tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kuumat kesäyöt tuntuvat tulevan taas.

Yö sulkee Lahden taas omien verhojensa suojaan. Vaikka ne ovatkin vielä ohuet, melkolailla vaivoin päivän sisäänsä peittävät, voi silti tuntea miten maapallo nytkähtää hitaasti lakipisteeltään kohti sitä pistettä, joka vie meidät taas takaisin siihen tuttuun pimeyteen, josta saamme nauttia enemmän tai vähemmän seuraavat kymmenen kuukautta. Aina välillä sitä herää miettimään, miten outoa on, että se mikä on itselle on ollut itsestäänselvä osa elämää ja vuoden kiertoa, pimeyksineen ja talvineen kaikkineen, ei oikeasti ole sitä suurimmalle osalle maapallolla elävistä ihmisistä. Suurin osa maailman ihmisistä kylpee vain hieman tavallista rankemmassa sateessa parin kuukauden ajan, täällä kaivetaan autoa lumilapiolla penkasta. Osa varmasti katkeroituu siitäkin, miettiessään vaikka pieniä vietnamilaisia, jotka ajelevat mopolla aamuruuhkassa sortseissa ja t-paidassa. Silti heillä ei olisi välttämättä koskaan kuitenkaan riittävästi paloa, jotta he ottaisivat ja lähtisivät. Kaikki on toki ärsyttävää, muttei kuitenkaan saa ihmisiä tekemään mitään.

Elämä on silti kaikkialla samanlaista. Kaikkien täytyy syödä, paskantaa, juoda vettä, käydä kusella, hengittää ja kuolla. Välillä kulkiessani minusta tuntuu siltä, etten itse liiku yhtään minnekään, vaan taustakangasta ja kulisseja siirrellään samalla, kun minua roikotetaan päästä ilmassa, ikään kuin olisin osana jotain suurta, epämääräistä näytelmää, jossa improvisoin pääroolia samalla, kun lavastajat ja puvustajat (no, minun kohdallani puvustajalla taitaa olla vähän helppo homma)  seuraavat omista käsikirjoituksistaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaipa se kaikki sitten selviää joskus. Tai sitten mikään ei selviä koskaan, ja saan heilua täällä vetämässä encorea, jota kukaan ei huutanut.

Jokaisella paikalla on omat opetuksensa, omat tarkoituksensa. Viime aikoina olen yhä vahvemmin tajunnut myös Tampereen visiitin elämäni mittakaavassa. Se heitteli elämääni aikamoisen liudan helvetin hienoja ja tärkeitä ihmisiä. Elämä on kaikkinensa niin vitun absurdia touhua, ettei sitä kannata koittaa tunkea sellaiseen laatikkoon, mikä ei sille sovi. Pitäkööt tunkkinsa. Ihmisvihaajat, elämäntuhlaajat, muutosten pelkääjät, kaikki ne, jotka tahtovat laittaa asioille nimiä ja tunkea niitä laatikkoon ja pitää ne siellä ikuiset ajat tästä eteenpäin, pitäkööt tunkkinsa kaikki jotka larppaavat jotain, mitä eivät ole luonnostaan. Tärkeintä on tehdä vain se, minkä milloinkin, oman sen hetkisen informaationsa valossa katsoo oikeaksi, eikä mitään muuta voikaan tehdä. Jos hommat kusevat, se ei ole sen enempää sinun vikasi, kuin menestys olisi sinun ansiosi. Ollaanpa missä tahansa ja tehdäänpä mitä hyvänsä, tämä on tätä. Ja se on kaikki sinun päässäsi. Joten ainoa asia, joka seisoo minkään muutoksen tai parannuksen tiellä, olet sinä ja oletuksesi siitä, mitä olet, tai et ole. Laske niistä kaikista irti, ja olet vapaa vaikka heti. Vapaa lähtemään Vietnamiin, vapaa myymään auton, vapaa tekemään aivan mitä tahansa. Vaikka mesoamaan grindibändissä niin kauan, että olet perse auki, ja vielä vuosia sen jälkeenkin, kunnes tajuat, että olet mieluummin juuri tässä bändissä perse auki, kuin jossain muussa ja miljonääri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti