perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kuopiossa.

Eilinen reissuhan meni aika kivasti. Aluksi oli vähän väsynyt ja kireä fiilis ja ilmapiiri, kaikki lähinnä istuivat hiljaa ja Trap Them ja Converge saivat hoitaa mesoamisen. Lueskelin Beckettin Unnamablen melkein loppuun ja aloin piirtää jotain, minkä taidankin tänään maalata tauluksi, kun tuossa nyt on yksi pohja vailla mitään selkeämpää kuvaa, ja tuo taitaa olla juuri oikean kokoinen siihen. Perille päästyämme alettiin saman tien tehdä soundcheckiä ja Terhi lähti käyttämään koiraa. On hauskaa, että koirakin tykkää pyöriä mukana, sitä ei tunnu stressaavan tai vaivaavan yhtään autossakaan oleminen, nukkuu sitten siellä itsekseen kun käydään mesoamassa, ja Terhi käy lenkittämässä ja hengailemassa sen kanssa, kun ei baareja jaksa kumminkaan. Keikatkin ovat niin illasta, ettei koskaan oikeastaan ole enää kuumakaan, jolloin sekään ei ole ongelma elukalle. Tällaisissa reissuissa on kiva pieni perhe-fiilis, jollaista ei ainakaan minun mielestäni ole ollut aiemmin. Tämä on meidän perhe ja tällä tehdään tällaisia hommia. Grindiä.

Soundcheckin jälkeen lähdettiin hakemaan syömistä. Unohdin täysin, että on torstai ja kaikki paikat ovat kiinni. Kun mentiin sisään Hesburgeriin kymmentä vaille yhdeksän, aurinko paistoi. Kun tultiin sieltä ulos ehkä viittä vaille yhdeksän, taivas oli pilvessä ja sade oli jo loppunut. Oli hieman psykedeelinen fiilis, astuttiinko ulos samassa kaupungissa?! Kehitettiin siinä matkalla myös ajatus tyhjiösorvista, joka pyörittää terää 700 kertaa sekunnissa. Tunnetaan myös nimellä Small Hadron Collider. Jos tän laittaa täysille, niin se pyörii niin lujaa, että tekee mustan au-TSUP!

Söin pienessä tilassa istuen liian nopeasti ja kiroilin lopun iltaa sitä pöhöttynyttä oloa, joka pika ruoan pikaisesti vetämisestä tulee. Jänskätys ja keikan vituilleen menemisprosentti tuntui olevan kova. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Siis sellaisen, jossa tiedät, ettei paukut riitä edes maaliviivalle asti. Aloitettiin keikka kitaran kierrolla ja meikä lateli ulkomuistista jonkinlaisen interpretaation Invisible Knivesista (ei se nyt aivan nappiin mennyt, mutta ei ihan perseelleenkään), jonka laitoin Cut To Fitin Facebook-sivullekin tuossa yhtenä iltana. Aloin kirjoittaa englanniksi, kun suomeksi yksikään kustantamo ei tahdo koskea meikän paskaan pitkällä tikullakaan. Täällä ei pääse läpi millään, missä ei mainita talvisotaa sanalla tai kahdella. Aloitan kirjoittamalla jokaikisestä Cut To Fitin biisistä yhden lyhärin. Niitä on kai joku 120 tai 140. En muista tarkkaan. On niistä kuitenkin melko helppo kirjoittaa, kun ei ole alunperinkään kirjoittanut mitään paskaa, mitä ei voisi allekirjoittaa nyt.

Keikka meni kaikilta yllättävän hyvin. Viimeksi soitettiin kuitenkin Puskassa melkein kuukausi sitten, soundcheck oli pelkkää hapuilua, ja silti keikka kesti meni melko nappiin. Se kesti kuulema 25 minuuttia, vaikka mietittiin, että tuntui jotenkin lyhyeltä, yleensä on ihan paskana jo aikaisemmassa vaiheessa. Kehoni yllätti mieleni sillä, miten helposti tuntui kaikki lähtevän. Keikan jälkeen olo oli mukavan raukea, pystyi vihdoin ja viimein rentoutumaan nahoissaan ja ottamaan jotenkin iisisti. Sain vihdoin ja viimein toimitettua myös lokakuussa myydyn taulun perille asti, enkä tunne enää itseäni arvottomaksi vätykseksi. Lähtiessä huomasin, että levylaatikosta puuttui yksi meikän kasetti, ja kävin etsimässä sitä. Löysin pelkän kannen, ja vieressä ollut mies kaivoi taskustaan loput kasetista. Oli kuulema pudonnut ja levinnyt ympäri ämpäri ja hän otti sen talteen lattialta. Laitoin kannen kiinni ja annoin kasetin hänelle, ihan vain kymppiplussana noinkin ajattelevaisesta toiminnasta. Ajeltiin kotiin parin ABC pysähdyksen kautta. Kuortin ABC:llä erehdyin tilaamaan pekonihampurilaisen. Luulin aterian maksaneen 7,20, mutta sydän jätti lyönnin väliin kun kassalla kuulin sen olevankin PELKÄN HAMPURILAISEN hinta. Ei muuten ollut ihan sen arvoinen. Saa nähdä, onko varaa maksaa laskujakaan pois tuon hampurilaisen jälkeen. No, jaksoinpa ajella himaan. Eetu tykkää Lahdesta niin paljon, että on tehnyt Mersun penkistäkin sellaisen mäkimontun, ettei meikä nähnyt ratin takaa konepeltiäkään, vaikka kuinka koitin säätää sitä. No, ei sentään tarvinnut kauaa ähertää. Oli muuten aika helvetin hyvä fiilis, kun oikaisi ketarat ojoon sänkyyn ja lipui alitajuntaansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti