perjantai 24. heinäkuuta 2015

Reissuhommia, vaikka lyhyempi reissu olikin.

Palasimme pöpeliköstä ja tilasimme pizzan. Todellisuus saa odottaa vielä huomiseen, ainakin. Kauheasti tekisi mieli lähteä soittelemaan bluesia, mutta mielellään edes parin muun tyypin kanssa. Niitä paria tyyppiä on vain vähän vaikea löytää, kun kaikki soittajat tuntuvat tähän ikään mennessä jo vihaavan musiikkia niin paljon, ettei ylimääräinen soittelu nappaa. No, josko se nyt sitten ajaisi treenikämpälle sitten tekemään asioita. Olen hieman turhautunut. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että olen kuunnellut muita ihmisiä. Olen hiljentänyt tahtia siksi, että kaikki sanovat, ettei näissä pysy enää perässä. Tuntuu hieman turhauttavalta tehdä asioita, joissa saattaa omasta mielestä olla jokin ajatuskin taustalla, kun tietää, etteivät ne johda mihinkään tai niihin ei reagoi kukaan. Se tuntuu siltä, kuin universumin viimeisissä vaiheissa kaikkien galaksien ja sittemmin myös atomien välimatkat tulevat olemaan niin suuria, ettei mikään koskaan kohtaa mitään muuta.

Tiedän, että se nyt on vähän liioiteltua, mutta silti se tuntuu päässä aina isommalta ongelmalta, kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Tuntuu siltä, että internet on jonkinlaista pimeää ainetta, joka kiihdyttää tämän henkisen universumin kasvua, mutta samalla ajaa meitä kauemmas merkityksistä. Tiedän, etten omalta osaltani ole helpottamassa tätä: joka päivä pitää olla muka jotain uutta, tai mikään ei ole mitään, kaikki vaan menettää merkityksensä. Tämä on omalla tavallaan ahdistava kierre, ja tiedän, ettei se voi jatkua. Siksi olen vähentänyt kirjoittamista. Sitten taas ahdistaa se, ettei kirjoita. Tämä on jo itsessään omanlaisensa mielipuolinen, tuhoon tuomittu viha-rakkaus-suhde, kiihdyttävää ja tarpeellista, ennen kaikkea välttämätöntä, mutta samalla uskon sen repivän minut palasiksi ennen pitkää. Miksi? Koska se on sen ainoa tarkoitus alunperinkin. Repiä minut palasiksi, paljastaa minulle itselleni alitajuntani ja intuitioni välineet ja tavat toimia, tuoda kaikki tämä tajunnanvirta tietoisen mielen tarkasteltavaksi ja sen ymmärryksen piiriin, joka minulla alitajunnastani jo on. Kaikki tämä on aina vain hetkellistä pulputusta sormista, ilman ajatusta, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja juuri siksi, sinä itsenään niin helvetin tärkeää. Se näyttää minulle, mihin olen menossa, tai mitä olen käsittelemässä nyt enemmän, kuin tajuankaan.

And now for something completely different.

Lähdimme toissailtana ajamaan lainassa olevalla asuntoautolla kohti Kouvolaa. Kuuntelimme Yle Puheelta jotain arkisto-ohjelmaa, jossa otettiin puheluita aiheesta maahanmuutto. Vuosi oli 1989, Itä-Saksa oli vielä olemassa. Minusta tuntui tuon lyhyen otannan perusteella, että yleiseltä mielipiteeltään Suomi oli jopa avoimempi kuin nykyisin, vaikkei se minun lapsuuteni Pertunmaalla näkynytkään. Bosnian pakolaisia haukuttiin yleisesti, vaikka minä tykkäsinkin heistä. Vain kaksi epäilemättä paremmin toimeentulevaa täti-ihmistä soitti ääni väristen ja kiihkolla mesottuja puheluita, joissa esiintyivät aivan samat argumentit, kuin mitä koko politiikan valtavirrassa tänä päivänä: tulevat tänne ja vie meidän talot ja omillekaan ei ole leipää ja työt ne vie ja eihän tätä maata ilman isiemme uhrausta ole rakennettu ja Jumalan avulla tietysti! Muut soittajat sitten kommentoivat lähinnä tyrmistyneinä näiden ihmisten maailmankuvia. Olin hieman ylpeä suomalaisten puolesta, jotain, mitä en kyllä ole kokenut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Oli mukava kuunnella niitä samoja radioääniä, jotka olivat  taustalla koko lapsuuteni ajan. Näinkö nostalgia alkaa? Pysähdyimme Kouvolan ABC:llä. Tuntui kuin koko Kouvola olisi ollut katsomassa AC/DCtä, mikä nyt ei itseäni ehkä juurikaan yllättänyt. Söimme parilatoastit ja menimme autoon nukkumaan, tai mitä siinä nyt nukuttua sai, rekkojen jyristessä vieressä koko yön.

