maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kesä! Paljaat jalat! Tiet!

Eilen tuli heiluttua melko pitkälti pihalla. Muut valittelivat kylmyyttä, mutta minusta oli ihan mukavaa, että välissä oli yksi päivä, jolloin ei ollut ihan niin järjettömän hiki aivan koko aikaa. Kesä Lahdessa on siitä hämmentävä, että joillain yksittäisillä ihmisillä on jonkunlainen epämääräinen ominaisuus jäädä jumittamaan ja toljottamaan paikalleen, kuin vähä-älyiset. Sitten en oikein tiedä, onko kyseessä joku vähän hitaampi yksilö, vai jonkinlainen pystyhalvaus tai auringonpistos, enkä oikein tiedä tarvitseeko minun ensiapukortillisena puuttua tilanteeseen jollain tavalla. Luotan kuitenkin siihen, että aivoinfarktipotilas ilmentäisi jonkinlaista selkeää hämmennystä tai hätää, enkä usko, että niitä on noin 5 jokaista katua kohti, ja jatkan matkaani. Paljasjalkaisuudessa olen saavuttanut jo sellaiset levelit, ettei pienet kivet tai isommat lasinsirut tunnu juuri missään, pienemmät lasinsirut ovat ikävämpiä, kun ne kerkeää huomata vasta, kun valo salakavalasti välähtää niistä vasta juuri jalan ollessa sen päällä, ja sitten pitää tehdä joku vammainen ninja-move, jotta voi väistää äkillisen kivun. Haavat jalassa ovat myös siitä vittumaisia, että ne voivat olla pieniä, ja silti vuotaa ihan kuin olisi joku isompikin haava tullut. Keikoilla niitä on tullut aika paljon. Pitäisikin kai olla joku keikka-adrenaliini koko ajan päällä, niin voisin kävellä vaikka lasimeren läpi tuntematta juuri mitään. Mutta sen ylläpitäminen olisi vähän vaikeampaa. Toisaalta tällainen tosielämän Krank olisi vähän helpompi toteuttaa, kun adrenaliiniryöppyyn ei tarvita muuta, kuin jonkun ääliön naaman näkeminen.

Viime yönä aloin tykitellä myös Jesun loistavaa Jesua pitkästä aikaa, ja se tuntui aivan psykedeelisen hyvältä siihen väsymykseen. Ihan kuin Sigur Ros olisi polkaista jonkun kunnon särömuljuttimen ja vocoderin läpi. Hitto miten hyvä levy tuo vieläkin on. Kaikki Justin Broadrickin tekemiset ovat itselle vaan niin mieluisia, koska näen niiden niin kovin selkeän, vaikkakin jollekin muulle täysin absurdin yhteyden grindcoreen. Se on erilaista raskautta, joka kuitenkin puhuttelee samanlaisia ihmisiä. Olen myös huomannut hitaasti lipuvani itsekin koko ajan siihen suuntaan, koneellisempiin, kokeellisempiin ja vähän raskaampiinkin juttuihin. En vain oikein tiedä, mitä tehdä jollain seitsemän minuutin epävirebiiteillä, ei niitä ehkä ilman jotain lauluja jaksa tykittää. Kun vain löytäisin Bukowskin lukemina niitä parhaitakin runoja, voisin laittaa niitä siihen päälle säröjen ja delayn ja kaiken muun sellaisen läpi, mutta kun se tuppasi lukemaan vaan noita ravituloksia, ja jätti The Weakit ja So You Want To Be A Writerit hattuhyllylle ainakin noissa, mitä Youtube tarjoaa. Toki niitä voisi lukea itse, mutta ei se kyllä ole yhtään sama homma.

Jotain pitäisi ehkä syödäkin joskus. Saa nähdä miten ja millä rahalla sitä oikein meinasi näin tehdä. On aina hieman hauskaa, miten köyhyys on todellakin suhteellista. Joillekin se on sitä, että kaiken jälkeen jää 200 euroa käteen, itselleni se on sitä, että tilillä on toista viikkoa 1,30 euroa rahaa. Jos minulla olisi aivan helvetisti rahaa, tekisin tuon toisen J. Kill & Mr. Mule kasetin, Norman Bates Blues Band-kassun, jonkun noista parista runokokoelmasta ja yhden novellikokoelman. Niitäkin on jo kaksi, mutta tämä toinen, kaikki lyhyet silput ja satunnaisia tekstinpätkiä sisältävä tuntuu paremmalta. Lukiessani ja valitessani vanhoja matkatekstejä parin vuoden takaa alkoi tehdä taas mieli istua bussissa tai junassa pitkiä matkoja. Silloin on todella aikaa kirjoittaa ja keskittyä siihen. Vaikka tässä tulee koko ajan rampattua Helsinki-väliä, ei siinä oikeastaan kerkeä kirjoittaa mitään. Se on aina sama väli, aina sama matka, aina sama inspiroimaton motari, jonka toisessa päässä on joko koti tai päämäärä. Se on kuin suora suoli, jossa ei tapahdu mitään. Paska vain kulkee, suuntaan tai toiseen. Ei infektioita, ei mutkia, ei mitään mielenkiintoista. Vain suora suoli, joka päättyy Helsinkiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti