keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Välitilassa

Oli loistava sää ulkoiluttaa koiraa pihalla; synkkää ja hämärää, vähän sateista, mutta lämiintä. Juuri sellainen keli, että tunsi joutuneensa johonkin ikuiseen välitilaan, jossa ei koskaan tapahdu mitään, ei tule vastaan ketään, eikä ole kiire yhtään mihinkään. On vain koira, sinä, Burroughsin nariseva ääni ja harmaa taivas. Se kuulostaa ehkä joltain nihilistin päiväunelta, mutten tarkoita sitä sillälailla. Siinä oli täysin omanlaistaan kauneutta, jotain harrasta ja hiljaista, sellaista ettei sitä tehnyt mieli rikkoa tykittämällä jotain sludgea täysillä kuulokkeista. Toki välistä vastaan tuli rusakkoja, joista niitä pienempi koira tuntuu innostuvan aina järjettömän paljon, sekä yksi siili, jonka konsepti tuntuu yhä, muutamienkin kohtaamisten jälkeen olevan niin vieras, että se aiheuttaa jonkinlaisen paskahalvauksen. Onhan se nyt hieman hämmentävää varmaankin tuijottaa sellaiseen terävään palloon, joka välillä vaan vähän murisee ja tärisee, mutta muuten ei voi olla varma, onko se jotain syötävää vai jotain päällekustavaa. Ihmekkös tuo, jos vähän jännittää.

Duunailin tuossa aiemmin taas parikymmentä minuuttia biisejä, mutta en jaksa ähertää niitä vielä internetiin. Ei minulla enää niin kiire ole. Lisäksi mietin tosissani, jätänkö lukemani tekstit niihin, vaiko en. Luultavasti en. Ei niitä nytkään ollut kuin kolmessa, mutta taidan siltikin ottaa ne pois, ja jättää biisit instrumentaalisiksi. Tekstien ongelma on se, että ne rajoittavat maisemaa liikaa. Eivät anna tilaa ajatukselle, vaan sulkevat kaikki muut mahdollisuudet pois, paitsi omansa. Siksi ne eivät aina sovi musiikin kanssa yksiin, ja siksi niiden kanssa täytyy olla tarkkana.

Nyt ulkona sataa taas paljon kovemmin. Taisi olla ajoitus taas kohdallaan. Olisi mukavaa, jos tulisi kunnon ukkonen, jota ihmetellä ikkunoista, mutta toisaalta koira saattaa seota siitä, ei ole vielä koskaan ihmetellyt sellaistakaan luonnonilmiötä kaupungissa. Kohta voisin naputella vähän lisää tekstejä kirjoituskoneella, että se pysyy edes jotenkin öljyttynä ja käyttökuntoisena, sitten voisin ihmetellä vähän lisää Wachowskien Sense 8 sarjaa. Vaikka sen alku ja rakenne tuntuvat vähän sekavilta, on se ihan mielenkiintoinen ja hyvä sarja. Daredeviliä en saanut katsottua vielä ensimmäistäkään jaksoa loppuun, mutta tätä jaksoin katsella jo kuusi tai seitsemän osaa. Pidin Cloud Atlaksesta, ja tämä tuntuu ikään kuin vähän överiksi pidennetyltä versiolta siitä, paitsi että läpi eri aikojen kulkevat tarinat on heitetty samaan päivään. Heti, kun Wachowskit heittävät sarjaan jonkun taivaalla lentävän CGI-robotin, heitän sillä vesilintua, mutta ainakin siihen asti tuossa miellyttää se, että sitä on oikeasti kuvattu vähän eri puolilla maailmaa, vaikkakin eri kielten puhuminen olisi vielä tuonut vähän lisää syvyyttä. Ihan mielenkiintoista trippailua kuitenkin. Keksin siitä myös seuraavan termin:

Teleapatia = kun kuulet ääniä päässäsi, mutta niidenkään ongelmat eivät kiinnosta sinua yhtään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti