sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kaukaisten Äänten Orkesteri - Manan Majat



Eilen kävin siis vihdoin ja viimein duunailemassa ne äänet, jotka ovat vaivanneet minua pääni sisällä jo viikon verran. Ksylofonia tai jotakin sen korvaavaa värkkiä olisin kaivannut, mutten keksinyt mitään, mistä saisin samanlaisen soundin ulos akustisesti. Pitää ruveta pällistelemään raksoja sillä silmällä, jos sattuisi jotain metalliputkia pyörimään ylimääräisenä. Kai niistä saa jotai rakennettua.  Tämä levy nyt meni kuitenkin ilman. Nauhoitin taas lauluja, mutta jätin ne kokonaan pois. Parempi näin. Toisaalta tekisi mieli laittaa jotenkin vaihtoehtoisesti ne laulullisetkin versiot jonnekin. Ja juuri silloin Bandcamp mainosti jonkinlaista supskrkriptio-palvelua, jossa seuraajille voisi jakaa juurikin kaikkea tuollaista epämääräistä. Homman nimi vaan on kuukausimaksuun pohjautuva, enkä usko, että sille löytyisi riittävästi maksuintoisia ihmisiä seurailemaan, joten haudataan se idea ainakin nyt lähitulevaisuuden osalta. Ehkä joskus.

Tämän levyn tekeminen oli hauskaa. Sen kuin menin romujen kanssa kämpälle ja nauhoitin kaiken. Joskus ne tulevat ulos ihan noin vain. Musiikin tekeminen on parhaimmillaan vain niin helvetin hauskaa, etten oikein ymmärrä, miksi ajattelin hidastaa tahtia millään tavalla. Jos ketään ei enää kiinnosta roikkua perässä tässä tahdissa, niin eikö olekin aivan sama silloin tehdä asioita juuri sitä mukaa, kuin tuntuu hyvältä. Jos se tarkoittaa levyä viikossa, niin mikäpä siinä sitten. Kyllä se tahti hidastuu kiireiden myötä kuitenkin melko paljon.

Nyt aion vetäytyä sateisen sunnuntain syövereihin ja pällistellä Monty Pythonia kunnes silmät putoaa päästä. Olen sanonut sen monesti, mutta Monty Python on kyllä porukka, joka avarsi omaa maailmankuvaa tekemisen ja tajunnanvirtaisuuden suhteen aivan järjettömästi. Vaikka se voikin kuulostaa hölmöltä, juuri noiden juttujen kautta opin tarkkailemaan alitajuntaani ja tutkimaan sen toimintaa tietoisesti. Minkä lisäksi ukkojen asenne touhua kohtaan on vieläkin ehkä maailman paras, pääasia on hämmentää ja näpäyttää, sekä tietysti viihdyttää, eikä koittaa ampua joihinkin lapsellisiin provokaatiomaaleihin, kuten niin usein komediahommissa tehdään. Myös Liar's Autobiography oli ihan mielenkiintoista ja psykedeelistä katsottavaa, kun sen jossain väsymystilassa läpi pällistelin. On vain vähän surullista, ettei Graham Chapman saanut nähdä tätä aikaa, jossa homouskin on (ainakin vielä toistaiseksi) hyväksytympää. Olen ymmärtänyt, että homouden salailu ei kuitenkaan ollut ihan pienimpiä niistä asioista, jotka ruokkivat hänen alkoholiongelmaansa ja auttoivat hänet ennen aikaiseen hautaan. Kohtapahan alkavat nuokin olla siinä iässä, että rupee ukkoa putoamaan. Siinä se on taas yhden aikakauden loppu edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti