torstai 2. heinäkuuta 2015

Darwinin apinan karmivat vapinat.

Tuo Darwinin lukeminen laittaa miettimään monenlaisia asioita. Ensinnäkin se pistää oman ihmiselämän perspektiiviin, vain yhtenä evoluution välilinkkinä tulevien sukupolvien, luonnonvalinnan ja variaation ketjussa. Toivon, ettei minun tarvitse nähdä ihmiskunnan sukupuuttoa oman elämäni aikana, ja toiveeni olisi myös, että se ei olisi näköpiirissäkään ihan seuraavien vuosituhansien aikana. Ensinnäkin siksi, että jos olen väärässä kuolemanjälkeisistä olotiloistani, tahtoisin todellakin nähdä, mihin geenini johtavat, mitä niistä tulee ja minkälaiset ominaisuudet tästä sukulinjasta mahdollisesti lähtevät kehittymään eteenpäin. Tiedän itsekkään ihmismielen ajattelevan aina, että juuri hänen geeninsä ovat jatkamisen arvoisia, enkä ole vapaa tästä harhasta. Siitä huolimatta kannan vastuuni siitä, etten tieten tahtoen olisi tuomassa tänne lisää itsestään ja kuolemastaan tietoisia olentoja käymään läpi kaikkea tätä samaa, jonka kanssa olen itse paininut.

Ratkaisu? Sperman luovutus. Siinä voi auttaa niitä, jotka eivät välttämättä voi lapsia muuten saada, minkä lisäksi päätöstä tietoisen ihmisen maailmaan tuuppaamisesta ei tarvitse tehdä itse. Minulla ei olisi mitään ongelmaa sen kanssa, että joku muu päättäisi pyöräyttää minun sukusoluistani mukulan, ja se sitten täysi-ikäisenä tulisi ovelle tervehtimään. Päin vastoin, se ajatus tuntuu oikeastaan kiehtovalta ja innostavalta, saisi tutustua johonkin tyyppiin, joka käytännössä on tullut sun palleista! Toki jotkut odottavat minun pyöräyttävän omia mukeloita, mutten ole yhtään varma siitä, tuleeko niitä olemaan. Tahdon jatkaa sukuani ja levittää geenejäni, mutta kuten sanoin jo aiemmin, on tämä tietoisuus välillä niin raskasta paskaa lapioitavaksi, etten välttämättä tahdo itse olla välittämässä tätä kaikkea eteenpäin. En tiedä yhtään, mitä vastaisin siinä vaiheessa, jos oma mukelu kysyisi ensimmäisissä hautajaisissaan, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se kuolee. Varmaan antaisin jonkun traumatisoivan analyysin mätänemisprosessista ja tuhoaisin muksun psyykeen jo siinä.

Toinen asia, jota alkaa miettiä on ruokailutottumuksensa. Monet ihmettelevät sitä, etten ole kasvissyöjä, mutta tälle on kaksi perimmäistä syytä. Kasvoin maalla, jolloin näin kuoleman olennaisena osana ruoan saamista. Lehmät laitettiin teuraiksi (taisin olla ensimmäisestä teurastusta katsomassa viiden vanhana tai nuorempana), metsästetyt eläimet pakkaseen, se on kai jotenkin ollut aina riittävän luonnollista ja läpinäkyvää, eikä minulla ole ollut ongelmaa sen puolen kanssa. Lisäksi en näe kasveja mitenkään vähemmän elävinä tai tekevinä olentoja kuin eläimiä, mistä syystä pelkkien kasvien syöminen siitä syystä tuntuisi minusta itsestäni hieman tekopyhältä. Hyväksyn sen, että minun ravintoni on elämän kuolema, oli kyse kasvista tai eläimestä, ja yritän kunnioittaa sitä ruokaa ja sen eteen loppunutta elämää parhaani mukaan. Se ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin sujut tämän nykyisen tehotuotantosysteemin kanssa. Etenkin, kun hakee suurimman osan ruoasta, ja etenkin lihasta kaupan roskiksesta. Se on vähän sama fiilis, kuin katsoisi jotain joukkohautaan kasattua holokaustiuhrien läjää. Kaikki se kuolema menee siinä hukkaan, eikä sitä edes yritetä hyödyntää millään tavalla, ja se pistää välillä aika paljon vihaksi.

Se laittaa miettimään myös koko elämän absurdiutta ylipäätään. Miten me otamme koko tämän touhun aina niin itsestäänselvänä, kunnes koemme satunnaisia valaistumisen hetkiä ja tajuamme, että tässä on vain läjä apinoita, jotka rakentelee kerrosmajoja ja vaihtelee mielikuvitusrahaa asioihin ja stressaa bussiaikatauluista ja duuneista, vaikka nämä asiat eivät millään tavalla olisi välttämättömiä olennaisen selviytymisen tai edes lajin jatkamisen kannalta. Näiden asioiden valossa toivon, että vetäytyminen johonkin syrjään alkaisi olla käsillä, mutta tulevaisuuden aikataulu näyttää valitettavasti jotain aivan muuta. No, katsellaan miten tämä tästä kehittyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti