maanantai 15. kesäkuuta 2015

Tyyntä ennen tyrskyjä.

Pääsin sisään mediasisällön suunnitteluun. Sinänsä se ei yllättänyt, minulla on ehkä aika selkeä kuva päässäni siitä, ketkä muutkin sieltä kokeesta sinne pääsivät, mutta sittenhän sen näkee. Juuri kun olin menossa työkkärin sivuille ilmoittamaan saaneeni ja ottaneeni vastaan paikan koulussa, huomasin, että sivuille oli pari päivää sitten laitettu ilman mitään muuta ilmoitusta pari duunipaikkaa, mihin pitäisi soittaa. Sinänsä ihan mielenkiintoisia paikkoja, mutta kumpikin kokoaikatyötä, alkamisaika vasta tuossa koulun alkamisen jälkeen, vaadittu koulutustaso tai työkokemus korkeakoulu tai "vankka kokemus", joita nyt en kumpaakaan voi sanoa vielä omaavani. Lisäksi toinen oli Orimattilassa, toinen Hollolassa, eli kumpikaan ei menisi edes perus bussilipulla, eikä minulla olisi varaa maksaa työmatkoista 12 euroa päivää kohti. Viikkoa kohti ehkä juuri ja juuri. Todennäköisesti sieltä seuraa paskamyrskyä, vaikka yritin perustella valintaani sillä, että koulu tarjoaa minulle taitoja, joilla voin sen jälkeen työllistää itse itseni. Mediakasvatusjuttujen suunnittelua, tai jotain.

Tämä päivä on ollut lähinnä raha-asioiden hoitoa, taulukauppaa ja paitakauppaa, jotta on rahaa maksella skottien ja virolaisten bensoja keskiviikosta eteenpäin. Parit rauhallisemmat päivät sitä ennen kyllä kelpaavat ihan hyvin. Keskiviikkona pitäisi keretä soittamaan ennen kuin lähden hakemaan skotteja lentokentältä, sieltä suoraan Tampereelle ja siitä eteenpäin mennäänkin sitten ihan suhteellisen äkäistä haipakkaa eteenpäin.  Juuri tällaisenaan elämä tosin sopii minulle. Epäsäännöllisenä. Ennustamattomana. Kaaoksena. Tämä on oikein hyvä. Verrattuna siihen, että minulla on rahaa tehdä mitä tahansa, vaikka asua kolmiossa ja ostaa auto, kuunnella naapureiden tappelua joka ilta, paskantaa verta, tuntea jokin epämääräinen möykky, josta et ole varma onko se sielussa vai kehossa,  kasvattaa tätä  pelottavan turvallista elämää, kunnes kuvittelet sekoavasi. Se on tosi ristiriitaista. Kun saa tehdä duunia, joka pitää nupin kasassa, mutta joutuu elämään elämää, joka hajottaa raskaasti.

Kirjoittaminen on nyt parina päivänä häilynyt taas jossakin ajatusten reunalla, se on ollut kuin vieras, jonka tuntee jostakin pitkän ajan takaa, jolle tekisi mieli mennä juttelemaan, mutta välissä on liian paljon ihmisiä ja hälinää, ja joudut vain vilkuilemaan koko ajan siihen suuntaan kärsimättömänä, peläten, että heti kun päästät hänet silmistäsi, hän karkaa jonnekin muualle. Nyt tuo kärsimätön nuori koira seisoo tyylikkäästi jalkarahilla ja vaatii minua viemään itsensä ulos. Toivon, ettei tämä salaperäinen vieras karkaa, vaan on täällä odottamassa vielä, kun palaan. Tahtoisin kirjoittaa joihinkin lehtiin, kolumneja, novelleja, runoja, aivan mitä tahansa, kunhan saisin lasketella tajunnanvirtaa pihalle, ja tietäisin sen johtavan johonkin. Kirjoja on kesken kolme, mutta ne ovat turhauttavia juuri nyt, koska ne eivät ole menossa mihinkään. Rahat eivät riitä julkaisemiseen, joten ne vain kasvavat, hiljakseen ja vähitellen, vailla mitään päämäärää. Onpahan jotain harjoituskamaa sitten, kun pitää alkaa treenata taittoa. Nyt pitäisi kerrata ruotsia ja opetella Photoshoppien ja muiden adoben ohjelmien käyttöliittymien perusteet, jotta ainut koulun alkaessa ihmeteltävä asia on mac.

2 kommenttia: