keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Riippuvuudet ja musiikki

Tässä on melko mielenkiintoinen artikkeli, joka kannattaa lukea. Koska huumeet ja riippuvuus näyttävät nyt olevan taas se seuraava kantava teema (viime yönä katselin Burroughsin haastatteluja Youtubesta, mikä johti tänään kirpparilla siihen, että ostin viimeisten kuukausien päiväkirjamerkinnät, "Viimeiset sanat" ja aloin kuunnella Nistiä äänikirjana, muistin virkistyksenä) ajatuksissa, ajattelin kirjoittaa tästäkin. Katsoessani Montage of Heckiä mietin osan aikaa sitä, että kylläpä on saatu huumeitten käyttö näyttämään melko auvoiselta ja ikäänkuin "välttämättömyydeltä" taiteilijan itsensä kestämisen kannalta. Silti kuvat Cobainista heroiinin laihduttamana, vähän sammuilevana ja poissaolevana faijana ovat sellaisia, ettei niitä ihan helpolla selitetä miksikään taiteellisen luomistyön jalostusprosessiksi. En ole koskaan pitänyt rocknroll-kliseistä, ja huumeet ovat yksi vahvimpia ja pahimpia niistä. Vaikka sanotaan, että maailman paras musiikki on tehty huumeissa, mikä pitää myöskin paikkansa, sillä tarkoitetaan niitä muutamia yksilöitä, jotka osaavat tehdä jotain sillä huumeen tuomalla kokemuksella. Huumeissa on kyllä tehty vitusti musiikkia, suurin osa siitä päämäärätöntä haahuilua, tai lavalle kaatuilua, räpeltämistä tai mitä nyt milloinkin. Todellinen lahjakkuus ja se kaikkein olennaisin ja palavin taide syntyy siinä jälkitilassa, siitä kokemuksesta, siitä ymmärryksestä, jonka huume tai jokin vastaava voima on elämään tuonut. Suurin osa muusikoista tai taiteilijoista ei tätä luultavasti ymmärrä, ja jatkaa huumeiden kanssa haahuilua kunnes jäljellä on vain rakkaus huumeeseen, yritys vangita jotain kuolematonta taidetta häviää jonnekin vaaleanpunaisen lohikäärmeen metsästykseen.

On myös syytä muistaa, että kaikkein suurimmat ongelmat huumeissa johtuvat niiden laittomuudesta; salailu, stigmat, epäpuhtaudet, väärinkäyttö, rikokset, joita täytyy tehdä niitä mahdollisesti saadakseen, kaikki nämä ovat sivuoireita siitä isosta taudista, joka niitä vaivaa: laittomuus. Itse aineet, olivatpa ne sitten synteettisiä tai luonnollisia, eivät ole mitenkään hyviä tai pahoja, ja niillä aivan kaikilla ON sovellutuksia vaikkapa lääketieteessä, vaikka huumeen määritelmän mukaan ne onkin kielletty.  Burroughs kuvaili nistiä omakohtaisesta kokemuksestaan sanomalla, että kerran nisti on aina nisti. Vanhoilla päivillään hän tosin pyörsi väitteensä, koska hoitokeinot kehittyivät tehokkaammiksi ja hänkin käsittääkseni pääsi irti heroiinista. Hän loi huumekokemustensa pohjalta typerryttävät määrät sellaista kirjallisuutta, joka on varmasti kuvottanut monia, mutta kiehtonut itseäni siinä äärimmäisessä kylmyydessä, joka kaikessa siinä on. Se menee luihin ja ytimiin asti.

Miksi me siis teemme eroa miesten ja naisten huumeitten käytön välille? Helppo vastaus on tietysti siinä, että niin suuri osa kaikenmaailman rock-toimittajista ja muista myyttien rakentelijoista on miehiä, jolloin heidän samastumispintansa on kulttuurisesti herkemmin miehissä. Tietysti tämä on monisyinen ja suuri kulttuurikenttä, joka ulottuu ihan jostain roomalaiskristillisestä patriarkaaisesta perinteestä tähän päivään asti (sitä vanhemmissa kulttuureissa naisillakin on ollut enemmän valtaa, vaikka sitä on koitettu vähätellä tästä nykyisestä systeemistä käsin) , eikä sen murtaminenkaan siis olisi mikään ihan yksinkertainen juttu. Kuten artikkelissakin sanottiin, naisen harteille on helpompi sälyttää vastuuta lapsista ja kaikesta muusta, jolloin huumeille tai taiteelle tai jollekin muulle kuin perheelle omistautuminen nähdään vastuuttomana. Miksei miesten RAUKKAMAISUUTEEN, HEIKKOUTEEN tai VASTUUTTOMUUTEEN kiinnitetä samalla tavalla huomiota? Kuitenkin tiedän sen faktaksi, että minunkin ikäisissäni on huomattavan paljon enemmän niitä yksilöitä, joiden kehityksen vahingoksi on sattunut nimenomaan miehen riippuvuus ja sen seuraamukset perheessä. Silti se on yhä osa sitä miehisen hiljaisen kärsimisen tabua, johon ei saisi puuttua, jota ei saisi nostaa esiin tai kaivaa ylös, mutta jonka kaikki kärsivät miehet tuntevat omakseen ja jonka äärellä voidaan vaihtaa hiljaiseet katseet ja murahdus puolityhjän tuopin yli.

Pidin Amy Winehousen musiikista hyvin paljon. Pidän siitä yhä, ja minulle olisi varsin mieleistä, jos sitä tulisi lisää. Kuulisin mielelläni myös keski-ikäisen Kurt Cobainin murahtelua akustisen kitaran kanssa jollain pienellä suomalaisklubilla aina parin vuoden välein. Vaikka nuorena kuoleminen on muka jotenkin cool, sanon, että todelliset, elävät ja inhimmilliset teoksensa ihmiset alkavat tehdä vasta siinä vaiheessa, kun karvat alkavat harmaantua ja on vähän kilometrejä alla. Toki joillekin tulee kilometrejäkin nopeammin kuin toisilla. Huumeiden "etu" tässä mielessä onkin ehkä siinä, että ne saattavat auttaa joitain kasvamaan huomattavan paljon nopeammin. Toiset taas koittavat paeta vääjäämätöntä Mikä Mikä Maahan, eivätkä oikeastaan koskaan löydä sitä mitä alunperin lähtivätkään etsimään. Toki voi olla, että Cobaininkin hahmo olisi rypenyt jatkuvissa retkahduksissa ja nousuissa, kuten vaikka Al Jourgensen, mutta sekin olisi terveempää, kuin mikään puolijumalan korokkeelle nostaminen. Huumeet eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään hyviä tai pahoja, mutta jos luodaan kuvaa jostakin heroiiniriippuvuuden tuomasta kärsivän taiteilijan marttyyrimyytistä, ihan sama, onko kyseessä mies vai nainen, niin sitten meillä on tulevatkin sukupolvet määrittämässä "rock'n'rollia" pelkästään kaiken ulkomusiikillisen turhuuden kautta ja kuolemassa ennen aikojaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti