan mahdollisen kyvyn mukaan. Tässä maassa en ole nähnyt sellaisen toteutuvan koskaan. Lapsuudestani asti olen katsellut kuin lähimmäiset, vanhemmat ja heidän kaverinsa saavat tukijärjestelmistäkin niskaansa lähinnä paskaa, myöhemmin sain sitä ihan riittävästi itsekin, mutta siitä en osaa olla katkera. Kaikki palvelee kuitenkin aina jotain tarkoitusta, eikä koskaan ole olemassa mitään pahaa ilman, että siinä olisi myös jotain hyvää. Kaikki tämä on antanut minulle valtavasti perspektiiviä yhteiskunnan toimintamalleihin ja kokemusta ja vahvuutta siihen työhön, jota tämän viimeisimmän työttömyyspätkäni aikana kirjoittamien blogimerkintöjeni takia minun ei tarvitse tehdä ehkä enää koskaan.

Sota on asia, joka näyttää hilautuvan koko ajan lähemmäksi. Mitä enemmän syydetään rahaa maanpuolustukseen, sitä lähemmäs sota tulee. Jos se tahdotaan väistää tai estää, meidän täytyy lopettaa kaikki menneisyyteen tuijottaminen, kaikki menneen retoriikan, punaisten ja valkoisten, vasemman ja oikean, välinen jakaminen ja siirtyä katsomaan siihen, mitä meillä on edessämme tulevaisuudessa. Valtiot ovat suoraan sanottuna kusessa. Rahaa syydetään kaikkiin epäolennaisuuksiin ja systeemit mätänevät sisältä. Islannissa annettiin pankkien kaatua, lujitettiin sosiaalihuoltoa, eikä siellä lauleta meidän itkuvirsiämme. Mutta täällä painetaan paniikkinappulaa aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja tehdään asiat aivan samalla tavalla päin vittua, syrjäytetään ihmisiä omasta elämästään ja sitten osoitellaan sormilla noita työttömiä loisia. Minun sukupolveni sota ei todellisuudessa olekaan sotaa suurta ja lamaa ja työttömyyttä vastaan. Se on henkistä sotaa kaikkia niitä vastaan, jotka kuvittelevat, että työmaailma ja työn arvo on vielä sama, kuin joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Edes raha ei toimi enää samalla tavalla. Mikään ei toimi. Etenkään työmaailma. Käynti työkkärissä ja leipäjonossa olisi ihan avartava kokemus jokaiselle työn sankarille. Sillä laatu-hinta-vittuilu suhteella roskis pieksee kyllä leipäjonon koska tahansa.

Loppuja ja alkuja.

Eilen sain tehtyä parit biisitkin. Viritin kitaran avoimeen D-molliin. Mietin sitä alunperin helppona dronevireenä, joka jättäisi kädet vapaiksi jonkun muun soittimen soittimelle, jos siitä hakkaisi aluksi loopperiin jonkunlaista huminaa, mutta akustisellakin se toimi niin hyvin, että sai tehtyä heti pari juttua. Pitäisi vain vähän kirjoitella sanoja ja soitella vielä muita soittimia, saa nähdä tuleeko sellaista rakoa, jossa pystyisi itsekseen kikkailemaan. Soittaminen vaatii kuitenkin aina välillä ainakin sen, että koira on lenkillä. Jos hakkaat pitkään samaa juttua, se tulee väistämättä ärsyyntyneenä haukkumaan viereen. Tai jos vaan soitat ärsyttävää juttua. Joskus se tahtoo vaan maata vieressä ja kuunnella. Tutkimattomat ovat elukan aivoitukset. Nytkin tuli heti ihan kiinni viereen, kun kuuli, että siitä puhutaan. Wait, what?

Koitan tunkea kaikki nuo tekemäni jutut yhdelle ja samalle levylle jotenkin. Ambienttia, pari akustista biisiä, ainakin yksi bluesi ja yksi...en tiedä mikä se on. "Sellane". Saa nähdä mitä niistä tulee ja täytyykö jotain jättää odottelemaan omaa paikkaansa jossain myöhemmässä vaiheessa. Luultavasti. Tai sitten ne sopivatkin toisiinsa aivan helvetin hyvin. Sitä ei oikeastaan koskaan tiedä, ennen kuin kuuntelee niitä. Jos niissä on yhteneväinen fiilis, niin mikäs siinä. Jos ei, niin otetaan eroavat palikat pois ja rakennetaan niille oma palapeli myöhemmin. Kirjoittaminen on ollut viimepäivinä mukavaa. Sitäkään ei kuitenkaan pidä tehdä määräänsä enempää putkeen, tai päätyy vaan toistamaan itseään. Tällä hetkellä omassa hyllyssä ei ole kuin yksi lukematon kirjakaan, Bukowskin Kaupungin kaunein nainen, jonka löysin kirpparilta joku aika sitten. Final Fantasy kympinkin pelasin loppuun eilen. Asiat alkavat kääntyä kohti syksyjä, väistämättömiä loppuja. Mutta sitten alkaa uusia asioita.

Koulua varten pitäisi alkaa tykitellä ruotsia ja photoshoppia. Jag måste lära mig något svenska att jag behöver inte att studera det mera efter test. Ärsyttävintä on se, että se menee päässä sekaisin saksan kanssa, ja niitä saa koko ajan olla erottelemassa toisistaan. Mutta olen tyytyväinen siihen, että espanja, saksa ja ruotsi ainakin ovat sellaisessa valmiustilassa, että voin aika nopealla assosioinnilla ja vääntämisellä oppia ne kaikki ainakin välttävään kuntoon, kun vaan altistun niille riittävästi. Nyt pitääkin vissiin kaivaa hyllystä Dolvingin Sieg Heil Svensson ja tykitellä se läpi. Siinäpä se ratkaisu taitaa ollakin.

The Unnamable

Eilen sain loppuun Samuel Beckettin The Unnamablen. Loppupuolella kolmesivuisiin lauseisiin yltävä, aikaa ja paikkaa melko tehokkaasti pakoileva monologi oli kaikessa eksistentialistisessa vainoharhaisuudessaan äärimmäisen inspiroivaa, mielenkiintoista ja myös välistä hankalaa luettavaa, mutta todellakin kaiken sen vaivan arvoinen. Ei mennyt ihan yhdellä orastavalla, mutta nopeasti haltuun otetulla paniikkikohtauksella loppuun asti. Beckettin ymmärrys kuoleman roolista elämässä, hiljaisuuden roolista sanoissa, on jotain järjettömän hienoa. Sanat ja elämä ovat pelkkä väliakainen häiriö, poikkeus suuressa hiljaisuudessa, joka tulee aivan kohta, heti kun tämä pakonomainen pulina loppuu, heti kun viimeinen sana jää leijumaan hiljaisuuteen, heti kun korva ei enää havaitse, heti kun puhe taukoaa ja todellinen kuuleminen alkaa, niin, hiljaisuus on todellista kuulemista, kuuntelua, ymmärrystä, kun ei tule enää sanoja, ei ajatuksia, ei yhtään tätä saastaa jota ihmiset tuottavat, ei selityksiä jotka hävittävät merkityksiä turhien symbolien alle, ei muuta, kuin loputon ja ikuinen hiljaisuus, viimeinen ulos hengitys, viimeinkin, lopullinen rauha...

Kertoja on kokoajan epävarma omasta olemassaolostaan, epäilee olevansa kuollut, epäilee olevansa pelkästään nämä lauseet, jotka kutovat hänen olemassaoloaan kasaan, pelkkä metafyysinen rakennelma joka pysyy kasassa ainoastaan siksi, että lukija jatkaa lukemista ja täten muodostaa hänen olemassaolonsa olevaksi. On olemassa kaksi hahmoa, Mahood ja Worm, jotka hän on saattanut olla tai tulla olemaan, mutta lisäksi puhutaan Beckettin muista hahmoista, Molloysta, Murphystä, Malonesta, sekä Mercieristä ja Camieristä. Syntyy kuva siitä, että eräällä tapaa kirjailija puhuu rehellisesti itsestään, ja siltikin kierrellen ja väistellen, epäröiden koko olemassaoloaan ja työntäen koko vastuun siitä lukijalle.

Siinä onkin mielestäni Beckettin koko nerous, ja samalla suurin samastumispinnan kohde itselleni: olemassaolon ja havaitsemisen välinen suhde. Olenko olemassa siksi, että havaitsen asioita ympärilläni, siksi että minut havaitaan, ovatko nämä keskenään jonkinlaisessa suhteessa, vai olenko olemassa ollenkaan. Jos minäkin olen pelkkä sanojen rakennelma, näiden sanojen, joilla olen määrittänyt itseäni, näiden sanojen, joita muut havaitsevat ja joiden kautta he rakentavat jonkinlaisen kuvan ihmisestä, joka tätä kirjoittaa. Jos olenkin vain Googlen deep dreaming blogibotti, joka syytää tekstiä päivittäisellä tahdilla ulos. Koen päivittäin jonkinlaisen fyysisen olemassaolon, havaitsen ympäristön, mutta aivan yhtä hyvin se voi olla päähäni simuloitua kokemusta olemassaolosta, jotta kirjoittaisin paremmin. Joku voi epäillä tämän olevan jonkinlaisen psykoosin alku, mutta sitten olen ollut psykoosissa koko ikäni, koska jotain vastaavan tasoista olen kuitenkin pyöritellyt päässäni niin kauan, kuin olen kyennyt omia ajatuksiani reflektoimaan. Ymmärrän olevani olemassa äärimmäisen monella tasolla, sosiaalisesti, fyysisesti, psykologisesti, biologisesti kaikkien bakteerieni valtavana avaruusaluksena, henkisesti jonkinlaisena osana ihmiskuntaa, evoluution kannalta yhtenä linkkinä kehityksessä, ja silti osaan olla epäuskoinen olemassaoloni suhteen. Ainoa asia, joka sen tällä hetkellä määrittää varmasti, on kuoleman hiljaisuus, joka seuraa viimeisen lauseen viimeistä pistettä, viimeisten sanojen viimeisiä kirjaimia.

No johan oli ohjelma!

Jalkoihin sattuu aivan helvetisti. Päästyäni Torveen meikälle oli kuulema "yks homma". Käytiin Kujiksen Einarin kanssa kykkimässä väriliitujen kanssa kadut täyteen kvasaareita ja raketteja ja ufoja ja pyrstötähtiä ja atomeita ja kaikkea muuta siistiä avaruuskamaa. Terhi luuli Torveen tullessaan, että lapset olivat piirrelleet katuun. Hieno tuli, loppuun tehtiin supermagee nebula polkemalla kaikki loput liidun nysät katuun. Kai se siellä vielä on, ennen kuin sade pyyhkii sen pois. Sitten mentiinkin Torveen, jänistin uusien delay-asetusteni kanssa, kun en vielä tutkinut niitä riittävästi ja laitoin vanhat takaisin. Koska jos delayn häntä on tempoon nähden päin vittua, se sotkee soittoa helvetisti. Sitä paitsi tuossa moduloidussa delayssa on kivan omalaatuinen ja vinksahtanut fiilis. En oikein itsekään osaa selittää, miltä se kuulostaa, mutta kaikki huiluäänet ja ulinat kuulostaa helvetin siistiltä. Soundcheck oli pientä räpellystä.

Niin oli keikkakin, hauskaa räpellystä. Välillä kuuntelen vaan, että nyt kuulostaa väärältä, katson alas otelautaan ja tajuan, että sormeni tekevät ihan oikeita juttuja, mutta ihan väärässä kohtaa otelautaa. Jälkeenpäin kuvanauhalta asian tarkastettuani totesin, ettei tämäkään kuitenkaan kestänyt kahta tahtia pitempään, mutta olipa siellä ihan riittävästi hutilointia. Omat plektrat mukaan ensi kerralla. Hukkasin myös Teemun sliden jonnekin, eli taidan olla sellaisenkin pystyssä. Hauskaa oli silti, fiilis välittyi ja homma groovas kuin ainakin taskukokoinen pygmihirvi. Seuraavalle keikalle saa taas tehdä biisin tai kaksi lisää, että saa vähän pituutta, nyt taisi olla joku 25 minuuttia. Ensi kerralle sitten 40.

Muutkin bändit oli hyviä ja groovet pysyi kovana koko illan. Fiilisten skaala liikkui kyllä aika tehokkaasti meidän utuilusta kaikenmaailman hyvänmielen rokkien ja kaihoisten progeilujen kautta illan lopettaneeseen OLViin. Aivan loistava bändi! Jorailtiin ja krebailtiin aivan kympillä ja nyt tuntuu jalat makaronilta. Sellaiselta makaronilta, joka ei ole yhtään hyvää ja sattuu aivan helvetisti. Järjettömän kova meno, yöllä kuunneltiin noita biisejä youtubesta ja nyt on jatkettu samalla linjalla. Ei tunnu sunnuntai yhtään niin ankealta. Kohta voisi vaikka jonkun känkyn jostain tilata, tai jotain.

Teksteistä ja kirjailijoiden raiskaamisesta.

Viime yönä kirjoitin jotain sellaista, joka avarsi omaa suhdettani kuolemaan aika täydellisesti. Laitan sen nyt tähän, vaikka se englanniksi onkin, ja kuuluisi kai siksi jonnekin tuonne muualle.

Decomposers

I looked at my finger nails. They had grown too long again. Some said they’d be growing when I myself have already died. But they are wrong. Actually my muscles and skin will lose fluids and shrink, so my nails just appear to grow. When I’ll be pushing daisies and nettles my body will decay and decompose, I will be a big pile of manure for the worms to feed. My fingers, their nails, my teeth and my bones, all will be used in time, everything will circulate, my life will become millions of other lives, but I won’t be around to experience those lives. They will have to go on. And they will go on. And I will stop. Soon is my time to stop. I don’t believe in after life. I don’t have hope. I have no redemption. No heaven. No hell. Just a hole in the ground, filled up with dirt and worms and decomposers, decomposing my notes one by one, tearing apart this beautiful symphony of atoms and molecules and nutrients that I elaborate. It is an honor to be a part of this beautiful music, but I can’t say knowing it has to stop sounds like a relief. There’s so much beauty written in this piece of music, to be the observer and the composition simultaneously, vibrant string and the ear that hears, you are the player and the listener and the music itself, and you just want to sit there, listening to this immense symphony of all these sounds, lost in music, forever. But you know it has to stop. And it makes it all sound even more beautiful, until the last, lingering notes slowly fade and welcome in the unbreakable, unnamable silence, that goes on, for the rest of eternity…

Tuon kirjoitettuani tuijotin ruutua pitkän aikaa hiljaa, melko tyhjänä, ihmetellen mistä se oikein tuli. Sitten katsoin seuraavan biisin ja siirryin eteenpäin. Löysin myös kaksi sellaista tekstiä, joissa menneisyyden minä ei ole onnistunut mitenkään kauhean hyvin. Eivätkä ne nyt ole kauhean vakavasti kirjoitettukaan. Toinen oli noin neljän tahdin mittainen Strangulation, jossa lähinnä purin turhautumia työni puolesta, mutta kaikesta kontekstista irrotettuna se näyttää lähinnä misogynialta. Toisaalta asiat eivät ole koskaan irti konteksteistaan, jolloinka niitä ei myöskään voi käyttää kontekstiensa ulkopuolella, vaikka Ville Rydmanit ja Olli Immoset niin luulevat. Vaikka he kuinka koittavat vääntää, Orwell ei taivu puoltamaan minkäänlaista ääriaatetta, etenkään  fasistisilla sävyillä kaunisteltua nationalismia tai kapitalismia. Ja jokainen, joka on Orwellinsa lukenut tietää sen kyllä. Kun minä kuolen, tulen kummittelemaan kaikille niille, jotka käyttävät kirjailijoita hyväkseen omiin, täysin heidän maailmankuviensa vastaisiin tarkoituksiin. Se on sellainen juttu, mikä tuo meikälle keskustelussa nopeasti mulkun maineen. Kun olen kuollut ja joku jatkaa tätä kuolleiden kirjailijoiden raiskaamista, tulee taivaalta kuulumaan jostain kaukaa huudettu "....VITTURYYYYYYYYYY!"

Toinen biisi, jossa epäonnistuin on Bleed on Me. Vaikka se olikin yhden vanhan tekstin, Launtai, tai jokin sinne päin menevä, käännös ja sovitus, osaltaan sovitettu vain sitä edeltävän Monty Python samplen jatkeeksi, niin tekstinä se on epäonnistunut yritys tehdä Nasumin Twinkle, Twinkle Little Scar uudestaan. Vaikka näin kaikki sen tekstin sävyt ja tasot, en oikein tajua mitä ajattelin kirjoittaessani tuota ja jättäessäni kaikki ne sävyt pois. Vaikka ällörealistisen tekstin lopun tarkoitus onkin se, että vaimon tappaja saa puukosta naamaan, niin se ei kuitenkaan oikein selviä ilman selvennöstä. Ja jos tekstistä tarvitsee sössöttää yhtään enempää, se on jo eräällä tapaa epäonnistunut. Ellei tavoitteena ole kryptisyys, asioiden piilottaminen tai tajunnanvirran kuvaston symbolinen viljely.

Nyt alkaa olla jo aika kuitenkin siirtyä eteenpäin, Cut To Fitin teksteistä Harhakuvien keikkaan. Yhdeksältä aloitetaan, kuusi euroa maksaa sisään, jos satut olemaan nurkilla ja kyseistä asiaa ihmettelemään.