Aamu toi tullessaan auringonpaisteen ja ihan mukavan päivän. Lähdimme ajamaan kohti Repoveden kansallispuistoa. Kuuntelimme QOTSAn Lullabies To Paralyzea ja näin mielessäni vain lukiokaverini (toisen niistä kahdesta) downpickaamassa riffejä ihan fiiliksissä. Asuntoautolla ajaminen on helvetin mukavaa, koska se on niin hidasta. Lyhyemmässäkin matkassa menee pitempi aika, jolloin ei ole mitään tarvetta keksiä ylimääräistä tekemistä. Jokin ajatus minussa oli sanonut, että arkipäivä kansallispuistossa tarkoittaisi täysin tyhjää puistoa, vailla yhtäkään ihmistä, kaikki olisivat kotona somettamassa ja saisimme olla luonnon kanssa täysin yksin. Olin erittäin väärässä. Ihmisiä oli joka puolella, kuin muurahaisia. No ei nyt aivan, mutta kuitenkin. Nukuimme pari tuntia autossa. Sade tuli ja karkoitti ison osan ihmisistä, ja pääsimme vihdoin käpsimään noihin maisemiin. Luonto on kyllä aina yhtä rauhoittava ja terapeuttinen asia. Vaikkakin tässä tapauksessa se pisti hikoilemaan ja kompastelemaan ja kastelikin vähän, ei se haitannut yhtään. Sitä tulee juteltua asioista aivan eri tavalla, vaikka jutteleekin toisen kanssa, tuntuu ennen kaikkea silti puhuvan itselleenkin. Vähän kuten kirjoittaessakin. Tuli siellä tietysti vähän jotain kuvailtuakin, vaikka ei se luonto koskaan samalta näytäkään. Sen tietää aina, ja silti tahtoo yrittää, siinä toivossa, että saisi välitettyä sen tunnelman jollekin muulle. Mutta ehkä sanat kuvaavat sitäkin hartautta paremmin, joka syntyy luontaisesti sisällä, kun katselee jääkauden sinne tänne unohtamia lohkareita, seisoo valtavien kallion järkäleitten juurella ja ymmärtää, että tarvitaan ainakin kaksikymmentä omaa mittaa ennen kuin ollaan huipulla, ja toisaalta vain kaksi askelta sieltä huipulta, ettei tarvitse ihmetellä enää koskaan mitään. Siltikin enemmän ihmetytti Paason ohi ajellessa, että olen asunut 7 vuotta elämästäni aivan järjettömän hienojen kallioiden ja metsien vieressä, enkä ole tiennyt niiden olemassaolosta yhtään mitään. Olisin voinut pyöräillä sen 15 kilometriä koska tahansa, jos joku olisi kertonut, että siellä on jotain järjettömän hienoa. Toinen yö vietettiin sitten vanhan Lahden tien varrella P-paikalla. Ilman sen suurempia seikkailuja jätin auton odottamaan iltaa, jolloin haen soittajapoijjaat taas lentokentältä takaisin päin. Siihen asti voi juoda kahvia ja katsella Monty Pythoneita alusta, ehkä viidennentoista kerran.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti