Kuopiossa.

Eilinen reissuhan meni aika kivasti. Aluksi oli vähän väsynyt ja kireä fiilis ja ilmapiiri, kaikki lähinnä istuivat hiljaa ja Trap Them ja Converge saivat hoitaa mesoamisen. Lueskelin Beckettin Unnamablen melkein loppuun ja aloin piirtää jotain, minkä taidankin tänään maalata tauluksi, kun tuossa nyt on yksi pohja vailla mitään selkeämpää kuvaa, ja tuo taitaa olla juuri oikean kokoinen siihen. Perille päästyämme alettiin saman tien tehdä soundcheckiä ja Terhi lähti käyttämään koiraa. On hauskaa, että koirakin tykkää pyöriä mukana, sitä ei tunnu stressaavan tai vaivaavan yhtään autossakaan oleminen, nukkuu sitten siellä itsekseen kun käydään mesoamassa, ja Terhi käy lenkittämässä ja hengailemassa sen kanssa, kun ei baareja jaksa kumminkaan. Keikatkin ovat niin illasta, ettei koskaan oikeastaan ole enää kuumakaan, jolloin sekään ei ole ongelma elukalle. Tällaisissa reissuissa on kiva pieni perhe-fiilis, jollaista ei ainakaan minun mielestäni ole ollut aiemmin. Tämä on meidän perhe ja tällä tehdään tällaisia hommia. Grindiä.

Soundcheckin jälkeen lähdettiin hakemaan syömistä. Unohdin täysin, että on torstai ja kaikki paikat ovat kiinni. Kun mentiin sisään Hesburgeriin kymmentä vaille yhdeksän, aurinko paistoi. Kun tultiin sieltä ulos ehkä viittä vaille yhdeksän, taivas oli pilvessä ja sade oli jo loppunut. Oli hieman psykedeelinen fiilis, astuttiinko ulos samassa kaupungissa?! Kehitettiin siinä matkalla myös ajatus tyhjiösorvista, joka pyörittää terää 700 kertaa sekunnissa. Tunnetaan myös nimellä Small Hadron Collider. Jos tän laittaa täysille, niin se pyörii niin lujaa, että tekee mustan au-TSUP!

Söin pienessä tilassa istuen liian nopeasti ja kiroilin lopun iltaa sitä pöhöttynyttä oloa, joka pika ruoan pikaisesti vetämisestä tulee. Jänskätys ja keikan vituilleen menemisprosentti tuntui olevan kova. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Siis sellaisen, jossa tiedät, ettei paukut riitä edes maaliviivalle asti. Aloitettiin keikka kitaran kierrolla ja meikä lateli ulkomuistista jonkinlaisen interpretaation Invisible Knivesista (ei se nyt aivan nappiin mennyt, mutta ei ihan perseelleenkään), jonka laitoin Cut To Fitin Facebook-sivullekin tuossa yhtenä iltana. Aloin kirjoittaa englanniksi, kun suomeksi yksikään kustantamo ei tahdo koskea meikän paskaan pitkällä tikullakaan. Täällä ei pääse läpi millään, missä ei mainita talvisotaa sanalla tai kahdella. Aloitan kirjoittamalla jokaikisestä Cut To Fitin biisistä yhden lyhärin. Niitä on kai joku 120 tai 140. En muista tarkkaan. On niistä kuitenkin melko helppo kirjoittaa, kun ei ole alunperinkään kirjoittanut mitään paskaa, mitä ei voisi allekirjoittaa nyt.

Keikka meni kaikilta yllättävän hyvin. Viimeksi soitettiin kuitenkin Puskassa melkein kuukausi sitten, soundcheck oli pelkkää hapuilua, ja silti keikka kesti meni melko nappiin. Se kesti kuulema 25 minuuttia, vaikka mietittiin, että tuntui jotenkin lyhyeltä, yleensä on ihan paskana jo aikaisemmassa vaiheessa. Kehoni yllätti mieleni sillä, miten helposti tuntui kaikki lähtevän. Keikan jälkeen olo oli mukavan raukea, pystyi vihdoin ja viimein rentoutumaan nahoissaan ja ottamaan jotenkin iisisti. Sain vihdoin ja viimein toimitettua myös lokakuussa myydyn taulun perille asti, enkä tunne enää itseäni arvottomaksi vätykseksi. Lähtiessä huomasin, että levylaatikosta puuttui yksi meikän kasetti, ja kävin etsimässä sitä. Löysin pelkän kannen, ja vieressä ollut mies kaivoi taskustaan loput kasetista. Oli kuulema pudonnut ja levinnyt ympäri ämpäri ja hän otti sen talteen lattialta. Laitoin kannen kiinni ja annoin kasetin hänelle, ihan vain kymppiplussana noinkin ajattelevaisesta toiminnasta. Ajeltiin kotiin parin ABC pysähdyksen kautta. Kuortin ABC:llä erehdyin tilaamaan pekonihampurilaisen. Luulin aterian maksaneen 7,20, mutta sydän jätti lyönnin väliin kun kassalla kuulin sen olevankin PELKÄN HAMPURILAISEN hinta. Ei muuten ollut ihan sen arvoinen. Saa nähdä, onko varaa maksaa laskujakaan pois tuon hampurilaisen jälkeen. No, jaksoinpa ajella himaan. Eetu tykkää Lahdesta niin paljon, että on tehnyt Mersun penkistäkin sellaisen mäkimontun, ettei meikä nähnyt ratin takaa konepeltiäkään, vaikka kuinka koitin säätää sitä. No, ei sentään tarvinnut kauaa ähertää. Oli muuten aika helvetin hyvä fiilis, kun oikaisi ketarat ojoon sänkyyn ja lipui alitajuntaansa.

Hämmentävä, hämmentävä mustavalkoisuus.

Nämä pari päivää ovat olleet melko mielenkiintoista aikaa. Vaikka en ole vieläkään nähnyt oikein minkäänsorttista dialogia, olen saanut tietää muutamien tuntemieni ihmisten viljelevän päissään melko epämääräisensorttisten ajatusten siemeniä, ja olen tuntenut taas erillisyyttä sekä suomen kansasta yleensä, että niistä ihmisistä joista normaalisti haen jonkinlaista vertailukohtaa tällaisten hommien keskellä, olen ainakin oppinut jotain. Sen, etten vain löydä itsestäni mustavalkoista kiihkoilijaa, vaikka tahtoisinkin. Näyttäytyköön se sitten jonkinlaisena heikkoutena tai rikkuruutena "skeneissä", tai missä tahansa, minä en pysty valehtelemaan itselleni niin paljon, että yksipuolistaisin ja aliarvioisin edes niitä ihmisiä, joiden mielipiteistä en välitä. Se yleensä onkin vaarallisinta minkäänlaisessa ryhmäytymisessä. Kun ollaan vain samanmielisten ympäröimänä, syntyy helposti ajatus siitä, että me olemme oman elämämme protagonistit, ne oikeassa olevat, kun taas ympärillämme on joukko statisteja tai joitain aivottomia, hölmöjä massojen mukana meneviä vihollisia, joita voidaan hakata oikeuden ja järjen miekalla (joka siis väistämättä on aina meidän puolellamme), keinoja kaihtamatta.

Ei pidä käsittää väärin. Minkäänlainen syrjiminen tai rasismi ei mielestäni ole yhtään missään muodossa "ok", enkä vieläkään oikein voi käsittää, miten kukaan totuuksia, faktoja tai maailmaa rehellisesti ja avoimin mielin katsova ihminen voi kallistua liikaa oikealle tai vasemmalle. Mutta en pidä siitä, että ihmiset on pakko jakaa näihin karsinoihin, koska se on nimenomaan askel kauemmas minkäänlaisesta harmoniasta, kohti toisen osapuolen epäinhimmillistämistä ja mustavalkoistamista joksikin karikatyyriksi, joka ei välttämättä pidä paikkaansa missään muualla, kuin omassa päässä. Kun on luvannut itselleen olla rehellinen itseään kohtaan ja tutkia asioita niin objektiivisesti ja järjen kanssa kuin vain voi, ei kykene valehtelemaan itselleen, että ihmiset juuri eroaisivat keskenään yhtään millään puolella mitään aitaa. Ihminen on pohjimmiltaan aina ihminen, ja jokainen löytää sellaisen katsoessaan peiliin, jos muuten ei ymmärrä, mitä tarkoitan. Vaikka internet voi helposti antaa sen kuvan, eivät aivan kaikki näistä vasemmiston sielunvihollisistakaan ole mitään homma-forumin uuvatteja. Tällaiset liikeet tavallisestikin muodostuvat niiden muutamien korkeampia kouluja käyneiden ihmisten aatteille, joihin massojen on helpompi samastua, koska se oma ajatus tulee jonkun tunnustetusti fiksun (eli vaikka yliopiston käyneen) suusta. Eikä tavallinen ihminen varmasti kuvittele itseään pahuuden ilmentymänä, kuten ei kuvitellut suurin osa natsienkaan porukoissa palvelleista. Kuten monet tutkimukset ovat osoittaneet, kuka tahansa meistä tekee saman, jos auktoriteetti niin käskee.

Mutta samalla on syytä pitää mielessä, ettei valtaosa rasistisesti vaikkapa maahanmuuttajiin suhtautujista ole mitenkään aktiivisesti ihmisiä potkivaa kansaa, vaan se näkyy lähinnä puheissa, asenteissa ja ajatusmaailmassa. Tähän ajatusmaailmaan ei tavallisesti kuulu juurikaan logiikkaa, vaan lähes jokainen kyseisen ajatusmallin omaavan ihmisen tuntema maahanmuuttaja on "poikkeustapaus joka vahvistaa säännön", vaikka kaikki työmaiden puolalaiset tai virolaiset olisivatkin hyviä jätkiä. Ei vain jotenkin mene siihen omaan kaaliin, että samalla tavalla siinä on itsekin "mokuttajapunavihermädättäjä", vaan kaikki on aina poikkeustapausta omaan sääntöön. Eikä rasismin teoreettisuus tietenkään oikeuta sen olemassaoloa, mutta koska kaikki lähtee ajattelusta, sitä on helpompi oikoa juuri ajatusmallien kautta. Tahdon uskoa, että suomalaiset ovat oikeasti todellisuudessa suvaitsevaisempi kansa, kuin mitä antavat ymmärtää internetissä. Toisaalta voin olla täysin väärässäkin, mutta toivon etten ole. Jos taas olen, lähden ihan mielelläni pois täältä Oikeaa Suomalaisuutta pilaamasta, etenkin jos maksavat sen kuuluisan "postimerkin perseeseen."

Keikkoihin valmistautumista.

Yöllä piirtelin Pahoinvoinnin Spiraaleja ja yhden Sukka-Muukkosenkin, ne löytyy tuolta sivusta, mistä nuo sarjakuvat nyt yleensäkin löytyy. Nukuin muutaman tunnin ja heräsin mielenkiintoiseen uneen. Siinä selostettiin luontodokumentin tavoin, miten kodit koittavat aina tappaa ihmisiä, mutta niiden ajan taju on niin paljon meidän aikakäsitystämme hitaampi, ettemme aina ihan huomaa näitä salakavalia yrityksiä päästää asukkaat hengestään. Esimerkiksi, JOS satut asettamaan terävän keittiöveitsen vessan peilitason reunalle, se väistämättä jossain vaiheessa putoaa siitä, ja JOS satut tällöin olemaan siinä alla, VOIT päästä hengestäsi. Juuri tällaisilla katalilla konsteilla kodit koittavat meitä tappaa. Voitte kuvitella, miten paljon nauratti tästä unesta herätessä.

Käytiin Helsingissä treenailemassa lauantain keikkaa varten. Soitin aivan päin vittua, mutta niinpä ne taitaa viimeiset treenit ennen keikkaa aina mennä vähän rypeksien läpi. Jää mieleen kaikki se, mitä ei saa kusta keikalla. Ainakin uskon, että niin se toimii. Kun jää kompastuskiviä, muistaa missä ne olivat ja on tarkkana niiden kanssa. Lauantain keikkaa ennen on vielä kumminkin Cut To Fitin keikka Kuopion Henry's Pubissa. Olen odottanut Kuopiossa soittamista melkolailla suoraan viime Kuopion keikasta asti. Siellä on aina hauska soittaa ja tähän asti on ollut hyvä fiilis. Tullessa pyöräytettiin Sheriffin autosta löytynyt Black Mouth kerran läpi, että muistan taas vaihteeksi, mitä biisejä meillä edes on. Vaan aika selkärangastapa ne kuitenkin tulee. Mikä on hyvä homma, koska muistin varassa näistä hommista ei aina välttämättä tulisi yhtään mitään.

Pari päivää olen nyt etenkin tämän pätkän myötä haaveillut shakuhachista:

Siinä on soitin, joka toisin kuin vaikkapa meidän nokkahuilumme ja muut pillimme, ei tarvitse tuekseen mitään muita soittimia. Se mikä itseäni kiehtoo on soittamisen fyysisyys, taivutukset, vibrat ja äänten rikkominen on kaikki opittava tekemään soittajan päässä, ja ne ovat ainakin yhtä iso osa soittamista, kuin sormilla painettavat nuotit. Japanilaisissa soittimissa ja kansanmusiikissa muutenkin on järjettömän hienosti sisään rakennettuna se tietynlainen dronen elementti, soitinten resonanssi ja melun olennainen kuuluminen musiikkiin on aina kiehtovaa, etenkin kun se on olemassa jossakin (lähes kaikessa) vanhassa musiikissa. Me olemme omaksuneet tämän "kappaleorientoituneen" lähestymistapamme musiikkiin suhteellisen vasta, ja dronessa ja kaikessa muussa kuljettavassa touhussa meillä on paljon pitemmät perinteet. Uskoisin, että tämä olisi huuliharppujen ja nokkahuilun jälkeen ihan opittavissa oleva soitin. Tässä olen vakavissani miettinyt nyt sellaisen hommaamista. Kaveri tilasi jo omansa meikäläisen hypetyksen jälkeen, eli kaipa voin kokeilla sillä ensin. Omalla kohdalla pitää odotella rahaa, ja sitä saa odottaa luultavasti hetken aikaa. Puolan reissukin on tuossa viikon päästä, ja olisi sielläkin kai jollain elettävä. Kuten vanha savolainen viisaus sanoo, suap nähä.

Vinkkejä dialogin (elikkäs vuoropuhelun tai keskustelun) käymiseen.

1. Älä huuda. Tuntuu, että tänä aikana käytävä vuoropuhelu on pelkkää vuoron perään huutamista. Jokainen on valmis kertomaan oman mielipiteensä, mutta on myös jo päättänyt sen olevan oikea. Näin sitten huudetaan niin kauan ja paljon kuin jaksetaan, ja kun toinen on lopettanut huutamisensa, alkaa taas oma vuoro. Jos tahdot käydä minkäänlaista älyllistä keskustelua, oli aihe mikä tahansa, lopetat huutamisen. Tätä ei olla opittu ainakaan näiden päivien näyttöjen ja Facebook-päivittelyjen perusteella vielä poliittisten päättäjienkään tasolla.

2. Kuuntele. Kun opit pitämään pääsi kiinni, voit avata korvasi ja kuunnella, mitä olettamallasi vastapuolella voi olla sanottavaa. Kuuntelu ei tarkoita vain sitä, että istut hiljaa sen aikaa, kun toinen puhuu, vaan että oikeasti kiinnität huomiota kaikkeen mitä tämä sanoo. Se ei tarkoita sitä, että tartut keskustelukumppanisi valitsemiin sanamuotoihin tai epämääräisiin sanavalintoihin (mikäli jokin asia askarruttaa, voit pyytää häntä toki selventämään), vaan siihen mikä hänen sanojensa muodostamien lauseiden keskeinen sanoma ja ydin on. Kun olet oppinut tämänkin oleellisen taidon, voitte siirtyä kohtaan kolme.

3. Keskustele. Kun opitte käymään näin ollen jonkinlaista ajatusten vaihtoa, olette vähitellen lipsahtaneet keskusteluun, elikkäs dialogiin. Onnea! Tässäkin vaiheessa voi toki vielä tehdä monia fataaleita virheitä, jotka suistavat keskustelun takaisin vastavuoroin huutamiseksi. Näistä on saatettu opettaa sinulle vaikkapa lukion filosofian kurssilla argumentaatiovirheinä, mutta niihinkin takertuminen tai niiden opaskirjan kanssa vahtaaminen tekee sinusta lähinnä rasittavan keskustelukumppanin. Kunhan pidät itse mielessä, että keskustelet asiasta, omana itsenäsi, omasta arvomaailmastasi käsin ja sillä tiedolla, joka sinulla asioista on, ja toinen tekee samoin, olette jo aika hyvällä mallilla. Älä tunge omia sanojasi, asenteitasi ja ajatuksiasi toisen suuhun vain siksi, että hänen maailmankuvansa saattaa olla vastakkainen omasi kanssa. Ymmärrä, ettei oma perspektiivisi ole sen objektiivisempi, kuin toisenkaan. Keskustelun keskeisiä ongelmia juuri nyt on myös se, etteivät keskustelukumppanit varsinaisesti kohtaa toisiaan. Kaikki postailevat erillisiä facebook-päivityksiä ja vaativat milloin ketäkin irtautumaan toisten mielipiteistä ja asenteista, mutteivat varsinaisesti törmää minkäänlaisen dialogin merkeissä.  Jokainen on kuitenkin vastuussa omista tekemisistään, sanomisistaan ja asenteistaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

4. Pidä mieli avoimena. Opi. Vaikka keskustelu ei johtaisikaan minkäänlaiseen kompromissiin tai ratkaisuun (olettaen, että kyseessä yhä on KESKUSTELU), siitä jää kuitenkin aina käteen jotain. Toisten ihmisten perspektiivi laajentaa väistämättä omaakin näkökulmaa asiaan, vaikka ei olisikaan siitä samaa mieltä. Erilaiset mielipiteet eivät ole maailmanloppu. Kun ajattelun ristiriitoihin osataan suhtautua jotenkin älyllisesti vahvojen tunnereaktioiden sijaan, pystytään väistämään jo todella monta sudenkuoppaa. Vaikka aihe herättäisikin suuria tunteita, pyri suhtautumaan asioihin objektiivisesti. Näkökulmasi ei voi olla objektiivinen, asenteesi itseäsi kohtaan voi.

5. VARO LAATIKOITA! Äärimmäisyys on aina vaarallista, koska se kaventaa näkökulmaa ja alkaa tunkea ihmisiä ismeihin ja laatikoihin, jolloin nämä alkavat itsekin rajoittaa itseään ja ajatteluaan. Me emme tarvitse uutta keskiaikaa, joka tällaisesta seuraa, joten toivottavasti älyllinen kanssakäyminen erilaisten ihmisten välillä lisääntyy. Juuri tästä syystä se monikulttuurisuuskin nähdään hyväksi asiaksi, koska se pakottaa tehokkaasti ajattelemaan asioita eri kantilta.

Siinäpä nyt muutama, joilla pääsette ehkä alkuun. Antoisia keskusteluhetkiä. Olen myös valmis keskustelemaan näistä ohjeista, joistakin epäselvyyksistä tai omista asenteistani.

Kaukaisten Äänten Orkesteri - Manan Majat

Eilen kävin siis vihdoin ja viimein duunailemassa ne äänet, jotka ovat vaivanneet minua pääni sisällä jo viikon verran. Ksylofonia tai jotakin sen korvaavaa värkkiä olisin kaivannut, mutten keksinyt mitään, mistä saisin samanlaisen soundin ulos akustisesti. Pitää ruveta pällistelemään raksoja sillä silmällä, jos sattuisi jotain metalliputkia pyörimään ylimääräisenä. Kai niistä saa jotai rakennettua.  Tämä levy nyt meni kuitenkin ilman. Nauhoitin taas lauluja, mutta jätin ne kokonaan pois. Parempi näin. Toisaalta tekisi mieli laittaa jotenkin vaihtoehtoisesti ne laulullisetkin versiot jonnekin. Ja juuri silloin Bandcamp mainosti jonkinlaista supskrkriptio-palvelua, jossa seuraajille voisi jakaa juurikin kaikkea tuollaista epämääräistä. Homman nimi vaan on kuukausimaksuun pohjautuva, enkä usko, että sille löytyisi riittävästi maksuintoisia ihmisiä seurailemaan, joten haudataan se idea ainakin nyt lähitulevaisuuden osalta. Ehkä joskus.

Tämän levyn tekeminen oli hauskaa. Sen kuin menin romujen kanssa kämpälle ja nauhoitin kaiken. Joskus ne tulevat ulos ihan noin vain. Musiikin tekeminen on parhaimmillaan vain niin helvetin hauskaa, etten oikein ymmärrä, miksi ajattelin hidastaa tahtia millään tavalla. Jos ketään ei enää kiinnosta roikkua perässä tässä tahdissa, niin eikö olekin aivan sama silloin tehdä asioita juuri sitä mukaa, kuin tuntuu hyvältä. Jos se tarkoittaa levyä viikossa, niin mikäpä siinä sitten. Kyllä se tahti hidastuu kiireiden myötä kuitenkin melko paljon.

Nyt aion vetäytyä sateisen sunnuntain syövereihin ja pällistellä Monty Pythonia kunnes silmät putoaa päästä. Olen sanonut sen monesti, mutta Monty Python on kyllä porukka, joka avarsi omaa maailmankuvaa tekemisen ja tajunnanvirtaisuuden suhteen aivan järjettömästi. Vaikka se voikin kuulostaa hölmöltä, juuri noiden juttujen kautta opin tarkkailemaan alitajuntaani ja tutkimaan sen toimintaa tietoisesti. Minkä lisäksi ukkojen asenne touhua kohtaan on vieläkin ehkä maailman paras, pääasia on hämmentää ja näpäyttää, sekä tietysti viihdyttää, eikä koittaa ampua joihinkin lapsellisiin provokaatiomaaleihin, kuten niin usein komediahommissa tehdään. Myös Liar's Autobiography oli ihan mielenkiintoista ja psykedeelistä katsottavaa, kun sen jossain väsymystilassa läpi pällistelin. On vain vähän surullista, ettei Graham Chapman saanut nähdä tätä aikaa, jossa homouskin on (ainakin vielä toistaiseksi) hyväksytympää. Olen ymmärtänyt, että homouden salailu ei kuitenkaan ollut ihan pienimpiä niistä asioista, jotka ruokkivat hänen alkoholiongelmaansa ja auttoivat hänet ennen aikaiseen hautaan. Kohtapahan alkavat nuokin olla siinä iässä, että rupee ukkoa putoamaan. Siinä se on taas yhden aikakauden loppu edessä.

Suoli vaipuu natsismin vyöryyn

Nyt on taas pari päivää hyppineet natsit silmille niin joka puolella internettiä, että on pakko vähän ihmetellä. Kasvoin Pertunmaalla, pienessä kylässä, jossa karkeasti sanoen joka toinen jätkä omalta luokaltani lähti isoveljiensä ja muiden idoliensa mukana kaikenmaailman natsiääliöhommiin. Siinä kasvoi jonkinlainen nollatoleranssi kaikkea tuota henkistä laiskuutta ja ennen kaikkea sitä laumasieluisuutta kohtaan, joka antaa ihmisen sanella omat arvonsa jostain ylempää, jonkun muun suusta. Minä olin sen verran auktoriteettivihainen, ettei sellainen natsannut koskaan itselleni oikein mitenkään päin. Näin kuitenkin miten monet ihan järkevinä pitämäni ihmiset heittivät järjelle hyvästit ja alkoivat sössöttää kaikkea sitä valmista kauraa, joka tuohon liikkeeseen niin olennaisena kuuluu. Nyt tässä sitten PRKL clubin keikoista ja niiden perumisista nousi Facebook-mylläkkä, jossa bändien keikkoja perutaan ja bändit peruvat keikkoja sen jälkeen, kun bändien keikat on jo peruttu, ja toki isot läjät poppareita syödään taas joka paikassa, kaikki olivat muka trollaamassa ja kaikki voittivat, eli tätä tavallista internetiä tänä päivänä.

Eräässä musiikkiblogissa sanottiin black metalin natsiyhteyksien tuovan kansalaisten mieleen "ne oikeat natsit", uniformut ja kaasukammiot ja kauheudet ja vainot. Väärin. Black metalin natsikytkökset tuovat mieleen tasan sen mitä ne ovat: kaljamahaisia juoppoja hailaamassa meikit naamassa ja sössöttämässä jotain valkoisen rodun hienoudesta ja kaikkien muiden...ei-hienoudesta? Musiikki ja ideologiat ovat vähän hassu juttu. Periaatteessa ymmärtäisin, vaikka joku tahtoisi ihan yhtälailla perua meidän keikkoja ideologisilla perusteilla. Jos ei utilitarismi, järjen käyttö ja introvertin pyrkimys pysyä tolkuissaan tässä maailmassa vastaa omaa maailmankuvaasi, niin en mahda sille mitään. On kuitenkin eri asia keuhkota ideologiasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on sortaa ja tuhota muita ihmisiä jonkin niinkin pintapuolisen, kuin ihon värin takia.  Valkoisen miehen valtaa ei juurikaan tarvitse tässäkään maassa lujittaa. Näissä piireissä on aina ollut ensiarvoisen tärkeää, että ollaan altavastaajan asemassa. Kun tässäkin maassa nyt on hallitusta myöten päättävät elimet melkolailla oikeistopainotteisia, niin eivätpä ne voi millään perusteella sanoa olevansa altavastaajana. Toki valtaosa tästä hallituksesta ei ole lähdössä marssimaan lapanen ojossa näiden tyyppien seuraksi, mutta suurempaa kuvaa katsoessa voi kyllä sanoa, että "me puna-vihermädättäjät" olemme tämän maan poliittisessa kentässä tällä hetkellä selkeä vähemmistö. Ja toki minut lasketaan tähän porukkaan, koska olen ei-uusnatsi. On meillä kuitenkin näemmä poliittisina päättäjinäkin sellaisia uuvatteja, jotka kirjoittavat jostain suomalaisuuden voitosta ja tulevasta monokulttuurisuudesta englanniksi.

Silti omalla kohdallani isoin ongelma (tai ainakaan yksi isoimmista, onhan se natsismi nyt oikeasti melko uuvattia hommaa) tässä touhussa ei ole natsismissa itsessään, vaan koko sen kuvaston, ideologian ja teemojen käytön kertakaikkisen kliseisessä tylsyydessä. Ei ole mitään mielikuvituksettomampaa ja henkisesti laiskempaa, kuin iskeä joku vitun hakaristi kanteen tai laittaa jotain holokaustikuvastoa kansivihkoseen. Se on väsyttävää ja lapsellista menneisyyden haamuilla ratsastamista. Tästä syystä ei mielestäni ole yhtään enempää okei, jos joku naureskelee post-ironisessa mielessä natsihommille tai laittaa punkkitapahtuman nimeksi jonkun Hyvinkään Holokaustin. Se on mielestäni lähinnä tyylitajutonta ja laiskaa, jotain luovuuden äärimmäistä vastakohtaa. Toki kaikelle pitää voida nauraa, niin juutalaisvitseille, kuin natsivitseillekin, mutta kyllä tässä olisi jo korkea aika liikkua eteenpäinkin. Koko maailma jähii mielestäni aivan liikaa kaikissa menneissä jutuissa, joista pitäisi päästä nyt jo pikkuhiljaa katselemaan tulevaisuuteen päin, ennen kuin ajetaan satasta seinään.

Itse en siltikään koe, että minulla olisi niin monta keikkaa vuodessa, että alkaisin perua omaa keikkaani PRKLessä, vaikka omistajien vastaus vähän omaan silmään töksähtikin. Jos meikän annetaan soittaa, niin meikähän soittaa. Sanokaa huoraksi, ja olette siinä luultavasti aivan oikeassa. En silti katso, että baarista peruttu keikka järkyttää omaa sielunrauhaani niin, etten voisi nukkua öitäni rauhassa, jos muutaman kuukauden tämän tapahtuneen jälkeen käyn siellä soittamassa yhden keikan ja juomassa kahvia ja vettä baarin piikkiin.

Reissuhommia, vaikka lyhyempi reissu olikin.

Palasimme pöpeliköstä ja tilasimme pizzan. Todellisuus saa odottaa vielä huomiseen, ainakin. Kauheasti tekisi mieli lähteä soittelemaan bluesia, mutta mielellään edes parin muun tyypin kanssa. Niitä paria tyyppiä on vain vähän vaikea löytää, kun kaikki soittajat tuntuvat tähän ikään mennessä jo vihaavan musiikkia niin paljon, ettei ylimääräinen soittelu nappaa. No, josko se nyt sitten ajaisi treenikämpälle sitten tekemään asioita. Olen hieman turhautunut. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että olen kuunnellut muita ihmisiä. Olen hiljentänyt tahtia siksi, että kaikki sanovat, ettei näissä pysy enää perässä. Tuntuu hieman turhauttavalta tehdä asioita, joissa saattaa omasta mielestä olla jokin ajatuskin taustalla, kun tietää, etteivät ne johda mihinkään tai niihin ei reagoi kukaan. Se tuntuu siltä, kuin universumin viimeisissä vaiheissa kaikkien galaksien ja sittemmin myös atomien välimatkat tulevat olemaan niin suuria, ettei mikään koskaan kohtaa mitään muuta.

Tiedän, että se nyt on vähän liioiteltua, mutta silti se tuntuu päässä aina isommalta ongelmalta, kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Tuntuu siltä, että internet on jonkinlaista pimeää ainetta, joka kiihdyttää tämän henkisen universumin kasvua, mutta samalla ajaa meitä kauemmas merkityksistä. Tiedän, etten omalta osaltani ole helpottamassa tätä: joka päivä pitää olla muka jotain uutta, tai mikään ei ole mitään, kaikki vaan menettää merkityksensä. Tämä on omalla tavallaan ahdistava kierre, ja tiedän, ettei se voi jatkua. Siksi olen vähentänyt kirjoittamista. Sitten taas ahdistaa se, ettei kirjoita. Tämä on jo itsessään omanlaisensa mielipuolinen, tuhoon tuomittu viha-rakkaus-suhde, kiihdyttävää ja tarpeellista, ennen kaikkea välttämätöntä, mutta samalla uskon sen repivän minut palasiksi ennen pitkää. Miksi? Koska se on sen ainoa tarkoitus alunperinkin. Repiä minut palasiksi, paljastaa minulle itselleni alitajuntani ja intuitioni välineet ja tavat toimia, tuoda kaikki tämä tajunnanvirta tietoisen mielen tarkasteltavaksi ja sen ymmärryksen piiriin, joka minulla alitajunnastani jo on. Kaikki tämä on aina vain hetkellistä pulputusta sormista, ilman ajatusta, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja juuri siksi, sinä itsenään niin helvetin tärkeää. Se näyttää minulle, mihin olen menossa, tai mitä olen käsittelemässä nyt enemmän, kuin tajuankaan.

And now for something completely different.

Lähdimme toissailtana ajamaan lainassa olevalla asuntoautolla kohti Kouvolaa. Kuuntelimme Yle Puheelta jotain arkisto-ohjelmaa, jossa otettiin puheluita aiheesta maahanmuutto. Vuosi oli 1989, Itä-Saksa oli vielä olemassa. Minusta tuntui tuon lyhyen otannan perusteella, että yleiseltä mielipiteeltään Suomi oli jopa avoimempi kuin nykyisin, vaikkei se minun lapsuuteni Pertunmaalla näkynytkään. Bosnian pakolaisia haukuttiin yleisesti, vaikka minä tykkäsinkin heistä. Vain kaksi epäilemättä paremmin toimeentulevaa täti-ihmistä soitti ääni väristen ja kiihkolla mesottuja puheluita, joissa esiintyivät aivan samat argumentit, kuin mitä koko politiikan valtavirrassa tänä päivänä: tulevat tänne ja vie meidän talot ja omillekaan ei ole leipää ja työt ne vie ja eihän tätä maata ilman isiemme uhrausta ole rakennettu ja Jumalan avulla tietysti! Muut soittajat sitten kommentoivat lähinnä tyrmistyneinä näiden ihmisten maailmankuvia. Olin hieman ylpeä suomalaisten puolesta, jotain, mitä en kyllä ole kokenut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Oli mukava kuunnella niitä samoja radioääniä, jotka olivat  taustalla koko lapsuuteni ajan. Näinkö nostalgia alkaa? Pysähdyimme Kouvolan ABC:llä. Tuntui kuin koko Kouvola olisi ollut katsomassa AC/DCtä, mikä nyt ei itseäni ehkä juurikaan yllättänyt. Söimme parilatoastit ja menimme autoon nukkumaan, tai mitä siinä nyt nukuttua sai, rekkojen jyristessä vieressä koko yön.

Aamu toi tullessaan auringonpaisteen ja ihan mukavan päivän. Lähdimme ajamaan kohti Repoveden kansallispuistoa. Kuuntelimme QOTSAn Lullabies To Paralyzea ja näin mielessäni vain lukiokaverini (toisen niistä kahdesta) downpickaamassa riffejä ihan fiiliksissä. Asuntoautolla ajaminen on helvetin mukavaa, koska se on niin hidasta. Lyhyemmässäkin matkassa menee pitempi aika, jolloin ei ole mitään tarvetta keksiä ylimääräistä tekemistä. Jokin ajatus minussa oli sanonut, että arkipäivä kansallispuistossa tarkoittaisi täysin tyhjää puistoa, vailla yhtäkään ihmistä, kaikki olisivat kotona somettamassa ja saisimme olla luonnon kanssa täysin yksin. Olin erittäin väärässä. Ihmisiä oli joka puolella, kuin muurahaisia. No ei nyt aivan, mutta kuitenkin. Nukuimme pari tuntia autossa. Sade tuli ja karkoitti ison osan ihmisistä, ja pääsimme vihdoin käpsimään noihin maisemiin. Luonto on kyllä aina yhtä rauhoittava ja terapeuttinen asia. Vaikkakin tässä tapauksessa se pisti hikoilemaan ja kompastelemaan ja kastelikin vähän, ei se haitannut yhtään. Sitä tulee juteltua asioista aivan eri tavalla, vaikka jutteleekin toisen kanssa, tuntuu ennen kaikkea silti puhuvan itselleenkin. Vähän kuten kirjoittaessakin. Tuli siellä tietysti vähän jotain kuvailtuakin, vaikka ei se luonto koskaan samalta näytäkään. Sen tietää aina, ja silti tahtoo yrittää, siinä toivossa, että saisi välitettyä sen tunnelman jollekin muulle. Mutta ehkä sanat kuvaavat sitäkin hartautta paremmin, joka syntyy luontaisesti sisällä, kun katselee jääkauden sinne tänne unohtamia lohkareita, seisoo valtavien kallion järkäleitten juurella ja ymmärtää, että tarvitaan ainakin kaksikymmentä omaa mittaa ennen kuin ollaan huipulla, ja toisaalta vain kaksi askelta sieltä huipulta, ettei tarvitse ihmetellä enää koskaan mitään. Siltikin enemmän ihmetytti Paason ohi ajellessa, että olen asunut 7 vuotta elämästäni aivan järjettömän hienojen kallioiden ja metsien vieressä, enkä ole tiennyt niiden olemassaolosta yhtään mitään. Olisin voinut pyöräillä sen 15 kilometriä koska tahansa, jos joku olisi kertonut, että siellä on jotain järjettömän hienoa. Toinen yö vietettiin sitten vanhan Lahden tien varrella P-paikalla. Ilman sen suurempia seikkailuja jätin auton odottamaan iltaa, jolloin haen soittajapoijjaat taas lentokentältä takaisin päin. Siihen asti voi juoda kahvia ja katsella Monty Pythoneita alusta, ehkä viidennentoista kerran.

Harhakuvia - Aavistus

Tässä on nyt tämä paljon puhumani homma, elikkäs Harhakuvia. Ensimmäinen tuollainen treenislivekasiraitahomma, nauhoitettiin pari muutakin biisiä, mutta tehdään oikea levy sitten joskus myöhemmin ihan oikeasti. Tässä on vaan tällainen aavistus tulevasta. Ja jalka, jolla voi koittaa kiilata oven väliin keikkoja kerjätessä. Tämä on kuitenkin sellainen projekti, että tässä on aivan helvetin iso kunnia olla mukana, etenkin kun on ekojen bändien kavereita ja pitkäaikaisia ystäviä, eikä sellaista "no mä nyt oon vähän duunissa täällä"-fiilistä. Sieltä voi kuunnella ja fiilistellä niin paljon, kuin huuruilua vetävä sielu sietää. Näitä biisejä on aivan helvetin mukava soittaa, ei taas oikein meinaa pysyä repaleisissa housuissaan kun miettii, että kohta pääsee soittamaan keikkaakin taas.

Viime yönä oli aika siistiä, heitin Profane Omenit lentokentälle ja sain lainaan asuntoauton nyt pariksi päivää. Eli lähdetään jonnekin ja laitetaan auto parkkiin johonkin huoltoaseman nurkalle tai pellon laitaan. Aluksi kuumottelin sitä, että tollainen jäänmurtajan kokoinen auto olisi vähän hankala ajella, mutta aika nopeasti siitä pääsi hajulle ja kun radiosta tuli vielä Kuloniemen Blues-Ministeri, niin ei kyllä vituttanut yhtään olla auton ratissa. Etenkin tämä biisi jäi polkemaan tajuntaan vieläkin aivan täydellisenä osoituksena siitä, mitä blues voi parhaimmillaan olla.

Sormikin parani heti kun siitä sanoin, mikä ei suinkaan ole merkki siitä, että kipu oli helpottamassa ja ohi menevää sorttia, vaan aivan selkeä todiste siitä, että meikä on Wolverine ja kykenen parantamaan itseni ja vammani todella nopeasti. Eilen piirustelin myös noita Harhakuvien kuvituksia ja kuuntelin YLE Areenasta jonkun intuitiota tutkineen ihmisen haastattelua. En jaksa kaivaa sitä nyt, joten kukaan ei varmaan löydä sitä tällä hämärällä ohjeistuksella.  Ihan mielenkiintoista asiaa, vaikka tuntui hassulta, kun puhuttiin siitä, että "asiat ovat kulkemassa intuition kannalta parempaan suuntaan", kun siihen aletaan kiinnittää nyt enemmän huomiota. Tämä kuulostaa vähän hölmöltä, kun intuitio nyt kuitenkaan ei ole mikään maaginen juttu, joka välittäisi hevon helvettiä siitä, kiinnitätkö siihen huomiota vai et, se on olemassa aivan varmasti välittämättä siitä, mitä sinä olet siitä mieltä, ja se muodostaa kaiken lisäksi suurimman ja olennaisimman osan kaikesta mahdollisesta ajattelustasi ja toiminnastasi, halusit tai et. Joten kannattaa kai sitten "kehittää niitä asioita parempaan suuntaan", mikäli sen ymmärtämisessä on jonkinlainen ongelma. Aihealue on kuitenkin mielenkiintoinen, joten ehkä juttelen siitä itsekseni taas lisää joskus kun muistan ja kotiudun, nyt kuitenkin kaikki luukuttamaan noita melkolailla täysin intuition ohjaamia Harhakuvia.

Loman paikka. Maybe.

Playstation ja lievä väsymys, sekä jonkinlainen vittumainen nivelrikko sormessa ovat hidastaneet kirjoittamista. En tiedä merkitseekö tämä kellekään mitään, mutta Dark Aeonia putoo ykkösellä niin perkeleesti. I'm gonna Zanmato the world. hah. Tänään piti sitten jo tehdä jotain muutakin kuin keskittyä hakkaamaan roolipelejä pleikkarilla, ja käydä soittelemassa Helsingissä. Olihan se taas sen arvoista. Tai oikeastaan paljon enemmänkin. Toin soittoromuja himaankin päin, jotta voin tehdä täälläkin jotain muuta, kuin pyöritellä peukaloita ja rikkinäisiä sormiani. Mikäli huominen on kaikin puolin hyvä päivä, käppäilen kitaran ja säröjen kanssa treenikselle ja kolistelen vähän jotain.

Saa toki nähdä myös, koska tämä huominen taas oikein on, kun kello neljältä tässä vielä alan katsoa puolentoista tunnin jaksoa Orange is the New Blackia. Ensimmäiset jaksot olivat tylsiä, mutta kun nyt on tykitellyt nämä kolme tuokkaria, niin ymmärrän kyllä ihan hyvin miksi tätä on kehuttu. Mukavan kevyt ja silti riittävän syvä henkilöhahmoiltaan pitääkseen mielenkiinnon yllä. Ensimmäinen jakso tuntui vain halvalta yritykseltä koukuttaa katsojia lupaukseen lesboilusta, joka tuntui olevan lähinnä tukasta vetämistä ja pään heiluttelua. Mutta onneksi sitä jaksoi kuitenkin katsella niiden yli. Mitä nyt Piper alkaa leikkiä vähän elämänkoululaista näemmä.

Tällä sormella kirjoittaminen on niin helvetin rasittavaa, että taidan sallia itselleni ihan luvan kanssa ensimmäistä kertaa koko aikana jonkinaikaa lomaa tästä touhusta. Mikäli kykenen. Yleensä silloin en, kun sanon pitäväni jotain taukoa. Juuri takaisin tullessa keskusteltiin siitä, miten helvetin tärkeää touhua tämä on pään ja mielenterveyden kannalta. Sitä en tahdo vähätellä koskaan. Kohta tulee syksy ja se näyttää kiireisemmältä kuin hetkeen. Saan juosta Helsingin väliä ja koittaa pysyä koulussa aikataulussa, tai työkkäri alkaa tökkiä tikulla jo koulun alkumetreillä, ja lisäksi pitäisi kolmen viikon Euroopan kiertue hoitaa samalla. Eiköhän silloin ole ihan riittävästi asiaa, mitä purkaa. En näemmä puhunut ihan paskaa miettiessäni, että en tästä "työttömyydestäni" kouluun tai töihin kerkeisikään.

Arkitietoisuus

Arkitietoisuuden taso on merkillinen asia. Se on se tila, jossa kaikkein todennäköisimmin tylsistymme ja tunnemme tukahtuvamme henkisesti, ja silti se kattaa melko ison osan olemassaolostamme. Koitan siltikin saada tästäkin epämääräisestä tajunnantilasta kaiken mahdollisen irti, pitää huolen siitä, ettei sekään ole itsestäänselvää, pitää mielessäni sen, että toinen vaihtoehto tälle tietoisuudelle on olla olematta, ja että juuri tämä on kaikkein todellisin "todellisuus" kokemuksellisessa mielessä, koska kaikki tapahtumat ovat vain pilkkomassa sen olemassaoloa. Mutta kuinka monelle jää tarkkoja muistoja arjesta? Mitä kauemmas tästä ja nytistä mennään eteenpäin, sitä geneerisemmäksi ja harmaammaksi kasaksi päiviä se muodostuu. Siksi koitan tehdä olemassaoloni tylsimpiinkin hetkiin jonkinlaisia checkpointteja, painaa mieleen aivan kaiken mitä näen ja kuulen ympärilläni. Yksittäisiä kauppareissuja, duunimatkoja, bussissa istumista, kaikkea sitä tylsää, minkä monet tahtoisivat skipata kokonaan.

On helppo vain antaa noiden hetkien lipsua ohi jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa odotellessa. On helppo jumahtaa rutiineihin ja ajatella, että aika kuluu nopeammin niitä toimittaessa, ja sitten toisaalta kauhistella sitä, miten vuodet menevät niin helvetin nopeasti. Kai ne menevät, jos teet koko ajan samaa duunia, toistat samoja rutiineja, pidät elämäsi samanlaisena ja kulutat sitä aikaasi niin. Minulle viimeinen puoli vuottakin on tuntunut helvetin pitkältä ajalta, vuodesta puhumattakaan, enkä todellakaan valita siitä. Jos ajatellaan millaista elämäni oli vuosi takaperin, niin se oli oikeastaan aivan täysin erilaista (jos tarkkoja ollaan, niin tasan vuosi sitten taisin olla lomalla Norjassa), duunin ja arjen puolesta. Nyt ei ole arkea sinällään, ei varsinaista lomaakaan. Ainut mitä tahtoisin tehdä toisin olisi se, että soittokamat olisivat Helsingin sijaan himassa, ja voisin tälläkin hetkellä tykitellä bossa novaa omaksi ilokseni. Mutta kun ei ole, täytyy minun tyytyä istumaan tässä, arkitietoisuuden tylsyttämänä, odottaa perunoiden kiehumista ja mennä paistamaan vihanneksia niille kaveriksi.

Kun ajastaan tekee itselleen merkityksellistä, jopa siitä tylsästä arjesta, se ei valu sormien läpi, eikä tarvitse ihmetellä, miten se tuntuu kuluvan hukkaan. Duunikin voi olla tärkeä osa mielekästä elämää, kunhan muistaa, ettei kukaan ole mitenkään korvaamaton siinä mitä tekee, ja että parin vuoden päästä meidän kaikkien hommat tekee joku robotti, joka tekee ne paljon paremmin. Eli keskity myös nauttimaan duunistasi, kun sellainen vielä on, ettei tarvitse haikailla menneiden perään sitten, kun sitä ei syystä tai toisesta enää olekaan.

Anarchestraa ja Beckettiä.

Fuckujen Lassin kanssa duunailtiin juliste, tulkaas paikalle.

Painajaiskarvamato

Tässäpä pari kuvaa, jotka tässä nyt on tullut väännettyä kaiken ähinän ja tohinan ohessa. Tämän päivän epistola on kuitenkin jakaa kanssanne Anarchestra.   Vahingossa eksyin mielenkiintoisen Alphaspheren esittelyvideosta tähän videoon, joka lievästi räjäytti tajunnan. Vaikka suurin osa noista onkin vain toisintoja Harry Partchin ja vähän Tom Waitsinkin viritelmistä, on tuolla muutamia sellaisia älynväläyksiä, että tahdon taas vaan jonnekin kauas kaikista duunailemaan kaikenmaailman romusoittimia. Se olisi vaan tiloista ja romuista kiinni. Kun olisi auto, kävisin taas pällistelemässä Orimattilassa romupihalla, josko sieltä löytyisi jotain siistiä. Kaikenlaiset metalliset äänet vaan jotenkin saa aikaan jonkun sisäisen moottorin hyrinän. Nyt ajattelin tässä joku päivä koittaa väkertää rautalapiosta jonkun basson tapaisen hirvityksen, mutta se vaatisi ainakin sellaisen poran, jolla vetää tuollaisesta lapiosta läpi, että saa tallan paikalleen. Ja siihen se innostus juuri kuoleekin, välineiden puutteeseen. Mutta vielä joskus, kaukaisessa tulevaisuudessa meikäläisellä on samanlainen kolistelupaja. Laitoin jo tuolle äijälle sähköpostia, jonka keskeinen sisältö oli vaan Wau!

Saatuani Darwinit pakettiin siirryin suoraan Beckettiin. The Unnamable jäi Tampereella kesken, ja kun sitä ei täällä missään ole, tilasin Amazonista koko tuon "trilogian". Saman tien, heti alkaessani lukea tuota, minut valtaa taas se sama, epämääräinen tuttuus. Jonkunlainen täydellinen ymmärrys maailmankuvassa. Useinkin taiteellisten tekeleitten kanssa sinulla ja taiteilijalla on tietynverran jonkinlaista yhteistä samastumispintaa, ja sitten on jotain sellaista, joka pitää sulkea pois. Johnny Cashin kohdalla se on jumala, Bukowskilla ravit ja ryyppääminen (voisi toki kuvitella, ettei niiden poissulkemisen jälkeen jää juurikaan jäljelle, mutta silloin ei ole tajunnut lukemastaan kyllä yhtään mitään), nämä ovat vain pieniä maailmankuviin tai elämäntapoihin johtavia eroja. Beckettin kohdalla tuntuu, että ei tarvitse jättää mitään pois. Siinä tekstissä asiat ovat sellaisia kuin ne ovat, virheellisiä, aistittuja, kerrottuja, unohdettuja, saman hiljalleen virtaavan zenin täyttämiä, samoja kuoleman lupauksen täyttämiä sisäänhengityksiä, samoja uuden hapen lupauksen täyttämiä uloshengityksiä. Kaikki on sellaista kuin on, eikä mitään muuta. Tästä syystä koen ehkä suurinta yhteyttä juuri tähän nimenomaiseen kirjailijaan. Jos se meinaa joskus hämärtyä, tarvitsee lukea vain lause tai kaksi, ja ymmärtää sen taas, aivan yhtä kirkkaana, kuin aina.

Päiväretki Helsinkiin

Eilinen oli jänskä päivä. Lähdettiin heti aamulla tuon kokeneen ja karvaisen koheltajan, Huli-Vilin kanssa kohti maamme pääcaupuncia täpötäydessä Onnibusissa. Istuin jonkun Oulusta asti tulleen vieressä, tämä tuntui kiroavan tämän olevan viimeinen matka tällä bussilla näin pitkää väliä. Kun vähänkin mietin asiaa, ymmärsin täysin. Onnibus on vähän niinkuin Ryanair, vaikkei sulle koitetakaan koko ajan myydä mitään, mutta saat istua sumpussa siellä missä tilaa on, jos sitä on. Ilman musiikkia sain kuunnella lähinnä nahkapenkkien tasaista narahtelua ja ihmisten satunnaisia keskusteluja. Vili oli kuulema saanut kuunnella jonkun pojan luentoa Extreme Duudsoneista. Perillä istuimme aamupalalle ja mietimme, että missähän suunnassa Ruoholahti on. Metrolla matka olisi kestänyt noin kaksi minuuttia, mutta kun aikaa oli kaksi tuntia, ei kahden kilometrin kävely vaikuttanut mitenkään ylivoimaiselta. Metro luo vaikutelman siitä, että se olisi jotenkin teleportin omaisesti kulkemassa älyttömän pitkiä matkoja älyttömän lyhyessä ajassa. Mutta kun tuolla kävelee, ymmärtää miten pieniä ne välimatkat oikeasti on. Kaupunginosa vaan vaihtuu metrin välein.

Löysimme lapsettomuusklinikan ilman ongelmia ja menimme sinne hetken aikaa rannassa istuskeltuamme. Tajusimme tässä kontekstissa vaikuttavamme melko varmasti homoparilta, mutta mitäpä siitä. Kaikki olivat mukavia, eikä ilmapiiri ollut yhtään niin vaivaantuntut, kuin ajattelin sen ehkä olevan. Silti huomasin, ettei se käskystä purkkiin ruikkaaminen ole ihan niin läpihuutojuttu, kuin voisi kuvitella. Kai iso osa masturbaatiota on vieläkin sen salailu ja itsekseen puuhastelun merkitys, ja jos se viedään pois, homma vaikeutuu melkolailla. Muuten, en oleta tämän blogin kanssa enää koskaan saavani työtä, joten olen kai tavallaan heittänyt rukkaset nurkkaan ja lusikan naulaan yksityisyyteni kanssa. Sain homman hoidettua kuitenkin (kellotukseni mukaan noin 7 minuutissa, joka toki tuntui ikuisuudelta siinä vaiheessa) ja lähdettiin kävelemään takaisin keskustaan. Naureskelin, että ensi kerralla jo heittelen yläfemmoja käytävillä ja täytän kupin minuutissa.

Käytiin levykaupoissa, ostin Swansin Feel Good Now-liven ja Midget Fetishin Blue Periodsin, kun vihdoin ja viimein näin sen jossain levykaupassa. Ensin mainittu soi nyt, ja Swansin livet ovat kyllä melkein ajanjaksoon katsomatta sen verran kovaa tykitystä, etten oikein tiedä, miten ne sen tekee. Jokaisen kanssa ensinnäkin unohtaa kuuntelevansa KEIKKAA, vaan se voisi yhtä hyvin olla soittonsa ja miksauksensa puolesta albumi. Midget Fetishistä kirjoitan enemmän ehkä myöhemmin. Näiden mutkien jälkeen mentiin treenikselle soittelemaan ja kun kaikki olivat paikalla, soitettiin Harhakuvien treenit. Homma alkaa pikkuhiljaa hahmottua, samassa biisissä voi pyöriä King Crimsonin ja Iron Monkeyn keksipurkeilla ilman mitään sen isompaa ongelmaa, ja se on hauskaa. Ja siinä vaiheessa kaikki muu on itselle oikeastaan aika sama, kunhan soittaminen on NOIN hauskaa, kaikki muu on "ihan sama."

Treenien jälkeen tultiin himaan ja kävin hakemassa kaupasta jotain syötävää. Luin Lajien synnyn loppuun ja aloin taas ajatella asioita oikeissa mittakaavoissa, eli siinä kuinka meikä on joskus vaan fossiilista polttoainetta jollekin seuraavalle "älylliselle" luonnonvarojen tuhoajalle, ja sitten päätin, että ehkä on parempi käydä nukkumaan, kuin kelailla tätä koko yötä.

Kosmos-festivaali

Viikonloppu vietettiin Kosmos-festareilla Ristiinassa. Oli muuten yhdet parhaista festareista, joilla oon elämäni aikana ollut. Ensinnäkin porukan suhtautuminen päihtymiseen oli huomattavan paljon terveempää, kuin millään muulla festarilla, vaikka toki tuonnekin oli telttailualueelle eksynyt muutamia äänekkäitä keskikaljan tykittelijöitä, jotka keskittyivät lähinnä tappelemaan ja huutamaan, kun muut koittivat nukkua. Mutta itse festarialueella kaikki tuntui olevan hyvässä hengessä, ei yhtään minkäänlaista hämminkiä tai rähinää. Vaikka osa esiintyjistä kuulosti ehkä turhan samalta, musiikkiakin oli tarjolla melko monipuolisesti. Parasta ja kiinnostavinta itselle oli kuitenkin ruoka-anti. Etenkin teltta, jossa oli tarjolla grillattua lohta ja kunnon gourmet-annoksia, ensimmäistä kertaa maksoin festareilla ruoasta enemmän kuin mielelläni, koska se todellakin oli hintansa arvoista. Lisäksi oli hienoa, että tarjolla oli kaikkea muutakin ohjelmaa, kuin pelkkää musiikkia.

Pällistelin Louis Eduardo Lunan ja Graham Hancockin luentoja mielenkiinnolla. Ensimmäinen puhui psykedeelisten kasvien ja sienten merkityksestä ihmisten kulttuureissa, ja sitä miten kristinusko otti asiakseen polkea ne kaikki maan tasalle saatanallisena touhuna. Paljon mielenkiintoista asiaa, etenkin siitä miten Amazonin alkuperäiskansat osaavat elää osana metsäänsä ja viljellä ja hyödyntää sitä kuluttamatta ja tuhoamatta sitä. Mekin tarvitsisimme ehkä jonkun tolkun tähän nykyiseen systeemiin, mutta ymmärrän tämän epätodennäköisyyden niin kauan, kuin tässä nykyisessä ajatusmallissa ja maailmassa aiotaan jumittaa. Vähän enemmän tekee taas mieli lähteä jonnekin kauas ihmisistä ja vaikka meloa kajakilla ympäriinsä.

Graham taas puhui enimmäkseen siitä, miten sota huumeita vastaan on sotaa tietoisuutta vastaan, mistä kaikesta olen täysin samaa mieltä. En ehkä jaa täysin hänen maailmankuvansa henkisiä ulottuvuuksia, tai siis vaikka pidänkin mahdollisena, että tietoisuus VOI olla enemmän, kuin pelkkää neurologiaa, en usko kuitenkaan sen välttämättä edellyttävän mitään sielullista tai luonnotonta voimaa. Tämä saattaa tuntua hämmentävältä, mutta jotenkin epäilen, että kvanttifysiikka tulee joskus kertomaan jotain olennaista myös tajunnasta ja tästä suuresta mysteeristä, joka meidän olemassaoloamme niin vahvasti määrittää. Mielenkiintoinen puhuja ja sympaattisen oloinen ihminen, jota kuunteli mielellään. Olisi vähän tehnyt mieli osallistua keskusteluun, mutten osannut keksiä yhtään tapaa, jolla olisin voinut tehdä sen kääntämättä keskustelua jotenkin todella douchebagisti itseeni. Jos joku tuolla olleista sattuu tämän lukemaan, oli puhe siitä mitä voimme tehdä vaikkapa kannabiksen laillistamisen nopeuttamiseksi: jonkinlainen yhtenäisyys olisi olennainen asia. Sanoin samaa radiossa pölistessänikin, että suurin ongelma näiden lakialoitteiden kanssa on se, että niitä on samaan aikaan liikkeellä aina joko kaksi tai kolme erilaista, ja ihmiset laittavat nimensä yhteen niistä, ja unohtavat koko asian. Kun seuraava lista tulee eteen, ajatellaan nimen jo olevan paperissa ja jätetään se kirjoittamatta. Siksi listat lähtevät vajaina, eivätkä etene minnekään. Lisäksi aihe on tietysti stigmoiltaan hieman hankalampi, kuin vaikkapa Tahdon-kampanja, eikä sen toteuttaminen vaikka kouluissa (puhun tietysti korkeakouluista, yliopistoista ja muista paikoista, joissa AIKUISET IHMISET opiskelevat) onnistu ihan yhtä helposti. Ellei mukaan saada YADia, joka on viime aikoina järkeistänyt toimintaansa aika paljon. En vain tiedä, onko toiminta järkeistynyt riittävästi.

Koko festivaali oli ehkä Obscene Extremen ohella mukavimpia festarikokemuksia, ja tuollaisia kaupunkien ulkopuolella pyöriviä bileitä pitäisi olla mielestäni paljon enemmänkin. Koska kaupunkifestarit houkuttelevat aina huomattavan paljon enemmän sellaista väkeä, joka ei välitä oikeastaan mistään muusta, kuin sekoilusta. Kun koko bileet on siirretty jonnekin kauemmas, se vaatii jo vähän enemmän omistautumista. Ainakin siihen asti, että instituutio vakiintuu ja riittää houkuttamaan ihmiset luolistaan. Mutta ainakin tuollaisessa koossa ja mittakaavassa (kaikki lavat olivat oikeasti näyttäviä ja hienoja, niille oli rakennettu selkeästi eri fiilistä soitettavan musiikin mukaan, yms.) koko touhu konsepteineen tuntui aikalailla täydelliseltä. Olisihan tuo vaan voinut jatkua vaikka päivän-pari pitempäänkin.

Ihmisten sukupuutto.

Menin nukkumaan puoli kahdeksan lievän migreenin kanssa ja heräsin kolmelta vähemmän lievän migreenin kanssa.Olisi pitänyt nousta silloin yhden aikaan, kun kello soi. Mutta kun ei ole mitään kymmempaa syytä herätä, on helppo kääntää kylkeä ja napata viereen ryömivä koira kainaloon. Jos ei se tahdo kuselle, niin ei sitten. Sitten nukutaan. Olo on nyt kuitenkin tämän viimeöisen kuvan mukainen, joten se selittäköön fiiliksistä kaiken olennaisen.

Lajien synty alkaa kääntyä ehtoopuolelle, ja mietin lukiessani myös sitä, miten ihmisten tarina tällä pallolla alkaa olla väistämättä ehtoopuolella. Vaikka väestönkasvulla on peloteltu paljonkin, monet ennusteet sanovat sen lähtevän tasaantumaan vuoden 2050 tienoilla. Luonnolla on aina oma kantokykynsä, eikä se tule ylittymään, vaikka ihmiset kuvittelevat voivansa parantaa kaikki taudit tai voittamaan luonnon tässä suhteessa miten tahansa. Tulee vain enemmän ja tuhoisampia pandemioita, minkä lisäksi ruoka loppuu ja elinolot käyvät niin karuiksi, että ihminen lopulta hiipuu hiljakseen pois. Se mikä on mielestäni vähän surullista on se, minkälaisen eeppisen loppuspurtin me olemme ottaneet tässä viimeisen 200 vuoden aikana, kun ajattelee, että olemme olleet täällä kuitenkin nykytiedon mukaan noin 200 000-250 000 vuotta, ja pärjänneet hyvin tähän asti. Tuo saa myös ajattelemaan sitä, miten todellakin järjetöntä tämä ihmisten touhu fossiilisten polttoaineiden kanssa oikein on, vaikka koko maailma voitaisiin vaihtaa päivissä täysin uusiutuvilla luonnonvaroilla pyöriväksi. Kaikki se teknologia ja kaikki ne välineet ovat jo olemassa. Koska tämä nykyinen systeemi on vain muutamille ihmisille kannattavaa, en oikein näe järkeä siinä, että kieriskelee valittamassa sen vaikeudesta ja epäreiluudesta, jos ei ole edes mitään halua muuttaa sitä. Jos päättää kuluttaa vain enemmän ja enemmän joka päivä, jos päättää ostaa niitä tarpeettoman kokoisia autoja ja täyttää tyhjää tilaa kaikenlaisella paskalla, on vähän vaikea elää vähemmällä. Mitä enemmän on asioita, sitä enemmän niitä tarvitsee vaihtaa uusiin, kun ne hajoaa. Tästä syystä älypuhelimet ovat mielestäni hyvä juttu, koska ne tekevät noin puolet kodin sähkölaitteista täysin tarpeettomiksi. Tarkoittaako se, että ihmisillä olisi vähemmän sähkölaitteita? Ei tietenkään. Me olemme ihmisiä.

Toinen asia mikä mietityttää on se, että toki tämän kaiken tahtoisi jättää jollekin älykkäämmälle lajille. Tuppaa luonnollisesti ajattelemaan, että evoluutio vie asioita eteenpäin, aina kehittyneempään suuntaan, eli tästä seuraavalla valtarodulla olisi myös korkeampi älykkyyskin. Mutta se on jotain sellaista, joka menee enemmän jonkun kreationismin sössötyksen piiriin, koska luonnonvalinta ei varsinaisesti valitse. Ainakaan älykkyyden perusteella. Luonnonvalinta lähinnä jättää jäljelle sopivimman, kun muut kehitykseen johtaneet välimuodot häviävät sopeutumattomuutensa vuoksi. Tästä syystä me olemme täällä, simpanssit ja gorillat ovat täällä, mutta neandertaalit eivät. Ehkä joskus miljoonien vuosien päästä joku uusi rotu pyyhkii pölyjä meidän päältämme ja ahdistuu omasta kuolevaisuudestaan, mutta tässä välissä ei luultavasti ihan heti ole tiedossa mitään samanlaista, kuin ihmiset. Tästä syystä myös olisi kiva, jos lopetettaisiin toistemme tappaminen ja keskityttäisiin yritykseen säilyttää ja kehittyä ihmisinä ja elävinä olentoina jotenkin järkevimmiksi, mutta eihän tällaisella sössötyksellä mitään painoarvoa ole, koska minulla ei ole riittävää todistusta pätevyydestä, tai en julista sitä ase kädessä.

dEBT. - Ticks

dEBt.- Dreadlock Junkie Funk

Tämä on ollut tyypillinen sadepäivä. Tyypillinen siinä mielessä, että kun kerrankin on sisällä, on vain viuhtonut ympäri kämppää suunnittelemassa kaikkia niitä asioita, joita voisi tehdä, mutta niitä on niin paljon, ettei saa tehtyä juuri mitään. Ja sitten kun saa, kaikki jumahtaa tietokoneisiin ja nettiin lataamiseen ja muuhun. Aloitin piirtämään Pahoinvoinnin Spiraalia, mutta sain tehtyä yhden, eikä sekään ollut kauhean hyvä, joten antaa olla vaan vielä. Tuntuu, että uusi hallitus on tehnyt sellaisen aiheähkyn, ettei oikein osaa aloittaa sen purkamista edes mistään. Ihme vekkula koko maa.

Sen sijaan laitoin joku aika sitten kasetin arvostelleelle Merchants of Airille viestiä, että voisin kirjoitella jotain arvosteluja aina silloin tällöin, jos jotain hyvää kamaa sattuu kohdalle. Oli kuulema okei. Sitten aloin asentaa noiden trippihoppi-industrial-minkälie-biisieni kanssa, ja sain väkerrettyä ne jonkinlaisen levyn muotoon. Huomaa kyllä, että kun  duunailee biisin silloin ja toisen tällöin, niihin tulee aika samankaltainen perussyke, mutta onpahan yhtenäinen levy. Jotain tuollaista kuuluu päässä aina kaupungeissa. Tässäpä tämä:




Päätin antaa myös Soundcloudille mahdollisuuden, mutta en ymmärrä tuon suosiota musiikkihommissa, koska tuo käyttishän on periaatteessa aivan paska. Tai siis omaan käpälään tuo häviää Bandcampille aivan kaikessa. Mutta jos joku sitä mieluummin käyttää, niin laitoin sen sinnekin.
https://soundcloud.com/herra-aasi/sets/debt-dreadlock-junkie-funk

Nyt voisin mennä tekemään jotain yleishyödytöntä. Ja hakea kaupasta jotain syötävää.

Hyvää Eino Leinon päivää.

Tänään onkin Eino Leinon ja sitä myötä runon päivä. Eino Leino ei ole koskaan onnistunut säväyttämään itseäni suuntaan eikä toiseen, ei edes Jumalaisen Näytelmän käännöksessään. Siinä tuntui vain koko ajan pohtivan ja miettivän sitä, miten tarinan rakennetta ja alkuperäistä tekstiä on pitänyt hakata väkisin jonkinlaisen Leino-pursottimen läpi. Sen sijaan törmätessäni Lauri Viitan runoihin ensimmäistä kertaa olin hämmentynyt sen voimasta. En odottanut sellaista hulluutta suomalaisessa runoudessa. Toki täällä on boheemeita tuoppiin itkeskelijöitä järvien rannat täynnä, mutta sellaista vimmaa ja voimaa, pidättelemätöntä hulluutta ei ole tullut itselleni vastaan tästä maasta koskaan. Jos jollakin on hyviä tärppejä, saa ehdotella niitä alle. Viidan runot tuntuivat jatkuvalta henkiseltä murjonnalta, jokainen tavu tuntui olevan aseteltu juuri siten, että se petaa tietä viimeiselle punchlinelle, joka pudottaa totaalisesti. Harmikseni Moreeni jäi kesken jo alkumetreillä, koska tuo nimenomainen terävyys oli vielä jossain perisuomalaisen haahuilun alla. Edith Södergranin runot taas ovat täynnä rivien väliin kirjoitettua harrasta hiljentymistä, äänetöntä surumielisyyttä, joka onnistuu koskettamaan aina, kun niitä lueskelee. Röyhkä onnistuu lyhyemmissä teksteissä, mutta onnistuu monesti kirjoittamaan itsensä ulos pelistä pitemmissä. Vaikkakaan viimeaikaiset kolumnit eivät mielestäni ole oikein osuneet maaliin, mutta se on vain subjektiivinen mielipiteeni, enkä noin niinkuin muutenkaan kauheasti lue suomalaista kirjallisuutta. Minulla ei ole lähtökohtaisesti mitään suomalaiskirjailijoita kohtaan, en vain ole vielä saanut niistä juuri mitään irti, koska ne ovat liian varovaisia, tai jumissa sodassa. Olen kyllä yrittänyt monesti, ja yritän jatkossakin. Markus Kajo on poikkeus, siinä on maamme hienoin elävä kirjailija.

Runot ovat mielestäni omalla tavallaan tärkeintä henkistä pääomaa, jota ihmiskunnalla on. Vaikka romaanit mielletään jonkinlaisiksi kulmakiviksi kirjallisissa touhuamisissa, ne ovat kuitenkin melko monesti täynnä jonkinlaisia pienenpieniä kompromisseja, joku on peukaloinut niitä, että ne on saatu edes julkaistua. Sitä varten kustantajat ovat olemassa. Romaanit ovat tarinan kerrontaa. Runot ovat psykologista sodankäyntiä. Kuultu tarina on tuttu tarina, eikä sen pariin välttämättä palaa enää koskaan (vaikka poikkeuksiakin toki on), mutta runokokoelmat vetävät maagisesti puoleensa vuosienkin jälkeen uudelleen, joskus vaikka vain yhden runon takia, joskus koko kokoelman. Ne tarjoavat satunnaisia pieniä satoreita, kun joku vuosia täysin absurdilta tuntuva lause yhtäkkiä jonkun elämän muuttaneen kokemuksen myötä näyttäytyykin täysin uudessa valossa, aivan erilaisena kuin aiemmin. Runon ja novellin rajat ovat sitten taas hieman häilyvämpiä monessa suhteessa. Hyvä novelli on kuin runo itsessään, ja novellista saa taas entteriä hakkaamalla runon. Tästä syystä pitäisin hyllyssäni kaikkein mieluiten runo- ja novellikokoelmia, mutta on tuonne parit romaanitkin eksyneet.  Yritän kuitenkin pitää tämän kotikirjastoni pienenä, koska kirjasto on olemassa, ainakin vielä toistaiseksi.

Tämän tekstin ainoa tarkoitus oli kai vain pyöriä tässä runouden ympärillä, mutta kuten tavallista, eksyn aina jonnekin muualle. Hyvää runon päivää joka tapauksessa, itse olen juhlistanut tätä lähinnä kuuntelemalla pihalla käpsiessäni Bukowskin luentatilaisuuksia, joissa ei keretä kauhean montaa runoa kuulla kaiken humalaisen vittuilun lomassa. Ihan viihdyttävää kamaa siitä huolimatta.

Kesä! Paljaat jalat! Tiet!

Eilen tuli heiluttua melko pitkälti pihalla. Muut valittelivat kylmyyttä, mutta minusta oli ihan mukavaa, että välissä oli yksi päivä, jolloin ei ollut ihan niin järjettömän hiki aivan koko aikaa. Kesä Lahdessa on siitä hämmentävä, että joillain yksittäisillä ihmisillä on jonkunlainen epämääräinen ominaisuus jäädä jumittamaan ja toljottamaan paikalleen, kuin vähä-älyiset. Sitten en oikein tiedä, onko kyseessä joku vähän hitaampi yksilö, vai jonkinlainen pystyhalvaus tai auringonpistos, enkä oikein tiedä tarvitseeko minun ensiapukortillisena puuttua tilanteeseen jollain tavalla. Luotan kuitenkin siihen, että aivoinfarktipotilas ilmentäisi jonkinlaista selkeää hämmennystä tai hätää, enkä usko, että niitä on noin 5 jokaista katua kohti, ja jatkan matkaani. Paljasjalkaisuudessa olen saavuttanut jo sellaiset levelit, ettei pienet kivet tai isommat lasinsirut tunnu juuri missään, pienemmät lasinsirut ovat ikävämpiä, kun ne kerkeää huomata vasta, kun valo salakavalasti välähtää niistä vasta juuri jalan ollessa sen päällä, ja sitten pitää tehdä joku vammainen ninja-move, jotta voi väistää äkillisen kivun. Haavat jalassa ovat myös siitä vittumaisia, että ne voivat olla pieniä, ja silti vuotaa ihan kuin olisi joku isompikin haava tullut. Keikoilla niitä on tullut aika paljon. Pitäisikin kai olla joku keikka-adrenaliini koko ajan päällä, niin voisin kävellä vaikka lasimeren läpi tuntematta juuri mitään. Mutta sen ylläpitäminen olisi vähän vaikeampaa. Toisaalta tällainen tosielämän Krank olisi vähän helpompi toteuttaa, kun adrenaliiniryöppyyn ei tarvita muuta, kuin jonkun ääliön naaman näkeminen.

Viime yönä aloin tykitellä myös Jesun loistavaa Jesua pitkästä aikaa, ja se tuntui aivan psykedeelisen hyvältä siihen väsymykseen. Ihan kuin Sigur Ros olisi polkaista jonkun kunnon särömuljuttimen ja vocoderin läpi. Hitto miten hyvä levy tuo vieläkin on. Kaikki Justin Broadrickin tekemiset ovat itselle vaan niin mieluisia, koska näen niiden niin kovin selkeän, vaikkakin jollekin muulle täysin absurdin yhteyden grindcoreen. Se on erilaista raskautta, joka kuitenkin puhuttelee samanlaisia ihmisiä. Olen myös huomannut hitaasti lipuvani itsekin koko ajan siihen suuntaan, koneellisempiin, kokeellisempiin ja vähän raskaampiinkin juttuihin. En vain oikein tiedä, mitä tehdä jollain seitsemän minuutin epävirebiiteillä, ei niitä ehkä ilman jotain lauluja jaksa tykittää. Kun vain löytäisin Bukowskin lukemina niitä parhaitakin runoja, voisin laittaa niitä siihen päälle säröjen ja delayn ja kaiken muun sellaisen läpi, mutta kun se tuppasi lukemaan vaan noita ravituloksia, ja jätti The Weakit ja So You Want To Be A Writerit hattuhyllylle ainakin noissa, mitä Youtube tarjoaa. Toki niitä voisi lukea itse, mutta ei se kyllä ole yhtään sama homma.

Jotain pitäisi ehkä syödäkin joskus. Saa nähdä miten ja millä rahalla sitä oikein meinasi näin tehdä. On aina hieman hauskaa, miten köyhyys on todellakin suhteellista. Joillekin se on sitä, että kaiken jälkeen jää 200 euroa käteen, itselleni se on sitä, että tilillä on toista viikkoa 1,30 euroa rahaa. Jos minulla olisi aivan helvetisti rahaa, tekisin tuon toisen J. Kill & Mr. Mule kasetin, Norman Bates Blues Band-kassun, jonkun noista parista runokokoelmasta ja yhden novellikokoelman. Niitäkin on jo kaksi, mutta tämä toinen, kaikki lyhyet silput ja satunnaisia tekstinpätkiä sisältävä tuntuu paremmalta. Lukiessani ja valitessani vanhoja matkatekstejä parin vuoden takaa alkoi tehdä taas mieli istua bussissa tai junassa pitkiä matkoja. Silloin on todella aikaa kirjoittaa ja keskittyä siihen. Vaikka tässä tulee koko ajan rampattua Helsinki-väliä, ei siinä oikeastaan kerkeä kirjoittaa mitään. Se on aina sama väli, aina sama matka, aina sama inspiroimaton motari, jonka toisessa päässä on joko koti tai päämäärä. Se on kuin suora suoli, jossa ei tapahdu mitään. Paska vain kulkee, suuntaan tai toiseen. Ei infektioita, ei mutkia, ei mitään mielenkiintoista. Vain suora suoli, joka päättyy Helsinkiin.

Puska-festarit krebailtu.

Olipa taas yksi maailmankaikkeuden parhaista reissuista. Ennen lähtöä lojuttiin kaikki valot sammuksissa uimarannalla ja mietittiin, että ei perkele lähde kyllä taas yhtään, ei ole ollut mitään tekemistä koko touhun kanssa viime keikan jälkeen, ja sekin tuntui paskalta (vaikkei jälkeenpäin tarkasteltuna ihan niin paska ollut, kuin miltä vaikutti), mutta lähdettiin sitten kuitenkin. Ajattelin, että kun lähdetään puoli seitsemältä, ollaan puoli kahdeksan paikalla. En tiennyt, että meidän romut on kahdella treeniksellä, joten oltiin puoli kahdeksalta vasta Renkomäen ABC:n risteyksessä. Onneksi moottoritietä ei aja kauaa, joten oltiin silti joskus kymmentä yli kahdeksan jo keikkapaikalla. Auton ajaminen siellä vaikeassa kalliomaastossa oli siinä väenpaljoudessa huono idea, joten jätettiin se suosiolla kauemmas, mikä kadutti heti, kun alettiin roudata. Kukaan ei ollut syönyt oikein mitään, joten voimat menikin sitten roudaukseen. Tuntui vielä vähemmän siltä, että kohta pitäisi soittaa. Olin varma, että kaikki lähtevät himaan ja soitetaan joku neljä biisiä, kaikki menee aivan päin vittua ja lähdetään kotiin, yhtä hävinneinä kuin tultiinkin.

Silti sai taas yllättyä aivan kaiken suhteen. Puska-festarit ovat ensinnäkin paikkansa puolesta yksi Suomen siisteimmistä paikoista. Porukkakin on ihan hyvän tuulista, mitä nyt vaan viskovat ajattelemattomuuttaan tölkkejä minne sattuu (mm. suoraan Vilin otsaan) koska "rokkenroll", mutta voisi olla hölmömpääkin sakkia. Aivan järjettömän mukavaa jengiä, sopivan rento meininki, ja sitä jaksettiin vetää jopa pari biisiä enemmän, kuin ajateltiin, vaikka olikin kuuma ja pää meinasi lahota setin loppuun. Tuli hyvä mieli, myytiin levyjäkin juuri sen verran, että saatiin kotimatkalla syötyä. Tuollaiset keikat ovat parasta. Kaikki menee juuri niin nappiin, kuin ei odota. Se ei tapahdu silloin, jos on olemassa pienikin toivon pilkahdus, pienikin ajatus siitä, että no ehkä se menee kuitenkin taas hyvin. Silloin odottaa liikaa, ja silloin se ei tapahdu. Kun odotuksia ei ole, kaikki tuntuu olevan vaan niin siistiä, että se vetää jalat alta.

Nyt on vain ja ainoastaan kiitollinen olo. Kiitollinen aivan kaikesta ja kaikista. Nyt on erittäin hyvä. Tekee mieli käydä suihkussa ja mennä sänkyyn lueskelemaan, ettei tämä päivä vain lipsahda tässä mitenkään huonomman puolelle. Koska tämä päivä oli lopultakin ihan heittämällä 5/5.

Sössönsöö.

Heräsin kymmeneltä, käytiin eläimen kanssa heilumassa pihalla, ja nyt mietin jotain niinkin syvällistä, kuin että keittäisinkö itselleni ensimmäisen aamukahvin tällä viikolla, vai en. Minulle ei tuota oikeastaan mitään ongelmia olla ilman kahvia, mutta sekin on lähinnä sosiaalinen tapa. On ihan mukavaa juoda kahvia ja jutustella ihmisapinoiden kanssa, se rentouttaa juuri sopivasti ihmisille hölistessä. Se on myös mukavaa vaikkapa miksailun, piirtämisen tai jonkun muun istumisduunin ohessa, vaikkakin seuraus on yleensä se, että kahvi jäähtyy viereen kun tekeminen vie mennessään. En siltikään ole osannut kehittää juuri minkäänlaista riippuvuutta kahviin. Veljelläni tulee saman tien pää kipeäksi ja herne menee nenään ja kai perseeseenkin asti, jos joutuu tekemään mitään ilman aamukahveja, mutta itse lähinnä unohdan keittää sitä, jos jätän sen jonain päivänä väliin. Nytkin mietin sen keittämistä lähinnä siksi, että on niin kauhean vähän mitään tekemistä.

Eilen vietettiin yksi suomalaisimmista hetkistä, kun istuttiin Summer Upista vastarannalla kuuntelemassa, kun Nicki Minaj aloitti soittamisen. Naureskeltiin, että tästä puuttuu vain hiljainen pillimehun ryystäminen, ja tämä olisi suomalaisin mahdollisin hetki elämässämme. Suomalaisuuden ydin on siis sitä, että kun kaikki muut pitävät hauskaa ja ovat peleissä tai fiiliksissä mukana, suomalaiset istuvat kentän laidalla sillä pitkällä, suoralla penkillä, syövät eväsleipiä ja juovat pillimehua. Ainut ääni on kelmujen kahina ja pillimehun pohjien ryystävä, läpitunkeva ääni. "Ihan kiva reissu.", toteaa joku hiljaisessa bussissa matkalla takaisin kotiin. Vastarannalta kantautuvat huudot tuntuivat omalla epämääräisellä tavallaan kuumottavilta, ihan kuin tuhat ihmistä olisi työnnetty palavaan vuoristorataan.

Tänään sitten pitäisi jaksaa suunnata kohti Helsinkiä. Taivaskalliolla soitetaan noin varttia vaille yhdeksän, eikä maksa mitään. Jos suunnitelmat illalle ovat auki, niin siellä on ainakin tarjolla suhteellisen psykedeeliset bileet, läjä hevareita keskellä idyllistä ulkoilualuetta. Ihan hauskaa oli ainakin viimeksi soittaessa, vaikkakin oli kiire lähteä pois, mutta toivottavasti tänään kerkeää pällistellä meininkejä edes vähän paremmin. Ei sentään ole kellään toista keikkaa heti tuon jälkeen. Olen tässä duunaillut taas vähän varovasti musiikkisysteemeitä, ja kun nyt sain kitaranupit ja muut romut himaan, niin voisi kai sitä vähän nauhoitellakin jotain. Huomenna.

Darwinin apinan karmivat vapinat.

Tuo Darwinin lukeminen laittaa miettimään monenlaisia asioita. Ensinnäkin se pistää oman ihmiselämän perspektiiviin, vain yhtenä evoluution välilinkkinä tulevien sukupolvien, luonnonvalinnan ja variaation ketjussa. Toivon, ettei minun tarvitse nähdä ihmiskunnan sukupuuttoa oman elämäni aikana, ja toiveeni olisi myös, että se ei olisi näköpiirissäkään ihan seuraavien vuosituhansien aikana. Ensinnäkin siksi, että jos olen väärässä kuolemanjälkeisistä olotiloistani, tahtoisin todellakin nähdä, mihin geenini johtavat, mitä niistä tulee ja minkälaiset ominaisuudet tästä sukulinjasta mahdollisesti lähtevät kehittymään eteenpäin. Tiedän itsekkään ihmismielen ajattelevan aina, että juuri hänen geeninsä ovat jatkamisen arvoisia, enkä ole vapaa tästä harhasta. Siitä huolimatta kannan vastuuni siitä, etten tieten tahtoen olisi tuomassa tänne lisää itsestään ja kuolemastaan tietoisia olentoja käymään läpi kaikkea tätä samaa, jonka kanssa olen itse paininut.

Ratkaisu? Sperman luovutus. Siinä voi auttaa niitä, jotka eivät välttämättä voi lapsia muuten saada, minkä lisäksi päätöstä tietoisen ihmisen maailmaan tuuppaamisesta ei tarvitse tehdä itse. Minulla ei olisi mitään ongelmaa sen kanssa, että joku muu päättäisi pyöräyttää minun sukusoluistani mukulan, ja se sitten täysi-ikäisenä tulisi ovelle tervehtimään. Päin vastoin, se ajatus tuntuu oikeastaan kiehtovalta ja innostavalta, saisi tutustua johonkin tyyppiin, joka käytännössä on tullut sun palleista! Toki jotkut odottavat minun pyöräyttävän omia mukeloita, mutten ole yhtään varma siitä, tuleeko niitä olemaan. Tahdon jatkaa sukuani ja levittää geenejäni, mutta kuten sanoin jo aiemmin, on tämä tietoisuus välillä niin raskasta paskaa lapioitavaksi, etten välttämättä tahdo itse olla välittämässä tätä kaikkea eteenpäin. En tiedä yhtään, mitä vastaisin siinä vaiheessa, jos oma mukelu kysyisi ensimmäisissä hautajaisissaan, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se kuolee. Varmaan antaisin jonkun traumatisoivan analyysin mätänemisprosessista ja tuhoaisin muksun psyykeen jo siinä.

Toinen asia, jota alkaa miettiä on ruokailutottumuksensa. Monet ihmettelevät sitä, etten ole kasvissyöjä, mutta tälle on kaksi perimmäistä syytä. Kasvoin maalla, jolloin näin kuoleman olennaisena osana ruoan saamista. Lehmät laitettiin teuraiksi (taisin olla ensimmäisestä teurastusta katsomassa viiden vanhana tai nuorempana), metsästetyt eläimet pakkaseen, se on kai jotenkin ollut aina riittävän luonnollista ja läpinäkyvää, eikä minulla ole ollut ongelmaa sen puolen kanssa. Lisäksi en näe kasveja mitenkään vähemmän elävinä tai tekevinä olentoja kuin eläimiä, mistä syystä pelkkien kasvien syöminen siitä syystä tuntuisi minusta itsestäni hieman tekopyhältä. Hyväksyn sen, että minun ravintoni on elämän kuolema, oli kyse kasvista tai eläimestä, ja yritän kunnioittaa sitä ruokaa ja sen eteen loppunutta elämää parhaani mukaan. Se ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin sujut tämän nykyisen tehotuotantosysteemin kanssa. Etenkin, kun hakee suurimman osan ruoasta, ja etenkin lihasta kaupan roskiksesta. Se on vähän sama fiilis, kuin katsoisi jotain joukkohautaan kasattua holokaustiuhrien läjää. Kaikki se kuolema menee siinä hukkaan, eikä sitä edes yritetä hyödyntää millään tavalla, ja se pistää välillä aika paljon vihaksi.

Se laittaa miettimään myös koko elämän absurdiutta ylipäätään. Miten me otamme koko tämän touhun aina niin itsestäänselvänä, kunnes koemme satunnaisia valaistumisen hetkiä ja tajuamme, että tässä on vain läjä apinoita, jotka rakentelee kerrosmajoja ja vaihtelee mielikuvitusrahaa asioihin ja stressaa bussiaikatauluista ja duuneista, vaikka nämä asiat eivät millään tavalla olisi välttämättömiä olennaisen selviytymisen tai edes lajin jatkamisen kannalta. Näiden asioiden valossa toivon, että vetäytyminen johonkin syrjään alkaisi olla käsillä, mutta tulevaisuuden aikataulu näyttää valitettavasti jotain aivan muuta. No, katsellaan miten tämä tästä kehittyy.

Keikkajärkkäilyhommista.

Mietin tänään sitä, miten rentouttava fiilis on katsella tulevia keikkoja ja tietää, ettei ole mitään järkkäysvastuuta oikeastaan yhdestäkään niistä. Saa mennä ja soittaa. Bändissä soittaminen ja keikkojen järkkääminen on yllättävänkin ristiriitaista puuhaa monellakin tavalla. Ennen kaikkea siksi, että kun soittajana sulle on aivan sama, minkä verran keikoilla on porukkaa tai mitä siellä tapahtuu, keikkajärkkääjänä se ei todellakaan ole aivan sama, koska oma nahka on lyöty pöytään panokseksi, ja seuraavan viikon syömiset määräytyy melko pitkälti siitä, minkä verran keikalla on porukkaa. Kaikkein turhauttavinta se on yleensä siksi, että kokee järjestäneensä paikalle hyviä bändejä, hienoja ihmisiä, jotka ansaitsisivat soittaa täysille saleille vaikka joka ilta, mutta eivät ihmisten massamieltymyksistä johtuen sitä tee.

Sitten on tuollaisia keikkoja, kuin tuo skottien ja virolaisten kanssa järkätty homma. Kaikilla on realiteetit hallussa, keikoilla on joku 30-50 tyyppiä ja kaikilla on helvetin kivaa. Raha ei stressaa varsinaisesti ketään, joten kaikki on vain plussaa. Siitä tulee hyvä mieli ja tekee mieli järkätä enemmänkin samanlaisia keikkoja. Silti hengähdin tänään helpotuksesta tajutessani, ettei tässä tarvitse vähään aikaan stressata yhtään mitään. Loppuvuoden keikat alkavat olla melkolailla paketissa, on sen verran paljon muita kiireitä, ja uskon ettei niitä enää duunailla lisää, ellei tule jotain oikeasti hyviä ja mukavia keikkoja, jotka halutaan soittaa. Seuraavana lauantain Puska-festarit, sitten Seinäjoki kuukauden päästä. Voi keskittyä Harhakuvien keikkoihin ja ehkä syksyllä saisi sen levynkin nauhoitettua. Voisin myös alkaa haistella soolokeikkahommia vähän enemmän, mutta en akustisen, vaan sähkökitaran kanssa. Se antaa enemmän vapauksia tehdä kaikenlaista melua ja käyttää pedaaleita. Jos vaikka syksylle yhden Sekavan Musiikin Illan järkkäisi, jossa vähän sekoilisi.

Euroopan rundikin on nyt hahmottunut ja aikalailla selvillä, ja se näyttää tältä, parit aukotkin on kuulema hanskassa, paikkojen varmistuminen vaan on vielä kesken:
07/10 – Helsinki (FIN) @ Club Perkele
08/10 – Tallinn (EST) @ Rockstar’s
09/10 – Riga (LV) @ TBC
10/10 – Gdansk (PL) @ TBC
11/10 – Slupsk (PL) @ Motor Rock Pub
12/10 – Wroclaw (PL) @ Ciemna Strona Miasta
13/10 – Katowice (PL) @ Pub Korba
14/10 – Bratislava (SK) @ TBC
15/10 – Nitra (SK) @ TBC
16/10 – Budapest (H) @ Showbarlang
17/10 – Brno (CZ) @ Schrott
18/10 – Prague (CZ) @ Modra Vopice
19/10 – Potsdam (D) @ Black Fleck
20/10 – Kiel (D) @ Alte Meierei
21/10 – Rostock (D) @ Alte Zuckerfabrik
22/10 – Denmark/Sweden – ?
23/10 – Karlstad (S) @ Klubb Motvals
24/10 – Stockholm (S) Snövit

Laastaripaikkailusta kohti kokonaiskuvia.

Tämä juttu osui silmiini tuossa aamulla. Siinä psykiatriksi opiskeleva henkilö totesi psilosybiinin auttaneen merkittävästi hänen omassa psykoterapiassaan, ymmärtämään omaa itseä ja menneisyyttänsä. En oikeasti voi käsittää, miten vielä tällä vuosituhannella suurin osa maailman maista pitää kiinni amerikkalaisten tekopyhistä huumesodista (Yhdysvallat on alusta asti ollut isoimpia kuluttajamaita, minkä lisäksi huumeiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmatkin ovat eskaloituneet siellä nopeammin kuin muualla, pitkälti siksi että hoitoa ei juurikaan ole ja tapa käsitellä kaikki asiat on laittaa ihmiset linnaan vähintään kymmeneksi vuodeksi), kun esimerkiksi psykedeelisten aineiden lääkinnällisestä sovellutuksesta virtaa koko ajan enemmän ja enemmän tutkimustietoa ja konkreettisia todisteita. Meidän tulisi lopettaa tämä tyhmyys ja hulluus, alkaa tutkia näitä aineita ja kehittää niiden lääketieteelliset ja terapeuttiset ominaisuudet huippuunsa. Tosiasia on kuitenkin se, että me olemme tehneet laittomaksi vain tietyn osan näistä huumeista, lähinnä ne, jotka auttavat ihmistä ymmärtämään oman paikkansa ja suhteensa jonkinlaisessa ihmisyyden kokonaiskuvassa, ja annamme toki lääkkeenä niitä kahta ainetta, joista lyhyesti ja ytimekkäästi on alkoholia lukuunottamatta ollut ihmiskunnalle eniten haittaa: piriä ja heroiinia.

Kun LSD, psilosybiini ja MDMA otetaan todella käyttöön lääketieteessä, ne tulevat muuttamaan merkittävästi käsityksiämme ihmisten hoitamisesta. Ja siinä juuri onkin se ongelma. On vaikea myydä kertakäyttökulttuuria (oli kyse lääkkeistä tai mistä tahansa) ihmisille, jotka katsovat kokonaiskuvaa. Ja psykedeelit nimenomaan saavat sinut katsomaan kokonaiskuvaa. Näiden aineiden soveltaminen lääketieteeseen, post-traumaattisen stressin, ahdistuksen ja masennuksen hoidossa olisivat askel kohti holistisempaa ihmiskuvaa, mutta sitä kaikki tahot eivät tietystikään halua. On silti vähän vinksahtanutta ajatella, että ihmisistä tahdotaan lypsää työtä ja työkykyä ulos niin kauan kuin henki pihisee, mutta sitten kuitenkin samalla tahdotaan pitää ihmiset alttiimpana burn outeille ja muille romahduksille, kun mitään vaivoja ei suostuta katsomaan isommassa mittakaavassa, vaan kuten monet meistä ovat päivystykseen soittaessaan kuulleet: "lääkärin vastaanotolle mennään vain yhden vaivan takia." Tämä on itsessään täysin absurdia, koska aivan kuten muuallakin luonnossa, myös ihmiskehossa ja nupissa aivan kaikki asiat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. En ole mikään lääketieteen erikoisasiantuntija, mutta tämän verran olen oppinut ihan tässä omassa ruumiillisessa kehossani lääkäriltä toiselle tallustellessani. Kun on masentunut (joka sekin alkaa paljastua tulehdustilaksi aivoissa, eikä pelkästään "fielullifexi fairaudexi") immuniteetti on heikompi ja muunkinlainen sairastuminen ja tulehtuminen on herkempää. Kun hoidetaan psykofyysissosiaalista kokonaisuutta, on myös vaikutus kokonaisvaltainen.

Tämän nykyisen tilanteen pohtiminen on yksi turhauttavimpia asioita, joita tiedän. Laittomuus ei ole pysäyttänyt vielä yhtäkään huumeitten käyttäjää, se ei vähennä  niiden käyttöä, eikä palvele oikeastaan yhtään ketään. Ei valtiota, ei kansalaisia, ei edes poliisin tilastoja ja määrärahavirtoja. Me tarvitsemme äkillisen muutoksen tässä huumausainekysymyksessä, koska tämä "sota" tulee joka päivä vain aivan helvetin paljon kalliimmaksi. Me liitämme näihin aineisiin täysin turhia stereotypioita, kuten jutunkin psykiatri-opiskelija piti noita nimenomaan "likaisten hippien touhuina". Itselleni nämä aineet ovat kiehtovia, koska ne edustavat tulevaisuutta, tieteen ja järjen riemuvoittoa pelkojen, leimaamisen ja muun hölmöyden yli. Minulle ne eivät ole näyttäytyneet likaisten hippien huonoina trippeinä, vaan älykkäiden ihmisten työkaluina. Ne ovat polkaisseet tiedettämme eteenpäin suuremmilla harppauksilla, kuin monet tajuavatkaan tai suostuvat myöntämään (macit roskiin ja DNAn käsite kieltoon, jos "et usko" huumeista seuraavan mitään hyvää.), ne auttavat lähestymään ongelmia eri näkökulmista ja auttavat kehittämään luovempia ratkaisuja. Lisäksi ne voivat auttaa joitakin ihmisiä kaivamaan päänsä perseestään ja suhtautumaan kanssaihmisiinsä empaattisemmin. Tämän puolen olen nähnyt toteutuvan käytännössä, ja se on mielestäni niiden kaikkein hienoin ominaisuus. Koska tässä maailmassa ei tarvita enää yhtään lisää mulkkuja, joilla ei ole kykyä samastua toisten kärsimykseen.