torstai 25. kesäkuuta 2015

Sammaljalat

Hän levitti valkosipulivoita leivän päälle ja nauroi kovaan ääneen. "Meillähän ei ole ollut sitä ongelmaa tosin vuosiin!" hän sanoi, viitaten johonkin, jota Marja ei ollut jaksanut kuulla. Hän oli kutsunut Ritvan kahville, järjestänyt pieniä patonkeja ja valkosipulivoita näteiksi, koristeellisiksi asetelmiksi pöydälle. Ritva oli koko ajan leuhkinut vain avio-onnellaan, eikä Marjaa oikeastaan kiinnostanut yhtään. Hän oli ajelehtinut aina välillä sisään ja ulos keskustelusta, miettien omiaan, ja nyt hän oletti, että hänen tulisi nauraa mukana. hahahahahaa. Noin, nyt hän olisi taas mukana pelissä hetken aikaa. Todellisuudessa hän mietti, mitä hänen pojalleen mahtoi kuulua. Tämä oli lähtenyt töihin Australiaan puoli vuotta sitten, ja soitti enää harvoin. Hänen oli kova ikävä poikaansa, mutta ymmärsi tämän elävän nyt omaa elämäänsä. Hänen elämänsä oli nyt Australiassa, se oli hänen seikkailunsa. Äiti-poloisen seikkailuksi oli jäänyt esittää naapurin ämmille kiinnostunutta, vaikka todellisuudessa hänkin tahtoi vain jättää kaiken ja lähteä. Ritva jaksoi monologiaan, hänen henkensä haisi valkosipulille, mikä oli Marjasta melko kuvottavaa. Häntä kadutti, että hän oli levittänyt ne pöydälle, tai edes kutsunut Ritvaa kylään. Hän selasi samalla puhelimellaan Finnairin sivuja, eikä Ritva kerennyt kaivata häntä keskustelunsa tueksi lainkaan, ennen kuin hän oli varannut menolipun Australiaan.

--------------

"Anna se tänne." mies ojensi kättään vakavana. "mikä?" poika kysyi hölmistyneenä. "Se suklaapatukka, näin, että varastit sen!" Kauppias alkoi käydä kärsimättömäksi. Joka päivä näitä pentuja, pöllimässä karkkia. "Ei mulla oo mitään suklaapatukkaa!" poika huusi hermostuksissaan. Hän ei ollut ikinä elämässään varastanut yhtään mitään, eikä varastanut nytkään. "Sanoinhan, että minä näin kun otit sen hyllystä, etkä laittanut sitä takaisin! Anna se tänne!" Kauppias huusi. Kaljupäinen vartija kuuli metelin ja tuli lähemmäksi. "Noniin noniin, mikäs täällä nyt oikein on hätänä!?" hän tuli keskusteluun mukaan puhutellen kaikki auktoriteetillaan kädet vyöllään, jolla roikkui pamppu, sumute ja lamautin. Kunnon vitun Batman, poika ajatteli mielessään. "Kauppias väittää, että pöllin suklaapatukan, enkä varmasti pöllinyt." Poika käänsi taskunsa ympäri. "No sä olet voinut työntää sen vaikka kalsareihis tai minne lie!" kauppias yritti. "vitun pervo!" poika huusi. Asiakkaat alkoivat tuijottaa. Vartija otti poikaa ranteesta kiinni. Tämä yritti ottaa kätensä irti JA VARTIJA VETI PAMPUN VYÖLTÄÄN JA HAKKASI POIKAA PÄÄHÄN, HAKKASI JA HAKKASI JA HAKKASI PAMPULLA PÄÄHÄN JA NISKAAN JA POTKAISI POLVELLA VATSAAN JA POIKA PUTOSI MAAHAN JA VARTIJA POTKI JA HAKKASI KUNNES POIKA OLI KUOLLUT JA VERI VALUI PÄÄSTÄ! Vartija sai tilannetajunsa takaisin ja katsoi kauhistuneita asiakkaita. "Hajaantukaa... Se... Se oli.. itsepuolustusta! Näittehän te! No, hajaantukaa!" Ihmiset hävisivät ihan helvetin äkkiä.

----

Kuuntelin sateen hiljaista töminää huopakattoa vasten. Tuijotin vanhoja valokuvia takkatulen valossa, katsellen kaikkia ihmisiä menneistä elämistäni. Keitä nuo kaikki ihmiset edes olivat? Ja vielä ennemmin, kuka minä kaikissa noissa kuvissa olin? Vaikka kykenin muistamaan sen hetken, kun nuo kuvat otettiin, sisareni rippijuhlapäivän, oman valmistujaispäiväni, kaikki nuo hetket, jotka vietin kaikkien noiden ihmisten ympäröiminä, kaikkien noiden hymyilevien naamojen keskellä, olivat omat kasvoni noista kaikista vieraimmat. Jokainen noista menneiden aikojen minuista tuntui vieraalta, etäiseltä, kaukaiselta. Jonkinlaiselta usvalta, joka nousi aamuisin pelloista, muistolta, joka haihtuisi nousevan päivän myötä... Kuuntelin sateen hiljaista töminää huopakattoa vasten, enkä voinut olla tuntematta haikeutta.

---

Leikkasin varpaankynsiäni vessanpöntön reunaan nojaten. Yksi kerrallaan kynnet napsahtelivat poikki, lensivät mikä minnekin. Jos saisin kymmenen niistä osumaan pöntön veteen, saisin ostaa itselleni fiksit. Jonkin verran täytyi olla tavoitteita elämässä. Eihän siitä muuten mitään tule. Pöntössä oli jo seitsemän kynttä ja oloni oli voitonriemuinen. Kaikki loput lensivät ohi. Vittu. Menin tyhjentämään säästöni ja soitin diilerilleni. Ei pidä olla liian ankara itselleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti