lauantai 27. kesäkuuta 2015

Pudotus

Hän puristi helmeä taskussaan. Hänellä ei ollut paljon mitään, oikeastaan hänellä ei ollut yhtään mitään, mutta hänellä oli helmi. Aina välillä hän puristi sitä pakonomaisesti, omistamishaluisesti, kuin tarkistaakseen sen olevan yhä siellä. Siitä oli tullut hänen vapautensa symboli.. Hänellä ei ehkä ollut kotia, ei autoa tai toisia vaatteita. Hän saattoi haista kuselle tai likaiselle, uitetulle koiralle, mutta hänellä oli yhä helmi. Hän hymyili itsekseen, onnellisena, tyytyväisenä elämäänsä. Hänellä oli helmi, eikä hän tarvinnut mitään muuta. Ei nyt, ei koskaan.

-------

Pihalla oli jo kylmä ja melko pimeä. Tihkui hieman, mutten jaksanut välittää siitä. Sade oli lämmin, kesäinen sade, eikä siitä ollut haittaa kenellekään.  Kuulin takaani raahustavia askeleita. Nilkuttava somalipoika kulki toisella puolella katua, kainalossaan jalkapallo. Näytti siltä kuin hän olisi satuttanut nilkkansa pelatessaan, mutta mistäpä sitä tietää. Sehän saattoi aivan hyvin olla pysyvämpi vamma. Ehkä hän ei silloin pelaisi jalkapalloa. En tiedä. Ja mitä sen on väliä? Pelasi tai ei, satutti nilkkansa tänään tai ei? Aivan sama, ei se minun elämääni juuri haitannut, ei sitten mitenkään päin. Kunhan laitoin tuollaisenkin asian merkille. 

---

Puhelimeni soi. En jaksanut vastata. Se soi usein, enkä jaksa vastata. Ihmiset yrittävät tavoittaa minua, tavallisimmin aina väärällä hetkellä. Joka on aina. He eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon. Eikä mikään muukaan. Asiat eivät useinkaan kiinnosta minua paljoa. Ihmiset vielä harvemmin ja vielä vähemmän. Toisinaan on mukava tavata heitä, nähdä ja tutustua ja tutkia heidän tapojaan, mutta usein tunnen itseni niin vieraaksi ja ulkopuoliseksi, ettei minua kiinnosta olla tekemisissään heidän kanssaan, ei vastata puhelimeen, ei tavata heitä, ei olla tekemisissä. Juuri tällaisina päivinä, oikeastaan aivan kaikenlaisina päivinä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti