lauantai 18. heinäkuuta 2015

Arkitietoisuus

Arkitietoisuuden taso on merkillinen asia. Se on se tila, jossa kaikkein todennäköisimmin tylsistymme ja tunnemme tukahtuvamme henkisesti, ja silti se kattaa melko ison osan olemassaolostamme. Koitan siltikin saada tästäkin epämääräisestä tajunnantilasta kaiken mahdollisen irti, pitää huolen siitä, ettei sekään ole itsestäänselvää, pitää mielessäni sen, että toinen vaihtoehto tälle tietoisuudelle on olla olematta, ja että juuri tämä on kaikkein todellisin "todellisuus" kokemuksellisessa mielessä, koska kaikki tapahtumat ovat vain pilkkomassa sen olemassaoloa. Mutta kuinka monelle jää tarkkoja muistoja arjesta? Mitä kauemmas tästä ja nytistä mennään eteenpäin, sitä geneerisemmäksi ja harmaammaksi kasaksi päiviä se muodostuu. Siksi koitan tehdä olemassaoloni tylsimpiinkin hetkiin jonkinlaisia checkpointteja, painaa mieleen aivan kaiken mitä näen ja kuulen ympärilläni. Yksittäisiä kauppareissuja, duunimatkoja, bussissa istumista, kaikkea sitä tylsää, minkä monet tahtoisivat skipata kokonaan.

On helppo vain antaa noiden hetkien lipsua ohi jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa odotellessa. On helppo jumahtaa rutiineihin ja ajatella, että aika kuluu nopeammin niitä toimittaessa, ja sitten toisaalta kauhistella sitä, miten vuodet menevät niin helvetin nopeasti. Kai ne menevät, jos teet koko ajan samaa duunia, toistat samoja rutiineja, pidät elämäsi samanlaisena ja kulutat sitä aikaasi niin. Minulle viimeinen puoli vuottakin on tuntunut helvetin pitkältä ajalta, vuodesta puhumattakaan, enkä todellakaan valita siitä. Jos ajatellaan millaista elämäni oli vuosi takaperin, niin se oli oikeastaan aivan täysin erilaista (jos tarkkoja ollaan, niin tasan vuosi sitten taisin olla lomalla Norjassa), duunin ja arjen puolesta. Nyt ei ole arkea sinällään, ei varsinaista lomaakaan. Ainut mitä tahtoisin tehdä toisin olisi se, että soittokamat olisivat Helsingin sijaan himassa, ja voisin tälläkin hetkellä tykitellä bossa novaa omaksi ilokseni. Mutta kun ei ole, täytyy minun tyytyä istumaan tässä, arkitietoisuuden tylsyttämänä, odottaa perunoiden kiehumista ja mennä paistamaan vihanneksia niille kaveriksi.

Kun ajastaan tekee itselleen merkityksellistä, jopa siitä tylsästä arjesta, se ei valu sormien läpi, eikä tarvitse ihmetellä, miten se tuntuu kuluvan hukkaan. Duunikin voi olla tärkeä osa mielekästä elämää, kunhan muistaa, ettei kukaan ole mitenkään korvaamaton siinä mitä tekee, ja että parin vuoden päästä meidän kaikkien hommat tekee joku robotti, joka tekee ne paljon paremmin. Eli keskity myös nauttimaan duunistasi, kun sellainen vielä on, ettei tarvitse haikailla menneiden perään sitten, kun sitä ei syystä tai toisesta enää olekaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti