maanantai 6. heinäkuuta 2015

Hyvää Eino Leinon päivää.

Tänään onkin Eino Leinon ja sitä myötä runon päivä. Eino Leino ei ole koskaan onnistunut säväyttämään itseäni suuntaan eikä toiseen, ei edes Jumalaisen Näytelmän käännöksessään. Siinä tuntui vain koko ajan pohtivan ja miettivän sitä, miten tarinan rakennetta ja alkuperäistä tekstiä on pitänyt hakata väkisin jonkinlaisen Leino-pursottimen läpi. Sen sijaan törmätessäni Lauri Viitan runoihin ensimmäistä kertaa olin hämmentynyt sen voimasta. En odottanut sellaista hulluutta suomalaisessa runoudessa. Toki täällä on boheemeita tuoppiin itkeskelijöitä järvien rannat täynnä, mutta sellaista vimmaa ja voimaa, pidättelemätöntä hulluutta ei ole tullut itselleni vastaan tästä maasta koskaan. Jos jollakin on hyviä tärppejä, saa ehdotella niitä alle. Viidan runot tuntuivat jatkuvalta henkiseltä murjonnalta, jokainen tavu tuntui olevan aseteltu juuri siten, että se petaa tietä viimeiselle punchlinelle, joka pudottaa totaalisesti. Harmikseni Moreeni jäi kesken jo alkumetreillä, koska tuo nimenomainen terävyys oli vielä jossain perisuomalaisen haahuilun alla. Edith Södergranin runot taas ovat täynnä rivien väliin kirjoitettua harrasta hiljentymistä, äänetöntä surumielisyyttä, joka onnistuu koskettamaan aina, kun niitä lueskelee. Röyhkä onnistuu lyhyemmissä teksteissä, mutta onnistuu monesti kirjoittamaan itsensä ulos pelistä pitemmissä. Vaikkakaan viimeaikaiset kolumnit eivät mielestäni ole oikein osuneet maaliin, mutta se on vain subjektiivinen mielipiteeni, enkä noin niinkuin muutenkaan kauheasti lue suomalaista kirjallisuutta. Minulla ei ole lähtökohtaisesti mitään suomalaiskirjailijoita kohtaan, en vain ole vielä saanut niistä juuri mitään irti, koska ne ovat liian varovaisia, tai jumissa sodassa. Olen kyllä yrittänyt monesti, ja yritän jatkossakin. Markus Kajo on poikkeus, siinä on maamme hienoin elävä kirjailija.

Runot ovat mielestäni omalla tavallaan tärkeintä henkistä pääomaa, jota ihmiskunnalla on. Vaikka romaanit mielletään jonkinlaisiksi kulmakiviksi kirjallisissa touhuamisissa, ne ovat kuitenkin melko monesti täynnä jonkinlaisia pienenpieniä kompromisseja, joku on peukaloinut niitä, että ne on saatu edes julkaistua. Sitä varten kustantajat ovat olemassa. Romaanit ovat tarinan kerrontaa. Runot ovat psykologista sodankäyntiä. Kuultu tarina on tuttu tarina, eikä sen pariin välttämättä palaa enää koskaan (vaikka poikkeuksiakin toki on), mutta runokokoelmat vetävät maagisesti puoleensa vuosienkin jälkeen uudelleen, joskus vaikka vain yhden runon takia, joskus koko kokoelman. Ne tarjoavat satunnaisia pieniä satoreita, kun joku vuosia täysin absurdilta tuntuva lause yhtäkkiä jonkun elämän muuttaneen kokemuksen myötä näyttäytyykin täysin uudessa valossa, aivan erilaisena kuin aiemmin. Runon ja novellin rajat ovat sitten taas hieman häilyvämpiä monessa suhteessa. Hyvä novelli on kuin runo itsessään, ja novellista saa taas entteriä hakkaamalla runon. Tästä syystä pitäisin hyllyssäni kaikkein mieluiten runo- ja novellikokoelmia, mutta on tuonne parit romaanitkin eksyneet.  Yritän kuitenkin pitää tämän kotikirjastoni pienenä, koska kirjasto on olemassa, ainakin vielä toistaiseksi.

Tämän tekstin ainoa tarkoitus oli kai vain pyöriä tässä runouden ympärillä, mutta kuten tavallista, eksyn aina jonnekin muualle. Hyvää runon päivää joka tapauksessa, itse olen juhlistanut tätä lähinnä kuuntelemalla pihalla käpsiessäni Bukowskin luentatilaisuuksia, joissa ei keretä kauhean montaa runoa kuulla kaiken humalaisen vittuilun lomassa. Ihan viihdyttävää kamaa siitä huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti