tiistai 2. kesäkuuta 2015

Sota tyhmyyttä vastaan.

Katon dokkaria jenkkilän koulujärjestelmästä ja alkaa vituttaa jo oman puolesta. Nämäkään systeemit ei olis niin vaikeita korjata, järkeistää ja kehittää, se tarvitsee lopultakin parin viikon ajatustyön ja ihmisiä, jotka on valmiita luopumaan omasta auktoriteetistään ja hyväksymään sen ajatuksen "elinikäisestä oppimisesta", jota koittavat oppilailleen tolkuttaa. Digitalisaatio on ihan hyvä asia, jolla voi tehdä säästöjä kirjoissa ja materiaaleissa, mutta se edellyttää myös entistä parempaa mediakasvatusta, eikä vain oletusta siitä, että "Kyllä pennut tajuaa, kun ne on syntyneet tähän maailmaan." Päinvastoin, on helppo unohtaa, ettei näillä mukeloilla ole kontekstia maailmalle ilman internetiä, ilman jatkuvaa mainontaa, ilman kaikkeja aisteja vastaan tykittelevää jatkuvaa virtaa. He, jos ketkä, tarvitsevat opetusta siinä, mikä "media" on ja miten se toimii, mitkä voimat sitä ajavat ja mitkä sen perimmäiset motiivit ovat. Meillä on kaikki avaimet aivan uudenlaiseen koulujärjestelmään, joka ei maksa luultavasti edes niin paljon, kuin tämä nykyinen, sitä on tehty ja toteutettu onnistuneesti, mutta senkin kehityksen edessä lojuu läjä dinosaurusten luita, jotka pitäisi siivota pois tieltä ensin.

Tässä tullaankin yhteen sellaiseen puoleen, joka turhauttaa itseäni suuresti. Alan olla siinä pisteessä, jossa pitäisi alkaa "erikoistua". Päättää, mihin alaan tai puoleen elämässään tahtoo keskittyä. Kieltäydyn siitä jo lähtökohtaisesti, ajatellen sitten vaikka niin, että minua tarvitaan vähän joka puolella. Kieltäydyn keskittymästä pelkästään musiikkiin, pelkästään kuvataiteeseen, pelkästään kasvatustyöhön tai pelkästään johonkin yhteen puoleen. Miksi? Siksi, että ne kaikki ovat minun elämässäni vankasti sidoksissa toisiinsa. Ei ole olemassa taidetta, joka ei olisi kasvanut kokemuksesta, vaikutuksesta muuhun ympäristöön ja inhimmilliseen kokemukseen, eikä myöskään ole tekemääni työtä, joka ei olisi herännyt, kasvanut ja kehittynyt kaiken sen kautta, mitä olen saanut nähdä tämän jatkuvan sottaamisen ja soittamisen kautta. Kaikki sivujuonteet ovat heittäneet eteeni ihmisiä ja tapahtumia, jotka ovat ruokkineet toisiaan, eikä ole olemassa erillistä kokemusta. Tiedän, että minulla voisi olla annettavaa pedagogian saralla, tiedän, että voisin jopa päästä sisään opiskelemaan opettajaksi, mikäli niin tahtoisin, mutta en tahdo, koska jo se tie, jolla opiskellaan opettajaksi, on opettajaopintojen opettajien tappama. Tiedän, että päästäkseni läpi siitä myllystä minun olisi tapettava intohimoni ja tehtävä siitä työni, ja sitä en tahdo. Onnekseni tunnen aika paljonkin opettajia, sosionomeja, opettajaksi opiskelevia ihmisiä ja sosiaalityöntekijöitä, joiden kanssa saan keskustella paljonkin. Uskon, että ainakin osaan ajattelutapani vaikuttaa toivomallani tavalla, ja muutos tässäkin tapauksessa tapahtuu sisältäpäin, siinä työskentelevien ihmisten kautta. Toki se on väistämättä vain paikallinen, mutta sekin on jo merkittävä muutos, jos edes yksi huostaanotettu tai koulussa häiriköksi haukuttu saa inhimmillistä kohtelua ja ymmärtää, ettei koko maailma koita olla heitä vastaan.

Olen jo oppinut, että opetusministeriöön on turha tykittää sähköpostia. Sieltä ei vastata minkäänlaiseen huoleen tai ehdotukseen, joten koitan jatkaa tätä inhimmillistämisprosessiani tällä ruohonkuuritasolla, yksittäisten ihmisten kautta. Ehkä joskus suoritan jonkin minimimäärän jotain opintoja, että voin kutsua itseäni opettajaksi ja perustaa tälle kaikelle oman koulusysteemin. Tai sitten vain hommaan sen koulubussin, jossa on kovaääniset, ja ajelen ympäriinsä kouluttaen ihmisiä väkisin megafonin välityksellä. Ainut sota, jota minä käyn, on sota tyhmyyttä ja apatiaa vastaan, koska ihmisiä kustaan silmään aivan liikaa jokapäiväisissä asioissa. Se on helppoa vain siksi, etteivät ihmiset keskity siihen, mitä ovat tekemässä. Kun tekemisiin keskittyy vain toisella silmällä, kaikenlaiset silmänkääntäjät voivat helposti tehdä temppunsa ja vetää välistä. Se loppuu heti, kun ihmiset eivät harhaudu yhdentekeviin ja ääliömäisiin asioihin, vaan ymmärtävät oman elämänsä ja olemassaolonsa merkityksen. Mikään ei ole pintapuolista tai kevyttä, kaikella on väliä. Kaikki on tässä ja nyt, eikä mitään muuta todellisuutta ole koskaan olemassa. Skarppaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti