perjantai 26. kesäkuuta 2015

Pelastaja

Lääkäri kutsui potilaan sisään. Tämän käsi oli aivan veressä. Oli kuulema työntänyt sen oksasilppuriin. Lääkäri paikkasi käden, taputti potilasta päälaelle ja lähetti matkoihinsa. Seuraavana päivänä sama potilas tuli samalle lääkärille uudestaan. Hän oli työntänyt kätensä uudestaan oksasilppuriin. Lääkäri torui potilasta, paikkasi käden ja lähetti hänet matkoihinsa. Potilas tuli päivittäin saman lääkärin juttusille, aina samasta syystä. Käsi lyheni joka kerta hieman, lääkäri teki työnsä, paikkasi haavat, antoi hoito-ohjeet ja lähetti potilaan matkoihinsa. Kertaakaan hänelle ei tullut mieleen kysyä, miksi potilas työnsi kättänsä oksasilppuriin, joten sama tanssi jatkui, kunnes käynnit loppuivat, ja viikkoa myöhemmin lääkäri sai kuulla potilaan työntäneen päänsä oksasilppuriin. Hän kohautti olkiaan, ja mietti, että maailmassa on kyllä kaikenlaista kulkijaa.

------

Tappaakseen lohikäärmeen ihmisen täytyy olla valmis kulkemaan läpi tulen. Hänen täytyy tuhota auransa, elantonsa, sulattaa se miekaksi, kuunnella naapuriensa ja ystäviensä halveksuntaa. Millä hän eläisi? Mitä tekisi työkseen? Eihän tuollainen kannata, ei siinä ole järkeä. Hänen täytyy kuunnella kaikki nuo kysymykset ja syytökset, hänen täytyy olla kärsivällinen, koska tappaakseen lohikäärmeen on ensin NÄHTÄVÄ lohikäärme. Eivätkä nämä ihmiset sitä näe. He elävät elämänsä lohikäärmeen valtakunnassa, ruokkivat sitä, kantavat sille aarteita, väittävät ettei mitään lohikäärmettä olekaan. Heille lohikäärmettä ei vain ole olemassa. Mutta hän, joka näkee lohikäärmeen ei saa öisin mielestään sen palavia silmiä, sen tulista kitaa tai lävistämättömiä suomuja. Hänen täytyy takoa oma miekkansa, mutta se ei yksin riitä. Hänen on opittava myös käyttämään sitä, loputtomasti yritettävä ja epäonnistuttava, uudelleen ja uudelleen. Hänen  on harjoitettava mieltään yötä päivää, rakennettava haarniskansa kestäväksi. Lopulta, kun lohikäärme jonain yönä levittäytyy hänen eteensä kaikessa kauheudessaan, hänen on hyökättävä. Sukellettava suoraan tuleen, luottaen haarniskaansa, syöstävä miekkansa pedon kurkkuun, luottaen sen terään. Kun muut aamulla tulevat ja näkevät lohikäärmeen ruumiin, on jokainen heistä muka tiennyt sen olemassaolosta koko ajan, jokainen heistä oli juuri, aivan kohta, aikeissa tehdä täsmälleen samoin, kuin hän juuri teki. Mutta vain ja ainoastaan hän, yksin hän, on todella tappanut lohikäärmeen, ja kaikki muut ovat yhä omiensa vankeja.

---------------

Äiti oli ostanut hänelle keltaiset sukat. Häntä hävetti niin, ettei hän kehdannut pitää niitä jalassaan. Hän oli vähän typerä, kuten teini-ikäiset usein ovat. Eihän kavereiden kanssa voinut hengailla keltaisissa sukissa, kun oli pukeutunut muuten mustaan. Sitähän näyttäisi joltain ampiaiselta. Kaikki nauraisivat. Keltaiset sukat. Miten hölmö idea sekään oli ollut. Kunnes ei ollut enää mitään muita sukkia pesemättöminä. Hän joutui vetämään nuo keltaiset hirvitykset jalkaansa. Hän kulki koko päivän kumarassa, jännittäen, odottaen naurua ja pilkkaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ketään ei kiinnostanut. Hänen teini-ikäiseen mieleensä ei ollut juolahtanut, että ketään ei kiinnosta, minkä väriset sukat hänellä oikein oli.

--------


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti